maanantai 30. kesäkuuta 2008

torstai 26. kesäkuuta 2008

Ympäristöjärjestöjen opiskelijaressukat...

..haluavat yksityisen kulutuksen salvamista näin otsikoituna: "Yksityistä kulutusta tulisi leikata verotuksen keinoin" Hs 25.6.08, Tuuli Hirvilammi ja Elina Turunen.
Kirjoitussarjan hesarilainen otsikkokin on kuin näiden kirjoitusten sisällöt: "Kohti kestävää kulutusta"

Hah hah! Todellakin kohti kestävää, ja ikuisesti, kulutusta!

...kun kuolema valtatien varrellakaan ei ilman saastuttamista ja verottamista luonnistu...
Mitä yksityinen ihmispolo enää mahtaa sille, että laittaessaan aivan tavallisen pottumuusi-lihapullapäivällisen viisihenkiselle perheelleen jo yksistään pakkausjätettä kertyy 30 litran roskapussillinen tiukkaankin polkienkin?

Kuinka töryn määrä Ämmässuolla tai Hudsonin lahdella vähenisi kuluttajaa verottamalla kun sen leipänsä on kuitenkin muovin seasta keittiöissään kaiveleminen?

Hihi hih! Perkele.
Ymmärtävätkö nämä sosiaalipolitiikan ja valtio-opin opiskelijat aivan persluussaan sen, mitä yrittävät sanoa? Ovatko he tohtineet tosissaan vilkaista perheiden raskaasti verotettua perjantai-iltaa silmiin?

Vaikka kulutus huvikseen veroja maksamalla saataisiin vähenemään siihen mittaan, että perheissä syötäisiin kuten "ennen vanhaan", eivät potut, porkkanat, kaalit, tomaatit ja sellerit enää ilman muoviin pakkaamista jääkaappeihin kulkeudu.

Eiväthän kerroskolhoosien kuudennen sukupolven jälkeläiset enää edes tiedä, kuinka pottu ensin idätetään, sitten akkauatralla perkeleenmoisen kiroilun saattelemana maahan pannaan. Ja kun vesiheinä alkaa nostaa saatananmoista katetta vakoihin, se taas mullataan samanmoisin sävelin, kunnes jälleen saa syys ja on helvetinmoisen noitumisen kanssa pottu kellareihin kaiveltava.

Kjyllä maalla olisi mukavaa.

Jos jokunen viidentoista muovikerroksen sisään pakattu eksoottisempi lajike sen kalleuden vuoksi turusien perheeltä jää Prismassa ostoskärryyn nostamatta, heidän on kuitenkin se tuttu ja turvallinen, styroxiin ja elmukelmuun kääritty jauhelihamötikkänsä ostettava maksoi se mitä tahansa. Ja se on tehtävä joka ikinen päivä.


Perinteisiä lihatiskejä uniensa harhoissa näkevät enää satavuotiaat maitopäälärin kanssa tinkimaitoa naapurista hakemaan lähtiessään.
Ja monikohan ymmärtäisi enää kehräävän rukin, pellavanloukutuksen tai vanhan, jalalla poljettavan Singerin laulua?
Verotus on helppo keino saada rahaa tukiaisiin joilla pakkausteollisuuden uusia insvestointeja tuetaan niiden omistajien jo ennestään ähkyyn saakka pöhötyksessä pöllöttävien eurovuorien lisäksi.
Verotuspolitiikan tutkiminenkin on helppo tapa saada valtion kitkemistä veroeuroista apurahoja tutkijoiden tutkia verotusta, sen kohdentamista, monipuolistamista ja että se varmasti kattaa kaikki osa-alueet tavalllisen ihmisen arjessa. Perseen pyyhkimisestä hilseen harjaamiseen hartioilta.
Innovaatiiivinen! New! Kätevä! Helppo avata! Huudahtelee miljardien leikkelepakettien kyljet joka päivä miljoonissa "prismoissa" ympäri maailman.

Ja nämä samaiset huudahdukset loistavat teidemme varsilla, levähdyspaikkojen "moolokkien" vierillä ja valtavien jätevuorien rinteillä ihmiskasautumien, eli kaupunkien takapihoilla. Tai tuprahtelevat "saasteettomasti suurissa lämpötiloissa" kärvennettyinä lämpölaitosten savupiipuista ilmakehään jota keuhkoihimme ryystämme.
Karu totuus on, että arvon opiskelijanuorukaisten tulisi lakata liitelemässä niissä sfääreissä joita yliopistot tarjoilevat kampuksillaan. Heidän tulisi kiivetä niiden muurien ulkopuolelle, tehtaisiin ja "innovatiivikeskuksiin" joissa eri rahastamisen muotoja vain vasemman aivopuoliskon omaavat ermeit kuumeisesti miettivät.

Heidän tulisi jalkautua (jos vielä jalat omistavat) teidemme varsille, kaatopaikoille ja kulkea avoimin silmin marketeissa ja hehtaarihalleissa joiden kuluttajille myytävät tuotteet eivät ilman saksia, puukkoja, kirveitä ja sahoja edes pakkauksiensa sisältä käyttöön lähde.

Miettiä, onko jo moneen kertaan verotetun tuotteen käyttäjää verotettava lisää vai valtavaa koneistoa joka tuottaa tuotteen ympärille materiaalin jota kuluttaja ei sen koommin käytä kun on tarvitsemansa hyödykkeen siitä irti repinyt.

Kusen kiukaalle vielä yhden kysymyksen:

Kumpi saastuttaa ilmaa enempi, raskaasti kaikissa tuotantoprosesseissa verotettu ruoka, joka paskaksi suolistossa muuntuu vai kuluttajaa etu- ja takakäteen verotettu muovi, jonka elinkaari sen synnystä materiaalin puoliintumisaikoineen, luontoon heitettynä tai kaatopaikoille muovikääreessä kuljetettuna, kestää satoja vuosia?

maanantai 23. kesäkuuta 2008

Roskapuistikko jossa majamme sijaitsevat


Pohjoisen pallonpuoliskon jääkaudet tulevat ja menevät, kuivuus ja eroosio kohtelevat kaltoin toista maapallon laitaa.

Kymmenentuhannen vuoden sykleissä ilmiöt toistuvat. Ilmastonmuutoksen hyiset sormet kynsivät jälleen Telluksen pintaa.

Ihmislaji hieman jouduttaa eroosion ja jääkauden tulemaa ajelemalla katumaastureillaan sadan metrin matkan maitokauppaan ja peruuttamalla kotiportillaan postilaatikolle.
Mönkimällä konevoimin, sellukattilaan ja bioenergiaksi samaisiin mönkijöihinsä riistämissään, entisissä hiilidioksidivarastoissa, nykyisissä risukoissa joita ennen metsiksi kutsuttiin.
Kutsumalla pizzataksilla sapuskaa kotiovelle kävelytaitonsa kävelimensä käyttämättömyyden vuoksi menettäneenä, ruuanlaittotaitonsa unohtaneena energiajuomapöhötyksenä, hyllyvänä sokeri-ihrana tekniikan ihmemaassaan; olohuoneessaan jossa videotykki paukuttaa Hollywoodia kankaalle ja tippakanyyli tykittää ekstaasia suoneen tasaisena virtana.

Muutamien satojen vuosien loppukiihdytyksessä apuna ovat olleet myös sadattuhannet tehtaat, kaivosten lietealtaat ja kaupunkien jäteviemärit meriemme rannoilla. Miljardien ihmisten vesiklosetit ja hornetit jotka valjastetut ovat vahtimaan keinotekoisia rajoja ja toisia ihmispopulaatioita ilmakehästä käsin.

Eivätkä jarruina ole olleet amerikkalainen sodankäyntimalli sen enempää kuin Siperian taigalla kohoavat öljynporaustornitkaan. Jarruja eivät kykene painamaan hektisen elämänmuodon lyömät, päästökaupoilla rahastavat, vain vasemmalla aivolohkoilla varustetuilla liikemiehillä miehitetyt energiajättiyhtiötkään. Eiväthän niiden kvartaaliperäsintä pitelevät edes ymmärrä eurovuoriensa päältä tähystellessään neljännesvuotta pidemmällä olevan elämän perään.

Poliitikoilla sykli olisi sentään 4-6 vuotta, mutta heillä tämä aika kuluu edellämainittujen liikemiesten voideltavana olemiseen ja salarakaspuuhasteluihin sontajournalismin mediamylläkässä.
Onhan se tietysti jotain sekin, kun ensimmäistä kertaa maapallon historiassa jokin eläinlaji kykenee kirjaamaan tämän miljoonia/miljardeja vuosia toistuneen vaiheen historiankirjoihin. Naputtelemaan sen sähköisiin tiedostoihinsa ja miljardeille uutistenlukijoiden lippusille ja lappusille. Tallentamaan tutkijoiden skenaariot nauhoitetteisiin ja maailmanviisaiden kokoustamiskansioihin.

Ensimmäistä kertaa jokin eläinlaji kykenee tekemään hataria ennusteita tulevasta ja säilöä viljalajiensa ja ruilauttelemaan itsensäkin siemeniä ikiroutaan, geenipankkiin tulevan varalta. Arvellen, että jokin populaation säie järjissään olevia selviää koko maapalloa koskettavasta, tuhansia vuosia jatkuvasta myllerryksestä.
Myllerryksestä, jonka loppuhuipentumana pohjoisen pallonpuoliskon kilometrien paksuiset jäämassat jälleen alkavat liikahdella ja muokata maisemaa uudeksi, tuntureita silitellen, lakeuksille siirtokivilohkareita perässään tiputellen. Rouhien entisen egologiakoealustan sekaisin ja nakellen ne sinne tänne tasaiseksi kerrokseksi kaikkea. Tussauttaen ydinvoimalat toinen toisensa jälkeen allensa kuin kusiaispesien ylikäyneet kiljupänikät.

Siinäpä sitten lojuvat jälleen alkutekijöissään niin uraanijätteet kuin ihmisten teihinsä, asumuksiinsa ja pottupeltoihinsa sitomat hiekka, multa, savi ja kivikin. Syntymässä olevassa lähteensilmässä ehkä pieni öljykiehkuran häivähdys muistuttaa menneestä saastasta jota joku vähäpätöinen nilkki kymmenentuhatta vuotta (tai satatuhatta- mitä sen on väliä kun kukaan ei kelloon ole katsomassa) sitten pimpparallikoslansa öljypropusta on maantien levikkeellä asvaltille päästänyt.

Ihmisestä ja luomuksistaan ei näy jälkeäkään. Avaruudessa joku tekokuun romu vain vilkuttelee kulkiessaan ajatonta rataansa, mutta kukapa siitä on mitään enää tietämässä, välittämässä, näkemässä.

Ehkä jotkin paloheimot tai muut termiiteistä mallinsa ottavat insinöörien sukulaiset jonkin kymmenen- tai sadan vuoden verran sinnittelevät joillakin ilmastonmuutoksien raukoilla rajoilla kennostokaupunkeihinsa sulkeutuneina.
Vaan niinpä niihinkin ihmiskasaumiin, ennalta lonittuihin arjalaisrotuihinkin saapuu sisältäpäin sukurutsan suoma armahdus, degeneraatio joka vääjäämättä saastuttaa pakastimiin ruikitut spermavarannot ja luovutetut munasoluaihiotkin. Kuola huulilta valuen vaipuu viimeinenkin ihmislajin ripe autiomaahan aukeavan ovensa kynnykselle.

Jonnekin jää aurinkokenno tuottamaan sähköä ja päälle jäänyt dvd rahnuttaa hiekan sisässä pellelaulua siitä, kuinka maailma pelastuu ja moottoritie on kuuma.

lauantai 21. kesäkuuta 2008

Auktoriteetit on valjastettu

"...vaihda auktoriteetteja kuin hevosia...", jotain tällaista tulee mieleeni E.Paasilinnan suunnalta.

"On tapahtunut niin, että jälleen on saavuttu Leskelään", vetäisi P.Haanpää tultuaan kotiinsa pitkältä matkalta, ja: "...josta lienen paljon haaveillut, turhia ja käymättömiä, kestettyään kolme viikkoa ja parisen päivää."
Niinpä. Saavuttu on samalle laavulle Suomen Keskipisteeseen josta lähdin, 2098 kilometriä taivallettuani. Minä en matkalta paljoa haaveillut, olenhan ehtinyt ikääni muutaman askeleen jo ottaa; mikäpä maailman alla uutta olisi.

Lähdin eilisenaamuiseen auringonnousuun Iisalmesta roskia, tyhjiä pulloja ja oksennuksia väistellen. Yöasemalla olin jo kuullut, että hukkunut, jota kuvasin eilen Paloisvirran sillalta, oli 1980 syntynyt mieshenkilö. Ajattelin, että vanhimman tyttäreni ikäinen ja häntäkin nyt joku kaipaa, itkee ja lapset vievät vuosia eteenpäin kukkia hänen haudalleen kysellen, miksi isi, miksi?

Juhannuksen tunnelmaa hakevat nuoret nojailivat katujen varsilla toisiinsa, kiljahtelivat tai itkivät meikit valuen maailman epäoikeudenmukaisuutta. Joku huudatti takakontistaan tyhjään täytettä ja lokkiparvi syöksyi rääkäisten makkaranpalojen kimppuun taksiaseman kohdalla oksennuslätäkköön.

Oli nousemassa ihana juhannusaaton aurinko.

Matkani Vieremälle taittui hitaasti. Pysähtelin katselemaan märehtiviä lehmiä sähköpaimenten kehäämillä tienvarsilaitumilla. Kuovit rääkyivät rumasti ajaessani likitse niiden ojanvarsien piiloissa kyyrötteleviä poikasia ja töyhtöhyypät kerääntyivät muutaman linnun jalkojaan riiputtaviksi saattelija-armadoiksi tien kahden puolen pysähtyessäni kuvaamaan kesäyön tunnelmia.

Koiran haukahtelua. Joutsenia läiskimässä valtavia siipiään lammen keskellä. Haukka sujahtaa metsänkatveeseen pikkulintujen saattelemana. Käkikin kukkuu juhannukseen saakka kuten se on aina tehnyt.

Laaksoissa oli tuoksuja joita on aistinut viimeksi kauan sitten, pyöräretkillään joskus nuorena ennen. Silloin, kun auringonnousun kajastuksen kehä ulottuu pyöräilijän itsensä varjoon joka kiitää vierellä, seuralaiseen, joka on liimautunut saattelijaksi ihmisen matkalle.

Väsytti, mutta en katunut aikaista kulkuani kesässä.

Vieremällä sujahdin pusikkoon pyörineni, nakkasin makuualustan möykkelikköiselle kankaalle ja kääräisin makuupussia hieman ympärilleni. Nukahdin varisten raakkuessa lähipetäjässä tunkeilijalle. Itikoistakaan en välittänyt, ajattelin vain, että toisilla on bassompi ääni kuin toisilla; onkohan niiden soitantoa kukaan tutkinut?

Näin kirjallista unta: Kalastaja Pentti Linkola kiipesi lintutorniin lukemaan teesejään lokkiparville jotka hakkasivat valtavan suurta "kalamäkeä" jossakin merenrannalla. Erno Paasilinna huitaisi hänelle alhaalta suurella kädellään kuin Mauno Koivisto ja huusi, kuinka turhaa kaikki on. Minä luin pientä kirjaa veneessä joka keikkui kuivalla kalliolla tuulen sihistessä hiljaisesti pihlajaa muistuttavassa puussa sen vierellä.

Ne olivat parin tunnin kivuliaat torkut.

Vieremän kylällä hankin lisämuonat, leipää, piirakoita ja 2 dl:n hyla-maitotetroja kahvimaidoksi sekä jokusen hiillosmakkaran. Ajattelin, että on sitten mukava niitä paistella Leskelän laavulla.
Lähtiessäni kävin katsastamassa kirkon ja kirjaamassa käyntini sen vieraskirjaan.

Matkani Pyhännälle taittui vaihtelevassa säässä. Välillä satoikin niin, että jouduin suojaamaan kamppeet, mutta itse poljin hihattomassa paidassa ja shortseissa koko matkan Piippolaan saakka.

Sattui välillä niinkin, että hyppäsin kuvaamaan kahta kurkea metsänkynnöksellä ja pyöräni tavaroihin kiipesi sillä aikaa keltiäisiä, keltamuurahaisia. Ajaessani eteenpäin, niitä pääsi jotenkin myös shortsieni lahkeesta nivusiani järsimään. Nyt tiedän, miltä tuntuu sellaisten otusten vierailu kiveksissä.

Ahokylässä join kahvit vielä auki olevassa puolivälin baarissa. Sekin on jo niin hiljaiseksi vetäytynyt. Joskus 1970-80 -luvuilla kun siinä kävin, oli paikassa vielä elämää.

Niin vievät suuret keskittymät ihmisten mielihalut pieniin paikkoihin. Ovat kievarit ja kahvitorpatkin hävinneet Haanpään ajoista. Nyt kuolevat kituvat kyläkaupat ja viimeiset baarit teidemme varsilta.

Aika lyö.

Tai ajassa lyödään.

Miten vain.

Pyhännällä tuli puhelu Uutis Jousen lukijalta. Oli ollut "elämänmakuinen" juttu minusta ja pyöräretkestäni lehdessä, ajatuksistani ja kohtalosta elontielläni.

Se oli tavallaan haastattelun ehtonakin vaikka sitä ei ääneen lausuttu. Ei juttua yksin minua ja esilläolemisen tarvettani varten tehty. Sillä pitää olla kauaskantavampaakin annettavaa. Senkin pitää olla pitämässä "porttia" auki, kun vanhimmat tyttäreni tarvitsevat ajatella tapahtuneita eri näkökulmista. Kun aika terapialle saapuu. Kun kysymykset kumpuavat jostakin kohtaa aivoja jonne ne ovat vuosikymmeniksi hautautuneet. Kun ikävä yllättää kesken arkitoimien.

Kuin yli 80-vuotiaalla sedälläni jonka kaksi poikaa on mennyt itsetuhon tietä.

Jospa tästä haastatattelusta olisi hitusen verran apua kun jotakuta muutakin ihmistä elämä kolhii, tulee mustelmia jotka eivät tahdo parantua millään hoidolla.

Kaikesta aina selviää. Turha elämistään kesken on katkaista. Se loppuu aikanaan itsestäänkin.

Piippolaa ennen on Ruunaharjun hautausmaa. Menin sinne koska Haanpääkin kävi katsastamassa "...kauan sitten hukkuneen velivainajan pienen ristin jota rappeutunut jäkäläkiehkura ympyröi.."

Löysin minäkin sellaisen puisen ristin. Kenen lie ollut, mutta symboliarvon ymmärsin. Löysin kyllä oikeankin kiven johon Haanpään sukulaisia oli merkattu.

Piippolan kirkon luona kävin Haanpään ja vaimonsa muistopaadella. Tuli siihen kellonsoittajakin joka esitteli minulle kirkkomuseon ennen kuin alkoi vedellä epämääräisen näköisistä kapuloista jotka rispaantuneissa sinkkivaijereissa kötösteltyinä olivat.

Juhannusiltaan alkoi kuulua kellojen moikaaminen lähtiessäni paikalta pois.

Kello oli siis 18.00. Olin ajoissa liikkellä. Alkoi sataa.

Pysähdyin pieneen tuoppilaan Piippolan kylällä. Ainoaan, Du-Dun baari -nimeä kantavaan ravintolaan jossa juhannuselämää nostattivat unkarilaisella oluella paikallinen, kaksi naistakin käsittävä joukko.

Minut kutsuttiin pitämään sadetta katokseen. Ja mikäpä siinä oli katsella täydessä seilissä olevaa pienen kylän "ydinperhettä".

Sain kahviakin.

Minulle sanottiin, että älä kirjoita mitä näet ja mitäpä siitä olisi kirjoitettavaa. Olemmehan me jo näiden joutavien tapahtumien lukemattomien variaatioiden lävitse käyneitä. Turtuneita kaikkeen. Paitsi se pieni poika niiden juhlijoiden laitamilla...

Haanpäästäkin oli puhe, mutta kun kukaan ei tunnustanut lukenensa hänen kirjojaan, puheet menevät aina hänen juomiseensa ja kortinpeluuseen joten olkoon sekin aihe.

Ajelin tänne Leskelän laavulle kymmenen-yhdentoista välillä. Tässä kävi paikallinen kyläyhdistyksen nainen katsomassa kulkijan, muita ei näkynyt.

Rupesin nukkumaan paisteltuani makkarat ja juotuani kahvit.

Kahden aikaan yöllä tänne laskeutui kaksi naista, toinen se illallinen kävijä, herättelemään minua joen toisella puolella olevaan maataloon kahville.

Kävin.

Viivyin puolisen tuntia.

Talossa oli juhannusta ilmassa, joku nukkui istuallaan tuolissa, joku selitti selittelyjään ja joku... hmm.., sitä samaa kuin niin tuhansissa paikoissa tänä yönä ja tulevina satoina juhannusöinä.

Ei ihminen pysähdy. Eikä todesti uudistu.

Teit isäin alkoholinhuuruisten hän käy kulkuaan.

Tuli niin haanpääläinen olo että!

Puuttui vain korttirinki ja tupakansavuinen tupa.

torstai 19. kesäkuuta 2008

Hukkunutta naarattiin Iisalmessa

Pyöräilin illansuussa, klo 20.35 Iisalmen Paloisvirran sillalle ja aloin kuvata minusta niin idyllistä kesäiltaa jonka kuvajaiset välkehtivät vedestä ilta-auringossa. Nuoria istui rannan laiturilla ja ukkeleita oli ongella ja viskomassa viehettä virtaan.

Seurasin, kuinka vene seilasi edestakaisin virran keskellä, poijujen välissä rannalta toiselle. Ihmettelin, että onpas näillä kalastajilla paksu siima perässään kunnes huomasin ilmakuplia ja sukeltajan pullojen pulahtelevan pintaan.


Tajusin siinä olevan meneillään hukkuneen naarauksen, ja kun viimein hoksasin molemmille rannoille pysäköidyt paloautotkin, havainnon traagisuus tarkentui.

Pian siinä hinasivat hukkuneen ruumiin, jota sukeltaja mahansa alla kannatteli, rantaan. Räpsin muutaman kuvan kun olin juuri vaihtanut objektiivinkin kauempaa kuvausta varten.

Sitten alkoi hävettää; mikä paparazzi minä olen.

Panin kameran laukkuun ajatellen, että näistäkin kuvista joku tunteeton rahastaisi jonkinmoiset summat keltaisen lehdistön kaikensulattavalta tiskiltä.

Siihen tuli joku vanhempi nainen ja kertoi lähiaikojen kaikki hukkumistapaukset joista taisin yhdet lööpit nähdäkin jossain matkani varrella.

Tästäkin tapauksesta mummelilla oli tietonsa. Hukkunut, jota parhaillaan ruumisautoon hyvin peiteltynä kannettiin, oli joku 30-40 vuotias mieshenkilö joka oli jo viime sunnuntaina tai maanantaina horjahtanut virtaan jyrkältä rannalta.

Rannalta uistinta uittelevat lakkasivta hetkeksi toimensa, mutta kun ruumis toisella puolella oli pressun syleilyyn kätketty, sytyttivät vapamiehet piippunsa ja tupakkansa jatkaen kalastusta kuin virrasta nostettaisiin ruumiita joka toinen päivä.

Niin kai sieltä väliin nostetaankin.

Tämmöistäkin voi sattua pyöräilijän reitille.

Muuten päivä alkoi Pyhäsalmessa ikävän sateisena. Olin nukkunut kuitenkin äärimmäisen syvää unta jota eivät tällä kertaa edes säryt saaneet kunnolla taukoamaan. Vain yhden kerran muistan kääntyneeni ähkimään toisen olkapään polttelua.

Nukkumispaikkana oli tällä kertaa Hotelli Pyhäsalmi, hyväksi jo käytössä kulunut, mutta toimiva tarkoitukseeni. Liian kallis köykäiselle budjetilleni, mutta nyt oli pakko päästä lepäämään muuten olisin uupunut liiaksi.

Puolilta päivin kuitenkin irtaannuin siltä paikkakunnalta ja ajelin märkää tietä kohti Kiuruvettä. Sade oli tauonnut ja Kiuruveden jälkeen paistoi jo aurinko ja piti vaihtaa kesäisempiin tamineisiin.

Tie oli sileä, paljon loivia alamäkiä, jokunen jyrkempikin jossa vauhtia piti hillitä vasemmalta puhaltelevassa sivutuulessa.

Iisalmeen tultaessa kävin, kuten Haanpääkin, ensin menneiden taistelujen Koljonvirralla. Kuvasin Dolgorugin patsaan josta jo PH mainitsee sen olleen mustan kuten nytkin. Olisi se taisteluissa kaatuneiden muistomerkkikin tällä kertaa löytynyt tien toiselta puolelta, leirintäalueen ja ratsastuskentän liepeiltä, mutta siellä vaelsi lomalaista ja juhannukseen valmistautuvaa väkeä joten enpä viitsinyt sekaan ujuttautua.

Juhani Ahon muistokiveä kirkon luota etsiessäni, löysinkin aivan ensimmäiseksi kirjailija Eino Säisän paaden aivan kirkon seinustalta. Muistan, kun kuulin Säisän hukkumisesta 1988, että kirjoitin päiväkirjaani: "Jörrikkä on poissa".

Kuinka he aikaansa kuvasivatkaan niin perusteellisen vaistonvaraisesti molemmat jörrikät, Haanpää ja Säisä. Ja kuolemansakin molemmilla niin vetinen, synkkä.

Iisalmessa en minäkään pääse omaa menneisyyttäni sivuuttamaan, asuinhan täälläkin pari erehdysten ja ikävien asioiden vuotta Tampereelta muuttomme jälkeen.., mutta niitä en nyt jaksa murehtia.

No niin: Juhani Ahon "pieni, valkoinen risti", jollaiseksi Haanpää muistomerkin kuvaa, on kasvanut graniittiseksi, kupariin pakotetulla kasvokuvalla varustetuksi monumentiksi toiselle puolelle kirkkoa kuin missä Säisän ja Kauppis Heikin muistomerkit vierekkäin jyhmöttävät.

Näitä monumentteja kuvatessani ja asettuesasani hautausmaan käytävän laidalla olevalle penkille ottamaan iltapalaa, kahvia ja leipää, ajattelin monenmoisia ajatuksia. Tuli mieleeni, että minun kuuluu seuraavaksi käydä erään vähäisemmänkin haudalla, sellaisen, jolle ei koskaan, ei missään, ikuisin kukin ja seppelein koristeltuja muistomerkkejä pystytetä.

Ajelin siis kohti toisella puolella sijaitsevaa Kangaslammin hautausmaata jolle matkalle sattui alussa kuvaamani naaraustapaus.

Luulin, että löydän itsetuhoon päättyneen serkkupoikani haudan ihan tuosta vain, koska ei siitä ole kuin neljä vuotta kun hautajaisia vietettiin.

Mutta ei. Kävelin kaikki hautarivit ja viimeisten joukossa törmäsin erään toisen tutun, työkaverinakin olleen, rosterimetallista taiteiltuun hautamuistomerkkiin. Hän teki 1993 itsemurhan insuliinilla.

Luovuin jo serkkupoikani etsimisestä kun kuitenkin tarkistin vielä yhden kulmauksen ja siinähän se oli, kukkasin edustansa koristeltuna. Muistin siinä häneltä jääneen isän, äidin ja lapsiakin suremaan.

Hyräilin Jukka Raitasen laulua "...helähtää täällä raudat kahleiden/on punaraita puku ylläni/oi kuivatkaa nämä kuumat kyyneleeni/oi miksi, miksi maailma meidät näin eroitti..."

Serkkuni kiersi elämänsä aikana kaikki kakolat ja sukevat ja ajaessani neljä vuotta sitten hänen hautajaisiinsa, tuli kuin tilattuna tuo Raitasen 1970-luvulla kovasti suosiossa ollut laulu autoradiosta.

Nyt istun yölläkin auki olevalla huoltoasemalla, katselen ihmisten tulemista ja menemistä, juhannustunnelman kohoamista ja pilveilevää, mutta ei sateista kesäyön taivasta.

Tajuan, että pitkä pyöräretkeni on Haanpään malliin lähtemässä "loppupolkemisilleen" ja kohta alan suunnistaa kohti Piippolaa ja tunnollisesti perille saakka, Leskelään, sinne Suomen Keskipisteen laavulle josta kolme viikkoa sitten läksin tietämättä, mitä tämä matka toisi tullessaan.

Aion olla illalla kuten PH:kin, noin kello 23.30 perillä ja jos juhannuksen juhlijat eivät ole koko laavua vallanneet tahi peräti polttaneet tai paskoneet surkeaan kuntoon, makustelen matkani tuntemuksia ja tunnelmia loppuyön siellä. Kirjoitan muistiin mitä kirjoittamatta on jäänyt tai mitä vielä muistan sekä lopetan matkakuvauksen tänne blogiinikin. Jatkanpahan sitten pakinointiani muilla aiheilla.

Perheeni tulee hakemaan minua lauantaina, koppaan pienet poikani kaikki kerralla syliini ja rutistan niin että tuntuu!

Ja kai minä vaimollekin savunhajuisen halauksen suon, suukonkin jos se kelpaa koska hammasharjaa en ole suussani tällä reissulla käyttänyt...

keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

Pyöräillen sananvapauden valtakunnassa

Kevyt maakuntien sanomalehtikatsaus tähän alkuun ennen kuin kerron missä nyt jo olen.

29.5.08 lähdin sanomalehti Kalevan valtakunnasta. Lehden, jonka ruorissa on Hesarin menneiden vuosien pääkirjoitustoimittaja, journalisti Uimonen Risto.

Koukkasin Savon Sanomien kulmille joka koki äskettäin vaihdoksen yläkulmassaan; Lepola Tapani poistui ja Jari Tourunen- niminen on nyt jehupäänä paikalla.

Siitäpä sutkautin Äänekosken, Laukaan ja Toivakan kohdalla reiät Keskisuomalaisen sivuille ja taisi sattua yksi päätoimittaja Erkki Laatikaisenkin kuvan kohdalle.

Karjalainen, karjalaisten oma lehti kukki kunnaillaan ja Pekka Mervola hoitaa substralit sen juurille.

Sitten jälleen Savon Sanomat jonka entisen Lepolan näin Kuopion torilla Tanssii ja soi viikon vilinässä; se nyökkäsi minulle Martta-kahviossa? Muistiko muka, että minä olen Savon Sanomiin joskus kirjoittanut? Tuskin.

Ja taidan taas olla pikkumutkalla Kalevan valtakuntaan ennen kuin siirryn hetkeksi takaisin Savon Sanomien- ja sen jälkeen loppupätkälle Kalevan maille.

Näiden lisäksi seuduilla, joilla poljin, ilmestyy monenmonet paikallislehdet, isommat ja pienemmät, kitisevät ja kohisevat, ilmaisjakelut ja pientä maksua vastaan jaettavat. Palkitut ja palkinnoitta aina jäävät.

Sananvapaus lienee siis turvattu valtakunnassamme?

Kuinka on, Alma Media ja kumppanit ja lehtien henkiset painostajat, näkymättömät Markkinavoimat? Onko sananvapaus totta Suomessa muuallakin kuin näillä yksityisillä blogisivuilla?

Millainen olikaan sanomalehtien välityksellä tapahtuva tiedon- ja uutisten levitys Pentti Haanpään aikaan v. 1928?

Sitä passaa pohtia ja verrata tämän päivän kohtuuttomuuksiin, jossa se niin sanottu sananvapaus on internettiä myöten harkittua sekasotkua, moneen kertaan ostettua ja myytyä, paljon, mutta ei mitään -massaa, jossa ei enää ole järjenhäivää.

Sen on huomattu kuitenkin palvelevan niitä jotka ruoria kääntelevät, kunhan kansalla vain säilyy harhainen kuva, että elämme täydessä sananvapaudessa.

Sonnastakin, kun sen sopivin värein kuorruttaa, saa hyvän hinnan älyttömyyksien markkinoilla.

Sananvapaus syö häntäänsä kuin häiriintynyt käärme ja parittelee itsensä kanssa kuin etana.

Päätoimittajia emme voi tuntea -me, lukijat. Heidän valtakirjansa hoitaa tointansa tuleekin muilta, kuin lukijoilta. Maakuntalehden päätoimittaja on enemmän kuin maaherra. Heihin tutustuu vain hiukan, kun lukee lehtiä, heidänkin rustailemiaan palstoja ja pääkirjoituksia. Munaskuihin tulee jonkinlainen tuntuma heistä. Janne Virkkusestakin Hesarissa.

Kolme esimerkkiä:

Keskisuomalaisen Laatikainen ärsyttää joskus ylempiään. Kosiskeleeko lukijoita vai onko tosissaan? Onko vain ylipaineventtiili Suomineidon navassa? Jos on tosisaan ja oman päänsä käskyttämä, semmoisia päätoimittajia tarvitaan enemmän, vaikka en nyt samaa mieltä olisikaan...

Kalevan Uimosesta äkkiä sanottuna semmoinen tunne, että sen näkee päälle, mistä oppinsa on hakenut ja, että jättää jotain aina sanomatta.

Savon Sanomien eläkkeelle jäänyt Lepola piteli kymmenien vuosiensa aikana asioita kirjoituksissaan varovasti kuin kettu koppelon munaa suussaan.


Mutta nyt retkeni vaiheisiin.

Viimeksi kirjasin asioita tänne 16.6 aamulla, Kuopion Pitkässälahdessa, väsyneenä yön ajamisesta ja nälkäisenä.

Ruokailun jälkeen pyöräilin uimahalliin ja sitten tapaamaan vanhinta tytärtäni KYS:lle.

Kuopion torilla tanssivat ja soivat ja Väinölänniemellä kävin hetkiseksi pitkälleni suuren koivun juurelle nukahtaen välittömästi vajaan puolen tunnin virkistävään uneen.

Torille takaisin. Näin tuttuja, ja tyttäreni perheineen jälleen koska hänellä oli ollut vain käynti äitiyspolilla. Loppuraskaus menee luultavasti ok.

Asioita muutama ja alusvaatekerran hankinta kuin Haanpäälläkin aikanaan. Taisi maksaa 34 euroa.

Ruokailutuokio torinlaidan ravintolassa ja samalla puhetta tutun kanssa ihmisen mielenterveydestä ja siitä, kenelle siitä puhuminen on sallittua ja kenelle ei missään tapauksessa.

Suonenjoelle yön hämärinä hetkinä, olin siellä reilusti 17 päivän puolella. Hetkisen lepoa erään hyvän kaverin, putkimies E:n putkenosia pursuavalla sohvalla kunnes olin taas tien päällä kohti Rautalampea.

Siellä kahville huoltoasemalle. Kirjaston aukeamista odotellen katselin kylää, muistin, että isäni ja setäni ovat urakoineet täällä 1950-60 luvuilla pappilaa, seurakuntataloa tai semmoista.

Kirjastossa tutustuin kirjailija Yrjö Kaijärven muistoksi rakennettuun "Torniin" ja muuhun häntä koskevaan aineistoon sen minkä ehdin.

Kuvassa Kaijärvelle omistetun tornihuoneen kalustusta.

Seurakunnissa kävin, niin ortodoksien kuin luterilaistenkin koska minua alkoi vaivaamaan isän ja veljensä urakoinnit. Pyysin kanslisteja hieman kaivelemaan arkistoja.

Sitten: Kirjastossa olin muistanut erään Siilinjärven aikaisen tutun joka muutti takaisin kotiseuduilleen Kerkonkoskelle. Hänet tunnettiin kirjastossa olihan takavuosien rautalampilainen "Kirjava satama" hänen kätilöimänsä kesätapahtuma. Sain puhelinnumeron sekä osoitteenkin, joten polkaisin seuraavaksi siihen suuntaan.

Rautalammilta tie kulki aluksi sellaista tietä joka oli halkaistu järvenrantaa myötäilevälle männikköharjanteelle josta puita ei oltu ympäriltä hakattu joten oli komeaa edetä edes jonkin matkaa tällaista, entivanhaista muistuttavaa reittiä.

Kerkonkoskelle saavuin iltapäivän aikana ja ajoin suoraan taiteilija Anna Wildrosen järvenrantatontille. (Taiteilijasta löytyy tietoa netistä.)

Kahvia tulelle ja pian siinä olikin sitten muitakin paikalla joten puhe ryöpsähti globaaliin keskusteluun käsittäen tulevaisuuden uhkat jääkausineen, ydinjätteiden loppusijoituksineen ja maanteiden varsilla villinä rehoittavine roskineen.

Ja puhuttiinhan sitä vähän vihreitäkin kun tässä paikassa ovat kaikki vihreät, veltosta sohvallamakailijasta Erkki Tuomiojaan ja Paloheimonpunaiseen sukuun vivahtavasta Eerostakin vierailleet.

Ovatko puheet puheen vuoksi vai onko niistä ikinä mitään hyötyä, sitä jäin miettimään. Ja sitä, että jos joskus olisi syntynyt edes murto-osan verran tällaisia puheita työmaiden kahvikämppien sormenhajuisten juttujen sekaan, saattaisin minäkin niitä kaivata.

Toiset vieraat lähtivät ja jäin hetkeksi vaihtamaan kuulumiset ja tutustumaan Anna W:n havaintoesimerkkiin siitä, kuinka hänen taulunsa syntyvät.

Enpähän minä taiteen syntymekanismista taiteilijain päissä mitään tiedä. Kun on lukenut Picasson elämänkerran, voi pikkuisen vain aavistaa. Sen ymmärrän kuitenkin, että meksikolaisen Frida Kahlon teokset ovat minua koskettaneet ja siitä oli henkäys myös tässä taiteilijakodissa.

Kerkonkoskelta Vesannolle.

Ukkonen melkein yllätti, mutta tienvarressa oli halkopinoja ja niiden suojana pressunretkuja joidenka suojaan sujalsin pyörineni. Leväytin makuualustan lastukolle ja olin hetkessä unessa vaikka salamoi ja jyrisi aivan päällä.

Jyrinä, räiske ja sade halkesivat kahtaalle möykkämään. Toinen puoli jonnekin Konneveden päälle ja toinen Niinivedelle. Auringon paisteessa, höyryävää tienpintaa pitkin Vesannon kirkonkylälle matka taittui joutuisasti, olihan sitä jäljellä vain kymmenisen kilometriä.

Noustessani pyörineni ja taakkoineni Vesannon kirkonkylälle, kolme "lievästi" mahakasta miestä piti kokoustaan kaupan parkissa ja yksi kysyi, mistäpä poleksit? Tuskin ehdin selostaa matkaani, kun jo oli seuraava kysymys ilmassa liitelemässä: "Ootkos suanu reissullasi p...llua?" Kuin vastaukseksi omaan kysymykseensä, sananvapautensa hurmoksessa oleva joutilas totesi alakuloisesti, että eipä sitä tällä kylällä ole irronnut neljääntoista vuoteen.

Sonkarin terassilla söin parit voileivät ja join kahvit, piirsin muutaman muistiinmerkinnän vihkooni, kävin kaupassa joidenka toimien jälkeen kuvasin kirkon ja sankarihaudat.

Seuraava, pitkä taipaleeni taittui kuin unessa. Olin niin väsynyt, että en muista juuri mitään matkanteosta. Pari kertaa pysähdyin suojaan kun ukkoskuuro kävi päällä murisemassa ja viskomassa vettä. Joka kerta olin hetkessä unessa, mutta jo matkalla, kun sade hellitti kuin joku olisi koko ajan ollut käskemässä.

Keiteleelle tulin aamuyön tunneilla.

Löysin opastaulun, kävin Lossisaaressa katsomassa leirintäalueen, mutta sinne ei päässyt mökkeihin kun ei ollut yöpäivystystä. Takaisin kylälle ja rannassa olevan Keiteleenranta-hotellin ovelle. Eikä tärpännyt. Ovessa olevaan numeroon ei vastattu eikä ovea tultu avaamaan.

Ukkospilvet kiipesivät möyryten tulojäljiltäni, Viitasaarelta päin kuin vihainen sonnilauma ja samassa alkoi kaatamaan vettä. Huomasin kadun toisella puolella olevan Hotelli "Diamondin" ja menin kiireellä ovelle. Ovessa puhelinnumerot ja kyltti 24 H. Soitin. Ei vastausta kummastakaan numerosta. Satoi kaatamalla, olin aivan märkä ja kylmissäni vaikka kumipuku olikin päällä.

Soitin muutaman kerran peräkkäin ja viimein kännykkään kuului: "Yynnhhmmmpröh".

-Tiällä olisi yksi märkä kulukija huonetta vaella.

-...perkele! keskellä yötä mitään huoneita...!

-..no jo on, miksi sitten tuossa ovessa on että 24 hoo?

-..no no, käyttädytäänpäs asiallisesti...

-...asiallisesti? Kiitti niin v..tusti!

Se siitä.

Kiukuissani ajoin kaatosateessa keskuskoululle ja sen roskakatokseen, vaihdoin kaikki vaatteeni kuiviin, levitin telttapatjan lattialle ja olisin kirjinyt blogiini senhetkiset Keitele-perkeleeni, mutta nettiyhteys ei auennut.

Sekin vielä!

Yritin nukkua. Onneksi roskakatos oli aika uusi ja siisti, sovin sinne mainiosti kamoineni, mutta koko ajan oli tunne, että kohta tulee Securin mies ja ajaa pois. Paljon turvallisempaa on metsässä, kuusenjuurella, ajattelin.

Pari tuntia ja oli aamu. Pilvessä, mutta ei satanut.

Pakkasin, join jäähtynyttä kahvia jonka olin Vesannolta, Sonkarin joutuisalta tarjoilijalta termokseeni hankkinut.

Valokuvasin tämänkin epämiellyttävin kokemuksin ryyditetyn kylän kirkkoa joka mäellänsä on tököttänyt ja tsaarinaikoja muistellut vuodesta 1873 lähtien.

Siihen tuli neitokainen hautausmaan siistimistöihinsä ja hymyili mukavasti kun kysyin, onko kylässä uimahallia. Ei ole, joutui tyttö vastaamaan.

Jututettavani kauhistui: "Hui, nyt meni Keiteleeltä maine!", kun kerroin, millaista oli tulla tähän paikkaan yöllä kun taivas halkeaa vetisenä eikä yösijaa saa kulkurirukka.

Eipä siinä mitään.

Kävin lähtiessä huoltoasemakahvit ja termoksen täyteen ja lähdin etsimään Pyhäsalmelle johtavaa reittiä. Se löytyi ja matka (jotain 80-90 km) sujui kummemitta muksuitta Rillankiviin tutustumisineen, joten istun nyt täällä Myrskylyhty -ravintolassa miettimässä matkani vaiheita.

Söin äsken makoisat, paistetut muikut ja muusia sekä join jälkiruuaksi kahvia. Täällä on ystävällinen palvelu kuten niin monella paikkakunnalla Keiteleen yöllistä episodia lukuunottamatta, että palaan taas uskooni siihen, että poikkeus vahvistaa säännön.

Taivas pudottaa juuri melkoisia ukkoskuuroja enkä tiedä, jaksanko enää lähteä tälle illalle kohti Kiuruvettä ja Iisalmea.

Saattaa olla, että oman terveyteni vuoksi minun on majoituttava tänne.

PH on majoittumassa huomenna Iisalmessa (v.1928) "Hotelli Pohjolaan" (jota ei enää ole), joten jos huomenna ei sada, ja luultavasti ei, niin pääsen jälleen aikatauluun kiinni siellä.

Matkaa Iisalmeen on saman verran suunnilleen kuin tämän päiväisenkin polun mitta.

maanantai 16. kesäkuuta 2008

Suopursu kukkii...

...ja rahkasammal vieres lemuaa.

Tienpientareilla kukkien lajitelmat: Tunnistan kissankäpälät, niiden moninaiset värivariaatiot ja kielojen runsaudentulvaksi yleistyneet kasvustot. Myöskin tuhannet, minulle tunnistamattomat kasvienheimot ja niiden lukuisat alalajit ovat löytäneet puuttuvien lehmihakojen sijasta säännöllisesti leikattavat teiden varret. Ja kuinka kukkiikaan iloisesti moniaissa paikoissa metsämansikkakin jonka luulin jo lajina kituroivan henkitoreissaan. Syötäviä sen marjat tuskin ovat muuten niin saastaisten valtateiden katveissa, mutta lajin kanta ainakin on geenipankkinsa uusista kasvualustoistaan kehittänyt.

Tutkiikohan tätä ilmiötä ohitse ökymaastureissaan kiitävistä biologeista yksikään? Ovat kiinnittäneet huomionsa vain liiallisuuksiin paisuviin, selvästi tuulilasienkin takaa erottuviin lupiinitarhoihin.

Olen nyt Kuopion Pitkässälahdessa. Klo oli 05.10 kun saavuin tänne rekkakuskien ja muiden aamuvirkkujen aamupalakaukalon äärelle. Nyt ruuan nauttiminen tuntui joltakin kun eilen, sadetta pidellessä tuli syötyä miltei kaikki eväät Viannan lintutornien laavulla. Sitten pitikin hoppua, että sain kiinni PH:n joka jo eilen (80 vuotta sitten) kirjautui matkustajakoti "Puijoon". Mieleenjuolahtaman vuoksi hän tituleerasi itsensä majatalon kirjoihin sanomalehtimieheksi Oulusta.

Poljin tänne Pielaveden ja Karttulan kautta kuten "edeltäjänikin" ja matkaa kertyi nykyisiä, sileitä teitä 104 km. Paitsi että parikymmentä niistä ajoin Petäjäjärven siltä puolelta, josta arvelin tien Pielavedeltä Karttulaan kulkeneen silloin ennen. Se oli sateen pehmittämä hiekkatie, mutta muuten mukavan rauhallinen reitti.

Puolenyön tienoilla nukahdin vähäiseksi ajaksi aivan tienvieressä olevan aitan katokseen. Itikat nipistelivät ja inisivät hetken, mutta kun uneen pääsin, ei niistä haittaa minulle ole. Kylmänpuistatuksiin ja rastaan räsähtelyihin heräsin ja jatkoin matkaani kosteanviileässä kesäyössä.

Olen siis Kuopiossa. Täällä sitä on syöty, juotu ja naipoteltukin lajinsa. Minulle tuttu kaupunki joskin rakennusvauhti pitää tämänkin seutukunnan niin kiivaassa muutoksessa, että käynti käynniltä se tuntuu vieraammalta. Paitsi tori ja sen lähikorttelit.

Tuntuu tietenkin nykyihmisestä hullunhommalta ajaa tänne Siilinjärveltä yli puolentoistasadan kilometrin lenkin kautta kun samaan tulokseen pääsee hurauttamalla moottoritietä suoraan 25 km:n matkan. Mutta ennen on ollut niin. Viime vuosisadan alussa Kuopio on ollut melkoisesti vesien eristämä Pohjoisen suunnasta ja vasta 60-luvun puolessavälissä kun "Saksan seisojat" asennettiin, sisääntuloväylä siitä suunnasta muuttui nelikaistaiseksi. Nyt jatkuva autovirta hyrisee, murisee ja jymähtelee leveitä kaistoja pitkin ohitse kaupungin molemmista suunnista.

Vuan minun pitännöö lähtee uamu-uinnille kuopijon uimahalliin jotta nämä hien- ja eilisen luavuilun savunhajut suan hinkatuks hiiteen itestänj´.

Sitten on parit asiat taas hoidettava ja lähdettävä kiireenvilkkaa tavoitamaan edellämenijää Suonenjoen ja Rautalammin suuntaan että ehdin minäkin aiotulla tavalla olla säntillisesti juhannuksena, 21 päivä matkani päättöpisteessä, eli siellä mistä tämä hullu matka alkunsa saikin.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

"Tuulien talon" kautta kuljin...

...kuvasin sitä joka puolelta ja muistin Laura Latvala-Siippaisen joka Tuulien taloksi erään kirjansakin risti ja jonka päiväkirjamaisessa tekstissä kertoili jotain talon sisäpuolella olevasta maailmasta.
Niin ovat kulkeneet tuhannet mieleltään sairastuneet senkin rakennuksen uksesta sisään vuoden 1925 jälkeen kunnes yhteiskunta äkkiä päätti, että avohoitoon vain kaikki päidensä myllerryksistä kärsivät. Kadulle huhhailemaan oman onnensa nojaan, polkemaan pakkausjätteitään yksiöidensä lattioille, jonottamaan MTT:n oville ja rappukäytäviin, puistojen penkeille ja asematunneleihin.

Pentti Haanpää mainitsee Siilinjärven kirkon, mutta miksi ei pari vuotta uudempaa mielisairaalaa joka varmasti on Maaningalle menevälle tielle opaskyltteineen jo silloin loistanut? Vai onko kirjan toimittanut Hannu Taanilan editoinut sen maininnan pois?

Kenpä tietäis ken.

Siilinjärveltä siis irtosin eilen joskus klo 14 aikoihin. Sitä ennen annoin haastattelun Uutis Jousen toimittajalle jonka kanssa oli treffit isäni ja äitini haudalla. Kukkiakin vein, vaikka semmoinen ei tapanani ole ollut: "Eläville kukat pittää viijä..." sanoi isä eläessään.

Sitten tein jälleen retkiä menneisyyden myllätyille jäljille. Kävin katsastamassa pienen mökin Siilinlahden rannalla jossa tuli aloitettua elämän opiskelua toisen ihmisen kanssa. Siellä mökki rehjotti rantasaunoineen hoitamattomana ja piha halkovuorilla täytettynä, ikkunat silmäpuolina räsöttäen ja tupakin täynnä joutavaa rompetta. Viljassa oli jo tähkä aluillaan, Laitilan puoleisella pellon oraalla käyskentelivät töyhtöhyypät, syöksähtelivät renttelehtävään lentoonsa kun lähestyin niitä. Ne, ja pellot lietelannantuoksuineen olivat entiset, ja Siilinlahden pinta tuhansien ja tuhansien vuosien välkkeineen, ajattomasti.

Rakkaudesta ei jälkiä luontoon jää: eräällä lomareissulla armeijasta, kiireessä ennen saunaa, rakasteltiin rannantuntuman ruishalmeessa, tavipoikue ränkätti ja kaislikko suhisi. Oli hiki, ja ikävä jo kun kohta piti taas lähteä... Ja niin piti nytkin, pois, pois aina vain pois.

Ajoin siis "Tuulien talolle", Harjamäen entiselle mielisairaalalle joka "Pilvilinna" nimisenä päiväkotina ja kehitysvammaisten toimintakeskuksena nyt osittain toimii.

"Pilvilinna", hmh. Sattuva nimi niin menneisyytensä kuin nykyisen käyttönsäkin suhteen. Olisivat ne kuitenkin voineet kunnioittaa Lauran muistoa ja laittaa sen myös "Tuulien taloksi", tuskin siellä tyyntä nytkään lie....

Se on julman näköinen talo minun silmilleni. Sen raskas rakenne painaa kuin omaisen mielensairaus. Surulta en nytkään voinut välttyä, en sen tunkeutumista näkyviin. Sille tunteelle ei ole sanoja niin kuin sanoja kirjoitetaan nauhoihin haudoilla. On vain mykkyys, äänetön itku tarjota lapsillekin joiden äiti viedään suljettujen ovien taakse kun äiti alkaa puhua omituisia, käyttäytyä käsittämättömästi.

Miten sen kerroit silloin kun sille ei sanoja nytkään ole!

Te viisaat auttajat, ammattiterapeutit, psykiatrit ja psykologit, tekin olitte mykkiä, tylyjä, työnne kaltaisekseen tekemiä. "Paljon nähneitä", mutta ei yhtään viisaampia. Miksi te meidät yksin jätitte tämän murheen kanssa? Tämän murheen, joka työntää märkää silmistäni nytkin, 18 vuotta myöhemmin kuin taivas vettä tälle laavulle Viannan lintutorneilla.

Kuinka paljon nuorta aikuisuuttaan elävät, äitejä jo itsekin olevat tyttäret vielä tätä itkevät? Kysyykö sitä heiltä kukaan koskaan? Miten minä isänä siitä kysyisin? Minä, jota syylliseksikin äitinsä sairastumiseen on esitetty?

Mutta minun on kestettävä. Kestin silloin ja kestän nytkin. Jos en muuten, niin menemällä murhetta päin kuten isäni minua kerran neuvoi; humalapäissään tosin, mutta neuvoi kuitenkin enemmän kuin koulunsa käyneet, sodan käynyt mies.
Minulla on uusi perhe, uusi elämä iloineen ja suruineen, minulla on kaikkea jota moni voisi kadehtiakin.

Siilinjärveltä pyöräilin kylmähkössä tuulessa, puolipilvisessä säässä Maaningalle. Kuvasin ennen tämänkertaisten tanssien alkua Maaningan Kasinon, paikan, jossa ensimmäisen vaimoni vuonna 1976 tapasin. Kuvasin vanhat kuuset, joiden juurella ikiaikaa ystävänämme vankasti pysynyt H...te Fiat 128:aan parkissa piti, vakipaikalla, ja kuinka me, seurustelevaiset siellä takapenkillä...

Erkki Junkkarinen, Taisto Saaresaho, Reijo Taipale tai Katri Helena -mitä sen on väliä kuka laulaa, soittaa kun on nuori ja syli täynnä lämmintä toista ihmistä, kun on rakkautta jota ei maailma ole vielä käpylisäkkeestä puuduttanut?

Sitä en katunut silloin, enkä kadu vieläkään vaikka se kuljettikin niin "koloisia teitä", kuten Haanpää sanoisi. En kadu siksikään, sillä onhan sen seurauksena minulla kaksi aikuista tytärtä ja heidän lapsensa kun vain joskus ukkinakin osaisin ja jaksaisin olla.

Nämä ovat siirtolohkareiden kokoisia asioita, siksi minun pitää tämä retki tehdä. Tämä taakka pitää jakaa, kertoa siitä muillekin että tämä mykkä huuto päässäni lakkaisi.

"Tikaskiven" kuva Kivijärven pitäjästä.


Tanssin siis jälleen kerran murheen pois. Humpalsin koko illan.

Tämän reissun itkut on itketty, nyt kuljen vain "iloisia teitä". Pekka Niskan pojat ja tukevaääninen mustalainen Rainer Bollström soittivat ja lauloivat kuten aina ovat soittoniekat niin tehneet: "...ja surut heitä kauas vuorten taa..."

Minun jalkani nousevat vielä, toisin kuin niiden jalat, jotka murhettaan eivät ole jaksanet kantaa. Niiden, joiden olen nähnyt ampuvan itsensä saunan lauteille, vinttikomeroihin ja hirttäytyvän kotiensa räystäisiin omaistensa silmien alla. Minä en sitä tee niin kauan kuin kirjoittaa ja puhua asioistani saan.

Kiipesin korkean mäen ylitse tällä reissulla. Loppumatka on jo helpompaa, seuraan vain kirjailijan jälkiä, jonka elämänkokemukset olivat vielä silloin kovin vaatimattomat omiini nykyisiin nähden, mutta jonka kirjallinen ote olikin yhteiskunnallinen, päänsisäinen ja vain harvan taitama.

Kuljen kirjailijan jäljillä, josta kertovaa oopperaa parhaillaankin esitetään Nivalassa.
Näen mieleni kuvajaisissa, kuinka henkilöiden kloonit, nämä aina läsnä ja köyhien kiusana olevat pönöttäjät, vahaisine viiksineen taputtavat siellä "Joutilaalle miehelle".

perjantai 13. kesäkuuta 2008

Valkeita lintuja istui kevyellä orrella...

...lähtivät lentoon, muuttivat muotoaan, väriään. Eivät tulleet takaisin vaikka huhuilin puiden alla ja peltojen laidoilla. Tuli vastaani mies joka käski mennä syvemmälle metsään, sen pimeimpään sopukkaan. Käännyin kulkemaan osoitettuun ilmansuuntaan, kiersin puita, muurahaiskekoja. Kallioden kupeilla, sammalikoissa liukastelin kunnes saavuin perille. Lintuja en nähnyt, en havainnut liikettä.

Pian ymmärsin, että näen unta. Ei tätä ole oikeasti olemassa; tämmöistä hiljaisuutta jossa murhe on ainetta puiden ja sammaleen, kiven, ilman ja suolta nousevan väreilyn muodossa. On aika herätä, lähteä. Minulle on osoitettu suunta: Ota vuoteesi ja käy!

Aamulla siis heräsin unennäköön jota yritin kuvata semmoisena kuin sen koin. Vaikea, ylen vaikea se oli tehdä, kuin on ollut elää tämä päivä joka itkua minusta alkoi puristaa.

Pentti Haanpäälle povasi rokonlyömä mustalainen aikanaan Melalahden tienvarressa iloisia teitä ja sanoi kuinka "kova onni ihmisen tyhmentää". Kuin olisi samanmoinen mustalainen unessani ollut neuvomassa menemään synkimmän metsän siimekseen etsimään kevyen orren valkeita lintuja.

Alkutaival meni mukavasti. Omenan voimalla poljin vainajien aitasta Riistavedelle ja koetin Melalahden rantamilla katsella, missä majatalo aikoinaan on sijainnut, mutta niin ovat hävinneet niistä kaikista muistot, kivijalatkin peittyneet tai catepillareilla tasailtu. Uusia rakennuksia päälle tehty.

Vartialan suoran alussa oli kahvila jonka ylen siisteissä ja uusissa tiloissa söin kahvin kanssa suuren, paikalla leivotun sämpylän täytteineen ja nautin jälkiruuaksi munkkikahvit. Maistui tosi hyvältä. Sain vesipulloni täyteen ja termokseenkin uudet kahvit. Olipa siitä hyvä lähteä jatkamaan aurinkoiseen, mutta kylmää tuulta puuskuttavaan ilmanalaan.

Oltiin siis oikeasti Kuopion puolella ja pyöräilijälle tie oli omansa aina Toivalaan ja Siilinjärvelle saakka.

Jännevirralla otin valokuvia vielä säilytetystä, lossipaikan laituriin menevästä, koivuisasta kujasta jota aitajohteiden kivipaadet reunustavat. Siitä lähti aikanaan Pentti Haanpää "...erään moottoripyörälijän kanssa" ylittämään leveää ja tuulista Jännevirtaa.

Ikiaikainen lossiranta on nykyisin yksityisten hallinnassa, mutta kun kävin kysymässä, kaunis rouva, joka kartanon oven aukaisi, antoi iloisin ilmein kuvausluvan. Talostakin otin kuvadokumenttia sillä se on ollut paikoillaan 1800-luvulta saakka. Nyt vain niin komeaksi modernisoituna, että...!

Ylitin Jännevirran vuonna 1951 valmistunutta siltaa pitkin. Istuin levähtämään ja ajattelemaan kaupan luona olevalle penkille. Muistelemaankin vähän.

Jännevirran kylällä kirjailija Elina Karjalainenkin upotteli nalleaan ja ripusteli välillä narulle kuivamaan. Jostain ajatuksen mutkasta muistui sekin, että äitini kävi jokunen kesä ostamassa mansikoita joltain tilalta siitä vierestä...

...kun muistelemaan kerran aloin, sitä on sitten kestänytkin tänne myöhäiseen iltaan saakka kun olen jo täällä siilinjärveläisessä palvelutalossa, kehitysvammaisten veljieni luona. Meidän tarina alkoi sotien jälkeen pienessä metsämökissä Rautavaaralla. Yksitoista henkeä samaan tupaan ahtautuneina.., sekin tarina kulkee myös aina repussamme halusimmepa tai emme.

Mieleni on nyt kuin unessa josta heräsin. Pakahtuisin jollei minulla edes tätä vajavaista kykyä purkaa sitä olisi.

Ensimmäinen, niin suuri kyynel kuin ihmisen silmästä voi vain tulla, tuli Kasurilassa, ennen Siilinjärveä, erään rapistuneen vanhan talon pihassa, sen sammaloituneilla rappusilla.

Kävin sisälläkin.

Paikan olivat hajoittaneet sitä Kossulandianaan pitäneet puliremmit. Ikkunat oli lyöty sisään suurilla kivillä ja talo muutenkin hirveässä kunnossa. Jotain kuitenkin oli jäljellä: seinien ja katon hilseilevän maalinvärin tunnistin, vanhojen kaappien hyllypaperin riekaleet ja portaat yläkertaan...

Muistin kaiken. Täältä alkoi paljon vuonna 1976.

Aittaa, johon kesäisinä nuoruuteni öinä hiivin jehovalaisten valtakunnansalin nurkan takaa ja lepikossa pujotellen, ei enää ollut. Ei valtakunnansaliakaan. Ei pölkkyä, jolla tuleva appiukkoni istui, ryyppäsi ja raakkui aittaan rumuuksiaan...

Valokuvasin paikan nieleskellen möykkyä kurkustani.

Ajoin vanhan tien kautta kylälle, kirkon luo. Istuin jälleen levähtämään. Luin Pentti Haanpään muisteluksen tältä kohtaa: "Tulipa eteeni Siilinjärven uusi ja kivinen kirkko..."

Kävin kirkon portista aitauksen sisäpuolelle. Nousin ylös kuin opetuslapset Getsemanessa. Asetin pyöräni nojalleen penkkiä vasten, otin kamerani ja aloin kuvata rakennusta joka puolelta.

Pääovea kuvatessani näin itseni yhdessä vaalean, pitkälettisen morsiameni kanssa tulevan kirkon ovesta ulos, portaille ja laskeutuvan käsi kädessä alas hiekkaiselle käytävälle riisisateeseen kauniina kuin vain nuoret ihmiset voivat kesäisen aurinkoisena päivänä olla.

Putosin vuoteen 1978!

Putosin siihen ajatukseen, että jos kaiken sen, mitä edessä sen jälkeen oli, olisi tiennyt, olisiko sen hetken silti tahtonut elää?

Nyt olen siellä metsässä, jossa jo yöllä unessa vaelsin. Tänne minua ovat viitttoneet uneni mustalaiset pitkin matkaa. Täältä löydän itseni alkamassa pitkää matkaa elämään, joka niin paljon tuo myös murhetta tullessaan. Jos murheen osuuden, sen, joka niin monia koskettaa, näkyväksi materiaksi muuttaisi, olisi kuorma niin suuri, ettei siihen muita vetäjiä rinnalle saisi.

Eikä pienin ole se syyllisyyden taakka, josta päivällä sain puhua Sauli Uhlgrenin, tuon Haanpään naapuripitäjästä, Kärsämäeltä lähtöisin olevan
kirjailijan kanssa heitettyäni yllätysmutkan hänen luokseen Metsäorvokkiin...

Päivän teema: "Pitää elää sellainen elämä, josta tulee kirjailija": Erno Paasilinna/Yksinäisyys ja uhma

Mutta: Pitää jaksaa myös elää sellaisen elämän jälkeen kirjoittaakseen siitä: Valto Ensio/Kivaniemi blues.

torstai 12. kesäkuuta 2008

Vainajien vieraana

Sijaintini tällä hetkellä: Noin 110 km viimeiseltä makuukseltani Kolilla, maanteitä nro:t 6, 506, 573 ja 566 ohitse Kaavin kirkonkylän, melkein Riistaveden Melalahdessa kuten Pentti Haanpäänkin öitseminen aikanaan tapahtui.

Täällä ei ole lämmitystä, ei mitään mukavuuksia, on vain kovin pölyinen soppi johon raivasin itselleni tilaa jotta pääsin kylmältä sateelta suojaan.

Tämänkin löysin sattumalta kun kurkkasin sivutielle ja näin sortuneiden piharakennusten takana peltikattoisen aitan. Ovi oli auki, pölyä, lattialle pudonneitten ampiaispesien jäännöksiä ja vaatteiden mutaleita naruille aseteltuina. Vanha lehti, Anna, kertoo vuoden olleen 1972 kun tästä on lähdetty. Ja luultavasti jalat edellä sillä vanhan miehen vaatteita näyttäisivät olevan. Yksi pukukin kuin kasakan asu, koppuraksi kovettunut nahkatakki ja flanellipaita. On tässä joskus emäntäkin ollut, retonkia jotain näkyy joukossa.

Aitan oven yläpuolelle hirteen on lyöty peltinen lätkä, jossa sen sanotaan olevan kunnianosoitus vuoden 1966 sotainvalidikeräykseen lahjoittajalle.

Kynttilöitä, osittain hiirien syömiä, löytyi myös ja niiden valossa tässä tiirailen.

Lakaisin lattiaa seinällä olevalla harjalla ja tässä on pöytä jonka päällyksen huiskin suht tasaiseksi ajan "patinasta". Sohvasänky, jolla istun, oli melkoinen puhdistettava, laitoin sen päälle pahvia ja mattoja joita roikkui narulla, sekä oman telttapatjani. Kyllä tässä yhden yön kutjottaa makuupussin syleilyssä.

En tiedä, että onko tämä ihan laillista, mutta mitään en mukaani ota, siivosin jo etukäteen paikan enkä roskia jälkeeni jätä.

Enkä pelkää talon entisien asukkien tulevan kummitelemaan...

Päivän polkeminen on ollut kohtalainen suoritus. Pitkiä suoria, nousuja ja laskuja. Ei juurikaan tasaista tämä poikittaisreitti tarjonnut. Yksi mäki antoi jälleen vauhtiennätyksen: 61,8 km/h. Kylläpä vipatti ohjaustanko. Tällä kuormalla ei kärsi yhtään tuon kovempaa lasetella.

Maisemista en kykene yhtä kaunista kuvaa antamaan kuin PH, sillä näin vain sellukattilaan menevää talousmetsää, nousevaa taimikkoa, vesakoita, äskettäin sileiksi pantuja kunnaita ja metsäkoneiden uria. Voin vain kuvitella mielessäni, kuinka 80 vuotta sitten ovat ikimetsäiset vaarat sinervänä taivasta kohti kohoilleet...

Juuan kirkon PH mainitsee olleen matalan ja valkoisen. Vaalea se on siihen aikaan ollutkin, nyt keltainen. Vain nurkkiin laksautetut panelinpätkäpaksunnokset ovat valkeita.

Ja taas kymmenien, ellei jopa parin-kolmensadan sodassa tuhoutuneen elämän muistopaadet, kuten myös Kaavilla. En viitsinyt laskea, kun muistin, että Jukka Kemppisellä taisi olla blogissaan jokin aika sitten paikkakunnittain olevien sankarivainajien luvut. Ja löytyyhän sitä tietoa itse juurikaan vaivautumatta pyöräpelissä niitä enää kaivelemaan.., vaikka mieleniintoisempaa se näin on kuin kammiopierujensa hajuissa elotonta konetta näpelöitsellä.

Mutta nyt nukkumaan, kuten entivanhaan, aittaan jonne laulurastaan luritus kuuluu...

"Matkaan taas lähden nyt"

Klo on 04.30. Paksu sumu verhoaa lammen pinnan, on ollut hyvin kylmä yö. Lakan- ja mustikankukat, kuinka niiden lie käynyt?

On ollut hyvä levähtää, ajatella asioitaan.

Mutta pois Kolilta, pois kirjailija Heikki Turusen juukalaiselta reviiriltä. Pois entisen
Piitterin tanssilavan läheisyydestä, Piitterin, jossa Esa Pakarisen näin viimeisen kerran esiintyvän.

Ajan tänään Kaaville, ainakin. Katsastan, näkyykö niitä samoja maisemia, joita P. Haanpää näillä seuduilla intoutuu muistikirjavetäisyissään kovasti maalailemaan. Olen nämä matkat moniaita kertoja autolla huristellut, mutta mitä tuuliasin takaa mieleen jää! Eli ei yhtikäs mitään.

Kiitoksia tämänkin paikan hyville haltijoille jotka poimivat kylmissään hytisevän, läpimärän kulkijan hirsisen loistohuvilan lämpimään syliin.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Väärin siitettyjen tarinaa...

...yöllä unessani muokkasin.

Lammen pintaa koillistuuli rypyttää, ei sada, mutta ei ole paljoa vaillakaan.

Heräsin yöllä jälleen toviksi, ja mihinkäpä muuhun kuin käsieni särkyyn. Pääseekö kivuistansa eroon ennen kuin haudassa?

Eilen, tietyömaan kohdalla, liippaisi joku lujavauhtinen auto niin läheltä pyöränsarvea, että olisiko lepänlehti väliin mahtunut. Siihen olisi pyöräretkeni päättynyt, henkikin saattanut mennä.

Olen siis Juuassa, syntymäkuntani naapuripitäjässä.

Mietin Juukan taivutusmuotoa. Pentti Haanpää taivuttaa muistiinmerkinnöissään, että "Juukassa". Minusta parempi muoto olisi "Juuassa"; siitä tulee mieleen tangolla asiantuntevan hienosti naisen päätä lattiaan vievän kavaljeerin taivutus.

Sama se lienee. Maailman nälkä ei saivarteluilla lakanne olemasta.

Oli elokuvakin joskus nimeltään Muukalaisia junassa, ja se muuntuu: juukalaisia munassa.

Ajellessani eilen Kontiolahden ohitse, mietin armeija-aikojani. Niistä ensimmäiset kolme kuukautta kuluivat Kontiorannan varuskunnassa. Sieltä on jäänyt mieleen pikkuinen kapteenintappi joka karjui pelästyneille alokkaille "Kollaa kestää" -taisteluhuutoa ja oli aina peitellysti viemässä meitä sotaan ryssiä vastaan. Oli siellä myös pyöreäperseinen kersantti (neiti T...ksi kutsuttu), jolla oli epämiellyttävä taipumus simputtaa erästä kiteeläistä alokasta, tällä kun ei kitalaki toiminut kielen kanssa yhteen ja poika sanoi aina "herra kensartti!"

Armeija-ajasta loput kahdeksan kuluikin sitten Kuopiossa, AseV-1:ssä kuskaten sotilasläänin herroja ja muuta joutavaa touhotusta. Tyhjää nuoruuden kulutusta sekin aika.

Mietin sitäkin, eilisessä sateessa ja tuulessa polkiessani, kuinka muokkautuvaista onkaan armeijanväki, se kun on liennyttänyt armeijankäyntipolitiikkansa sellaiseksi, ettei sinne pakoteta lainkaan Pentti Haanpään tai Timo K. Mukan kaltaisia, herkkiä yksilöitä, jotka voisivat todellista kuvaa sotakoneistosta kirjoittaa. Vai oletteko törmänneet viime vuosikymmeninä enää minkäänlaisiin kirjoihin joissa kerrotaan armeijan nykytouhuista mitään? Tiedetäänkö me, mitä asevoimien vartioitujen aitojen sisällä tapahtuu kun todelliset kertojat ovat sieltä jo kutsunnoissa lonittu muihin hommiin?

Kun taiteellisen luovat yksilöt kotiutetaan ja muutamat aatteidensa ja uskontojensa riivaamat menevät sivarihommiin sairaaloihin ja muihin vastaaviin laitoksiin, jäljelle jäävä porukka, ymmärtämättömillä tytönheitukoilla terästettynä, marssii kuten armeijan ohjesäännöissä sanotaan, pullikoimatta ja laput silmillä kuin ravihevoset.

Juhani Kaskeala kumppaneineen voi vaatia rauhassa lisää rautaa ja helikoptereita ja Natoon menemistä kun kriittiset katsantokannat eivät koneistoa sisältäpäin pääse arvostelemaan.

Jos minä olisin armeija-ajastani kirjoittanut silloin kun se aktuelli oli, olisin kirjoittanut niistä valtion varoin suoritetuista kapiaisten juopottelu- ja huorissakäyntireissuista joilla jouduttiin varusmieskuskeina olemaan. Tyhjän ajeluista ilman mitään järkeenkäypää selitystä ja väsymykseen ajattamisesta joka olisi saattanut viedä hengen niin itseltä kuin kuljetettaviltakin. Asioista, jotka parhaalla tahdollakaan mietittyinä eivät kuuluneet niinsanottuun maanpuolustukseen.

Vuan niinpä se mualima makkoo miten sen kukanennii valtio itelleen pettoo.

Alkoi jälleen satamaan.

PH olisi vasta nyt tulossa tähän suuntaan Joensuusta 1928, mutta jos sää jatkuu samanlaisena minulle, hän kurauttaa ohitse ja on pian Kuavilla, Melalahden majatalossa makailemassa. Joskin ennen sitä hänenkin täytyi jälleen ryömiä pahaisella suoniityllä kyhjöttävään heinälatoon.

Sitä tuskin minulle löytynee, joten joutuisin ajelemaan ties mihin hittoon saakka sateensuojaan.

Niinpä, kuin ajatuksen tilauksesta paikalle kurvaa mersullaan se näyttelijä Hugh Norrisin oloinen mies johon Kolin-Portissa eilenillalla kylmissäni ja märkänä törmäsin, ja tuumaa, että olepa vaikka toinenkin yö jos ei pakko ole lähteä.

Klo 20.16

Niinpä siis asetuin oikein taloksi, kävin kaupasta muonaa ja matkamuistomyymälästä kortit kotiin lähetettäväksi.

Nukahdin hetkeksi päiväpeitteen päälle ja näin unta vanhimmista tyttäristäni. He olivat siinä vielä pieniä ja keikkuivat pihlajan oksilla vaikka kielsin. Kesä kukki ympärillä, tyttärien äiti laittoi ruokaa pallogrilliin.., ja surun musta möykky kurkkasi nurkan takaa...

Pilvet alkavat hiljalleen väistyä.

Saunoin.

Olen yksin ajatusteni kanssa tässä hiljaisessa hirsimökissä lammenrannalla.

Tätä minä nyt tarvitsenkin.

tiistai 10. kesäkuuta 2008

Kolin piristys...

...eli pilin koristus.

"Kolin piristys"-niminen mökki oli pari vuotta sitten vapaa-ajanrakentajamessuilla Kolilla. Omistajat eivät ole tainneet sananmuunnoksia, heh heh.

Joensuussa piti vaihdattaa uusi ketju pyörään, mutta sen hoitivat tehokkaasti Joensuun pyörähuollon kaverit. Maksoi 16 €. Thank you!

Hoidin myös pari muuta asiaa, kävin kirjakaupassa,
torilla söin paistettuja Pihlajaveden muikkuja ja pistäydyin kahvilassakin.

Harmittelin itsekseni, että sattuikin samanmoinen, harmaan vetinen päivä kuin Haanpäällekin aikanaan. Olisi niin mukava ollut istuksia torilla ja katsella ihmisten liikettä auringossa.

Siispä seuraavaksi minä poika polkaisin Joensuusta tänne Kolille yhtä kyytiä rankassa, kylmässä vesisateessa. Niittylahdesta lähtöni jälkeen pyörän mittariin kertyi tälle päivälle yli 80 km; pankaapa paremmaksi tämmöisessä säässä! Siitä 60 kilometriä pyörän satulasta nousematta. Ajavatko ne armeijassakaan semmoisia matkoja yhtätilliä?

Nyt olen siis polkenut kaikenkaikkiaan yli 1100 kilometriä Piippolan Leskelästä lähtöni jälkeen. Miltei samanmoinen vielä edessä ennen kuin kotona kylvetään.

Minulla oli jälleen tuurintynkää Kolinportissa majapaikkaa kysellessäni, mutta taidan kertoa siitä sitten vaikka huomenaamulla. Olen nyt lämpimässä hirsimökissä, saunonutkin jo ja katselen lammen tuulista, vesisateen pärskeistä pintaa kotoisien ikkunaruutujen takaa.

Olen katki ja haluan yritellä unta.

Vaellus omaan itseensä...

...kestää lävitse elämän.

Kaikki eivät sitä koskaan edes aloita.

Se on vaarallinen matka. Yhtä vaarallinen kuin tykittäisit heroiinia suoneesi.

Heroiininen euforia turruttaa, vie vain yhtä polkua ja lopulta tappaa etkä jää seurauksia katsomaan.

Matka omaan itseen kuljettaa moniailla teillä, kiusaa ajatusta , aivoja.

Mikä, kuka, mitä, missä.

Aivot jauhavat kuin toimittajan mantraa jota heille toimittajakoulussa päähän taotaan.

Matkalla omaan itseen olet pieni lapsi Freudin sohvalla.
Yöllisiä ajatuksia edelliset kun heräsin yhden-kahden välillä käsieni tuskiin.

Ajattelen näin aamun valossa, että lienee tämä pyöräretkeni eräänlaisen, elämäni kulminaatiopisteen sanelema tarve tehdä uskonnottaman pyhiinvaellus omaan itseensä. Toiset tekevät sen patikoimalla jalkaisin Santiago de Compostellaan, Mekkaan tai vaikka tekemällä vuotuiset retkensä Kuusamossa, Hetassa, Nuuksiossa...

Mutta nyt on siis aamu.

Otin yöllä särkylääkettä ja sain uudelleen unen päästä kiinni. Nukuin silti ylen levottomasti. Vaivalloisesti etenevässä unessa kirjoitin aluksi "puhekuplaromaania" heinäladossa renkkanaisen pöydän päällä. Sitten tuli karhua ja junaa pyöräilijän tielle, yritin tallentaa niitä kameraani, mutta aina tuli jokin este eteen. Viimein kiipesin vaaran laelle mustaa polkua pitkin joka kiemurteli korkeiden kuusten, puisten puhelinpylväiden ja metallisten sähkötolppien lomitse.

Vaaralta näkyi kauas. Eräällä suunnalla Tamperetta muistuttava kaupunki, linkkitorni ja kirkko keskellä. Toiseen suuntaan kun pääni käänsin, oli rannaton ulappa purjeineen ja laivoineen, mutta sitä suuresti ihmettelin, kuinka se äskeinen junakin siellä porhalsi? Millä konstilla rata oli veden pinnalle saatu? Yritin jälleen kuvata, mutta piti lähteä pois, minua odotettiin mäen alla...

Maailma näyttää harmaalta ja sateiselta täältä Niittylahden Opiston ylimmästä kerroksesta katsottuna. Naakat eivät siitä välitä, ne ahkeroivat poikasilleen ruokaa räystäiden alla oleviin pesiinsä ja jokunen pääskynen sujahtaa ikkunan editse.

Tuuliviirissä, jonka kärki päädyn parvekkeelta näkyy petäjän takaa toisen rakennuksen katolla, on vuosiluku 1952. Muistan, kun hieman vanhempi siskoni eräänä kesänä, ehkä 1971 tai -72 oli täällä kesäleirillä. Haettiin hänet sitten pois ja isän pikkufiiu oli jo niin täynnä meitä lapsia, että ei kai siihen enää olisi mahtunut haettavakaan kyytiin. Miten lie survouduttu, mutta muistamani mukaan hauska oli sekin retki.

Klo on jo yli yhdeksän. Täytyy ruveta jälleen pakkaamaan ja lähteä uhmaamaan säätä, kohti Kolia, Juukaa, Kaavia. Likitse niitä seutuja, jossa minut alulle on siitetty ja tuskalla synnytetty, räkäinen lapsen nenäni rakkaudella pyyhitty ja kakkaisen peppuni ensi pesut suoritettu. Kohti seutuja, jossa myös lapsenmieleni on pahoitettu, pahasti kolhittu. Sivuitse taittuu kuitenkin tällä kertaa matkani, vain naapuripitäjiä kiertelen. Sitten sujallan Siilinjärvelle, jossa elämäni olisi pitänyt alkaa, ja ehkä päättyäkin aikanaan jos se "oikein" olisi mennyt...

Mutta ei anneta murhemielen vallata käpylisäkettä. Iloinen Joensuu on vielä välissä, se kaupunki, joka PH:n silmiin näytti tasaisen harmaalta sateisena kesäpäivänä 1928.

Olisi minulla aikaa olla vielä ensi yö jos tarkkana oltaisiin tuon Haanpään suhteen, mutta kun hän mokoma on ajanut melkoisen matkan Joensuusta Kolille ja siitä Kaaville yhtenä päivänä ja nyt näyttää niin epävarmalta kelikin. Nettisääkään ei luvannut pyöräilevälle suotuisia kelejä.

On vielä asioitakin Joensuussa toimitettava. Tästä Jns:n torille lienee pyöräteitä pitkin pyöreät 15 km.

Keitin yöllä lisää kahvia "Villelän Veikon" malliin: Termoksen pohjalle pannujauhatusta ja kiehuvaa vettä päälle. Niinpä se oli hyväksi hautunutta kun heräsin. Pitänee samanmoiset matkallekin mukaan laittaa.

Kiitos tälle paikalle ja sen ihmisille tästä lepohetkestä ajatustensa kanssa kulkijalle. Ehkä minusta vielä kuulette...

Aamun sana: "Pidä sanojasi arvossa. Jokainen voi olla viimeinen". Stanislaw Jerzy Lec/Siistimättömiä mietelmiä

maanantai 9. kesäkuuta 2008

Hammaslahden laiskan piian majatalonkin...

...olivat hevosmuurahaiset koloille nakertaneet ja jäljelle jääneen torson ajan lahottajat romahduttaneet, hävittäneet niin, ettei edes ihmisten mieliin kuvaa talosta ole piirtynyt.

Kun Pentti Haanpää teki Hammaslahden seutuvilla 2 ja ½:n kilometrin harharetken etsiessään laiskan piian asuttamaa kortteeria, minä vuorostani 80 vuotta myöhemmin kurvailin Tikkalan, Kostamon ja Nivansalon metsäisillä hiekkateillä 20 ja ½ :n kilometrin "huvimatkan" josta koomisia piirteitäkään ei puuttunut.

Mutta niillä poluilla näin ensi kertaa tällä reissulla sellaisiakin metsiä, joita ei päättömästi oltu hakattu ja ryövätty.

Jos puuttuikin Hammaslahdesta laiska piika, oli kiinnostava seurata, kun paikallisen "jengin" sekaan grillikioskille tupsahti tällainen outo kulkija ja tilasi juustohampurilaisen, kupillisen kahvia sekä vesipulloihin täydennystä.

Pasmat menivät kioskin sisällä isältä ja pojalta täysin sekaisin, mutta aikani odoteltuani sain mitä olin vailla eikä siinä sen kummempaa. Kauppaa tekivät kuitenkin koko ajan mikä minusta oli aika merkillistä siihen aikaan illasta ja niin pienellä kylällä. Väki ei vissiin kotonaan laita ruokaa lainkaan? Olisivatko niitä "laiskan piian" jälkeläisiä...

Lemmenlavalla oli sunnuntai-illan humpat. Siitä ilmoitti Tulipunaruusu-juliste kioskin ilmoitustaululla. Humppamiehenä änkeydyin tietenkin paikalle vaikka ylimääräiset harhailut kuumottivat poskia ja takamusta. Siksikin sinne menin, koska aikaa, kun tällä lavalla olen viimeksi käynyt, on kulunut varmaankin kaksikymmentä vuotta.

Lemmenlavan ilmettä ei oltu paljoakaan muutettu. Jotain pientä, kuten saniteettitiloja ja semmoista. Parkkipaikkakin sama, kulottuneen ruohon ja sekalaisen soran peittämä kenttä. Ihmisten tanssihalutkin yhtälaiset kuin tanssiaikojen alusta.

Lippukioskin väkeä nauratti kurvatessani siihen. Kysyin, että joko se Suhmuran Santra on tullunna, nyt minulla on pyörä matkassa, ja jos ee, niin kelepoo mulle se Mulon Mantakin...

Kerkesihän siinä muutamat tangot, valssit ja humpat polkaista käyntiin ja sammuttaa kunnes tie taas kutsui.

Sanoin kyllä itselleni, että kaikenlainen pörrö se siekhin olet, kuten Lapissa sanonta kuuluu tämmöisistä, mutta merkillistä tanssissa on se, että uupumuksen se kyllä syrjäyttää.

Suhmuraan, sinne "Santran" seuduille polkaisin kylmässä pohjoistuulessa. Majapaikkailmoitus tienvarressa oli sikäli harhaanjohtava, ettei siellä kukaan tullut avaamaan tai sitten en tarpeeksi ovella paukkanut että olisi herätty.

Aloin uupua todella, olinhan ajanut aamukuudesta Pajarinhovista Kiteelle ja sieltä Tohmajärven mutkan jälkeen vanhoja sorateitä ja Onkamojärvien kieppeillä harhaillen jo pitkäsi toistasataa kilometriä. Ja vielä väliin parituntiset tanssit!

Mutta itepähän nämä mutkat teet, kukaan ei pakota!

Tässä vaiheessa ajattelin: Sos.poliitikko (vihr.) Osmo Soininvaara jos Tallinnasta Nizzaan pyöräretken sijasta toverikseni tälle matkalle olisi lähtenyt, hän varmaan olisi jo Kärsämäellä noussut taksiin ja ajanut Ouluun lentoasemalle...

Ajelin siis hiljalleen valostuvassa aamuyössä, kylmissäni ja nälkäisenä Joensuuta kohti. En hirvinnyt mennä nyt kuusenjurentiellekään kytröttämään sillä taivas näytti merkkejä tulevista sateista.

Tänne Niittylahden Opistolle ajoin niillä rajoilla, että jos olisin pysähtynyt ja ruvennut nojaamaan liikennemerkkiin, olisin nukahtanut siihen.

Klo oli jotain 3 herätellessäni nuorukaiset, jotka ovat vastuussa paikan toiminnasta. Pääsin viimein lakanoiden väliin enkä tiedä, milloin olisin nukkunut niin, etten herännyt kuin yhden kerran siihen, että oikea käsi piti vääntää joltain ihmemutkalta johon se oli kouristunut kuin hukkuvan käsi oksankappaleeseen ja olkapäätä nyki kuin lypsykoneen tykytintä.

Nyt on jo maanantai-ilta käsillä. Sateinen, kylmäntuulinen päivä. Minusta näytti jopa siltä, että veden mukana räiski räntää.

Herättyäni yhdentoista paikkeilla aamupäivästä, olen koettanut päästä eroon migreenisärystä, käynyt bussilla kaupungissa jossa söin savuporokeiton (halvin listalla) ja salaattia sekä kahvit. Pesin myös tälle reissulle toisen kerran pyykkiä ja nyt ne ovat varmaan jo kuivurin huoussa kuivahtaneetkin.

Ystävällinen nuori neiti R. alakerrasta toi minulle juuri kahvia kun sitä termariini pyysin. Ovat aloittamassa täällä tätä kesähotellitoimintaa, suursiivoukset ja semmoiset ovat meneillään ja olosuhteet ovat sen mukaiset. Otan tämän niin, että se kuuluu matkani erityispiirteisiin.

Eliittipyöräilijät, joihin edellämainitsemani Soininvaarankin luen, pyöräilköön he ennalta järjestetyin makuuksin sileillä, Keskieurooppalaisilla väylillä pyllynhiertymiä ja suihkujen puuttumisia etappien välillä valitellen.

On siis palautumisen paikka. Sen PH järjesti itselleenkin aikanaan källäilemällä Joensuun katuja, hautausmaita ja pistäytymällä "kaupungin lukusalissa". Näin päivällä vanhoja valokuvia kaupungilla, olikohan joku matkailuun liittyvä näyttely eräässä rakennuksessa, mutta päätä särki niin paljon, etten mitään muistiin kyennyt kiilaamaan.

Millainenhan kaupungin lukusali lienee ollutkaan, niin siitä koetan huomenna saada selvyyden etsimällä käsiini paikallisen "tietäjän", josta Kesälahdella vinkin sain.

Illan sana: "Ellei ole menossa kilpailuun, on poikettava tieltä", Samuli Paronen/Maailma on sana

sunnuntai 8. kesäkuuta 2008

Huokailevien piikojen majataloa...

...ei enää Kesälahdella ole. Koukkasin sille mäelle kuitenkin kauppaan: Leipää, maitoa, appelsiinimehua ja jotain leikkelettä. Banaani.

6-tien varressa pysähdyin toviksi kahvilaan levähtämään vaikka ei Punkaharjulta kovin pitkälti siihen ollut. Luin tämän reissuni ensimmäisen Hesarin.

Miten olenkaan ilman lehtiä tullut toimeen?

Kuva Paavo Lipposesta ja SDP:n uudesta puoluejohtajasta, Jutta Urpilaisesta ällön kuvatekstin kanssa ("P.L ja J.U kyynelehtivät molemmat") ajattelutti ajellessani.

Lipposen ja Urpilaisen "kyyneleet" ovat teatteria, vallan silmäkirnun nuolijoiden ja rahvaan halailuun pyrkivää valhetta. Jos niiden kyynelsilmien takana ei laskelmointi asu, niin ei missään.

Itkut ja itkemisen aiheet ovat jossain muualla kuin poliitikkojen kesähalailupäivillä. Niin ilon kuin surunkin kyyneleiden.

Mukava reitti ajella tie nro 479.

Sitäkin tietä on jo lukemattomat kerrat siirrelty vuoden 1928 jälkeen -näin joitan vanhoja tienpohjia haamottavan pusikoista. Männiköitä oli revitty maantasalle kuten kaikkialla ja hiekkaisen maanpinnan muokkausjäljet kuin etnisen rastatukan juuri. Erästä vanhaa rakennusta rouhi kaivinkone maantasalle ja harmitti, kun en pysähtynyt kuvaamaan ja kyselemään. Siitä lähti niin nopeasti alamäki eteenpäin, etten ehtinyt harkita.

Pivankassa, siinä 6-tien kahvilassa jututin paikan omistajaa(?) ja hän tiesi kertoa kaikenlaista mielenkiintoista, senkin, ettei niitä piikoja enää huokaile paikalla olleessa majatalossa kun rakennustakaan ei ole. Hyvät kahvit ja pullat sekä ystävällinen palvelu, santisikupit sai kaupantekijäisiksi ja sain neuvoja Joensuuta ajatellen...

Kun Haanpää on kääntynyt luulemansa Savonrannan tielle aikanaan, hän kuvailee vasemmalla välkehtivää vettä: "...olkoonpa se vaikka Kesälahti...", niin se luultavammin on ollut Hummonselkä ja tie meni Hummovaaran kautta Pyhäjärven ympäri Kiteelle. Niin silloin, kuin myös nykyään. Nyt vain ei niin "koloisena".

Sattui sitten niin ihmeellisesti, että kompastuin tienvarren levähdyskeitaalla kolmeen kausalalaiseen motoristi"nuorukaiseen"; 50-60 v. Kun siinä turistiin, "pojat" päivittelivät pyöräilyretkeäni ja aikomustani etsiytyä johonkin laavulle (jolle olin jo aiemmin opastusta saanut) ja sanoivat, että heillä on kuuden hengen mökki Pajarinhovissa, että eikun sinne vaan!

Ja niinhän minä mänin.

Saunoin ja pistäydyttiin porukalla Pajarinhovia tutkimaan. "Nuorukaiset" ottivat jokusen litran olutta, minä olen absolutistina liikkeellä. Erään ihmiskohtalon kirjasin muistiin ennen kuin aloin tuutumaan. Nukuin muutaman tunnin ja olin jo aamulla kuuden aikaan lähtöpuuhissa.

Mukava mieli jäi tästäkin yllätystapauksesta ja vähäiseen matkakassaanikaan herrat J, T ja P eivät suostuneet lovea tekemään. Kiitosh! (...ja minä kun olin aikonut kirjoittaa motoristeista, joita suhahtelee ohitseni ja vastaani tämän tästä, että maanteiden sittisontiaiset ne vain ohitse pörähtelevät...)

Nyt olen Kiteellä ja otan palasta. Klo jotain 11.

Tuuli oli rajunluja, se paiskoi pyörääni alkumatkasta, niin että sai olla tarkkana ohjauksen kanssa. Join eilenaamulla Punkaharjun huoltamolta termokseen ostamaani kahvia joka oli vielä kelvollisen lämmintä -ilman maitoa. Siinä linja-autokatoksessa, jossa taukoilin oli ryypätty kaljaa jo moniaina vuosina korkkien määrästä ja kunnosta päätellen. Niiden seassa oli myös vanha 5-penninen jonka huvin vuoksi taskuuni korjasin.

Kiteen kirkkoa kuvasin sisältä ja ulkoa.

Sisällä kanttori harjoitteli päivän teemaansa, urut pauhasivat, mutta äänet eivät tallentuneet kameraani. Muutama mummeli oli jo etuajassa eteisessä odottamassa saarnan alkua. Kyselivät pyöräretkestäni ja onko huoltoauto joukkoineen jossain kuten edellisviikkoisilla saksalaispyöräilijöillä.

Löysin Pentti Haanpään kuvaileman Kides-nimisen papin haudan ja niitä "joitakin säätyläissukuisten hautoja". Räpsin kuvitusta. Haudoista ja kiviaidasta.

Sinkkipeltisen katon kuvasin. Sotaveteraani, jota kohta jututin, sanoi peltien olevan paikkailtuja, mutta alkuperäisiä. Joten samoja näkymiä Haanpään kanssa katselin.

Paitsi sotavainajien haudan kohdalla. Niitä oli ainakin 147 muistokiveä nurmikolla ja suuri risti, sekä kirjoituksin varustettu paasi keskellä. Sotaveteraani kertoi kahden veljensäkin olevan siinä. Seitsemän samasta veljessarjasta heitä oli siellä jossakin...

Sankarihautoja on kuulema myös Valkeavaarassa, 20 km:ä johonkin muuhun suuntaan kuin mihin minä olen matkalla.

Tuulen sekaan ripeksii vettäkin. Lupailee huonompia ilmoja alkuviikolle, sateita, mutta ei ehkä enää hallaöitä, kääntyihän eilinen pohjoistuuli jo lännelle.

Kun aamulla poljin myötätuuleen enimmäkseen, hyräilin Eppu Normaalin laulua: "...voi tuuli kylmästi puhaltaa selkään/ se eteenpäin työntää/älä siis pelkää..."

lauantai 7. kesäkuuta 2008

Sokerikusiaisten kotiin...

... meni uksi öisen majapaikkani pesuhuoneen kynnyksen alle.

Savonlinnassa majailin yhden lämpimän yön sko:n opiston hostellissa Pihlajaniemessä. Toisin kuin Haanpää 1928, minä söin vasta siellä ensimmäisen "ihmismäisen" aamiaisen tälle reissulle: Puuroa, leipää, salaattia, kinkkua, juustoa ja kahvia.

Illalla ajelin vielä mutkan Savonlinnan yöelämää katsastamaan. Tuli lisäkilometrejä mittariin, sillä sieltä oli kaupunkiin matkaa 7-8 km. Mutta mitäs pienistä.

Yöelämä ei ollut sen somempaa kuin muuallakaan. Pikkupojat pärräilivät mopoillaan, vähän isommat isiensä kustannuksella boosterit takakonteissa kumuten tojotillaan. Siideriä ja kaljaa kustiin nurkkiin ja puistojen puskiin, katuja ja katujen vieriä koristivat mac-, pizza-, karjala- ja sinappiset grilliherkkujen pahviset ja paperiset nahkat. Ihminen on siivoton eläin. Se paskantaa omaan pöytäänsä ja pyyhkii takapuolensa verhoihin.

Tätä on vapaus demokratioissa.

Päivän sana: "Rakastakaa herraa, kaikki hänen palvelijansa!" Ps. 31:24

Tämän iänikuisen saaganpätkän selityksessä tieto lytätään taivaallisen rakastamisen tieltä, uskotellaan ihmispololle, että ilman rakkautta et ole mitään vaikka vuoria siirtäisit.

Mitäpä me ollaankaan muuta, kuin loputtomasti sikiävä heinäsirkkaparvi syömässä itseltämme ja monelta muulta lajilta maata jalkojen alta.

7.6.08 Gasthaus Punkaharju

Syreenit, omenapuut ja pihlajat kukkivat tuottaen kukin omia tuoksujaan pölyttäjille tiedoksi. Kohta jo pottu nostaa varttaan mullan mustuudesta ja "mantsikat" punertavat kuin Pelle-Hermannin nenä.

Savonlinnan torilla katselin kolmea sorjaa nuorta naista joiden rinnat mutjuilivat t-paitojen sisällä kuin hylkeet kalastajien rysissä. Tuli mieleeni Tampere ja helteinen kesä siellä silloin kun olin vielä nuori ja lahkeessa koveni jo pienestä ärsykkeestä. Olin tekemässä rajan takaisesta kodistaan sotiemme seurauksena evakkoon lähteneelle iäkkäälle rouvalle keittiöremonttia. Rouva huokaili kuumuudessa ylipainoaan, nosti väljän paitansa helmaa ylös ja tussautti talkkia pahannäköisesti hiertyneiden, valtavien rintojensa alle. Sanoi sitten, että kyllä ne nuoret miehet Karjalas näitäkin niin halulla tiristel, mut tiristelisivätkö enää...

Tänne ajellessani havaitsin, että ikävä kyllä, en voi ihastella en huudahdella maisemien kauneutta sillä näen metsiemme "puidenkin" taakse. Minulle eivät hohda sinisinä vaarojen kummut, kuten Haanpään Pentille hänen ajellessaan näitä samoja maisemia ajatustensa kanssa.

Metsämuseo Lusto, mitä se on? Mitä ovat Punkaharjun harjut? Samaako kuin tie, joka museoidaan koska sitä ei enää ole?

Silmänlumetta ja roskaa kaikki! Tehdään toinen tie olemassaolevan viereen että turisti saa ajaa sille toiselle kuin P-paikalle ihastelemaan muutamaa paksua mäntyä ja kiiloina ylös nousevia harjunkupeita. Ettei ihmisen tarvitsisi mennä metsään katsomaan, onko sitä enää edes olemassa. Annetaan se kuva, että metsistämme todella huolehditaan vaikka marjapensaat jo Linkolankin pihasta sellukattilaan ja lämpölaitoksiin rouhitaan.

Punkaharjun LUSTO metloineen on todellakin vain yksi lusto miljardisista, tuhotuista puista jotka juurineen on äiti maan huomasta riivitty vessapaperitarpeiksi ja roskiksi katujemme ja teidemme varsille.

Synkät ovat havainnot nykykulkijalle kun se silmin avoimin ajelee.

Mutta sen verran kesäniloja minullekin, että eilenillalla ajelin vielä Punkaharjun Kruununpuistoon humpalle jossa mattiloiden sisarukset yrittivät laulaakin kikatteluidensa lomaan; "...vielä jaksaa vanhakin tanssia/raadan zazsaa ihan kuin nuorena..", ja siksipä aina on humppakengät mukana kuljetettava!

Nyt justiinsa aamupalalle ja toimeutumaan matkalle kohti Kesälahtea, Kiteetä jne. Ilma on kolakaksi käynyt, tuuleksii, mutta auringon edestä jo yölliset pilvet ovat karanneet kauas pois.

...ja äkkiä tuli ikävä pieniä pojannaskaleitani kun aamupalalla syöttötuolissa lapsen näin...

torstai 5. kesäkuuta 2008

Väljien maisemien tunnelmia

Eilen, 4.6., tallensin Juvan kirkon "... jonka synkeän musta huippu piipahti näkyviini..." n. klo 19 kamerani digitaaliseen muistikorttiin. Nyt ei ollut metsän latvoja juurikaan edessä, eikä kirkonhuippu ollut musta kuten Pentillä joka jo edelläni jälleen viiletti, vaan vihertävän homeen värinen. Joku teollisuuslaitos, valopylväs ja pari koivua rekvisiitaksi piirtyi kameran etsimeen. Nuorisojoukko nakkeli palloa uimahallin asvaltilla ja räkättiemo tunki paksua, önkyilevää kastematoa poikasensa nälkäiseen nokkaan koivunoksalla; klunks!

Mikkelistä vielä sen verran, että paikallinen pastori jututti heti aamusta kirkonportilla. Sanoi olevansa aika hyvin perillä Haanpään tuotannosta, antoi käyntikorttinsa ja minä hänelle blogini osoitteen. Sitten hän kiirehti, pyörällä muuten, "vaihtamaan tummaa ylle kun menee seuraamaan puolustusvoimien lippujuhlaparaatia".

Poljin Mikkelissä myös erinäiset mutkat etsiytyessäni Länsi-Savon toimitukseen kyselemään vanhoista asioista ja myöskin, kun etsin erään taidegallerian josta kyselin erästä, henk.kohtaista juttuani. Gallerian osoitteen olin saanut Kangasniemeltä, Ruusukupista. Helpostihan etsimäni löysin, mutta kaupungissa tulee huomaamatta kymmenen kilometriä mittariin. Niiden jälkeen oli maakuntakirjasto ja yhdet kahvit torinlaidalla ennen suunnistustani Juvalle.

Viitostien melussa, ja katsellessani kivisiä, jo kymmeniä vuosia palvelleita kivipaasia, jotka joka kilometrin ilmoittavat, pähkäilin niitä aikoja, kun isäni kulki tätä tietä Helsingin työmaille pikkufiiullaan (=Fiat 600) tai "monipuolikkaallaan" (=Fiat 850). Muistelin sitäkin, kuinka aika monta kertaa olin mukana istuen taka-, tai etupenkillä kivipaasista matkan edistymistä seuraten isän tupakoidessa ja jutellessa loputtomia juttujaan. Eikä isä tainnut joka kerta ihan selvänä ratin takana turista...

Taidegalleriaan pistäydyin Vanhan Juvantienkin mutkamatkalla. Siellä, talousmetsän varjossa, oli Suhosen liiterissä näyttely, jossa oli tehtyjä töitä töiden takanakin. Jokunen niistä oli minuakin kiinnostava. Jatkaessani matkaani mietin, että jos niiden kuhmonpeurojen tilalle maalaisi pentti Haanpään Olympia-polkupyörän nojaamaan keloon kuutamossa...

Erään maatilan kohdalla seurasin kuoveja tovin kun ne yrittivät haavoittunutta näytellen linkata poispäin poikasensa piilopaikasta. Se lymysi aivan tienvarressa ja kuoviemojen huudot olivat sydäntäsärkeviä niiden pelätessä, että menen ja tallon heidän aarteensa.

Kuoveja katsellessani ajattelin evoluution kummallista kehitystä niidenkin suvunjatkumisprosessissa. Isäkuovihan jää hoitamaan jälkikasvua kun äityliini ottaa ja siipeää jo heinäkuussa etelänmaille. Joskus kuulostaa, että länsimainen ihmislaji potee parhaillaan samansuuntaista siirtymäriittiä evoluutiokehityksessään...

Siinäpä tuli sitten mieleeni sekin, että Pentti Haanpää ei kirjoita kuoveista, töyhtöhyypistä, joutsenista, lokeista tai kurjista vetäisyissään mitään. Niitä ei ole ollut silloin valtoimenaan tienvarsien pelloilla kuten nykyään.

Juvalta Rantasalmelle, kaupasta hankkimaani evästä, tomaattia, leipää, maksalaatikkoa ja maitoa välillä huuleen.

Rantasalmella katselin kyljelleni paikkaa pusikoista tai mistä vain katoksesta, mutta kun söin eväitä lisää ja hörpin vettä, alkoi tuntua siltä, että polkaisen vielä niin pitkälle kuin jaksan. Lenkin sille kylälle tunsin toisaalta turhaksi, mutta...

Merkillistäkin sattui. Ensin löysin levähdyspaikalta viiden euron ryppysen setelin ja pian sen jälkeen, työntäessäni pyörää jyrkässä mäessä, potkaisin peltistä Hoffnar-sikarilaatikkoa joka oli nakattu asvaltin reunalle. Sen kansi irtosi ja sisältä kääntyi esiin - ei sikareita, vaan kuin vihassa mytätty 20:n euron seteli ja sen seurana, samoin ikään myttyrällä oleva paperilappunen. Oikaisin rahan taskuuni, paperilappusen silitin karttalaukun päälle ja luin siitä sinisen, äkäisen viestin: "SUKSI ...TTUUN!" Katselin ympärilleni hetken ja kun en havainnut paikkaa minne suksia, nousin pyöräni satulaan.

Tänä aamuna, joskus kolmen-neljän hujakoilla, muutamaa kilometriä ennen Savonlinnaa toppasin vasemmalla olevalle, jyrkälle männikköiselle ja hiekkaiselle töyräälle jossa oli baintballia harrastettu; vai mitä on se, jossa sohitaan leikkipyssyillä mustekuulia naapurin silmien väliin?

Nukahdin väsymyksestä turtana
kankaalle, ainakin 130 km:n vuorokausivauhti takanani Mikkelissä källäilyineen. Töintuskin jaksoin itikkoidentorjuntaan keinojani käyttää: Riivitään pihlajanoksia kourat täyteen, hierotaan voimallisesti käsien välissä ja ehkä kastellaan hieman ja sitten siitä syntyvää vihreähköä massaa sivellään naamaan, taikka perseesen, riippuen siitä, kumpi pää paljaana kankaalle köllähtää.

Passaa kokeilla. Vaikutus ei ole pitkäaikainen, mutta uneen siinä kyllä ehtii.

"Pena" siis jäi Rantasalmelle latorähjään "
läpsyttelemään" korttejaan kesäisessä räntäsateessa kuten hän muistiin merkkaa vuonna 1928. Minä olen edennyt ensimmäisen viikon aikana 730 kilometriä, Haanpäällä on matkaa saattanut tulla enemmänkin sen aikaisilla mutkateillä? Hirmuinen jokatapauksessa on vauhti matkapyöräilijälle!

Nyt saan kuitenkin hetken levähtää Savonlinnan järvisissä maisemissa ja muistella vaikka sitä, kun nykyisen vaimoni, poikieni äidin kanssa kävimme Olavinlinnan Taikahuilu kokemassa, josta kokemuksesta minä pidin toisin kuin edessäni, helyillä ja koruilla itsensä vaatettaneen löysänahkaisen, vanhan naisen vieressä kuorsaava musta heinäseiväs...

Savonlinnassakin on kansainvaellus. Kuulema joku nuorten naisten lentopalloturnaus joten nyt käsitän, miksi bussiletkojen ilmanpaineet keikuttivat minua lähes koko yön tienvarren kapealla kaistaleella.

Istun tätä kirjimässä kirjastossa ja ihmettelen hieman, että kulttuuriystävällisyydestään(?) kuulussa kaupungissa ei ole vielä tätä laitosta alettu saneeraamaan tai tekemään uutta. Vai onko oopperakulttuuri eliittitasoisena niin paljon rahakkaampaa puuhaa, että sen lumoissa unohdetaan tavallisten tallukoiden tarpeet?

Katselen, kiertelen ja tuumailen. Jututan ihmisiä, kuten jo aamulla erästä lämpölaitoksen huoltomiestä ja jotain toista jouto-ukkoa kylään ajaessani. Vetelen jonkun rivin minäkin mustaan, iänikuisenmalliseen vihkooni. Ja palailen sitten tännekin ennen kuin jatkamme; "Pena", minä ja helteessä vaahtoavat munani, kohti Kerimäen ja Punkaharjun kankaisia, mäkisiä teitä.

tiistai 3. kesäkuuta 2008

Minä kierrän, minä kuljen...

...tään maani vielä kerran". lauloi Vladimir Vysotski eräässä synkistä lauluistaan ja sitä hoilasin ääneen jollain näreikkötaipaleella Toivakan pitäjän mailla.

Olen siis vaeltanut toissapäivän iltana Tunturi Tangollani Saarijärveltä Äänekoskelle, Suolahteen, Laukaaseen ja Leppäveden rannalle öitsemään välillä. Olin siinä viime yönä puoli kahden huitteilla kun mittariin oli kertynyt liki 120 km. Hurjaa vauhtia on painanut Haanpään Penakin aikanaan Olympiallaan. Hän ennätti mennä ohitseni jossain kohtaa ja varmaankin kierrettiin Leppävesi eripuolilta, en ole varma. Maanteiden pituudessa ei kuitenkaan suuria heittoja liene. Pena on jatkanut vielä öistä matkaansa kun minä puutunein eturaajoin köntsähdin kyljelleni nuljuun makuupussiini.

Painajaisenpoikanen kolisteli lahon keppinsä varassa unieni porstuassa ja näytteli kuvia halvautuneista naisista joilla suu roikkui toisella poskella ja päät tärisivät epileptisissä kohtauksissa. Samuli Paronen hiihteli paikalle sukset jalassa työntäen polkupyöräänsä paksussa kuravellissä. Joku hänen aforisminsa roikkui naulakossa naruun pujotettuna. Yritin käännellä sitä paremmin lukeakseni, mutta käteni olivat kuin lahoa puunmöttelöä enkä saanut otetta kirjaimista. Johonkin semmoiseen heräsin enkä kyennyt säryiltäni enää nukahtamaan.

Leppävedeltä poleksin Toivakkaan. Soratien osuudella tökkäsi muistonpiikin mielen mopontulppaan kesältä 1977. Silloisen tyttöystäväni ja tulevan entisen ensimmäisen vaimoni kanssa kuskattiin jotakuta johonkuhun sitä tietä.., mutta mitäpä näistä.., siinä Vysotski kuitenkin tiesi paikkansa purkautuessaan ahdistuneesti huuliltani.

Toivakan pienoisessa kylässä ensimmäiset sen päivän kahvit baarissa, jossa ilmeisesti on kustu kaljaa sen vapautumisesta, 1969, lähtien. Muuten siistiä, mutta ne tuoksahdukset. Kahvi maistui hyvälle.

Seuraavaksi Kangasniemelle pikitietä pitkin jossa pitkien nousujen jälkeen pitkiä laskuja. Ensikertaa tälle reissulle pyöräni vauhti nousi jopa 58 km:n paikkeille huristaessani takki lepattaen mäkiä alas. Hurja ja vaarallinen vauhti raskaalla kuormalla ja kiikkerällä ohjauksella. Mutta kun minulta jää se Penan "kniippailu ja knaappailu" vuotavan ruuhen kanssa hukkumiskuolemaa peläten kokematta, niin sitten tämmöistä pöljyyttä sijalle.

Kangasniemellä minua jälleen onnisti. Hankittuani uudet polkimet polkupyöräliikkeestä jossa poika myös ne samaan hintaan (7,90€) vaihtoi, kiersin markkinoita lopettelevan torin kautta takaisin ylemmä kylälle. Hoksasin "Ruusukuppi"-kahvilan ja tallustelin sisälle. Aloin heittää tarinaa paikalla olevan pariskunnan kanssa ja varmaan istuisin siellä vieläkin juomassa itseäni kahvilla pökerryksiin jollen olisi malttanut tempautua matkaan: Kiitos tuoreesta kahvista ja hengenravinnosta, niillä jaksoin Läsinjoen kupeeseen saakka omia eväitä maistelemaan.

Nyt istuksin Vanhalan ala-asteen metsässä olevalla hienolla laavulla. Mikkeliin on matkaa 15-20km. Minulla oli suorastaan hirmuinen jano eikä pulloissa enää vettä. Vesipaikkaa etsiessäni kurvasin tämän koulun pihaan ja ryöväsin vesipostista maukasta, kylmää vettä kolme pullollista ja pakillisen kahvia varten. Yhden puolikkaan imin samoilta seisomilta. Poltan tässä myös yhteiskunnan polttopuita. Toivottavasti olen elämäni aikana edes sen verran veroja jonnekin maksanut...

Haanpään vetäisyjenpätkiä tähän:

"Tämäpyhäinen päivä on ehtinyt iltaan. Sivuutin ja näin Kangasniemen kirkon ja kirkonkylän...
...puolisen tuntia sitten ajelin Mikkelin pitäjän puolelle. Nyt makailen tässä metsäjärven rannalla.... laulurastas laulaa, joku käki kukkuu ja joku teeri kukertaa ja joku nainen... ...ja tuskainen kaipaus ja ikävä valtaa rintani..."

Niin. Tässä vetäisynpätkässään PH yrittää näyttää myös herkemmän puolensa muuten jäyhään kirjailijanolemukseensa. Aika vakaa hän niiden ulospäin näyttämisen suhteen aina on ollutkin. Kirjeenvaihto, joka viimeksi Haanpäältä postuumisti julkaistiin, näytti myös tästä puolesta.

Itselläni ei "tuskainen kaipaus" täytä rintaa, sillä enhän ole enää nuori ja kaipailujen ajat ovat lipuneet elämässä jo taakseni. Jälkiä ne ovat nekin ajat jättäneet.

Mutta kun tytär, 28 v, soitti Kuopion KYS:sta hieman ennen tälle yöpaikalleni kurvaamistani, niin minulta pääsi vaimea itku hihansivuun. Se oli sekoitus väsymystä, sekoitus huolta ja niiden mausteeksi jo aiemmin aamulla ajattelemani asiat kahden vanhimmnan tyttäreni äidistä.

Vanhin lapseni, joka sairaalasta soitti, odottaa neljättä lastaan. Laskettu aika on elokuussa, mutta alavatsakivut olivat yltynet sitämättömiksi.., luultavasti munuaiskiviä tai jotain.., vaan kuinka vähäinen onkaan isovanhemman roolini nyt, kun apua siellä ehkä kaivattaisiin. Riittämättömyyden tunne, se on minun suruni yksi sivujuonne.

Siis, kuinka sattuikaan kirjailijalle ja hänen lukijalleen, että samaan aikaan samoilla seuduilla pyöräillessämme ja taukoillessamme, 80 vuotta välimatkaa välillämme, tunnemme sielunykseyttä surun saapuessa mieliin omia teitään, ilmoittamatta siitä etukäteen.

1928
1958
1968
1978
1988
1998
2008

Näillä vuosiluvuilla on näköjään jotain tekemistä minun elämäni kanssa! Sitä alan itsekseni miettimään kun köllähdän kylkiluideni päälle tälle savuiselle laavunlattialle 4 kesäkuuta vuonna 2008 klo 01.08.

4.6.2008 Mikkelin maakuntakirjasto

Ajelin Vanhalan laavulta, josta olikin vain 13 km kaupungin rajalle, tänne Mikkeliin helteiseksi yltyvään ilmanalaan ja keskelle militarismin pauhinaa. Helikopterit ja hävittäjät pyyhälsivät lokkia hatussaan kannattelevan Mannerheimin patsaan ylitse ja maajoukkojen koko sotakoneiston kirjo rymisteli kaduilla. Joku harmaahapsi leukaansa sirpaleen saanut ja kilut rinnuksissa keppiinsä nojaava sotaveteraani näkyi joukossa sankassa. Pikkupojat kyselemässä isineen ja äiteineen ohjuspattereiden tulivoimasta ja tappojärjestelmistä.

Kun katselin litteät baretit vinossa rehvakkaasti käyskenteleviä sotilaita, näin heidän paikallaan ammuksen möyhentämää, veristä kudosmassaa, jäsenten riekaleita pirstaleisien puiden oksilla ja vaimoja, äitejä ja lapsia itkemässä sankarivainajien haudoilla.

Mitä kaikesta tästä olisikaan Pentti Haanpää ajatellut ja kirjoittanut? Olisivatko kirjoitukset yhtä sodanvastaisia ja ajantasaisia nyt, kuin silloin, hänen ollessaan boikotissa kirjoitustensa vuoksi? Kukahan päivittäisi sotasektorin näkymät nyt? Joku Marco Gasagrandeko, "Mostarin tien liftari"?
Söinpä siis puistonlaidan kioskista "talon lautasen" join torilla kahvit ja tulin tänne lataamaan akut ja kirjaamaan jotain. Tilasin virkailijalta myös vanhojen valokuvien (1920-luku) kopioita arkistosta. Jos sattuisi vaikka löytymään. Ja varmaan löytyykin.

Muistin myös, että samaa asiaahan minun pitää soittaa vielä Saarijärvenkin suuntaan kun sain Sampon, paikallislehden toimittajalta puh.nronkin. Se on jäänyt tekemättä kovatahtisen etenemisen vuoksi ja joka minua odottaa vielä tälle illalekin, ja pitkälle ensi yöhön jos aion saavuttaa Penan, joka viilettää jo hiekkaista, keltaista tienauhaa Juvalle ja Rantasalmelle murheitaan pureskellen.

Tähän väliin muistutan, että PH:n lainaukset joita käytän silloin tällöin tekstissäni, löytyvät Hannu Taanilan v. 1976 toimittamasta kirjasta "Muistikirjavetäisyjä sekä muita teoksia" (Otava 1989, kolmas painos jota on vielä saatavillakin).