Sokerikusiaisten kotiin...

... meni uksi öisen majapaikkani pesuhuoneen kynnyksen alle.

Savonlinnassa majailin yhden lämpimän yön sko:n opiston hostellissa Pihlajaniemessä. Toisin kuin Haanpää 1928, minä söin vasta siellä ensimmäisen "ihmismäisen" aamiaisen tälle reissulle: Puuroa, leipää, salaattia, kinkkua, juustoa ja kahvia.

Illalla ajelin vielä mutkan Savonlinnan yöelämää katsastamaan. Tuli lisäkilometrejä mittariin, sillä sieltä oli kaupunkiin matkaa 7-8 km. Mutta mitäs pienistä.

Yöelämä ei ollut sen somempaa kuin muuallakaan. Pikkupojat pärräilivät mopoillaan, vähän isommat isiensä kustannuksella boosterit takakonteissa kumuten tojotillaan. Siideriä ja kaljaa kustiin nurkkiin ja puistojen puskiin, katuja ja katujen vieriä koristivat mac-, pizza-, karjala- ja sinappiset grilliherkkujen pahviset ja paperiset nahkat. Ihminen on siivoton eläin. Se paskantaa omaan pöytäänsä ja pyyhkii takapuolensa verhoihin.

Tätä on vapaus demokratioissa.

Päivän sana: "Rakastakaa herraa, kaikki hänen palvelijansa!" Ps. 31:24

Tämän iänikuisen saaganpätkän selityksessä tieto lytätään taivaallisen rakastamisen tieltä, uskotellaan ihmispololle, että ilman rakkautta et ole mitään vaikka vuoria siirtäisit.

Mitäpä me ollaankaan muuta, kuin loputtomasti sikiävä heinäsirkkaparvi syömässä itseltämme ja monelta muulta lajilta maata jalkojen alta.

7.6.08 Gasthaus Punkaharju

Syreenit, omenapuut ja pihlajat kukkivat tuottaen kukin omia tuoksujaan pölyttäjille tiedoksi. Kohta jo pottu nostaa varttaan mullan mustuudesta ja "mantsikat" punertavat kuin Pelle-Hermannin nenä.

Savonlinnan torilla katselin kolmea sorjaa nuorta naista joiden rinnat mutjuilivat t-paitojen sisällä kuin hylkeet kalastajien rysissä. Tuli mieleeni Tampere ja helteinen kesä siellä silloin kun olin vielä nuori ja lahkeessa koveni jo pienestä ärsykkeestä. Olin tekemässä rajan takaisesta kodistaan sotiemme seurauksena evakkoon lähteneelle iäkkäälle rouvalle keittiöremonttia. Rouva huokaili kuumuudessa ylipainoaan, nosti väljän paitansa helmaa ylös ja tussautti talkkia pahannäköisesti hiertyneiden, valtavien rintojensa alle. Sanoi sitten, että kyllä ne nuoret miehet Karjalas näitäkin niin halulla tiristel, mut tiristelisivätkö enää...

Tänne ajellessani havaitsin, että ikävä kyllä, en voi ihastella en huudahdella maisemien kauneutta sillä näen metsiemme "puidenkin" taakse. Minulle eivät hohda sinisinä vaarojen kummut, kuten Haanpään Pentille hänen ajellessaan näitä samoja maisemia ajatustensa kanssa.

Metsämuseo Lusto, mitä se on? Mitä ovat Punkaharjun harjut? Samaako kuin tie, joka museoidaan koska sitä ei enää ole?

Silmänlumetta ja roskaa kaikki! Tehdään toinen tie olemassaolevan viereen että turisti saa ajaa sille toiselle kuin P-paikalle ihastelemaan muutamaa paksua mäntyä ja kiiloina ylös nousevia harjunkupeita. Ettei ihmisen tarvitsisi mennä metsään katsomaan, onko sitä enää edes olemassa. Annetaan se kuva, että metsistämme todella huolehditaan vaikka marjapensaat jo Linkolankin pihasta sellukattilaan ja lämpölaitoksiin rouhitaan.

Punkaharjun LUSTO metloineen on todellakin vain yksi lusto miljardisista, tuhotuista puista jotka juurineen on äiti maan huomasta riivitty vessapaperitarpeiksi ja roskiksi katujemme ja teidemme varsille.

Synkät ovat havainnot nykykulkijalle kun se silmin avoimin ajelee.

Mutta sen verran kesäniloja minullekin, että eilenillalla ajelin vielä Punkaharjun Kruununpuistoon humpalle jossa mattiloiden sisarukset yrittivät laulaakin kikatteluidensa lomaan; "...vielä jaksaa vanhakin tanssia/raadan zazsaa ihan kuin nuorena..", ja siksipä aina on humppakengät mukana kuljetettava!

Nyt justiinsa aamupalalle ja toimeutumaan matkalle kohti Kesälahtea, Kiteetä jne. Ilma on kolakaksi käynyt, tuuleksii, mutta auringon edestä jo yölliset pilvet ovat karanneet kauas pois.

...ja äkkiä tuli ikävä pieniä pojannaskaleitani kun aamupalalla syöttötuolissa lapsen näin...