torstai 30. huhtikuuta 2009

Miehen mitta

Unessa hankasin kivistä Aladinin taikalamppua jonka kuparinen kansi aukesi yllättäen ja lennähti helähtäen lepikkoon. Lepikko taas muistutti sitä lapsuuteni tienvarren pusikkoa, jossa löin kikkelini törröttävään puunkantoon, ja josta muistona on edelleen pieni arpi "pikkuisen", mutta toimeliaan pippelini esinahassa.

Joensuulaisella hautausmaalla toissapäivänä näin vähän samannäköisen, graniitista vuoleskellun lampun.

Seuraavaksi uni kävelytti minua vanhanaikaisella maantiellä. Puhelinlangat lauloivat tienvarressa ja pylväiden kreosiitti tuoksui auringon väreillessä tiestä nousevassa pölyssä.

Keltainen postiauto pysähtyi tuttuun tienmutkaan, polunsuulle joka mutkitellen hävisi vankkaan mäntymetsään. Polku vei kotiin, sen tiesin, vaikka siitä unen tässä vaiheessa ei erikseen ajatusta ollut.

Postiauton sihahtaen avautuvasta ovesta laskeutui tienvarteen leveäharteinen, punakkakasvoinen isäni.

Isän kädessä, Kansan Sanaan käärittynä olivat hänen työkalunsa, saha, taittomitta ja vasara. Isällä oli ohranjyvä silmässä, piippu hampaissa ja vilsa kallellaan toisella korvalla.
Isä oli hyvällä tuulella. Haisi Helsingin asemaravintolalle ja piippupierulle.

- Noh, ruhveltaja, mitteepä kuuluu?
- Ee mittään.., äet mäni hakemaan lehmiä Luikkolahelta. Minä ootan sitä.

- Jaa. No lähetäänpä myö sitten kottiin lumpsimmaan.

Isän takana oli mukava kävellä ja katsella sen nappaskenkiä kun ne nousivat kevyesti paljaiksi kuluneiden petäjänjuurakoiden ylitse tilsien muurahaisia niiden vilistellessä omia polkujaan ihmispolun ylitse.

- Isä!
- No mittee?
- Mikä on miehen mitta?
- Metri ja viiskymmentä senttiä lippa pystyssä.

Isää nauratti.
Minäkin nauroin.

Metso nousi rumisten siivilleen kanervikosta ja sen musta hahmo taiteili taidokkaasti petäjien lomassa suolle päin. Isä seisahtui katsomaan sen lentoa. Pyöreä nyrkki, josta ojentui isän kaunis sormi, jäi osoittamaan metson lentoa.

Uni suli siihen kuvaan.

Heräilin hitaasti.

Kello näytti puolta viittä. Nuorin poikani tuhisi vieressäni johon hän oli nukahtanut illalla kanssani.

Kohta jo miehen mittainen hänkin.

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Samalla pyöräreissulla...

... jonka kyseenalaiseen elämykseen joutsenen lankoihin päättyneen lennon kuvasin ja jolle kertyi mittaa muutama metri ylitse sadan kilometrin, kuvasin jälleen ihmisen tienvarren niin välttämättömiä toimia sen eteen, ettei ainakaan liika esteettisyys hitaasti matkaavan silmää hivelisi.

Varjot olivat pitkiä, olinhan kovin aikaisin liikkeellä.
...ja Lasol se mielen sekä ojanpohjan kirkastaa...

...ja tulee kaikille niin hyvä mieli, kun metsään on jätetty töhryille alustoja, joihin syrjäkylienkin lapsoset saavat mielipiteensä kirjoittaa...
Kun Nokia uppoaa, onko sen lppusijoituspaikka oleva jotenkin tämän oloinen?


Teknologiayhteiskunnan yhdistelmä: Salama-akku, salamana viilettävä ihminen autoineen ja varjoisa katve valvovan silmältä, mihin voi tarpeettomaksi käyneen "liikkeenjäsenen" nakata menemään.

Minä en tiennytkään, että kainuulaisten kalapaikkojen kalat ruokitaan vakuumiin pakatulla, Nobelin palkinnon saaneella keksinnöllä...

...eli Artturi Ilmari Virtasella? Hieno keksintö kerta kaikkiaan! Ehkä seuraava Nobel matkaa tämän innovaation myötä Kainuun nälkämaille, ja kuinka lienee EU:n maataloustukien ulottaminen koskemaan myös kalanviljelystä? (Korjasin Virtasen etunimen (Alwari) oikeaksi kommentoijan huomautuksesta)

Eilinen aamu

Eilen aamulla läksin kotoa hämärän selkään kello 03.00. Pyöräni vei minua mutkaisia teitä aamuauringon herätellessä kevään muitakin kulkijoita sanomaan sanomisiaan mikä milläkin aksentilla.

Käpytikka helisytti joen varressa nokkaansa kylmään rautaan sähkötolpassa...


...siitä jatkoivat virransyöttöjohdot joen ylitse matkaansa...
...näihin lankoihin oli päättynyt muoren joutsenen matka. Sen ruumis oli vielä lämmin, kun menin joen jäälle tarkastelemaan sitä lähemmin...


...kaksi isompaa joutsenta syöksyivät ylävirran suunnasta kuin pommikoneet ja pitivät hirmuista kalkatusta. Siitä ajattelin, että ehkäpä ne olivat kuolleen, edelliskesän poikasen vanhemmat, jotka näin saattoivat lastaan viimeiselle matkalle...
...joka päättyi routaisen maan keväiseen pälveen muutaman risuoksan alle josta kettujen ja korppien on helppo se löytää ja laittaa luonnon kiertokulkuun.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Silmää rumuudelle

...eli näkymiä kaiken jälleen paljastuttua.

Ihminen nimiselle kulkevaiselle ei pitäisi teidenvarsien syöttölöistä ja juottoloista mitään mukaan antaa. Ruoka ja juoma olisi nautittava pöytiin pultatuista teräsastioista, tai laskikaukaloista kuin syöttöporsaat ennen. Kaikki irtonainen, pohjattomaan vatsaan ammenetun ruuan ja juoman kääre joutuu kuitenkin koristamaan teiden varsia. Tässä kuvakavalkadi lauantaiselta, 75. kilometrin pyörämatkalta.
Minä en käsitä lainkaan sitä, kuinka paljon ihminen juo nesteitä. Minkälaisen janon sammuttamiseen se kaikkien niiden pullojen, purnukoiden, tölkkien ja pakkausten sisällön oikein käyttää?

Muistaakseni hikipäässä pajukoissa jäkkiheinää niittävä isäni tai äitini ei tarvinnut kuin lähdevettä ryypyn silloin tällöin kovimmallakaan helteellä......kun sitävastoin ilmastoiduissa autoissaan kiitävät uraohjukset imevät nesteitä sisäänsä kuin savottalaisten hevoset iltaisin majapaikkaansa saavuttuaan. Tämäkin sillä erotuksella, että hevonen joi silloin kun janotti, ihmisellä volvossaan täytyy mehupilli olla suussa alati ja sitten vain astian kuoret tienraviin!
Suomen leijona, sen kuoret ovat tässä ihan konkreettisesti.
Minä poljin edellisenä kesänä yli kaksituhatta kilometriä pitkän kertareissun. Yhtään energiajuomapurnukkaa en ostanut eikä heikko hivellyt kertaakaan kunhan vain vettä ja näkkileipää riitti. Mihin siis tietokoneidensa edessä plösöttävä lajikumppanini ylimääräistä, purkkiin pakattua energialisää tarvitsee?
Kun ihminen on oman ruokansakin tottunut vakuumiin pakkaamaan, sen saman se nyt haluaa tehdä eläimilleen, joita se aikoinaan lajinsa elämän jatkuvuuden turvaamiseksi alkoi aidata tehokäyttöönsä. Ja samalla tavalla se niidenkin pakkauksien kuoria ja jämiä käsittelee, kuin omien eväidensä pakkausjätteitä...
Kun lähestyy tällaista P-seivästä, tietää jo ennakolta, että se tarkoittaa samaa kuin Pudota Paskat tänne...
...ja vaikka tienvarressa olisi metriä leveä "Moolokinkita" joka odottaa evästä kuiluunsa, ei kiireinen, kännykkäänsä puliseva, hätäisiä poskisavuja ryystävä sarasvuoklooni osu roskiaan siihen niin millään...


Lopuksi myös pienempien tienylittäjistä muisto verkkokalvoillenne piirtymään.

Tätä varista oli luultavasti ammuttu. Se pomppi kiivaasti kamerani ulottumattomiin ja ajattelin, että pitkä on senkin nouseva kesä hankkia evästä pelkästään särkevää siipiponkkaansa vetäen peltojen laitamilla...

torstai 23. huhtikuuta 2009

"Hillitse halusi kahlitse kalusi"

Pentti Saarikoski kirjoitti erään kappalejaottoman monologin matkoilla ollessaan. Nimesi sen vielä häpeämättömästi "Kirjeeksi vaimolle".

Saarikosken ambitiot kirjoittamisen suhteen olivat jotain muuta, kuin huolet arjesta selviytymisestä. Hänen piti runnoa tekstiä julkaistavaksi neroutensa ylläpitämiseksi, intohimosta itse tekstintuottamiseen, kuin myös saadakseen päivittäiset punaviininsä ja kiksautuksensa. Hänellä kuuluisuuden tarve ajoi oikealta ohitse perheen tarpeiden suhteen. Tällä tavalla hän ehti saada paljon aikaan lyhyen elämänsä aikana, jonka kirjallisen vaihteen hän laittoi päälle jo hyvin nuorena kehonsa, ja varsinkin kullinsa narsistisena palvojana.

Pentti Saarikoski ei hillinnyt haluistaan yhtäkään. Hautaansa saakka hän juopotteli, naipotteli ja kirjoitteli kuten toinen minänsä hänessä vaati.

Läheiset tosin kärsivät siitä, mutta väliäkös sillä, tulihan maailmankirjallisuuden aukkoja suomalaisten osalta siten edes jotenkin paikattua. Väheksymättä "Olkimarsalkankaan" kirjallisisa arvoja, kysyn kuitenkin myös, olisiko ilman Saarikoskea meillä kirjailijaa nimeltä Tuula-Liina Varis, joka kävi hetken olemassa suuren neron varjossa tämän puolisona ja yhtenä seksiobjektina? Eikä ilman palkkaa jäänyt perheeseen kuulumaton, mutta aikalainen Pekka Tarkkakaan kun jo Saarikosken umpeenluomattoman haudan äärellä toimitti spermaläikkäiset "Nuoruuden päiväkirjat".

Minullakin on intohimoni kirjoittamisen suhteen, ja sanomisen halu suurempi kuin taidot.
Minulla onn ollut myös ajanjaksoja, jolloin olen ryypännyt ja pimpitellyt, kuljeksinut ja voinut huonosti. On ollut aikoja, jolloin en varmasti ole kahlehtinut itsestäni yhtään mitään ulkoapäin tarkkailjoiden silmin. Kaiken rymistelyn ohella minun on pitänyt kantaa huolta myös toisista ihmisistä, lapsista, ja eräällä jaksolla sairaasta toisesta aikuisestakin. Koko ikäni olen taistellut niitä demoneja vastaan, jotka ihmisessä alkukantaisina teonsanoina geeneissä kuiskuttelevat. Tunnen olevani surkea epäonnistuja, koska mikään ei kohdallani onnelliseen lopputulokseen koskaan ole vielä yltänyt.
Joten en, perkele vie, väitä, että huolenpidostani huolimatta olisin onnistunut yhtään missään.
Neuvojia aina riittää. Niitä, jotka kehottavat ottamaan ohjat käsiinsä, hillitsemään halunsa ja kahlitsemaan kalunsa. No, he eivät lue rivien välejä eivätkä perusteluja. Luulevat, että kaikki kykenevät olemaan oman onnensa seppiä. En minä niin tyhmä ole, ettenkö ymmärrä, että avioelämään, josta kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani, kuuluu muutakin kuin seksi. Olen aina myös valmis puolustamaan naisten oikeutta valita niin seksikumppaninsa kuin myös hetket, jolloin sitä tointa haluaa suorittaa.
Joten kyllä perhanavie minä nämä jutut tiedän. Senkin tiedän, että mitään muutahan ei arjessa olekaan kuin tekemistä tekemisen perään. Huolehtimista, vastuunkantoa, pelkoa selviytymisestä, itkua ja hammastenkiristelyä. Jatkuvasti mielenpäällä jyllää ihan tavallisesta arjesta selviytymisen huolet! Itse itsensä turvaverkkonsa jokaisen on kudottava, yhteiskunnan tarjoamat ovat aina reikiä täynnä.

Siksi huterilla jaloilla seisovalta systeemiltä ei saisi lyödä alta yhtäkään apuvälinettä jonka varassa se koettaa koskista selviytyä. Ja yksi luonnollisin näissä kuvioissa on parisuhteen välinen makuuhuone-elämä. Se on halpa väline mielen hyvänä pitämiselle edes hetken verran. Terapiastakin maksavat jotkut kalliita hintoja jos vällyjen välissä asiat eivät luista. Asia on yksinkertainen, mutta tosi kuin laskutehtävä jota ei ymmärrä.

Kun kirjoitin "Erillään muista" -kirjoitukseni, tiesin jo sitä tehdessäni, että se ei huomiotta mene. Anonyymejä kommenteja tuli kahdeksan kappaletta, mutta koska en osaa niin yksinkertaisiin tölväyksiin vastata muuta kuin uudella blogikirjoituksella, en niitä julkaise - anteeksi vain kommentoijat. Tämän lisäksi syntyi kotona tietenkin hirveä riita, sillä loukkasinhan kirjoituksella vaimoni tunteita epäilemällä häntä julkisesti kykenemättömäksi sänkyhommiin. Siitähän ei tietenkään kokonaisuutena kysymys ollut, mutta asioita täytyy kärjistää, että dialogia syntyy. Sitä minä halusin, ja sitä sain kun kirjoitin vain, mikä minua ahdistaa. Pelostani, että jos tätäkään asiaa ei kuntoon laiteta, sortuu kaikki.

Tästä kaikesta sain piiskarahoiksi hirveän migreenikohtauksen, mutta myös aikaan jonkinlaisen yhteyden asioiden ytimiin ja ehkä yhteyden myös lasteni äitiin, vaimooni. Ja kokea sen äärettömän, millään ilmaisemattoman hellyttävän tunteen, kun vanhin poikamme, 7v, talutti minut äitinsä viereen ja sanoi kyyneleet silmissä, että nyt pyydätte toisiltanne anteeksi.

Tiedän paljon ihmisiä, joilla halkopinot ovat aina olleet millintarkasti suorassa, talous kunnossa eikä huonekalujen alla villakoirat ole koskaan häntäänsä ajelleet. Tiedän ihmisiä, jotka ovat näihin saavutuksiin yltäneet aivan samoista lähtökohdista kuin itsekin. Ja ihmisiä, joille jo ennen omaa elämää on tiet pohjustettu routatalvia varten valmiiksi.

Mutta tiedän myös, kuinka paljon kulissien takana on pahoinvointia, masennusta, kuolemanpelkoa ja toistensa pahoinpitelyjä haloilla, jotka on jätetty niihin suoriin pinoihin viemättä. Tiedän koska olen nähnyt, kun ihminen nykäisee itsensä näidenkin ahdistusten edessä sinkkiin roikkumaan.

Tämä johtuu hyvin usein siitä, ettei osata tuoda julki sitä, mikä ahdistaa. Ei ole kykyä sanoa, tai kirjoittaa edes sitä, että en tiedä, mikä mieltä vaivaa.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Erillään muista...

...eli tältä minusta nyt taas tuntuu. Kuvassa isäni seisomassa erillään muista työmaaparakin pihamaalla. Työkalut on paketoituna säkkipaperiin ja puotinarusta kantorenksu. 1950 tai 1960 -luku. Ja jos en pahasti erehdy, moottoripyörän selässä istuva on Hugo Sirviö, josta kirjailija Antti Tuuri mainitsee Rukajärvi-kirjassaan.

Minä tulen toimeen paremmin puliukkojen ja mustalaisten kuin professorien tai muun valkokaulusylimystön kanssa. Jos tarkastelen kunnolla jälkiäni, kussa olen kuljeskellut, olen oikeastaan aina pysynyt erillään kaikista ihmisistä ainakin henkisellä tasolla. Tai ihmiset ovat halunneet pysytellä irti minusta.

Jos jonkun kanssa olen ystävystynyt, ei ystävyys ole elinikäiseksi muodostunut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Nykyisellään, kun olen kahlehtinut jälleen itseni perheellä ja toimeentulohuolilla yhteen kohtaan maailmannapaa, tuntuu ahdistavalta, ettei voikaan elää elämäänsä niin, kuin sen nyt, näillä jo jotain nähneillä silmillään näkisi itselleen parhaiten sopivan. Ja, kun oikeaa vapautta ei ikänään ole saanut edes maistaa. Jos ei muuta, niin aina on ollut lapsia ja ylettömiä velkoja huolehdittavanani.

Tätä nykyä jaksamiseni on jälleen monella tasolla koetuksella, siksi kirjoitan kuten kirjoitan. Parempi lienee sekin, kuin mennä ja ryypätä itsensä tainnoksiin, tai surmata ahdistuksissaan itsensä.

Vaimojen ja tyttöystävienkin kanssa on käynyt niin, että hajurakoa on syntynyt ennemmin tai myöhemmin. Silkkaa parisuhdetta ajatellen totuus kohdallani lienee, että kaikille parempi olomuoto olisi ollut, että tallaisin itsekseni nämä polkuni. (Myöhäistä, tiedän!)

Sinkkuna ollessa seksiäkin saisi moninverroin useammin, mutta senkin näkee ja ymmärtää vasta nyt, kun on kokenut muutakin.
Vaimoni on muuttunut lastenteon myötä seksuaalisesti niin vaatimattomaksi, etten enää jaksa udella, milloin sänkyhommat olisivat hänen halukkuudenmittarissaan punaisella. Ymmärrykseni, ja omien tiuskaisujensa mukaankin, hän pärjäisi kevyesti ilman vaikka lopunikäänsä. Tämä on tietenkin hänen oikeutensa, sitä en kiistä, mutta ihmettelyä ei kukaan kieltäne. Itselleni viikonkin ilmanolo on aina ollut mieltä pahoittavaa.

Voihan totuus olla niinkin, että vaimoni on tyystin kyrpiintynyt minuun eikä edes halua naida enää kanssani. Mistäpä minä hänen fantasiamaailmansa tietäisin koska hän on puhumaantottumatonta, kainuulaista rotua. Tai sitten vikani on se, että minä puhun hänet niin pyörryksiin, ettei hän enää tunne tarvetta sanoa omaa mielipidettään. Minulle ovat suunkäytön lahjat siunaantuneet, puhun ja lujaa, vaikein argumentein, ehkä hieman fanaattisestikin?

Miehen ja naisen vapaaehtoinen, pysyväisluonteinen parisuhde perustuu kuitenkin poikkeuksetta seksuaalisuudelle. Raha ja omaisuus on tietenkin myös pontimena, mutta silloinkin hivellään reiden pintoja vähintään kaksin käsin. Ja jotta suku jatkuisi, on tämä tarve ihmiselläkin pakonomainen kuin metsolla soidin keväisin. Vain niin sanottu sivistys on valjastanut seksuaalisen käyttäytymisemme jonkinlaisiin inhimillisiin uomiinsa, joten molemmat puolet aivoja omistavien urosten on muniaan puristellen yritettävä ahtaa itsensä tähän muottiin. En tosin tiedä lakipykälää, joka määrittelisi sen, että missä vaiheessa pysyväisluonteisessa parisuhteessa toisen osapuolen seksistä kieltäytyminen menee seksiä tarvitsevan seksuaaliseksi pahoinpitelemiseksi. Kaikista naisista kun ei ole suihinottajiksi eikä käteen vetäjiksikään ihan vain sen vuoksi, että saisivat miehensä tyytyväiseksi.

(Tuliko edelliseen tarpeeksi monta seksi-sanaa-päätettä?)

Mitään eliölajia evoluutio ei ole tarkoittanut yksiavioiseksi, vähiten ihmislajia. Henkilötasolla olen kuitenkin sisäistänyt seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ehdottomuuden jo sen verran suuntaa-antavaksi, että kotonakin vonkaamisen tai seksiin painostamisen pitää jäädä ainakin iän myötä kokonaan pois. Jos siihen ei luonnollista, tyydyttävää ja pieneen vihjaisuun, toisen tuntemiseen perustuvaa sanatonta tai sanallista sopimista yhteisen matkan edistymisen myötä löydy, on seksitarpeen asianmukaiseen toimittamiseen oltava jokin muu ratkaisu. Joten seksin muualta hankkiminen kuuluu vain ja ainoastaan sen osapuolen harkintaan, joka seksiä tarvitsee. Seksillä tai seksittömyydellä painostaminen pitkän päälle tuo raskaita ongelmia, eikä niitä enää kyetä kuntoon koskaan saattamaan. Siksi on ollut ja tulee olemaan rakastajattaret ja rakastajat, mutta niistä vain ollaan hiljaa. Vaietaan, koska tieto tuottaa aina tuskaa.

Parisuhdeterapiaan, kuten kaikenlaiseen terapiaan, suhtaudun hyvin varauksellisesti. Raha-asioista voi käydä neuvotteluja kolmannen osapuolen kanssa pankissa, mutta että joku kolmas osapuoli ottaisi todella sydämenasiakseen juuri sinun parisuhdeongelmasi jossain kylmässä terapiatoimistossa, on jo niin absurdi ajatus, että ihan sydäntä kylmää ajatuskin. Enkä sitäpaitsi usko lainkaan, että terapialla nuutunutta libidoa taitavinkaan terapeutti hereille saa.

Seksin puute sairastuttaa seksiä tarvitsevan, se on varmaa. Tätä eivät tietenkään ymmärrä ne, joiden käpylisäke toimii niin hillitysti, että tarve on helposti aidattavissa moraalisäädösten ja kymmenen käskyn antamin aitatarpein. Tai vain ajattelemalla jääpurasta työntymään perseeseen kuten Päätalon Kalle kun housuissa alkoi hävettävästi pöjöttää.


Kuolemaakin tässä on tullut ajateltua kun lööpeissä on vouhkastu vanhojen ihmisten poismenojen kanssa.

Omat lapset ja lastenlapset poissulkien, ketään aikuista ihmistä tuskin koskaan enää loputon ikävä minulle tulee. Jos joku kuolee, niin kuolee ja sillä selvä. Jatkuva trafiikkihan manalanportilla jokatapauksessa käy. Samoin synnytyssaleissa.

Siksi olen täysin kylmä jonkun 80-vuotiaan poismenon suhteen vaikka tämä kuinka olisi ollut vaikuttamassa koko suomalaisen yhteiskunnan kuvaamiseen taiteen, kirjallisuuden tai elokuvan avulla. Hän on työnsä tehnyt, voi poistua. Kiitos. Jos omaiset haluavat vaikka pistää humpaksi haudalla niin siitä vaan. Parempi sekin kuin verhoutua huntuun ja olla vollottavinaan.

Samoin käy tuulet ajatellessani omaa kuolemaani. Joudan poistumaan täältä koska vain, vaikka tiedän, kuinka raskasta se lapsilleni tulisi tässä vaiheessa olemaan. Minun haudallani ei oikeita kyyneleitä kukaan muu itke, kuin lapseni ja hyvin harvalukuinen ystäväjoukko. Jos jokunen kyynelkarpalo vieraan poskelle vierähtää, hän vain ajattelee, että se jäi niin ja niin paljon velkaa.

Edes tervejärkiset sisarukseni eivät minua kaipaile. Kun olen itse nykyisellään jättänyt yhteydenotot heidän suuntaansa olemattomiksi, eivät hekään koskaan vaivaudu kyselemään, mitä minulle kuuluu. Jouluna kopsahtaa kortti laatikkoon, mutta koska en itse sellaisista tavoista helvettiäkään välitä, enkä itse kortteja lähettele kuin päähänpistosta vuodenajoista piittaamatta, tuntuu säännöllisyys vain huonon omantunnon ilmaisulta.

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Opettamaton tollukka


Katselen ihmisten kansoittamaa, ylitsepursuavaa planeettaamme opettamattoman tollukan silmin. Tällaisille näköelimille maailma näyttäytyy leipätaikinakorvona, jota yhä tiukemmaksi alustetaan. Ne, ketkä päälimäisinä hierimenkäyttäjinä hääräävät, niistä ei heti selvää saa, sillä ne ovat hunnuttaneet itsensä totuudelta varastamillaan kostyymeilla kuten Vysotskin laulussa "Valhe ja totuus" minun sananvalintojani lahjakkaammin asia ilmaistaan.

Niin kauan, kuin ihmislaji on toistensa olemassaolon suuremmassa mittakaavassa oivaltanut olevan olemassa, se on pyrkinyt hämäämään oman lajihaaransa reviirisisällön edistymisen, tai edistymättömyyden toisiltaan. Länsimaat ovat jollakin tapaa kötöstelleet yhteen hämäysverkostonsa, mutta "pahan akselin" valtiot kirppuilevat kuin keltamuurahaiset omissa mättäissään tuikaten silloin tällöin ohjuksen taivaalle kuin hädässä oleva alus myrskyävällä merellä.

Kuplia täällä kuitenkin koko ajan rakennetaan. Silloin tällöin ne poksahtavat rikki, mutta maailmanlaajuisesti toimivat paikkauspartiot laitetaan heti liikkeelle. Raha on se aine, johon turvaten kuplia rakennellaan ja samalla aineella sitä myös paikkaillaan.

Markkinatalouden ja kuvitellun, rajattoman kasvun kuplia on vielä suhteellisen helppo korjailla, mutta entä se, jota singutetaan yllemme koko ajan kiihtyvällä vauhdilla? Kuplaa, joka on tyystin näkymätön, hajuton ja mauton, kuplaa, jota ei voi tuntea, ei käsittää, mutta jokapäiväiseen elämäämme sen megatavut ovat liimautuneet kuin laamapaita savottalaisen persevakoon.

Kun tämä kupla poksahtaa, seisovat yhteiskunnat ja niiden jäsenet kuin kyrvät edesmenneen valtakunnansovittelijan Jorma Reinin vastustajilleen lähettämässä postikortissa.

Nörtit ja tietotekniikkaan vihkiytyneet sumuttajat vannovat luomuksiensa nimiin kuin uskovaiset näkymättömiin jumaliinsa. Heidänkin uskonsa on vankkumaton, ja mielikuvituksensa yhtä yhdenkoon silmäinen kuin verkko, jota rakentavat. Niin on rakennettu aineettomille perustuksille maailmankirkkojakin, joiden elämänehto on iätkaiket ollut, että jäsenistö kumartaa tasatahtiin samaan suuntaan määrätyillä vuorokauden hetkillä kuvitellen, että juuri tämän pisteen miljardisesta massasta Jumala huolehtiakseen on ottanut.

Nyt, kuten nerot ovat aloitteen tehneet, että kotien näytöt ja näppäimistöt liitetään vain kaapeleilla suureen keskustietokoneeseen jota valvovat, ohjeistavat, käskyttävät ja virusturvaavat yksi ja sama keskustietokone, alkaa tietotekniikkakirkko olla harjaa myöten pystyssä. Google-Jumala jää silti yhtä tuntemattomaksi, näkymättömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi kuin entivanhaisetkin jumalat.
Virkanimitykset sentään vaihtunevat. Yhteiskuntiin siunataan kohta omat ATK-papistot jotka jakavat ehtoollispikseleitä ATK-ajokortin suorittaneille, yli viisitoistavuotiaille ATK-jäsenilleen. Ne, jotka eivät usko tietotekniikan jumaluuteen ja kaikkivoipaisuuteen, haudataan näiden yhteisöjen ulkopuolisiin tiedostoihin ja unohdetaan.
Yksi suuri enkelikeskittymä tulee Suomessakin peittämään kohta Haminan kokoisen kaupungin kokonaan, mutta sille alueelle on pääsy kielletty pakanoilta.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Inhimillinen näkijä

Päivästäni muodostui niin tummareunuksinen, että vaihdoin blogimallia. Kyllästyin siniseen, ja niihin pompuloihin, sekä siihen, että valokuvia lisätessäni kappalejaot nuljahtelivat kannikoillensa toistensa lomaan istuksimaan. Kuvittelisin M. Koiviston asian näin ilmaisevan. Jospa migreenikin, joka puoli päivää otsaluuta sisältä päin kalvoi, sitä myöten hellittäisi. Luulen tosin, että tämänkin blogimallin kaava on niin jäykkä, ettei sekään siedä omavaltaista kirjoitusrivien suoltamista.

Haastattelivat televisioon ja radioon tänään. Kun toimittaja kysyi kaiken muun kyselyn lomaan jotain henkilökohtaisempaa, pamahti silmieni taakse kuva ennen minua haastatteluvuorossa olleesta somalitytöstä sekä hänen elämäntarinastaan, jonka olen nauhalle häneltä tallentanut. Samaan muistisolujen mylläkkään änkesi kuvajaisia omista ikävistä kokemuksistani elämässä, ja niin siinä sekunnissa kaikki aikomani sanomiset menivät yhdelle kerälle takaraivoluuhun kiinni, joten siihen kysymykseen en kyennyt kunnolla vastaamaan.

Ei sellainen vaarallista ole, hitot siitä, mutta kai minä kuitenkin jännitin etukäteen niin paljon, että armoton päänsärky alkoi romisuttamaan kiviraunioita suuren pääni sisällä ja loppupäivä meni sitten itseään pidellessä, että kestäisi.

Sen taidon minä tiettyyn kipurajaan saakka kyllä osaan.

Olin nuorimman poikani kanssa kahdestaan neljästä puoli kymmeneen, makailin sohvalla, keittelin kahvia, syötin poikaa, pesin kakkapyllyn, laitoin iltajutut ja sitten nukkumaan. Tämän kaiken tein hirmuisen herkällä mielellä. Ajattelin, että niin paljon minua tämä elämä kalvaa, mutta kukaan ei edes silitä. No, pikkuinen poikani sentään nukahti kainalooni ja toi sillä tavalla lohtua surulliseen osaan aivojeni kipukeskusta.

Vaimoni on sen luonteinen, ettei hän ehkä edes vaistoa olotilojani joita olen jo kyllästynyt sormella osoittamaan. Olenko sitten itse sen parempi ihmisten mielentiloja vaistoamaan, niin sitähän minä tässä aloin pohtimaan. Tämän kirjoitukseni otsikkokin, mukaelma tv:n formaatista "Inhimillinen tekijä", lainehti kipeässä migreeniaallokossa iltapäivästä lähtien mielessäni, mutta tuskin saan ladattua sen taakse kaikkea sitä, mitä haluaisin.

Minä en suruihini kuole, olen sen vaiheen elämässäni jo ohittanut. Tehtävänsä ne tietenkin ovat jo tehneet, jäljet sisuksiini jättäneet ja vaikka mieli pellittynyt jo olisikin, aina siellä jokin sauma näkyy vuotavan. Elämäni lienee siis hieman lyhyempi kuin sellaisella, jota oikea murhemieli ei koskaan ole päässyt kunnolla ravistelemaan. Toiset saavat sitäpaitsi jo syntyessään haarniskaliivit mielensä suojaksi eläen kauan ja hartaasti irroten sitten aikanaan täältä yhtä hartaan kitsaasti.

Pääsiäisen aikaan pyöräilin Kajaanin Paltaniemellä, Eino Leino-talolla ja Kajaanin kaupungin eri muistomerkeillä joista näköisimmät ovat Kajaanijoen rannan likeisyydessä. Elias Lönrothin patsas on lähempänä Linnanraunioita kuin Eino Leinon, joka räntäsateessa näytti hyvin surulliselta Rantapuiston talvenkaluamassa koivikossa.

Nämäkin kansalliskirjailijat olivat jo elinaikanaan eri teiden kulkijoita vaikka sanantyöläisinä molemmat täällä kävivät rahjustamassa. Lönroth sai jo eläessään, virkansa puolestakin, arvostusta, mutta Leino kupsahti surullisena ja rutiköyhänä hautaansa kun itsensä oli tyhjiin ammentanut. Onpa jälkipolvien hyvä ollut rahastaa hänenkin surujenpisaroilla ja kaupunkien imagonkohotuspatsaita hänestä muovaella puistoihinsa, mutta patsaista näkee, kuka jo eläessään hyvin voi.
Kittilässäkin eleli aikansa kaksi tunnettua taiteilijaa, Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa. Reitari pääsi kekkosten suosioon koska kesti ryypätä viinaa paremmin ja sai näin ollen tehtyä töitäkin kiivaampaan tahtiin kuin Palsa, joka tenuhumalassa hirtti piirroksiensa miehiä kullistaan katto-orsiin ja leipävartaisiin, yrittäen samalla pysytellä hengissä edes sen aikaa, että pahimmat näkynsä ja mielenpainajaisensa saisi kankaille ja sarjakuviinsa sutaistua.

Reidarille valmistui jo eläessään Ounasjoen rantaan komeat ateljeet uima-altaineen, mutta Kalervo Palsan ajan tummentamalla fallossymbolilla koristellulla haudalla aletaan vasta nyt kolehtia kerätä, jolla pestään kaltoin kohdellun kuntalaisen jättämää tahraa turistieurojen kiillottamasta kuntakuvastimesta.

Kansallinen historiamme on näitä elinympäristönsä murjomia taiteilijasieluja täynnänsä. Arktista hysteriaa, jota Marko Tapio keskenjääneeseen romaanitrilogiaansa kerkesi puhaltaa, on kaikessa suomalaisen yhteiskunnan toimissa havaittavissa. Se puhuri on pyöritellyt niin mustalaiskulttuurin edustajia kuin huutolaislapsiakin ja huonemiehen poikia. Kirveellä on hutkittu poikkipuolisen sanan esittäjiä ja rajan taakse muilutettu niitä, jotka eivät ole vahvemman ääntä kuunnelleet. Harvalukuiset palokärjetkin on kappelien räystäisiin ammuttu kun niiltä on ensin viety metsästä kelot, joihin ne nokkaansa olivat aiemmin tottuneet kolisuttamaan.
Jos suomalaisella ei muuta vihattavaa ole, se roiskii hengiltä haukat, hukat ja huuhkajat vaikka elinkeinokin, jota porotaloudeksi kutsutaan, ja jota jokunen susi ja ahma nälkäänsä verottaa valtion maksamien kustannusten turvin, ei varsinaisesti enää ketään yksistään elätä.

Nyt suomalaiselle vihanpidolle otollista riistaa ovat henkensä kaupalla maailmalta saapuneet pakolaiset.

Minun silmiltäni eivät ole jääneet huomaamatta muukalaisvihamielisyyden hiljaiset aallot, jotka lamahietikoiden rannoilla liplattelevat ja keräävät voimiaan noustakseen jossakin vaiheessa suurempaan pauhuun.

Yksi johtajista, joka kenties voisi joukkojaan jonkin verran hillitä, on jo katsonut pakenemisen Europarlamenttiin olevan ainoa mahdollisuus pelastaa edes oma nahkansa joutumasta välivouhkaksi, kun suunsoitto muuttuu kättäpidempien astaloiden haalimiseen taistelukentille.

Minun on vaikea kuvitella tämän kansan yhtä´äkkiä muuttuneen suvaitsevammaksi koska se ei ole vuosisatojen rinnakkaiselon turvinkaan oppinut sietämään edes kymmentätuhatta romanijäsentäänkään. Kun maahamme on lyhyellä aikavälillä saapunut niin monenlaisen kulttuurin ja ihonvärin edustajaa, että vähän aikaa päätään käänneltyään alkavat provokaattoreiden teesit tehdä tehtävänsä. Kun he vielä keksivät uskottavat "Mainilanlaukauksensa", joilla saada vyöry liikkeelle, on peruuttamaton vaihe päällä välittömästi. Tämän soppatykin alta pitäisi tulet kyetä puhaltamaan ajoissa sammuksiin.

Millaisia patsaita monikansallisien jälkeläisten runoilijoista ja merkkihenkilöistä tulevaisuuden puistoihimme tulemme vuovaamaan kunhan maahanmuuttajat kynänsä saavat teroitettua ja pensselinsä pestyksi?

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Lajimme kärsimysnäytelmät

Ei liene ihmetteleminen, jos pidäkkeettömämpi ihminen käyttäytyy impulsiivisen väkivaltaisesti jouduttuaan umpikujaan elämässään.

Eliölajimme kirjoihin, näytelmiin, tauluihin, reliefeihin ja patsaisiin hakkaamistaan esikuvista on jo tuhansia vuosia syöpynyt etsaukset pienimpienkin kulkijoiden aivojen solumattoihin kauheuksista, joita ihmiset ovat aina kyenneet tekemään kaikelle elolliselle, ja elottomallekin, pistäytyessään sattuman ansiosta täällä "ajassa".
Hollywood jatkaa tätä perinnettä omalta osaltaan levittämällä väkivalta-aivojenhuuhtelu fiktioitaan lastemme päihin samalla kun lukemattomat, pienemmät elokuvienrustaamispajat raahustavat säälittävän innostuneina perässä. Näiden kauhujen kabinettien ylläpitäjät ja apurahojen anojat, veren ja vampyyrien fanittajat ovat lisäksi kovin tosissaan, koska luulevat aidosti tekevänsä kuolematonta taidetta mässäilemällä kidutuksella ja kuolemalla.

Mitä sitten on vuosittain esitettävä Jeesuksen kärsimysnäytelmä saanut aikaan ihmistaimien aivoissa näinä kahtenatuhantena vuotena?

Jos yhtään olen ymmärtänyt psykologian perusteita oikein, omille lapsenaivoilleni tämän joka keväisen näytelmän seuraaminen ei ainakaan mitään myönteistä aikaan saanut. Koska opin lukemaan suhteellisen ajoissa, luin kaikki evankeliumien versiot tapahtumasta niihin kirjaimellisesti uskoen, eläytyen niihin kuin olisin tavannut sarjakuvia intiaanien tappamissessioista kenraali Custerin roistojoukkioiden toimesta. Sen aikaiset tupakinkerit ja kyläkenraaleina esiintyneet opettajat aiheuttivat sen, että lapsenmielessä kaikki, mitä painettuna ja saarnattuina ylempien tahoilta tarjoiltiin, olivat tositarinoita, ja tapahtuvaksi koska vain mahdollisia.

Aikajana kehittymättömän päässä ei täsmännyt ajanlaskun tai kalenterien kanssa. Jeesuskin syntyi siis pienen pojan mielestä samoilla kynnyksillä, kun kuolemanpartiot ratsastivat kameleilla kaukaisessa, Idän hiekkaerämaiden pimeydessä listimään kaikkien alle kaksivuotiaiden päät. Synkässä yössä vain tähti kirkas, tähti suuri taivahalla juuri, ilmoitti ilon suuren. Samoilla vuorokausilla, kun Villelän Veikko joulupukiksi naamioituneena, turkki nurin ja parta pörhöllään kantoi köyhien lapsille vähäiset lahjat pienen tupasemme kylmälle lattialle, joidenkin toisien köyhien tallissa ähkittiin maailmaan ihmettä, jota kaikki happea sisuksiinsa imeskelevät jostain syystä tiesivät odottaa, vaikka useamman kiviluolissaan kykkivän globaalius tuohon aikaan oli vain se, mikä ulottui saalis- ja vaimonhankintareviirien rajoille.
Tarinan vavisuttavuutta lisäsi se, että tämä samainen, äitinsä poikkeavan seksuaalisuuden seurauksena ensimmäisenä neitsyeeseen inseminaation (tai Josefin erektion vajavuuden tähden) avulla itämään saateltu Jeesus oli kuluttanut vielä viime viikolla sandaaleitaan levittäessään jumalista sanaansa, mutta yht´äkkiä häntä jo naulattiin julmettuun ristinpuuhun samanlaisilla nauloilla ja vasaralla kuin mitkä isän työkalupakistakin löytyvät! Ja ne hirvittävät orjantappurakruunun jäljet onnettoman partaradikaalin otsalla seurasivat uniin saakka...

Omassa lapsuudessani ei tunnettu kieltoja K12, K13, K16 tai K18, mutta nyt rankkaisin Jeesuksen ristilläroikottamisuusinnat K18 kieltotaulun alle verenpunaisin kirjaimin. Omille lapsilleni en ainakaan suostu tätä tavaraa aivoihin tunkemaan.

Tottahan itse tarina ristiinnaulitsemisesta lienee, ei siinä mitään. Sehän on ollut yleinen oikeudenkäytännön tapa, siksipä pari barabbasta Jeesuksen kaveriksi Golgatallakin samana päivänä seppien takomiin naulanökäsimiin roikkumaan taottiin. Sillä aikaa oikeat, ja kaikista suurimmat roistot pesivät käsiään taustalla, hukuttivat omia synnintuntojaan viinisammiohin, sekaantuivat alaikäisiin, porttoihin, lampaisiin ja vuohiin jatkaen niitä aatelisten sukuja, joiden jälkeläiset, murdochit ja liliukset, nykyäänkin mässäilevät maailmojemme katoilla sillä aikaa, kun täällä kurjat maanmatoset roikkuvat omissa ristinpuissaan perheineen ja asuntovelkoineen.
Muu legenda tarinaniskijä Jeesuksen ympärillä on vain tapahtuneisiin kammottavuuksiin syyllisten kehittelemä tarina. Se on syntynyt niiden demonien painostuksesta, jotka sen aikaisten taikauskoisten myyttien keralla pilatustenkin päissä metelöivät.

Mikäs sen nerokkaampi tapa olisi voinut ollakaan, kuin ruveta voimalla levittämään huhua näkymättömästä jumalasta pilvien päällä piirtelemässä käskyjään ja laatimaan käsikirjoitusta Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Ja siitä lähtien ovat kaikki kirkkoisät, saarnaajat ja loitsujenlukijat kohautelleet vain olkapäitään, että "näin on määrätty, näin on tapahtuva, näin on näreet! Kärsi ihminen ja alamainen, kärsi, sitä kirkkaamman kruunun..."

maanantai 6. huhtikuuta 2009

100 vuotta ainetta

Löysin ukkivainaan Ainekirjoituksen oppikirjan vuodelta 1909. Ukin kaareva omistuskirjoitus sen alkulehdillä on päivätty 15.7.1910. Kirja on säilynyt hyvin, vaikka se on minunkin mukana kulkenut jo kymmeniä vuosia, ja sitä ennen aittojen nurkista ja vinttien sahanpuruista imenyt tuoksuja lehdillensä.

Tämmöisenkin, pienen kirjasen äärellä voi hetkeksi pysähtyä mielikuvittelemaan sen aikaista, jo kadotetuksi tuomittua ajanjaksoa.

Nimenomaan mielikuvittelemaan, sillä havaitsen kovin vähäiseksi tietämykseni äidin puoleisesta suvusta, niin paljon meitä erotti kuilu, jonka isäni suvun vasemmistolaisuus ja äitini sukulaisten maalaisliittolaisuus aiheutti. Ja muutenkin minusta tuntuu, että sillä suunnalla on "vaikeneminen ollut kultaa".

"Kommunistille mäni viimenen tytär, ensmäesen vei huoruus ja ainuva poeka poltti tulisella kahvilla ihtesä", oli ukki sanonut ja jäänyt tupaansa kapustoja vuolemaan kun isä ja äiti vihittiin Juhanilan Vuoren juurella, nurmikolle levitetyn viltin päällä juhannuksena 1947. Kaksi tytärtä ilmeisesti onnistui miehen valinnassa, vaikka toisen mies niistäkin pamautti dynamiitilla itsensä veneineen päivineen Nilsiän Syvärin aallokoihin. Ja jotta tragedia ei olisi vailla jatkoa, meni yksi hänen pojistaankin hirttoköyteen uuden omakotitalonsa räystääseen Siilinjärvellä vuonna 1984.

Abraham-ukin vaimo, Tyyne Elisabeth kuoli johonkin munuaistaudin tapaiseen vuonna 1923 äitini ollessa vajaan vuoden vanha, joten yksinhuoltajan katkeruus kai se ukkia lopun elämää lie kovertanut, mää´tiijä!

Isä sanoi tehneensä paloviinapullon sisällyksen suoman vaikutuksen avulla Luikkokankaan polulla sovinnon appiukkonsa kanssa, mutta silti minulla ei ole juurikaan muistikuvia siitä, että olisimme edes kyläilleet hänen luonaan, vaikka ei hän asunut kuin parin kilometrin päässä Unimäestä Karsikkosalon suuntaan. Ukki kuoli syksyllä 1963, kun minä täytin viisi vuotta. Hautajaisista on jonkinlainen kuvajainen kulkemaisillaan muistikentän ylitse toisinaan. Niin, ja nyt "neljännesmummon" kumarainen hahmo karahti tälle kentälle veräjän ylitse, Villelän polun suulta, tuomaan kuolinuutista, kun aloin näitä muistelemaan.

Tämä "neljännesmummo" oli Hilja, joka ukin lohtuna viimeiset vuodet eleli. Hänestä ei kovin hellyttäviä muistoja ole mieleen jäänyt, sen verran karkeatekoinen ihminen se taisi olla. Ukin hautakiven äärellä vain olen joskus ihmetellyt, että se, joka haudalle kukkia tuo, pitää ilmiselvää rajausta siitä, etteivät kukat vahingossakaan kuki tai kynttilät käryä kuin Hiljan puoleisella laidalla...

Hih hih, tämä on tämmöstä, tämä elo kukkivien kumpujen katveessa.

Kevennän ja laitan tähän loppuun kuvan "Eläin-aapisen" kannesta. Sen paino- tai ilmestymisvuotta ei kirjasessa ole lainkaan, mutta painettu se on tamperelaisessa Kirjapaino Hermes Oy:ssä. Arvailenpa tämänkin painoksen olevan viime vuosisadan alkulehdykäisiltä.

"AA-SI on aa-si-a-lai-nen ja af-rik-ka-lai-nen ko-ti-e-läin. Aa-si e-lää näis-sä maan-o-sissa myös-kin vil-li-nä lau-mois-sa."

"BII-SA-MI-MYY-RÄ e-lää kais-la-ran-noil-la, ma-talis-sa jär-vis-sä ja lah-dis-sa, on jyr-si-jä. Sen nah-ka on rus-kea, hie-no se-kä peh-meä-vil-lai-nen"

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Mitä ihmiselle kuuluu 2


Je sanoo:
moi

valto.ensio sanoo:
TET-viikko on ohi, miltä tuntuu?

Je sanoo:
hyvältä. En jaksanut enää olla.

valto.ensio sanoo:
Ja tytöt alkavat näyttää auringonvalossa nuoresta miehestä mukavilta?

valto.ensio sanoo:
Mitä tarkoittaa ettet jaksanut olla?

valto.ensio sanoo:
Kesken töiden ei saa lähteä pois.

Je sanoo:
joo ei saa, mut niin en jaksaisi enää olla siel missä olin TET: ssa

valto.ensio sanoo:
Olit kuitenkin loppuun saakka?

Je sanoo:
joo olin

valto.ensio sanoo:
GOOD!

Je sanoo:
mä just äsken tulin

valto.ensio sanoo:
Mitäs sinun piti tehdä siellä harjoittelussa?

Je sanoo:
kävin eri tunneissä

valto.ensio sanoo:
Tunneilla!

Je sanoo:
just

valto.ensio sanoo:
Opetitko Ranskaa vai vai Englantia?

valto.ensio sanoo:
Vai vaihdoitko lapsille vaippoja?

Je sanoo:
molempia

valto.ensio sanoo:
Heh heh.

valto.ensio sanoo:
Siis vaippojakin?

Je sanoo:
ja fysiikka ja matiikkakin

valto.ensio sanoo:
O´jee, nehän ovat sulle helppoja.

Je sanoo:
eiku enku ja ranska

Je sanoo:
joo joo

valto.ensio sanoo:
Ymmärsin, kunhan vitsailen.

valto.ensio sanoo:
Olitkos sinä samalla koululla Jonin kanssa?

Je sanoo:
joo

valto.ensio sanoo:
Minä kävin eilenillalla It:n haastattelemassa.

Je sanoo:
aijjaaa, onnistuiko hyvin?

valto.ensio sanoo:
Tuli pitkä ja hyvä, mutta surullinen tarina.

Je sanoo:
miten niin

Je sanoo:
ymmärsitkö sä mitä It puhui?

valto.ensio sanoo:
Paljon murhetta teillä kaikilla takananne.

valto.ensio sanoo:
Ymmärsin kaiken.

valto.ensio sanoo:
It puhuu hyvin Suomea kun alkuun pääsee.

Je sanoo:
juu kyllähän osaa

valto.ensio sanoo:
Nämä haastattelut ovat tärkeitä. Ihmisten pitää tietää edes joskus tulevaisuudessa näistäkin asioista, vaikka nimiä ei koskaan tutkimuksissa saa mainitakaan.

Je sanoo:
niin joo, ne on tärkeitä

valto.ensio sanoo:
Ajatteles, kun suomalaiset tappoivat toisaan vuonna 1918, eivät ne asiat ole vieläkään unohtuneet meidän kaikkien mielistä. On hyvä, että joku on kertonut jälkipolvia varten jo eläessään, mitä on kokenut . Ja kirjailijat sekä tutkijat tehneet kirjoja niiden pohjalta.

Je sanoo:
joo, ymmärrän

valto.ensio sanoo:
Esimerkiksi sinun kotimaasi Kongon viime vuosien ihmisten teurastukset ovat olleet kansaa kohtaan hyvin väärä teko. Sieltäkin tarvitaan tarinoita, ja varmaan niitä kerrotaankin koko ajan jossakin, mutta kuinka se katkeruus saadaan jäämään pois? Katkeruus nimittäin sytyttää aina vaan uusia sotia.

Je sanoo:
joo

valto.ensio sanoo:
Sinä olet vielä niin nuori, ja kykenet painamaan asioita taka-alalle, mutta isäsi, äitisi ja siskot, veljet, sedät, tädit -kuinka he pystyvät ikinä unohtamaan, että heidät on ajettu pois kotimaasta? Minne tunkevat ne karmeat muistot, joita jää kun näkee omaisia tapettavan?

Je sanoo:
kato, ennen ku tultiin tänne niin oli paljon haastatteluja

valto.ensio sanoo:
Haastatteluja on ollut, minä tiedän, mutta tarkoitan niitä päänsisäisiä juttuja joita ei voi millään pois pyyhkiä.

Je sanoo:
joo, ne haastattelut sisältääkin niitä pahojakin asioita

valto.ensio sanoo:
Ne ovat viranomaisten tekemiä dokumentointeja ja niitä eivät tutkijat voi juurikaan käyttää hyväkseen ennen kuin pitkien aikojen kuluttua. Näitä minun tekemiäni tallenteita voi käydä sitten luvanvaraisesti tutkimassa vaikka heti, kun ne on SKS:n arkistoon tallennettu ja diarioitu.

Je sanoo:
just

valto.ensio sanoo:
Jep. Kävin muuten tänään katsomassa KB:tä hänen TET-paikassaan autokorjaamolla. Oli juuri korjaamassa ruumisauton takaosaa johon joku toinen auto oli ajaa rysäyttänyt.

Je sanoo:
aijjaa, kuka on ruumisauto?

Je sanoo:
mikä se on?

valto.ensio sanoo:
Ruumisauton omistaa yleensä hautaustoimisto ja sillä kuljetetaan vainajia, siis kuolleita ihmisiä.

Je sanoo:
aijjaa, olisko kiva siel et KB menisi vaikka autokorjamoon ammattiin

valto.ensio sanoo:
Joo. KB osaa tehdä autopeltisepän töitä, koska se oli hänen ammattinsa jo kotimaassa. Korjausmenetelmät ovat vain erilaisia kuin Norsunluurannikolla. Joutuu opettelemaan MIG-hitsauksen, erilaisten koneiden käytön jne.

Je sanoo:
joo, sit se on hyvä juttu hanellä

Je sanoo:
muistan kun oltiin koulussa, niin KB sanoi, ei uskalla hakee kouluihin, se sanoo et se kestää kauan

Je sanoo:
juu, se haluaa vaan töitä

valto.ensio sanoo:
Ei hän tarvitse esmes kuin oppisopimuspaikan ja vähän teoriaopintoja.

Je sanoo:
aijjaaaa, se on sit helppoo hänelle, jos jaksaa opiskella

valto.ensio sanoo:
Ammattikoulu olisi tietysti tehokas tapa, mutta kestää turhan kauan.

Je sanoo:
mut sit oppisoppimus kestä kauempi kuin ammattikoulun

valto.ensio sanoo:
Ei kestä. Ehkä yhden talvikauden. Amm.koulu 2-3 vuotta.

Je sanoo:
tai siis onko se sellanen työvoimakoulutuksen ammattikoulu

valto.ensio sanoo:
Työvoimakoulutus on yleensä kurssimuotoista ja on lyhyempi, mutta ammattikouluun haetaan yhteishaussa.

Je sanoo:
just

valto.ensio sanoo:
Njoo, mun täytyy menneä, vaimo tuli huuteleen tuohon ovelle. Kerro tyttöystävillesi terveisiä. Heistä tuli niin kauniita kuvia sun kanssas. Heippa

Je sanoo:
moikka

torstai 2. huhtikuuta 2009

Mitä ihmiselle kuuluu


valto.ensio sanoo:hi man!


Jon sanoo:bonjour


Jon sanoo:how do you do?


valto.ensio sanoo:I fine! all right


valto.ensio sanoo:Onko ollut mukavaa TETssä?


Jon sanoo:Ihan mukava


Jon sanoo:good


valto.ensio sanoo:Meinasin päivällä käydä katsomassa.


Jon sanoo:mitä?


valto.ensio sanoo:Sinua siellä koululla.


Jon sanoo:aijaa siis sä haluat tulla katsomaan


Jon sanoo:?


valto.ensio sanoo:Joo. Kävin Iti:kin G:n kanssa päiväkodilla tervehtimässä. Otin valokuvia ja illalla menen haastattelemaan hänet. Se on raskasta, mutta antaa paljon tietoa maahanmuuttajista.


Jon sanoo:no niin varmaan, en tiiä jos voit käydä kun siel mä oon eri luokass joka tunti


valto.ensio sanoo:Niin tietenkin. Ei se tärkeää ole. Mukava olisi vain nähdä, kuinka toimit kun avustat lapsia.., ja kuinka lapset suhtautuvat sinuun…
valto.ensio sanoo:Oletko Ham:ia nähnyt?


Jon sanoo:Kuka se on?


Jon sanoo:onko se Somalia tytö?


valto.ensio sanoo:Itima:in kaveri -nätti tyttö siellä lyseossa.


valto.ensio sanoo:On somali


Jon sanoo:niin, olen nähäny


valto.ensio sanoo:Laula sille: "Ham:iti ham:iti ham:iti..."


valto.ensio sanoo:Tai elä sittenkään laula! Se on mun, Ham:in ja Esa Pakarisen juttu, heh heh. Esa Pakarinen on kylläkin kuollut jo aikoja sitten…


Jon sanoo:heheeee en osaa laula. Kuka Esa Pakarinen on?


valto.ensio sanoo:Sano terveisiä minulta, hän on mukava tyttö... E.P oli semmoinen monitaitoinen rallattelija, näyttelijä ja laulelija…


Jon sanoo:mä sanoon terveisiä huomenna ...tänään olin m.lahdessa


valto.ensio sanoo:Mitäpä siellä?


valto.ensio sanoo:Tuliko sinne jo uudet turvapaikanhakijat?


Jon sanoo:en nähnyt kun ne olivat luakas


Jon sanoo:menin sinne kosk mulla oli joku haku paperi


valto.ensio sanoo:Jhaa. Minä olin eilen opettelemassa V:tissa RAW-kuvauksen editointia tneella.


valto.ensio sanoo:tietokoneella


valto.ensio sanoo:RAW-kuva on sellainen, että siitä saa isoillekin lehdille kuvaa...


Jone sanoo:aijaa se


Jon sanoo:niin


valto.ensio sanoo:Sain sen ohjelman asennettua omallekin tietokoneelle kun löysin Olympuksen cd:n jolla se oli.


Jon sanoo:hei, mä haluun kysyä sulle autosta


valto.ensio sanoo:No mitäpä autosta?


Jon sanoo:niin, paljonko voi maksa auton vakuutus jos se auton hinta on noin 1200-1800 euros?


valto.ensio sanoo:Vakuutusmaksu ei riipu auton hinnasta vaan maksun lähtökohtana on, onko kyseessä henkilö-paketti vai kuorma-auto. Moottorin koko myös ratkaisee, sekä onko diesel vai bensa. Sitten on olemassa bonusjärjestelmä, joten ensimmäisen omistamasi auton vakuutusmaksut ovat korkeammat kuin jos sinulla olisi ollut kulkuneuvo vaikkapa 10 vuotta ilman kolarointeja.


Jon sanoo:aijaa
Jon sanoo:niin on just


valto.ensio sanoo:Luulisin, että vakuutusmaksusi tulisi olemaan 400-500 €/vuosi. En ole aivan varma, sillä minulla on bonuksia 70%:a ja vak.maksuni on jotain 200€/v.


valto.ensio sanoo:...hetkinen, minulla onkin tässä edessäni juuri tullut autonvak.maksulappu, tarkistan siitä...


Jon sanoo:mistä ja miten sain bonus?


Jon sanoo:sait


valto.ensio sanoo:Minulla on 3x56 € vuodessa eli 168 €!


Jon sanoo:halpa sulle


valto.ensio sanoo:Bonukset kertyvät vähän kerrallaan vuosien mittaan jos ei aja kolareita.


Jon sanoo:aijaa
valto.ensio sanoo:168 plus 70%=?


valto.ensio sanoo:Laskepa


valto.ensio sanoo:Siinä olisi suurinpiirtein ensimmäisen vakuutusmaksusi suuruus.


Jon sanoo:niin


Jon sanoo:entäs jos ostat se auto just toiselta, ei heti kaoasta?


Jon sanoo:kaupasta


valto.ensio sanoo:Lisäksi tulee vielä ajoneuvovero joka on yli 90 euroa vuodessa.


valto.ensio sanoo:Mitään merkitystä sillä, mistä auton ostaa, ei ole.


valto.ensio sanoo:Liikennevakuutus ja ajoneuvovero ovat pakollisia. Jos esimerkiksi töytäiset jalankulkijaa, autosi liikennevakuutus korvaa kaikissa tapauksissa aiheutuneet ruumiinvammat. Ajoneuvovero on taas päättäjiemme taitamattoman talouspolitiikan seurausta menneiltä vuosikymmeniltä.


Jon sanoo:aijaa


Jon sanoo:ehk kaikki yhdessä voi olla noin 500e


valto.ensio sanoo:Yli 500 € joka tapauksessa per vuosi


valto.ensio sanoo:Auton pito on kallista. Polttoaineet, huollot, korjaukset, renkaat, katsastukset…


Jon sanoo:yli, se on kyllä vaikee, mikä o pito?


valto.ensio sanoo:Auton omistaminen


valto.ensio sanoo:Nainen on halvempi, varsinkin, jos hän käy töissä


Jon sanoo:niin


valto.ensio sanoo:..ja omistaa auton


valto.ensio sanoo:heh heh sovinistivitsejä joita jauhettiin 8:n tuntia päivässä rakennuksilla. Ei autoa ja naista tietenkään voi verrata, eikä ihmistä yleensäkään koneeseen.., paitsi nettikoneisiin munistaan kiinnijuuttuneita nörttejä…


valto.ensio sanoo:sovinisti=mies, joka halveksuu naisia, tekee pilkkaa heistä ja levittelee edelläolevan kaltaisia, tyhmiä vitsejä…


valto.ensio sanoo:minä en halveksu, nykäisen pöhkön vitsini takaisin, eli perun puheeni siltä osin, sorry.


Jon sanoo:niin tiiän, sä oot hyvä naisille, naiset tykkää susta.., mä mietin omistaa auto mutta se on kylla vaikee


valto.ensio sanoo:Neuvoisin, että vasta sitten, kun saat yötä, eli opiskelujen jälkeen.


valto.ensio sanoo:työtä


valto.ensio sanoo:ei yötä


Jon sanoo:niin kyllä


valto.ensio sanoo:Tietenkin jos perheeseen hankitte auton niin kuin Rogen veljellä.., teitähän on melkein kymmenen?


valto.ensio sanoo:…että kaikki osallistuvat kustannuksiin, mutta jos sinä lähdet muualle opiskelemaan, niin ei se sitten onnistu.


Jon sanoo:no kyllä tietenkin mä meen mualle
Valto.ensio sanoo: Mualle? Muualle, eka on savvoo ja tarkoittaa maalle, landelle, heh.


Jon sanoo:meen nyt syömään


valto.ensio sanoo:Juna, bussi, lentokone ja polkupyörä -niillä pärjäät ja ajat vaikka laina-autoilla, että ajotaito pysyy yllä.


valto.ensio sanoo:Hyvää ruokahalua!


Jon sanoo:niin kyllä
Jon sanoo:kiitos
Jon sanoo:moik


valto.ensio sanoo:Kerro terveisiä, ja mulla olisi niitä kortteja...

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Aprillia


Tasan kymmenen vuotta sitten paloi mökilläni sauna. Se syttyi jo aprillipäivän aattoiltana joten sain palokunnan tulemaan paikalle. Turhaan ne kyllä vesiään palaviin hirsiin ruikkivat, sillä peli oli jo menetetty ja vaivalla rakentamastani hikimajasta vain hiiltynyt torso jäljellä. Ympärillä oli niin paksu hanki, ettei tuli leviämäänkään olisi päässyt, vain tallin seinää se ehkä vähän uhkasi.

Muutakin muisteltavaa tälle päivälle: Toiseksi vanhin tytär täyttää 27 vuotta, onneksi olkoon.

Muistan aika hyvin sen päivän kulun, kun tytär syntyi. Olin silloin kunnan rakennustoimiston palkkalistoilla ja matkaa Kuopion Yliopistolliseen Keskussairaalaan (KYKS) reilut 25 kilometriä.

Silloin ei vielä soiteltu kännyköihin: "...halloo halloo halloo, täällä sairaala, nyt on sitten lapsi teidän perheessä..." (M.A.Nummisen kornista lastenlaulusta "Auto synnyttää" )

Viimeisillään oleva äiti vietiin jo muutamaa päivää ennen laskettua aikaa sairaalaan, koska hän oli epilepsian takia riskisynnyttäjä. Sairaalaan piti puhelikopeista, työpaikalta ja milloin mistäkin soitella, että pysyi ajantasalla tapahtumista.

Aprillipäivän kuluessa olin kuitenkin vetelemässä ylleni vihreää suojakaapua synnytyssalin eteisessä, ja jo kohta minut kutsuttiin sisälle.

Silloin isien synnytyksissä mukanaolo oli vielä vasta yleistymässä, eikä aivan siihen sängynviereen kädestä pitelemään ollut asiaa. Äkäisenoloinen kätilö mulkoili suojanaamarinsa ylitse ja komensi istumaan kiltisti sermin vieressä, oven lähellä olevalle tuolille johon se tulevaa isää varten oli asetettu. Käsinojista puuttuivat vain nahkaiset remmit, joilla asiaton oleskelija olisi sitaistu kiinni...

Kätilö kysyi kuitenkin, että oletko ollut aikaisemmin näissä hommissa, että jos pyörryttää? Olinhan minä jo yhden kerran pari vuotta aiemmin, ja monasti, kun lehmät kotona poiki...

"Se nyt ei ole sama asia", tiuskaisi tiukka kätilötäti ja sylkäisi suonikkaisiin kouriinsa tunkien ne sitten ohuisiin kumikäsineisiin.

Ensin kätilö kraappasi synnyttäjän alapäänkarvat tylsännäköisellä kertakäyttökoneella, lotrasi desinfiointiaineen kanssa kunnes paikalle lampsi anestesialääkäri joka käänsi synnyttäjän kyljelleen tuikaten kokeneesti ebiduraalipuudutuspiikin selkänikamien väliin.

Sitten polttoja, tuskailua, työntöjä, työntöjä, työntöjä! -kehotuksia. Kätilö työnteli välillä sormiaan sisään puhumatta mitään. Vain ilmeistä voi päätellä, kuinka synnytys oli etenemässä.

Ainoa asia, joka pikkuisen hytkäytti, oli se, kun kätilötäti työnsi kaksi sormeaan V-muotoon välilihan ja vauvan päälaen tiukkaan väliin ja siksautti saksilla viillon niin, että verta lensi kaarella esiliinalle.

Loppujen lopuksi synnytys sujui aika nopsasti, muutama hikinen ähellys ja tytön pää näkyi jo. Työnnä, työnnä, työnnä -hoputus ja kohta kätilö roikotti kinaista vauvaa tyhjyyttään hyllyvän äidinvatsan yläpuolella.

En malttanut olla sanomatta: "Aprillia, aprillia, ee ollutkaan poeka!

Minut ajettiin hetimiten pois kun vauvaa alettiin pestä ja äidille tikkejä ompelemaan. Ei tullut mieleen edes se sovinistivitsi, että "viimeinen tikki sitten isälle..." (Jotenkin näin pitkänkin ajan kuluttua minulla on sellainen tunne, että siihen aikaan ei vielä paljoa tunteiltu synnytyssaleissa. Tuorein synnytyssalimuisto on vuoden ja kymmenen kuukauden takaa, ja se on jo paljon, paljon miellyttävämpi.)

Muistaakseni ehdin tarjoamaan vielä pullakahvit ja sikarit Siilinjärven linja-autoasemalle työkavereille.

Sitten illalla ryyppäämään.

Himalasta ja Santusta vauhtia ja lopuksi Kallanvintille naistentansseihin Kuopioon.

Kierros täysi, täysikierros. Rahvaanomaiseen tapaan, ja ehkä pikkaisen vieraisiinkin. Onneksi ihan kaikkia typeryyksiä en muista. Enkä tämän takia päiväkirjojani ala tuolta ajalta lueksimaan.