Ihminen nimiselle kulkevaiselle ei pitäisi teidenvarsien syöttölöistä ja juottoloista mitään mukaan antaa. Ruoka ja juoma olisi nautittava pöytiin pultatuista teräsastioista, tai laskikaukaloista kuin syöttöporsaat ennen. Kaikki irtonainen, pohjattomaan vatsaan ammenetun ruuan ja juoman kääre joutuu kuitenkin koristamaan teiden varsia. Tässä kuvakavalkadi lauantaiselta, 75. kilometrin pyörämatkalta.
Minä en käsitä lainkaan sitä, kuinka paljon ihminen juo nesteitä. Minkälaisen janon sammuttamiseen se kaikkien niiden pullojen, purnukoiden, tölkkien ja pakkausten sisällön oikein käyttää? 
Muistaakseni hikipäässä pajukoissa jäkkiheinää niittävä isäni tai äitini ei tarvinnut kuin lähdevettä ryypyn silloin tällöin kovimmallakaan helteellä...
...kun sitävastoin ilmastoiduissa autoissaan kiitävät uraohjukset imevät nesteitä sisäänsä kuin savottalaisten hevoset iltaisin majapaikkaansa saavuttuaan. Tämäkin sillä erotuksella, että hevonen joi silloin kun janotti, ihmisellä volvossaan täytyy mehupilli olla suussa alati ja sitten vain astian kuoret tienraviin!
Suomen leijona, sen kuoret ovat tässä ihan konkreettisesti.
Minä poljin edellisenä kesänä yli kaksituhatta kilometriä pitkän kertareissun. Yhtään energiajuomapurnukkaa en ostanut eikä heikko hivellyt kertaakaan kunhan vain vettä ja näkkileipää riitti. Mihin siis tietokoneidensa edessä plösöttävä lajikumppanini ylimääräistä, purkkiin pakattua energialisää tarvitsee?
Kun ihminen on oman ruokansakin tottunut vakuumiin pakkaamaan, sen saman se nyt haluaa tehdä eläimilleen, joita se aikoinaan lajinsa elämän jatkuvuuden turvaamiseksi alkoi aidata tehokäyttöönsä. Ja samalla tavalla se niidenkin pakkauksien kuoria ja jämiä käsittelee, kuin omien eväidensä pakkausjätteitä... 
Kun lähestyy tällaista P-seivästä, tietää jo ennakolta, että se tarkoittaa samaa kuin Pudota Paskat tänne...
...ja vaikka tienvarressa olisi metriä leveä "Moolokinkita" joka odottaa evästä kuiluunsa, ei kiireinen, kännykkäänsä puliseva, hätäisiä poskisavuja ryystävä sarasvuoklooni osu roskiaan siihen niin millään...
Lopuksi myös pienempien tienylittäjistä muisto verkkokalvoillenne piirtymään.
Tätä varista oli luultavasti ammuttu. Se pomppi kiivaasti kamerani ulottumattomiin ja ajattelin, että pitkä on senkin nouseva kesä hankkia evästä pelkästään särkevää siipiponkkaansa vetäen peltojen laitamilla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti