Kuvassa isäni seisomassa erillään muista työmaaparakin pihamaalla. Työkalut on paketoituna säkkipaperiin ja puotinarusta kantorenksu. 1950 tai 1960 -luku. Ja jos en pahasti erehdy, moottoripyörän selässä istuva on Hugo Sirviö, josta kirjailija Antti Tuuri mainitsee Rukajärvi-kirjassaan.
Minä tulen toimeen paremmin puliukkojen ja mustalaisten kuin professorien tai muun valkokaulusylimystön kanssa. Jos tarkastelen kunnolla jälkiäni, kussa olen kuljeskellut, olen oikeastaan aina pysynyt erillään kaikista ihmisistä ainakin henkisellä tasolla. Tai ihmiset ovat halunneet pysytellä irti minusta.
Jos jonkun kanssa olen ystävystynyt, ei ystävyys ole elinikäiseksi muodostunut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Nykyisellään, kun olen kahlehtinut jälleen itseni perheellä ja toimeentulohuolilla yhteen kohtaan maailmannapaa, tuntuu ahdistavalta, ettei voikaan elää elämäänsä niin, kuin sen nyt, näillä jo jotain nähneillä silmillään näkisi itselleen parhaiten sopivan. Ja, kun oikeaa vapautta ei ikänään ole saanut edes maistaa. Jos ei muuta, niin aina on ollut lapsia ja ylettömiä velkoja huolehdittavanani.
Tätä nykyä jaksamiseni on jälleen monella tasolla koetuksella, siksi kirjoitan kuten kirjoitan. Parempi lienee sekin, kuin mennä ja ryypätä itsensä tainnoksiin, tai surmata ahdistuksissaan itsensä.
Vaimojen ja tyttöystävienkin kanssa on käynyt niin, että hajurakoa on syntynyt ennemmin tai myöhemmin. Silkkaa parisuhdetta ajatellen totuus kohdallani lienee, että kaikille parempi olomuoto olisi ollut, että tallaisin itsekseni nämä polkuni. (Myöhäistä, tiedän!)
Sinkkuna ollessa seksiäkin saisi moninverroin useammin, mutta senkin näkee ja ymmärtää vasta nyt, kun on kokenut muutakin.
Vaimoni on muuttunut lastenteon myötä seksuaalisesti niin vaatimattomaksi, etten enää jaksa udella, milloin sänkyhommat olisivat hänen halukkuudenmittarissaan punaisella. Ymmärrykseni, ja omien tiuskaisujensa mukaankin, hän pärjäisi kevyesti ilman vaikka lopunikäänsä. Tämä on tietenkin hänen oikeutensa, sitä en kiistä, mutta ihmettelyä ei kukaan kieltäne. Itselleni viikonkin ilmanolo on aina ollut mieltä pahoittavaa.
Voihan totuus olla niinkin, että vaimoni on tyystin kyrpiintynyt minuun eikä edes halua naida enää kanssani. Mistäpä minä hänen fantasiamaailmansa tietäisin koska hän on puhumaantottumatonta, kainuulaista rotua. Tai sitten vikani on se, että minä puhun hänet niin pyörryksiin, ettei hän enää tunne tarvetta sanoa omaa mielipidettään. Minulle ovat suunkäytön lahjat siunaantuneet, puhun ja lujaa, vaikein argumentein, ehkä hieman fanaattisestikin?
Miehen ja naisen vapaaehtoinen, pysyväisluonteinen parisuhde perustuu kuitenkin poikkeuksetta seksuaalisuudelle. Raha ja omaisuus on tietenkin myös pontimena, mutta silloinkin hivellään reiden pintoja vähintään kaksin käsin. Ja jotta suku jatkuisi, on tämä tarve ihmiselläkin pakonomainen kuin metsolla soidin keväisin. Vain niin sanottu sivistys on valjastanut seksuaalisen käyttäytymisemme jonkinlaisiin inhimillisiin uomiinsa, joten molemmat puolet aivoja omistavien urosten on muniaan puristellen yritettävä ahtaa itsensä tähän muottiin. En tosin tiedä lakipykälää, joka määrittelisi sen, että missä vaiheessa pysyväisluonteisessa parisuhteessa toisen osapuolen seksistä kieltäytyminen menee seksiä tarvitsevan seksuaaliseksi pahoinpitelemiseksi. Kaikista naisista kun ei ole suihinottajiksi eikä käteen vetäjiksikään ihan vain sen vuoksi, että saisivat miehensä tyytyväiseksi.
(Tuliko edelliseen tarpeeksi monta seksi-sanaa-päätettä?)
Mitään eliölajia evoluutio ei ole tarkoittanut yksiavioiseksi, vähiten ihmislajia. Henkilötasolla olen kuitenkin sisäistänyt seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ehdottomuuden jo sen verran suuntaa-antavaksi, että kotonakin vonkaamisen tai seksiin painostamisen pitää jäädä ainakin iän myötä kokonaan pois. Jos siihen ei luonnollista, tyydyttävää ja pieneen vihjaisuun, toisen tuntemiseen perustuvaa sanatonta tai sanallista sopimista yhteisen matkan edistymisen myötä löydy, on seksitarpeen asianmukaiseen toimittamiseen oltava jokin muu ratkaisu. Joten seksin muualta hankkiminen kuuluu vain ja ainoastaan sen osapuolen harkintaan, joka seksiä tarvitsee. Seksillä tai seksittömyydellä painostaminen pitkän päälle tuo raskaita ongelmia, eikä niitä enää kyetä kuntoon koskaan saattamaan. Siksi on ollut ja tulee olemaan rakastajattaret ja rakastajat, mutta niistä vain ollaan hiljaa. Vaietaan, koska tieto tuottaa aina tuskaa.
Parisuhdeterapiaan, kuten kaikenlaiseen terapiaan, suhtaudun hyvin varauksellisesti. Raha-asioista voi käydä neuvotteluja kolmannen osapuolen kanssa pankissa, mutta että joku kolmas osapuoli ottaisi todella sydämenasiakseen juuri sinun parisuhdeongelmasi jossain kylmässä terapiatoimistossa, on jo niin absurdi ajatus, että ihan sydäntä kylmää ajatuskin. Enkä sitäpaitsi usko lainkaan, että terapialla nuutunutta libidoa taitavinkaan terapeutti hereille saa.
Seksin puute sairastuttaa seksiä tarvitsevan, se on varmaa. Tätä eivät tietenkään ymmärrä ne, joiden käpylisäke toimii niin hillitysti, että tarve on helposti aidattavissa moraalisäädösten ja kymmenen käskyn antamin aitatarpein. Tai vain ajattelemalla jääpurasta työntymään perseeseen kuten Päätalon Kalle kun housuissa alkoi hävettävästi pöjöttää.
Kuolemaakin tässä on tullut ajateltua kun lööpeissä on vouhkastu vanhojen ihmisten poismenojen kanssa.
Omat lapset ja lastenlapset poissulkien, ketään aikuista ihmistä tuskin koskaan enää loputon ikävä minulle tulee. Jos joku kuolee, niin kuolee ja sillä selvä. Jatkuva trafiikkihan manalanportilla jokatapauksessa käy. Samoin synnytyssaleissa.
Siksi olen täysin kylmä jonkun 80-vuotiaan poismenon suhteen vaikka tämä kuinka olisi ollut vaikuttamassa koko suomalaisen yhteiskunnan kuvaamiseen taiteen, kirjallisuuden tai elokuvan avulla. Hän on työnsä tehnyt, voi poistua. Kiitos. Jos omaiset haluavat vaikka pistää humpaksi haudalla niin siitä vaan. Parempi sekin kuin verhoutua huntuun ja olla vollottavinaan.
Samoin käy tuulet ajatellessani omaa kuolemaani. Joudan poistumaan täältä koska vain, vaikka tiedän, kuinka raskasta se lapsilleni tulisi tässä vaiheessa olemaan. Minun haudallani ei oikeita kyyneleitä kukaan muu itke, kuin lapseni ja hyvin harvalukuinen ystäväjoukko. Jos jokunen kyynelkarpalo vieraan poskelle vierähtää, hän vain ajattelee, että se jäi niin ja niin paljon velkaa.
Edes tervejärkiset sisarukseni eivät minua kaipaile. Kun olen itse nykyisellään jättänyt yhteydenotot heidän suuntaansa olemattomiksi, eivät hekään koskaan vaivaudu kyselemään, mitä minulle kuuluu. Jouluna kopsahtaa kortti laatikkoon, mutta koska en itse sellaisista tavoista helvettiäkään välitä, enkä itse kortteja lähettele kuin päähänpistosta vuodenajoista piittaamatta, tuntuu säännöllisyys vain huonon omantunnon ilmaisulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti