perjantai 10. heinäkuuta 2015

58. Laatokan Valamo

Ti 08.07.2014 leiri nro 32, Valamon cambing

Heräsin aikaisin, viileähkö yö takana. Sytyttelin tulet nuotioon, laitoin pakkiin vettä kiehumaan ja kävin uimassa. Ranta on erittäin kivinen ja kivet liukkaita. Niiden limakasvusto kertoo saastumisen asteesta. Uimisen jälkeen iho jää rasvaiseksi, ei puhdistu. Tuota vettä voi leirinvalvojan mukaan käyttää juomiseen ihan keittämättä! Kippis!
Tänne cambing-alueelle on melkoinen matka polkua pitkin. On juurakkoa ja veteliä paikkoja, jyrkkiä rinteitä. Oli täysi työ pysytellä maastopyörällä kurvaavan oppaan, nuoren miehen perässä.

Aukeaksi raivatulla, kuhmuisella ja kivisellä rantakaistaleella, jossa kasvaa vähäinen ruohikko, laskin olevaksi ainakin 15 telttaa joista pari on suuria, useamman hengen asumuksia ja muut kahden-kolmen nukuttavia. Kaksi vanhempaa miestä keskusteli hiljaisella äänellä luostarikaljaa litkien pitkälle yli puolen yön. Toinenn oli sitten siirtynyt molemmista päistä avonaiseen telttaansa ja hänen kuorsauksensa oli ylitse kaiken kantautuvaa. Toinen taasen kilvoitteli mäkärien ja itikoiden ja paarmojen seassa rantakivien väliin hierautuneena, varpaat miltei vedessä pelkkään vilttiin kietoutuneena, sotkuinen vaatemytty päänalusenaan. Valtavasti nekin olivat evästä muassaan raahanneet. Leipien, juustojen, makkaroiden ja juomien jämiä ja pakkausjätettä oli röykkiöittän nuotion ympäryskivillä ja puisilla pöydillä ja penkeillä. Pahanhajuisia huusseja on kaksi, vesikaivoa ei, eikä vesipostia. Isossa teltassa naapurinani on hyvinvoinnissa runsastunut moskovalaisrouva pötikän pikkupoikansa kanssa. Rouva osoitteli eilenillalla pöytänsä antimia, isoa kattilallista rasvaista liha- tahi lohikeittoa, monenlaista leipää ja voita ja juustoja ja limunaatijuomia, että tule kulkuri syömään, mutta yritin ystävällisesti kertoa, että olen juuri syönyt ja vähän niin kuin dieetillä, kiitosta vain. Ei kai se siitä mieltään pahoittanut, en tiedä. Oli sillä sitten leirinsä viereisen pikkuteltan haihattelevan oloinen nuoripari kaverina illemmalla tuhoamassa niitä eväitä.
Sortavalasta lähtö ja tulomatka olivat pelottava kokemus. Ensinnäkin mulkkukapteeni mulkun apupoikansa kanssa ruhtoi kuin vihapäissä polkupyöräni reelingin viereen ulkopuolelle enkä kerennyt kuin vähän kumirenksua hätäisesti sitaista kiinnikkeeksi kun se paskiainen komensi minut sisäpuolen istuimelleni. Siitä sitten katselin kauhuissani kuinka ajoviima nostatti etukorin sisäpussia, jossa kartat ja päiväkirjat ynnä muut semmoiset olivat koko ajan mulskahtamassa Laatokkaan. Onneksi päällä olevan suojuksen kuminauhalenkki piti matkan ajan. Ja vauhti oli aivan päätön. Aikataulujen mukaan Sortavalasta Valamoon matka kestää yli kaksi tuntia, mutta tämä vastuuton punaniskakapu painoi kaasupohjassa niin, että oltiin vajaassa tunnissa perillä.

Luostarisaaren satamassa polkupyörän ja minun kohtelu olivat samaa luokkaa kuin lastatessakin, kuin vihassa paiskomista. Kuvittelin niiden tollojen kiroavan venäjäksi, että mitä vittua sinäkin tänne pyörinesi vaivoiksemme raahaudut saatana!

Satama-alueelle minut sitten jäykisti paikoilleen maastopukuinen oxpaha, vartija, jämyvartinen, kovasti niskastaan ja kasvoiltaan päivettynyt, ikäiseni ketjupolttaja radiopuhelimensa kanssa. Sen verran ymmärsin, että kohta tulee kaveri, joka opastaa minut leirintäalueelle, ja että saarella muualle leiriytyminen on kiellettyä. Hostellia se ehdotteli, mutta taputtelin vain telttapakaasiani, että siinä mulla koti on. Vartija oli asiallinen tyyppi vaikka vaikutti hänkin työhönsä tympääntyneeltä.
Kävin sitten sen nuoren miehen kanssa toimistossa maksamassa teltan paikan joka oli 20 ruplaa ensimmäiseltä yöltä ja hieman halvempi seuraavilta. Vai oliko se vain 10 ru? Mihinhän se kuitti joutui?

Klo alkaa olla yksitoista. Olen purkanut pyöräjuhtani kaikki tavaralaukut telttaan ja nyt lähden tästä satamaan, jossa näytti joku kahvilakin olevan matkamuistorihkamakojujen lisäksi. Jospa sieltä kahviakin irtoaisi.
Klo 20.40 takaisin leirissä

Tulihan tuota toljailtua. Mitään ihmeellistä en kohdannut. Kirkkaaksi kiillotettujen kupolirakennusten aluset eivät kiinnosta. Ne kaikki ovat prameudessaan enämpi vastenmielinen näky; mielenlaatuani tämä kuvastaa yleisemminkin.
Rakennuskannan eri vaiheissa olevat remonttihommat kiinnostivat kyllä. Vanhakantaisella tyylillä värkätyt telinesysteemit löivät kättä nykyistenmallisten systeemien kanssa. Osalla työmiehistä oli kypärät ja turvakengät, osa työskenteli tavallisissa varusteissa. Satamassa katselin soraproomun tyhjennystä ja hiekkakasojen kauhomista traktoreiden peräkärryihin. Samaan aikaan lahdukkaan saapui jonkun miljardöörin hulppea laiva jonka peruuttamista omaan laituriinsa tsasounan rantaan seurasi sama touhukas oxpaha, joka oli ottamassa vastaan turistilaivaa eilen illalla.
Maatalous pyörii yhtä tehokkaasti kuin nykyaikaisilla maatiloilla muuallakin. Vanhan kaluston joukossa pyyhältävät traktorit ovat uusia ja suuria, suolahtelaisia Valmeteja seassa ja rehuheinän korjaus isoiltakin aloilta käy nopsaan. Kun eilen illalla menin navettojen ohitse leiriin, olivat traktorit niittämässä ja kun tänään tulin takaisin, kaikki niitetty oli kääritty muoviin ja ajettu siisteihin riveihin peltojen laitamille. Eivätkä heinäalat mitään pieniä ole.
Mistä ne rahat kaikkeen rakentamiseen ja muuhun touhuun keräävät kuin turismista? Munkit vaeltelevat hipaisunäyttöjään hipeltäen ja niihin lörpötellen edes takaisin ja ei kai sellainen paljoa tuota. Tuskin ne edes lypsylle taipuvat navetoissaan saatikka kasvimaidensa kitkentään. Päin vastoin paksujen mahojensa viesti on, että syönti, juonti ja paskominen ainakin käyttää hyvin. Munkkien selibaatissa seilaamisenkin luulen olevan ylläpidetty myytti vain. Kun tarkkailin Sortavalan satamakahvilan terassilla erästä nuorta, isokokoista, kolholuista munkkia, niin aina kun kepoisesti pukeutunut mimmi purjehti ohitse, mies seurasi sen kulkua silmät kiiluen. Aivan kuten se vanhempi munkki siellä risteyksessä aiemmin.
Suomalaisia turisteja eri puolelta maatamme oli runsaasti liikkeellä kun kaunis päivä on. Suurin osa vaelteli rihkamakojujen äärellä ja kahvilassa sekä kirkaskupolisten ovista purjautumassa. Kahta härmäläiseläkeläispariskuntaa puhutin ja Juukalaisryhmää.
Paras löytämäni tutkittava kohde oli museo jossa oli luostarisaaren vanhaa esineistöä esillä. Puisia ja rautaisia työkaluja, korvoja, kirnuja ja tiinuja. Kalastusvälineitäkin ja hevospelejä. Valokuvia joiden yhteydessä kertomuksia entisistä ajoista ja luostarin työtavoista. Tunnelma oli melkein kuin Pöljän kotiseutumuseossa opas vain puuttui.

Museossa tapasin mustahiuksisen naisen joka oli yksin liikkeellä. Keskustelumme alkoi veneenmittaista vanhaa kataja- tai närekaarista kalarysää ihastellessa. Kohta hän opasti minut jonkinlaiseen pieneen omena-viinimarjatarhaan jonka etuosassa, melkein huomaamattomassa paikassa oli katettu kahvila josta sai lämpimiä sämpylöitä, savukalaa ja kahvia, ja joka tällä kertaa maistuikin jollekin. Nainen oli vain päiväreissulla Sortavalasta jonne oli tullut jonkun pikkuporukan mukana Mikkelistä. Ilkesin ehdottaa, että jääpi saarelle yöksi, mutta ei se käynyt päinsä, Sortavalaan jääneet huolestuvat. Leikillänihän minä, vaikka tosissani olinkin. Antoi se kännykkänumeronsa kun muutaman tunnin ympäristössä käveleskeltyämme ja erään metsämaantien varressa mustikoita suihimme napsittuamme saattelin hänet iltalaivalle. Halasi lähtiessä tupakantuoksuisesti. Että sen verran naisseuraakin tällä reissulla.

Huomenna kyllä lähden Käkisalmeen. Kyllä tämäkin on nähty.