tiistai 29. syyskuuta 2009

Messenger-dialogi


Älä koskaan luovuta salasana- ja luottokorttitietojasi pikaviestikeskustelussa.
http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/09/maahanmuuttajien_aktiivisuutta_lisattava_1041016.html
A:n M:n sanoo:
Tervehdys!!
Valto Ensio sanoo:
Terve!
A.M sanoo:
Anteeksi että häiritsen sinua
Valto Ensio sanoo:
Ei haittaa, G:n laitoin äsken päiväunille ja lueksin netistä uutisia.
A.M sanoo:
Ok
A.M sanoo:
Saanko kysyä?
Valto Ensio sanoo:
Tietenkin.
A.M sanoo:
mikä on ero sopeuttaminen ja sopeutuminen?
Valto Ensio sanoo:
Karkeasti: Sopeuttamisen suorittaa joku toinen ja sopeutuminen tarkoittaa, että ihminen itse sopeutuu. Ei ehkä ole ihan näin yksinkertaista, mutta suurin piirtein. Täytyyhän sopeuttajan tehdä se yhteistyössä sopeutettavan kanssa.
A.M sanoo:
ok
Valto Ensio sanoo:
Ymmärsithän, mitä sana sopeutua Suomen kielessä yksinään tarkoittaa?
A.M sanoo:
kyllä, nyt ymmärrän vähän, siis voin sanoa että nyt olen sopeutunut Suomen kulttuuriin?
Valto Ensio sanoo:
Esimerkiksi kun puhutaan maahanmuuttajan sopeuttamisesta suomalaiseen yhteiskuntaan, se tarkoittaa sitä, että koulujärjestelmä ja muut tahot tekevät maahanmuuttajan kanssa pitkäjänteistä työtä auttaakseen tätä sopeutumaan. Sinä voit itsestäsi sanoa, että olet alkanut vähitellen sopeutumaan suomalaiseen elämänmenoon, kulttuuriin ja myöskin ihmisten joukkoon.
A.M sanoo:
ok
Valto Ensio sanoo:
Sopeutumiseen menee varmasti, vaikka olet nuori ihminen, oikeastaan koko ikä, mutta se on normaalia. Vasta sinun lapsesi, jotka, jos syntyvät täällä, voivat sanoa olevansa sopeutuneita.
Minunkin on ollut koko ikäni vaikea sopeutua paikkakuntiin, joille olen muuttanut sen jälkeen kun lapsuuskoti jäi muuanne. Vaikka kaikki elämäni on ollut Suomessa! Ihminen ikävöi aina lapsuuden kotiaan.
A.M sanoo:
joo, nii no minäkin
Valto Ensio sanoo:
Mutta sillä tavalla voi sopeutua, että toimii yhteiskunnan sääntöjen mukaan. Silloin parhaimmillaan asiat menevät päällisin puolin mukavasti. Sydän vain itkee.
A.M sanoo:

Niin minunkin.

Valto Ensio sanoo:
Minäkin haluaisin omille lapsilleni turvallisen ja mahdollisimman pitkän lapsuuden omassa kodissa, joten ymmärrän, ainakin vähäisessä määrin, sinun ikäväsi kotiin Kambodzhaan. Toivon tietysti, että edes toisinaan sinun on myös täällä Suomessa hyvä olla.
A.M sanoo:
Yli 2 vuotta olen asunut täällä, itseni tiedän että tykkään asumisesta Suomessa.
Valto Ensio sanoo:
Mukava kuulla, mutta jos joskus tuntuu, että haluat sanoa vihaavasi tätä maata, sekin on sallituua. Ei sitä kukaan ihmettelisi. Vihaa ei saisi padota sisälleen.
A.M sanoo

No ei.

Valto Ensio sanoo:
Mutta joko koulu on ohitse tältä päivältä?
A.M sanoo:
No ei, tänään en mene kouluun.

Valto Ensio sanoo:
Oletko sairas?
A.M sanoo:
minullä on pää särkyä nuiji, mutta ei kovasti
Valto Ensio sanoo:
"Minulla on päänsärkyä..." "...nuiji"?
A.M sanoo:
Nuijii päähän!
Valto Ensio sanoo:
Entä sisko?
A.M sanoo:
hän on koulussa. huomenna meillä on ensiapukoe ja työsuojelukoe bg
Valto Ensio sanoo:
Suoritatteko ensiapukurssin erikseen??
A.M sanoo:
kyllä
Valto Ensio sanoo:
Siitä saa sitten todistuskortin lompakkoonsa, ainakin ennen sai.
A.M sanoo:
Jesh
A.M sanoo:
Koulussa joskus tuntu kamalalta
Valto Ensio sanoo:
Mikä?
A.M sanoo:
koska minun Suomen kieli ei ole vielä hyvin. Joskus en ymmärrä mitä opettaja puhuu.
Valto Ensio sanoo:
Saako opettajalta kysyä tarkennusta? Vai sanooko ne pahasti jos kysyy?
A.M sanoo:
Ei sano paha. he aina auttaa ja selittää jos meillä on kysyttävä.
A.M sanoo:
Hän sanoo hyvästi
Valto Ensio sanoo:
No hyvä, älä silloin huolehdi liikoja. Opit joka päivä uusia sanoja ja asioita Suomen kielellä.
A.M sanoo:
niin
Valto Ensio sanoo:
Mutta jos on paha olla, sekin pitäisi saada sanoa.
A.M sanoo:
niin, yritän
Valto Ensio sanoo:
Sinun pitäis saada poikaystävä... tai ainakin oma "sydänystävä" jolle voisi kertoa ikävätkin asiat.
A.M sanoo:
en halua, olen tosi nuori
Valto Ensio sanoo:
19v, onko se liian nuori?
A.M sanoo:
kyllä. toki
Valto Ensio sanoo:
Minä olin sinun iässäsi jo naimisissa ja itseäni vähän nuoremman naisen kanssa.
A.M sanoo:
tiesin
Valto Ensio sanoo:
Mutta tiedän ja ymmärrän sen, että Sinulla on kulttuuritaustasi kasvatusperinteen ja kamalan kotoa poismuuttamisen takia elämä ihan toisenlaista kuin minulla. Mutta poikaystäväasioissa ei oikeastaan toinen voi paljoa neuvoa olipa kulttuuritausta mikä tahansa. Minullakin ovat nämä pojat niin nuoria, etten voi sinua yrittää miniäksenikään... heh heh.
A.M sanoo:
iii!!! Mutta mitä teille kuuluu?
Valto Ensio sanoo:
S meni hakemaan E:sta koulusta, P pelasi äsken vähän jotain peliä, G nukkuu ja minä tässä mesetän. Eilen kävivät Dambar ja YahYah (Jah Jah) kylässä. Roger soitti Espoosta ja Abdifitah Kuopiosta. Myös Kalebia näin kaupungilla. Sara oli Dambarin mukana. Niin, ja Rupa kävi viime perjantai-iltana. Rupa on saanut kirjalliset autokoulussa lävitse. Nyt vielä 16 ajotuntia ja sitten koe. Rupallakin kova ikävä kotiin Nepaliin. Äiti on yli 70 ja asuu yksin jossain vuorenrinteellä.
A.M sanoo:
sanon terveisiä kaikkille koko sydämeni LOVE. Rupalle halaus.
Valto Ensio sanoo:
Kiitos paljon, minä kerron.
A.M sanoo:
sitten Rupa osaa ajata autoa kun saa kortin.
Valto Ensio sanoo:
Milloinka tiedätte työharjoittelupaikan Joensuussa?
A.M sanoo:
Marraskuussa,en muista minä päivänä. Mutta syyloma on tulossa pian. Ihana...
Valto Ensio sanoo:
Minun auto joutaa sitten lainaan työharjoittelun ajaksi kuten oli A:n kanssa puhetta. Olen ajatellut paljon sitä, ja tiedän kokemuksesta, että jos päivässä kulkee bussilla sata kilometriä odotteluineen ja mahdollisine vaihdokeineen, on se liian raskasta.
A.M sanoo:
kiitoksi paljo
Valto Ensio sanoo:
Tuo Toyota on sitä paitsi sellainen auto, että sen on hyvä ystäväni antanut minulle ilmaiseksi, niin antaa "hyvän kiertää" vaikka se kaksikymmentä vuotta vanha jo onkin.
A.M sanoo:
joo, se on hyvä auto
Valto Ensio sanoo:
Vaimoni käy siellä Vaasassa opiskelemassa pari kertaa kuukaudessa, mutta hänellä on tuo Madza-vanhus jolla ajelee...
A.M sanoo:
kyllä, ollaan keskutelleet tästä hommasta sisko and minä. Mutta onko se hyvä jos annatte meille lainaksi autoanne?
Valto Ensio sanoo:
On se hyvä. Voi edes joskus ihmisiä auttaa tässä maailmassa. Vaikka vähäistähän se on, mutta kun ei vähästään paljoa voi.
A.M sanoo:
kiitos, teillä on hyvä sydän!
Valto Ensio sanoo:
En minä tiedä, onko, mutta minun äiti oli aina sellainen, vaikka oli itsellä paljon huolia, köyhyyttä ja murhetta, se aina auttoi myös muita. Ja oikeastaan isäkin oli samanlainen. Muistan, kun se eläkkeelle jäätyään kuskasi Siilinjärvellä naapurin vanhuksia kauppareissuille.
A.M sanoo:
Sataako siellä?
Valto Ensio sanoo:
Lunta tuli aamulla, mutta nyt paistaa aurinko
A.M sanoo:
lunta??? o_o
Valto Ensio sanoo:
Joo´o!

A.M sanoo:
Täälä aamulla aurinko paistoi mutta nyt sataa vettä
Valto Ensio sanoo:
Ihan valkeana oli maa ja kun lähdettiin E:n kanssa pyöräilemään kouluun, mentiin ihan märäksi räntäsateessa. Oli vähän liukastakin, mutta nyt lumi on sulanut pois.
A.M sanoo:
kuika pitkä G on kasvanut ?
Valto Ensio sanoo:
Tarkoitit varmaan: "Kuinka pitkäksi G on kasvanut?"? G on ...paljonkohan hän nyt olikaan... pitää miettiä... Nukkuu, niin en voi mitata. Varmaan 85 cm. Vaatteet ostetaan jo 90 cm. Minäpä katson tuosta uudesta paidasta.., 86 cm, mutta se on jo vähän tiukka.
A.M sanoo:
entä P?
Valto Ensio sanoo:
Oota, mittaamme.
Valto Ensio sanoo:
112 cm... 112 hätänumero, elä soita jos et tarvii, heh heh. E on ehkä 116-117 cm.
A.M sanoo:
terveisiä P:lle, Minulla on ikävä häntä.
Valto Ensio sanoo:
Eilen melkein piti soittaa 112:een kun G laittoi pienen palasen leipää leivänpaahtimeen ja väänsi sen täysille niin se kapine syttyi tuleen. Minä olin nukahtanut sohvalle kun katsoin uutisia telkkarista, mutta heräsin onneksi palohälyttimen pärinään!!!
Valto Ensio sanoo:
Mutta asiasta kolmanteen. Oletko kuullut Kambodzasta mitään uutisia? Sukulaisistasi tms?
A.M sanoo:
voi voi, pitää varo. Viimei viikona äiti soitti sukulaiselle, heille hyvää kuuluu
Valto Ensio sanoo:
Hyvä.
Valto Ensio sanoo:
Joko se Rainsay kävi Suomessa?
A.M sanoo:
mikä on Raisay?
Valto Ensio sanoo:
Se isäsi "pomo", eli Kambodzan oppositiopoliitikko, Hun Senin vastapuoli. Minä en nyt osannut kirjoittaa hänen nimeään oikein.
Valto Ensio sanoo:
Pak Sam Rainsy!?

A.M sanoo:
Kyllä, Isän pomo on tullut Euroopassa viimeviikona
Valto Ensio sanoo:
Eli hän tulee Suomeen lokakuussa?
A.M sanoo:
kyllä ja Isä ja äiti menevät Espooseen ensi viikko
Valto Ensio sanoo:
Jos voisin, lähtisin isäsi mukana tapaaman häntä, vaikka hullulta kuulostaa.
A.M sanoo:
Kyllä, sinä voit mennä hänen kanssa. Vanhin siskokin Isän mukaan sinne.
Valto Ensio sanoo:
Niin, haluaisin, mutta kun ei ole varaa matkustaa yhtään. Menevätkö he omalla autolla?
A.M sanoo:
kyllä
Valto Ensio sanoo:
Voisin tietysti lähteä apukuljettajaksi..?
A.M sanoo:
Kyllä, minä voisin kysyä häneltä.
Valto Ensio sanoo:
Tekeeköhän esimerkiksi Helsingin Sanomat lehteen juttua Rainsysta? Vai uskaltaako hän puhua tiedotusvälineille mitään käynnistään? Eikös hän ole tavallaan tiedotusmatkalla Euroopassa?
A.M sanoo:
kyllä, en osaa sanoa
Valto Ensio sanoo:
Pitää kysyä isältäsi.
A.M sanoo:
Ok
Valto Ensio sanoo:
Kysele isältäsi näitä, minun pitää ruveta tekemään muuta, G heräsi, E tuli koulusta ja P!!?... no, hulina alkoi heti ja lapsilla on nälkä! Toivottavasti päänsärkysi menee ohitse ja jaksat huomisissa kokeissa olla tarkkana.
A.M sanoo:
kiitos, rose kaikkille. heippa!
Valto Ensio sanoo:
Kiitos.
Faktojen tarkistus 30.9.09 klo 07.50: Suomeen ai ole suinkaan saapumassa Pak Sam Ranisy vaan saman puolueen edustaja Cheam Channy. Lisäksi hän tulee jo tällä viikolla, perjantaina, ei "ensi viikolla", kuten A.M luuli. Ymmärtääkseni Channyn Euroopankiertueen tarkoituksena on tavata Kambodzasta mielipiteidensä vuoksi karkotettuja ja kertoa myös tiedotusvälineille maan todellisesta tilanteesta Hun Senin politiikan luoman "demokratian" savuverhon takana.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Luin Hesaria tavallista tarkemmin


Hesarin (la 26.9.09) pääkirjoituksen mukaan "Jussi Pajunen yrittää selvitä lamasta ilman veronkorotuksia."


Jussi Pajunen ei sano Pietari Brahen patsaan juurella, nurmikolle kellautetun polkupyörän takarengas päänsä alusena nukkuvalle kajaanilaiselle rantojen majailijalle yhtikäs mitään. Paitsi jos mies ei itse satu olemaan Jussi Pajunen pajupensaasta päivää! En kysynyt nimeä kun päivällä pyöräilin onnettoman ohitse.


Pelkkien otsikoiden lukijat jäivät varmaan ohimenevästi miettimään, että onpa siinä yksi mies nostettu lamasankariksi kummallisella tavalla, hyh perhana!


Minä sen sijaan tiedän, että Jussi Pajunen on pääkaupunkimme Helsingforsin kaupunginjohtaja. Tiedän minä senkin, että Huttus Jussi on Pohjois-Savon liiton maakuntajohtaja, ja senkin, että alkujaan ristijärveläinen Jari Tolonen kiepautti itsensä Sotkamon ja Siilinjärven kautta Kajjaanin piämieheksi. Niin ja Oulua luotsaa kokoomukselainen Pennas Masa, alkujaan maaseudun suurten ikäluokkien poikia Utajärven tasaiseen maisemaan halkaistun junaradan kuuloetäisyydeltä. Huttus Jussin tunnen henkilökohtaisesti, muut muuten vain.


Petäjikköä kohti kun kaarratan tietävän huiskautuksen rukkaskädelläni, tiedän myös että: Entinen virkku, nuori orhi, nykyinen eläkeikää hipova Janne Virkkunen on Hesarin piätoimittaja ja Usko, Toivo sekä Elmeri K. ovat rantojen miehiä ihan tästä läheltä. Muutakin muistan; Sini-Kusti kuoli Harjulassa 70-luvulla eikä Uotis Vilikkikään enää mulukuta Toimilan Siljaa, Vukelovartiainen on vainaa, Letus-Einari ei huuhtele suutaan aamutentulla ja isän isästä loppui huoku vuonna 1975. Ja sitä paitsi isäni tappoi suuresti rakastamani kissan rautakangella vuonna 1968 kun se ei kotiutunut uuteen paikkaan jonne muutettiin. Minä olin silloin 10 v.


Tärkeitä elämiä itselleen kaikki mainitsemani. Tai jälkipolville -jos muistavat.


Jussi Pajuseen palatakseni Hesarin pääkirjoituksen laatija(?) kuin myös Pajusen kanssa sisemmälle lehteen jutun vääntänyt toimittaja Riku Jokinen itkeä kitisevät Helsingin ensi vuoden vajaan neljän miljardin menoja.


Minua ette hämää: Jussi Pajunen on vain budjetin esittelijä. Ei hän ole yksin budjettiehdotusta laatinut. Siellä on taustalla häärinyt kovapalkkaisia virkamiehiä, talouskonsultteja ja sihteereitä kokonainen komppania. Budjettiprosessin edetessä tietokoneita on ylikuumentuneena jouduttu laittamaan tuhottavaksi muutamia kymmeniä ja lie joku "sih"-koppelokin joukossa kynänteroittajana ollut. Kenenkään muun nimeen ei kuitenkaan kallista painomustetta kannata tärvätä, näin sovittiin loppurutistusta kätellessä Kämpin kabinetin takaovella ja Seutulan lähtöselvitysjonossa. (Lippuja Thaimaan lennolle kiireessä lunastettaessa). Varmuudeksi sovittiin, että työnnetään vain keihäänkärki hesalaisten kylkiluiden väliin ja väännnnetään: Nnngghh!


Nuorena Pajustakin on pajuvitsalla väännetty, kyllä se sen kestää.


Budjetin laadintaan kulahti a baut siinä puoli miljoonaa euronhilua, sisältää portsarille annetut narikkamaksut ja taksikulut. Ai niin ja se kassillinen viemisiä konsultin kauniille rouvalle Tukholmaan.


Minua niin huvittaa joskus nämä kolumnistien jutut. Niin kuin sanaleikitkin. Yksi tämänpäivän vanhasta sanasta nykyistämäni tupuriksi tähän väliin (tupuri=pola=verkon tms pyydyksen merkkikoho): Mesenaatti=mesessä väsyksiin asti mesettänyt, ihan naatti mesettäjä.


(Polasta tuli mieleen tietenkin Seppo Polameri! Ymmärsin äkkiä, mistä sekin sukunimi tulee. Merestä perkele! Ei kuitenkaan Veijosta eikä Lennartista.)


Okei. Palataan Hesaria tavaamaan ennen kuin joudun hurmoksiin noiden mieleeni änkäytyvien sanojen kanssa.


"Jussi Pajusen" lamalääkeresepti on siis hyvin yksinkertainen kun lukee vain sisemmänkin jutun otsikon: "Pajunen vaatii lamalääkkeeksi säästökuuria ja valtavaa velkapottia."


Mitäpästä hätää "Suomen lopun" leipäjonolaisilla sitten lie? Semmoinen saatana laakee aakeehan tuonne on Jätkäsaaren entisiin maisemiin asvaltoitu, jotta sinne soppii soppatykki poikineen. Sata miljoonaa euroa alueen edelleen kunnostamiseen vielä kun sytkäistään, niin kai ne loput miljardit hernekeittotarpeisiin, leipäpaketteihin, jauhosäkkeihin, levitteisiin ja marmelaadiin kansalaisille jaettavaksi aiotaan kaupungin väljästä hihansuusta ruilauttaa? Sehän lienee mitä armeliainta tulevaisuuteen satsaamista kun yritetään pitää veronmaksajat elossa ja lapsiperheet edes kontallaan elättämässä tulevatkin lypsettävät maksamaan uuden nousukiidon veroja? Ja seuraavaa lamaa jne.


Paskanmarjat, muista tulevaisuuteen investoinneista ne toimittajan kanssa ovat höpisseet. Suunnittelutoimistot, konsultit ja johtajat täytyy ruokkia ja pitää iskussa, rakentaa heille kivijalkoja valmiiksi joihin seuraavan markkinatalouskuplan -anteeksi, kestävän kehityksen rahastuslaitoksia jälleen aletaan pykäämään.
Sivujuonteena pyyhkäisen pakinani huuruiseen tirkistelyreikään maininnan perässähiihtäjä Unto Hämäläisen viereisestä kolumnista. Siinä Unski väittää lyöneensä vetoa Ilkka Kanervan kanssa hallituksen hajoamisesta edellisen vuoden kesäkuussa. Jos Ike olisi hävinnyt vedon, mistä taskusta hän olisi Unskille sovitun summan, jota ei paljasteta, maksanut? Jos hän olisi maksanut ne siltä tililtä, jonne vaalitukiaisia on ropissut, olisiko Unski nyt joutunut palauttamaan manit Ikelle ja Ike edelleen sinne, mistä lahjukset ovat hänelle tulleet? Ja olisko Unskin tämän vedonlyönnin seurauksena, vääriin rahoihin sotkeutuneena joutunut eroamaan puolueettoman lehden kolumnistin paikaltaan? Vai olisiko Unski pelastunut mutisemalla, en minä tiennyt mistä rahoista on kysymys? Ja olisiko loppupelissä Ikeä syytetty lahjonnasta ja Unskia lahjuksen ottamisesta? Olisiko kukaan uskonut, että kysymys oli vain "miesten välisestä", hauskasta vedonlyönnistä kun Iken, raskaansarjan poliitikon tililtä Unskin, kaikista kytköksistä puhtaan, vapaan lehdistön edustajan tilille euroja liikahtelee? Onko ylipäätään soveliasta ruveta valtion hoitoon liittyvistä asioista vetoja ruveta lyömään? Minusta vedonlyönti yleensäkin ottaen on sellaista touhua, että sopisi jättää se raviratojen ja jääkiekkokaukaloiden testosteronin nostatustunnelmiin.
Hah. Minustahan sukeutuisi poliitikko, niin monisanaisesti edellisenkin osasin tähän kutmuilla!


Seuraavaksi loikkasin Hesarin avulla Indonesiaan. Surullinen kuva kyläpäällikkö H. Hassan Bitistä pysäyttää. "Väsyin taistelemaan", sanoo tämä 76-vuotias mies toimittaja Jenni Virtaselle ja kuvaaja Heidi Piiroiselle ja kasvoista kuvastuu suunnaton alistumisen tuska.


Miksi?


No siksi, että sellutehtaat raiskaavat viimeisiä sademetsiä, hakkaavat ja polttavat alkuperäiset, koskaan ja/tai millään korvaamattomat turvesuot voitontavoittelun, silkan rahan, muun maailman pörssien takia. Sekä kiinalaisten perseiden pyyhintään käytettävän vessapaperin vuoksi.


Kyllä korventaa rintaa näiden saatanoiden toiminta! Jos voisin, menisin ja nakkaisin kakkaa valkokaulusrikollisten nenille.


Mutta mitäpä ne kovakorvat välittäisivät. Suojelijagorillat ampuisivat minut ja polkaisisivat löyhkäävään sellusammioon. Kiinalainen killisilmä vain kiroaisi Pekingissä kun vessapaperista partakarvani pistäisi pyllysilmään.


Jenni Virtasen raportti Indonesiasta on kokonaisuudessaankin pysäyttävä ja siksi selaan lehteä takaisin päin sivulle A6 jonka lehtikuvassa kaksi haminalaismiestä seisoo vanha maantiesilta taustanaan Vehkajoen virtaillessa vieressä, auringonkilossa liplatellen kohti Suomenlahtea.


Tässäkin jutussa on kyse luontoarvoista joita liikemiehet ja muut täydet pöljäkkeet, sydämeltään ja mieleltään psykopaatit manintahkoajat eivät ymmärrä lainkaan. Jutun mukaan Haminan kaupunki on tehnyt vuokrauspäätöksen kymmenen hehtaarin alasta Kärpänsuolla kouvolalaisen turveyrittäjän kanssa. Nyt Vehkaojasta virkistyksensä ja kalansa hakevat paikalliset asukkaat pelkäävät turpeennoston tekevän joesta lopun kaikesta siitä, mitä se on heille tähän saakka merkinnyt.


Haminan kaupungin kassaan tuo vuokrasopimus tuottaisi vuodessa n. 8000 eurolaista ja näin ollen luontoarvot ovat ahneuden alttarilla tarjolla Juudas Iskariotin malliin.


Ah Jeesukseen, ihmisen pojat. Taivaassa perseenne tervataan! Ja muistakaa: Yhtä hitaasti kuin väittämänne hitaaaaasti uusiutuvat luonnonvarat, eli turvesuot. Toivottavasti.

torstai 24. syyskuuta 2009

Huitaisin kurjista kuvan...

...ja ajattelin, että "kurjista".
Poimin mäntykankaalta kaarnikoita, vähän myös puolukoita...
...mökin pihapensaista ruusunmarjoja, panin höyrystymään, tirisivät mehuksi. Nimeksi pullojen kylkiin laitoin Lapin äidin kehtolaulu, sillä ohjeen sain Kittilästä.
Käveleksin suonlaitoja. Sammaltupoilla joku merkannut polkunsa kuin metsurit ennen. Variksenmarjoja mättäät tulvillaan, puolukoita siellä täällä. Niin vaihtelee metsien tarjonta.
Vielä on joitakin mäntyjä jäljellä sataviisikymmentä vuotta vanhan polun varrella. Lapsuuteni maailmalle vievä tie puiden välissä suikertaa kuin varisseita neulasia ei olisi liikauteltu. Isän leveiden hartioiden näin tästä lapsena edellä usein menevän, ja nyt yritän muistella, tuliko hän yhtä monta kertaa takaisin kuin mitä lähti. Muistin verkkokalvolla näen aina vain isän pois päin loittonevan selän ja silloin minun ikävä on.
Montako metsopaistia isä tältä kankaalta Hakin haukusta kävi ruokapöytään hakemassa? En tiedä. Montako pullollista viinaa isä tämän polun varrella kotiin tullessaan ryyppäsi? En tiedä. Montako kertaa mentiin Luikkolahdelle veneelle tätä polkua pitkin? En tiedä.
Elämää ei tilastoida, ei laiteta mihinkään ylös. Ihmisen mieli nostaa merkittävimmiltä tuntuvat asiat enemmän tapahtuneiksi vaikka niitä olisi vähemmän.
Järjellä tiedän, että yhtä monta kertaa kuin isän selkä meni tätä polkua Linja-Ruposen kyytiin ja matkusti Kuopioon junalle ja siitä Helsinkiin, niin yhtä monta kertaa hänen selkänsä tuli vatsa edellä sieltä poiskin. Mutta tunne sanoo, ettei niin voi olla, koska isä oli enemmän poissa kuin paikalla.
maantietä pitkin kävelin ja itkin
muistojen peltoa mielessä kitkin
sade selkääni kasteli
kun vanhus vastaani asteli
sanoi
-poika, sinä katsele latvoja puun
tai kiikaroi
kraattereita kuun
ja sitten
murehtimasta mennyttä lakkaa
sillä
onhan se enää vain elämäsi kakkaa

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Abortoikaa edes tulevat diktaattorit...

...sekä sotien ja aseiden suunnittelijat äitimaailmamme kohdusta. Kuohitkaa elossa olevat.

Muistini latuverkosto yltää syksyyn 1962 saakka. Voin paikantaa tämän väitteeni siten, että Unimäen hirsimökin ikkunalla, vesijuovia valuvan, säröisen ikkunaruudun edessä rätisi radio. Isä oli tullut kotiin ohranjyvä silmässään, vehnästellen vehnästelyjään, mutta uutisia kuunneltuaan hän sanoi, että niinköön nuo saatanat mualimanpalon tuas suavat aekaseksi.

Isän punakat kasvot muuttuivat karpalonvioletiksi radiosta kuuluvien uutisten myötä. Tiukat suupielet tirskautelivat perkeleitä kuin äidin näretikku siivouspäivänä hirrenrakoihin myrkytettyjä russakoita. Olisiko nelivuotisiin aivosolukoihini mitään muistijälkeä muuten jäänytkään ellei isä olisi ollut niin varman tuntuinen siitä, että joutuu taas itsekin rintamalle tappamaan tai tapettavaksi. Ne kuvitelmat, joita tästä uniini saapuivat olivat minulle kova paikka sillä isä oli muutenkin paljon poissa kotoa.

Niiden, 1962 lokakuisten uutisten pääaihe oli Kuuban ohjuskriisi ja toimittajien spekulointi kolmannen maailmansodan syttymisuhalla.
Aseteknologian huumaamat psykopaatit silloinkin töytäilivät niitä rajoja vasten, joiden ylitse, tai lävitse, jos atomipommin kehittelyn jälkeen mennään täyssiilollisia laukaisten, ei ihmiskunnalla paluuta enää ole. Tähän päivään saakka ei näitä aitauksia ole vielä ylitetty muuten kuin "koemielessä" Hirosimassa, Nagasakissa sekä parisen tuhatta kertaa muuten vain nykyisten ydinasevaltioiden laajoilla koekentillä, vaikka lukematon on se määrä, mikä kaheleita on maiden johdossa ollut, ja yhä edelleen on.

Ensimmäisen ilmakehässä tömäytetyn ydinlatauksen jälkeen mikään ei ole kuitenkaan ollut entisensä. Kaikki elollinen on saanut niistä osansa radioaktiivisten hiukkasten leijaillessa edelleen neniemme ulottuvilla, saastuttaen muoniamme tai jurottaen törkykerrosten alla odottamassa, että joku vähän talikolla maata tonkaisee.

Väestönkasvuun sotateknologian mielikuvituksen rajoja hipovalla maailmanvallalla ei ole ollut kuin tarkoituksensa vastainen kehitys. Sotiin ja muihin mielettömyyksiin on laitettu niin paljon maapallon sisältä, selkänahasta, mahankin ja kylkienkin päältä kuorittuja hyödykkeitä, että sillä olisi saatu jo kymmeniä vuosia sitten kaikille atmosfäärimme asujille kelvolliset olosuhteet perhesuunnitteluun, ruokaan, juomaan, vaatetukseen ja asumiseen. Mutta muutama hullu perseenuolijakaarteineen saa mellastaa tällä planeetalla mielinmäärin nöyryyttämässä "alamaisiaan". Eivätkä lievimmästä päästä ole nämä edellämainittujen kanssa niljaisia käsiään ojentelevat talouskriisien isät äiteineen, poikineen ja tyttärineen. Heidän haltuunsa olemme antaneet itsemme, rukoilkaamme.
Ne, jotka viisaudessaan ja kekseliäisyydessään kylpevät ja ovat tietävinään maailmasta kaiken, jopa senkin, että mitä suuremmiksi heidän viisautensa kasvaa, voivat ruveta suunnittelemaan maanjälkeistä elämäänsä kuussa tai jollain muulla suotuisalla planeetalla, muovisten kupujensa alla kaiken tarvitsemansa tuottaen ja vain täydennysmatkoja saastuneelle kotiplaneetalleen pikaisesti tehden.
Seuraava harppaus tulee olemaan jokin samankaltainen hulluus kuin ydinteknologian kehittäminen. Silloin todella katsotaan, mitä ja ketä prkeleitä ovat ne siniveristen sukujen ripenet jotka maailmankehää ulkoavaruuteen kiertämään jää.
Tässä vain mietiskelen, että mitähän minä lapsilleni kerron tästä hullusta maailmasta jonka itse niin toivottomaksi koen?

tiistai 15. syyskuuta 2009

Oy Suomisovinisti Ab

(Tämän kirjoituksen alkusysäys lähti liikkeelle punaisista liikennevaloista joihin pysähtyneenä oli uudehko, sininen Audi jonka rekisteritunnus oli OY-1. Harmittaa vietävästi kun en ehtinyt napata valokuvaa siitä hetkestä. Päivä oli nimittäin sama, kun Audi-mies tuli ulos kaapista ja tunki kasvoilleni lööpistä.)

Kotimainen sovinisti ei voi kätkeytyä tiedonpuutteen taakse. Puutteensa takaa se kyllä huhuaa.

Suomalainen sovinismi toimii kiellettynä, järjestäytymättömänä, mutta kuitenkin kiinteisiin mielipiteisiin kytkeytyneenä, yhteneväisenä, Saabissa syntyneiden laumana jonka jäsenet kiitävät kyrvänjatkeissaan tärvelemässä ilmakehää kaikenlaisilla päästöillään joita niin heidän kulkuvälineensä, perseensä kuin suunsakin ilmoille sytkäyttelevät. Vielä 30-40 vuotta sitten sovinismi eli kukoistuksensa kulta-aikaa, mutta nyt sen katkerat kaasut kiertävät liituraitapukujen ja työmiesten haalareissa kuin Uotis-Vilikin pieru pihkaisissa sarkahousuissa.
Suomalainen sovinisti ei mahda kivipeltojen, kaskinauriiden, uusien perunoiden ja riistamaidensa vartioimisesta kumpuavalle perinnekulttuurille mitään. Kulttuurille, jossa miesten kesken pilkattiin ennen homoja, mustalaisia, vammaisia, "iloisia" naisia, kanahavukoita ja susia. Nyttemmin lisäksi somaleita. Pilkan kohteesta ei tarvitse tietää kuin että se ei kykene lasauttamaan takaisin. Parempi jopa, ettei kohdetta tunne eikä ole sitä koskaan edes kätellyt. Mustalaiset ovat olleet kansamme keskuudessa jo kauan, mutta monikaan suomalainen ei ole yhtääkään näistä koskettanut, silti hän voi sekunnin miettimisajalla lausua romanikulttuurista omia faktojaan kuin olisi gradun vähintään yliopistossa aiheesta kirjoittanut. Kuinka näin sovinistinen ja muukalaispelkoinen, autonsa katsastuksesta enemmän, kuin vanhuksistaan, huolehtiva kansa olisi valmis ottamaan pakolaisia, joidenka ulkomuoto pigmenttiä myöten poikkeaa vielä paljon enemmän "omista" mustalaisistamme?
Hui! Ja kun niillä on vielä se muhammetti-uskontohi! Ei meijän lestatijolaespapit tae rippi-isät millonkaan hurmoksiin pyörtynneitä tyttösiä hyväksi ou käyttännä, voe veikkonen mitä sie höpäjät!
Tässä piilosovinistisessa kulttuurissa vilkaistaan yleensä molempien olkapäiden ylitse ennen kuin suupielen tupakansavurenkaan mukana lasketaan ensimmäinen koekutvonen mukamas vitsinä taukotuvan termospullojen kylkiä kolistelemaan.




Suurilla, vuosia kestävillä työmailla varmistetaan etukäteen, ettei kahviporukkaan eksy suvaitsevia tai valistuneita. Ei tarvitse kuin että joku lukee kittiläläisellä työmaalla Pohjolan Sanomia Lapin Kansan sijaan, niin tälle nakataan rukkaset pöytään ja sanotaan: "Älä sie ilimhan kinthaita Länsikairhan lehtiä luje!"



Ulkomaisista sovinisteista on vaikea tehdä määritelmää, sillä ensialkuun heidän on selvittävä traumasta, jonka pitkä, monivaiheinen pakomatka ja sen syyt on aiheuttaneet.


Ulkomaisenkin sovinistin on ensin kotouduttava, asetuttava yhteiskuntaan ja päästävä sen jäseneksi ja vasta sitten hän voi näyttää todelliset karvansa jos ei ole jo unohtanut, mitä lapsuuskodissa on opetettu.


Me elämme globalisoituvassa maailmassa. Etenemme pienin sysäyksin kohti täydellistä maapalloistumista jos jokin ei tuhoa tätä koko systeemiä sitä ennen. Olemme kohta yksi ja sama, Lontoonmurretta mulkkaava lajiaatelinen kansakunta mahtavan jätevuoren laella raivopäisten merien aallokoiden velloessa ympärillämme.


Kärhämät uskontojen, politiikan, sovinistien, feministien ja ahneustalouksien sekametelitoreilla, joita olemme käyneet ja tulemme vielä satoja vuosia käymään, ovat tuskallisuudestaan huolimatta pakkopulla, joka on kukasenkin sukupolven nieltävä russakoineen päivineen.




Evoluution kaikkea tuhlaavaa kurkunrotkotinta myöten polvet notkuen menevät niin kiesit kuin halla-ahotkin samaan historian jätemyllyyn kuin kekkoset, stalinit, hitlerit, pol-potit ja kim-il-jongitkin. Jumalat opetuslapsineen ja jeesuksineen ovat vain hiivaa taikinassa joka kuplii ja kuohuu ylitse korvon laitavanteiden vaikka sovinistinistit ovat vakuuttaneet sen olevan äärettömän reunaton.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Katson käsiin pestyihin

Nämä ovat minun käteni. Niitä särkee miltei joka yö. Tarkemmin sanottuna ihan jokaikinen yö. Pienempiin särkyihin en enää reagoi, mutta kun oikein sattuu, havahdun hereille. Usein heräämiseen liittyy myös uni, oikeastaan painajainen, jossa on menossa hillitöntahtinen rakennusurakka. Hakkaan vasaralla nauloja, ruttuutan tylsäketjuisella moottorisahalla lankkua lyhemmäksi tai taiteilen jonkin keskeneräisen rakennuksen kattopalkeilla. Usein ovat viimeisten työmaiden työkaverit unessa mukana, ja pomot. Unessa minua harmittaa hirveästi, koska en kykene lyömään naulaa pohjaan saakka kun käsi ei tottele aivojeni komentoa.


Nyttemmin, jo kahdeksan kirurgien tekemää leikkausta kokeneet käteni ovat nähneet pikkuisen muutakin mukanani roikuskellessaan. Jo pienenä työnsin ne sumeilematta sammakonkutuisiin mutalampareisiin, lehmänpaskaan ja kusiaispesiin. Talvella karaisin niitä lumisotaleikeissä ja keväisin Unipurosen hyyhmäisessä suovedessä. Tapella nahisteltiinkin kotona ja kylillä, eivätkä aseina olleet höyhentyynyt. Annettiin ja saatiin turpiin niin että veri lensi, pelkele! Tavallisen korvenkasvatin tavallinen lapsuus, kai, mitäpä siitä sen enempää. Mitä nyt seitsemästä veljeksestä neljällä oli Fragile X-vamma, isä ryypiskeli ja köyhyyden kurkihirsi painoi perhettä muuten vaan maata vasten.

Jänniä muistellakseni, ensimmäisen kerran kätöseni etusormi töni untuvaista vakoa kotipitäjäni hautausmaan aidan takana, pimeänä, tuulisena lokakuun yönä suuren kuusen alla kun olin 12 v. Tyttö oli samanikäinen. Minulta luirahti lahkeeseen ja hävetti. Seuraavana päivänä täytin 13 v ja Villelän "sukupuolioppaat" lukeneina mentiin kaverin kanssa Kirja&Kemikalio Haikaraiseen ostamaan pyyhekumeja, kyniä, vihkoja, viivoittimia ja ...äh! Sultaneita. Niitä kaikkia sai siihen aikaan yksittäin eikä hyllytelineessä roikkunut kylttiä: "Osta 2 saat 3!"

Käteni tartutettiin työnlaitaan jo kotona, mutta rahallisen palkan edestä naapurin paskatunkion talikkoon kun olin jo 14 v. Oltiin muutettu pois kotipitäjästä ja sinä kesänä alkoivat työni myös rakennuksilla. Elämäni ensimmäinen kottikärryllinen betonia luirahti mökkilaiturityömaalla Juurusveteen kuin siellä kuusenjuurella lahkeeseen jotain ensikertaisen ainutlaatuista muuta.

Humpalle opettelin ensimmäisten tienestien myötä, ja voi että näillä kourilla on sen jälkeen naisia uumilta pidelty tuhansissa tansseissa pitkin maamme lavoja: "...hetken pienen/hetken pienen elämästä saa kai joskus ehkä antaa/katseet paljon sanoo..." http://www.youtube.com/watch?v=i6IP5b3Pvyc

Armeijassa nämä ryhmyiset, jo vihkisormustakin kantavat raajani pitelivät erilaisten ajoneuvojen ohjauspyöriä, vaihdekeppejä, ja raahasivat autoihin sammuneita kapiaiaisia pitkin kasarmien ja kämppien pihamaiden liejukoita kun oli ensin kuskannut aamuyön tunteina valtion päivärahoilla kustannetut huorajaostot kotiovilleen, joskus saatellen sisälle saakka kun itse panijamiehet korsasivat transeteissa. "Transiiiittimen kuljettaja! A-seen-too!"

Armeijan jälkeen ajauduin todelliseen paskaduuniin, kuljettelemaan maansiirtokoneita pölyä, liejua ja usvaa pukkaavaan kaivokseen ja kokemaan Maanrakennus Hartikaisen sisäisiä oppeja työmaakulttuurista jota olivat vanhat konkarit opiskelleet Kostamuksia myöten Stolisnajaa keskiviikosta sunnuntai-iltaan naukkaillen. Suomen puolella pullojen kyljissä luki Koskenkorva tai Vinetto, ryyppyputki oli sama, jo vakiintunut. Kaikki he ovat jo kuolleet viinan yliannostukseen, rauha heidän haudoissa lahoaville käsilleen. Itse pääjehu elää vielä, se, joka kaikesta kerman on ahneilla kourillaan päältä kuorinut. Lienee hän jo 100 v?

Vuoden jaksoin kaivoselämää ja sitten Rovaniemelle. Se oli hyvä/paha jakso. Ei voi lyhyesti kertoa, joten en kerro ollenkaan.

Siilinjärvi, Orivesi, Tampere, Iisalmi, Rautavaara, Kittilä...

Oi kun alkaa käsiä pakottamaan tämä muistelu!

Ensimmäisen vaimoni sairauden aikoja olen muistellut liiankin paljon. Se on trauma, joka ei parane edes muistelemalla, mutta sen verran käsieni osuudesta tähän aiheeseen, että monasti käteni laittoivat tyynyä reutoavan pään alle, pyyhkivät veristä kuolaa suupielistä ja kyyneliä omista ja lasten silmistä. Monesti pitelivät käteni ihmistä tosissaan kiinni, kun psykoosi yöllä nostatti raivon, mielettömyyden puhurit tarttuivat aivojen sairaisiin solukkoihin, käskivät tehdä pahaa koska henget, jeesukset, perkeleet ja jumalat yhtenä mylläkkänä niin olivat säätäneet! Monasti puhelimen kiekko rasahteli sormeni pyörittäessä hätänumeroa ja monesti ne myös avasivat ambulanssimiehistölle ulko-ovea... Monesti ne myös tarttuivat sairaaloiden ovenkahvoihin, ojentautuivat tervehtimään lääkärien, hoitajien tai psykologien lämpimiä, kuivia, velttoja tai säikkyjä käsiä...

Näissä, menneen elämäni pimeiksi tussahtaneiden opastaulujen äärellä ovat käteni myös silittäneet lapsieni pellavaisia päitä, pidelleet turvaa etsiviä pienokaisia vaikka omakin sydän on ollut pakahtua käsittämättömistä tuskantunteista. Käsiini on ihan konkreettisesti silloinkin koskenut kun en niillä ole mitään voinut tehdä auttaakseni asioiden nopeaa korjaantumista, läheisen, ja lapsille ainakin tärkeän ihmisen paranemista. Ne ovat olleet kipeät vaikka niitä ei vielä ollut kolarit murjoneet rikki.

Mutta ovat käteni saaneet tuta joskus lempeä, lämpöä ja hellyyttäkin. Naisen sileää ihoa ne ovat silittäneet monet kerrat ja välittäneet liennyttävää läheisyydentuntua tuskassa mylttäävään sisimpääni. Minä olen silittänyt ja minua on silitelty, tuuditeltu uneen kuin pientä lasta joka pelkää mörrimöykkymetsässä.

Yht´äkkiä olin kuitenkin yksin. Käteni päästivät sairaan ihmisen menemään, tai oikeastaan työnsivät koska eivät jaksaneet enää kannatella kaikkien taakkoja. Jäivät lapset kuitenkin. Kymmenvuotiaat tytöt osaamattomien käsieni kaitseltavaksi. Se aika oli käsilleni kovaa aikaa. Ja että olisi ollut tarpeeksi kovaa, ajoin autolla nurin. Särkyi auto, säryin minä ja -käteni.

Kun katson näitä käsiäni nyt, on niiden vastuulla vielä hirmuisesti. Tiedän, että niiden olisi pitänyt jaksaa tehdä töitä vielä parikymmentä vuotta, mutta ne uupuivat kesken. Särkyivät onnettomuuksissa ja työnteossa. Kaikkihan tietävät, että lusmuilen, että en oikeasti ole niin vammautunut ettenkö työntekoon kykenisi. Oikeastihan olen elämäni kunnossa; kykenen pyöräilemään tuosta vain tuhannen kilometrin lenkin säässä kuin säässä! Mitä valitat! Mutta ehkä pyöräilenkin siksi, että saan olla hetken poissa miettimästä näitä särkyjäni, niiden syitä ja että jos olisi elämä mennyt toisin... Mutta huhuihin vastaileminen on vastatuuleen kuseksimista, perkele. Vituttaa toisinaan muutenkin niin, että häntäluuta kylmää. Ja kun ei voi nytkään edes käsillään jotain sellaista tehdä, joka tilanteen korjaisi!

Fyysisten tuskien syistä ovat olemassa tarkat diagnoosit, epikriisit. Ne ovat vakuutusyhtiöidenkin lääkärien seulojen lävitse kulkeneet, mutta käsieni särkyjen kautta yritin myös kertoa, kuinka paljon hurjistuneen norsulauman tallomaa porsliininsälää myös sisälläni on. Niistä elämänkappaleista ei epikriisejä kansioista löydy.

Eikä kumpiinkaan särkyihin lääkettä ole.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Kengät lasikatolla

Perjantai 4.9.2009

Mitä miettii Raatihuoneentorin laitaan saapunut iäkäs pyöräilijä katsellessaan aukean keskellä pulputtavia vesisuihkuja ja tarkoituksetonta, kivireunusteista vesiojaa? Mies ei tiedä, kuinka nuorin poikani viime viikolla kompastui tuohon koristepuroseen juuttuen kapoisista hartioistaan poistoventtiilin päälle ja vesi ehti huljuta sekunnissa kasvojen ylitse ennen kuin ehdin hätiin. Olisihan ne otsikot olleet jonkinmoiset jos huonosti olisi käynyt: "Pikkupoika hukkui toriojaan Kajaanissa!"
Esiintymislavan lasisen katteen päällä ovat menneen kesän muistot hyvässä tallessa. Kengistäkin hajut haihtuvat niiden omistajan kipitellessä tällä hetkellä ties missä uusin jalkinein.
Roskapönttö tuotti tälle keräilytaloudesta nauttivalle avohoitopotilaalle tyhjän tuloksen, kuten torin muutkin pöntöt.
Elämme hyvinvointiyhteiskunnassa, sosiaalipolitiikka takaa, että turvaverkot ovat aukottomat ja heikkoja varten rakennetut tukipylväät ovat vankat. Kaikista huolehditaan! takoo repliikkejä peruspalveluministerin lausuntoautomaatti.
Toimeentuloluukuille nääntyvät (7 päivän toimeentulohakemusten käsittelyaika on käytännössä venähtänyt 7 viikkoon, jopa 7 kuukauteen ja ne, jotka ovat odottaneet 7 vuotta, ovat jo muumioina kauppojen suoltaman mainossaastavuorien takana yksiöissään) ja leipäjonoissa häpeillen kasvojaan takinkauluksilla varjelevat ihmiset takaavat jatkossakin, että nöyriä alamaisia tässä valtakunnassa riittää elintasomittarien vertailukohdiksi. Mutta näistä puhuminenhan on vain joutavien leukojenlouskutusta; uutta nousua kohti tässä kiidetään!
Lauantaina 5.9.2009
Kuljetin rakennustähteistä rakentamani koirankopin toiseksi vanhimman tyttäreni siperianhuskylle. Edes jotain voin minäkin lapsilleni antaa joskus, mietin tätä "erikoiskuljetusta" kuskatessani.
Ajattelen tässäkin yhteydessä köyhyyttä, sen siirtymistä sukupolvelta toiselle, elämän epäonnea ja kaiken epävarmuuden keskellä sinnitteleviä perheitä joidenka määrä olisi taata tulevaisuudessakin rauhan säilyminen, demokratian vahvistuminen ja kuilujen kaventuminen.
Sellaiseen tulevaisuuteen on vaikea uskoa maailmassa, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Mitä demokratiaa se on, jossa kultaisin kädenpuristuksin palkitaan niitä, joilla jo kaikkea on? Kuinka voi olla mahdollista, että kerta toisensa jälkeen, vuosikymmenestä sadanteen samat valheet menevät lävitse ihmismassassa jota laumana johdetaan aina uusia karikoita päin?
Miksi me olemme susia joita lampaat lippusiimaansa ammuttaviksi alati aitaavat? Voiko kollektiivinen nöyryys rauhanajassakin toimia näin kattavasti valtaeliitin hyväksi?
Tälle globaaliutta hipovalle järjestelmälle, jossa alamaisia piinataan, tulisi antaa sitä kuvaava nimi. Demokratia tämä ei missään siunatussa hulludessaankaan enää ole. Olisiko Hans-Peter Martin ja Harald Schumanin kirjan "Globalisaatioloukku" (Vastapaino 1998) nimessä jotain uuden järjestelmän nimeksi vihjettä antavaa? Myös sen sisältä löytyy nimitystaikinaan juurenripentä jos joku vielä viitsii masennuksessaan "näin vanhaa" kirjaa lukea.
Lauantai-iltana polttelen mökillä poikieni kanssa syyskokossa risuja. Muutama lepakko sujahteli räystäitä hipoen illanviisareiden kääntyessä hämärän ylitse pimeäksi. Joku metsuri raivasi pimeäntuloon saakka Armaalassa päin entisen Kymi Kymmenen, nykyisen UPM:n vesakoita. Ahne työlle se mies, ajattelin, tai sitten hän aavisteli huonojen ilmojen saapuvan ja teki "sisään" hommiaan.
Tätä mökkitonttiani olen yrittänyt varjella paikkana, jonne voi tulla ahdistusta karkuun, mutta ei se aina onnistu.
Kun olen laittanut päivän temmellyksestä uupuneet veljekset nukkumaan piskuiseen takahuoneeseen, jään yksikseni kaasuvalon tohinaa kuuntelemaan. Mielessä pyörivät tuhannet huolet kuin en koskaan niistä eroon olisi päässyt.
Päästääkseni itseni ympärillä vellovista huolenaiheista ajatukset hetkeksi lepoon, otan luettavakseni Arvo Turtiaisen "Minun maailmani", Kirjoituksia 1932-1975. Haravoin esille vuodelta 1952 oleva tekstin, joka voisi sopia aivan hyvin tämän päivän pakinaksi arvioitaessa maamme kirjallisia piirejä, kulttuurilehtiä ja erityisesti Parnassoa.
Onko mikään muuttunut noista päivistä niiden suhteen? Turtiainen on laittanut kirjallisen kanatarhan pakinansa näyttämöksi jossa sen ajan kulttuurinen anhavoituminen ja tyyriytyminen käy irvailujen välistä hyvin selville.
Luen Turtiaiselta myös "4 kirjettä Pentti Haanpäälle" sekä muutkin kirjoitukset, jotka koskevat PH:tä. En tiedä miksi, mutta en näy kyllästyvän aiheeseen Pentti Haanpää?
Kello on ryöminyt jo monta tuntia sunnuntain, 6.9.2009 puolelle kun käyn kusella. Nuotiossa on jokunen tuikahdus vielä jäljellä, taivasta peittää vankka sumuverho ja vain vaivoin kuunkehä näkyy sen lävitse. On ihmeellisen lämmintä, kuin elokuussa.
Ajattelen ihan pikkuisen äitiäni joka tällä tontilla on minuakin sylissään liekutellut, tissiä tarjonnut ja maitoon pottua tilsinyt ensiruuakseni.
50 vuotta, minkä jana se oikeasti on?
Paljon syntymiä, paljon kuolemia, mutta kun katsoo arjen touhuja yhteiskunnan kentällä, näyttää se vain typerältä debatilta haavikoista ja kieseistä median tuhruisessa sylissä joka aina ja aina uudestaan synnyttää julkkisten toistensa koinaamisten muistelemisenkin. Joku ostaa näitä lehtiä, maksaa löysistä mustepieruista niiden etusivuilla. Joku kustantaa median senkin sektorin toimet, joilla ei elämän itsensä kannalta ole yhtään mitään väliä.
Mutta ketkä ovat tämän päivän yhteiskunnallisia kirjailijoita? Niitä, jotka olisivat heikkojen ja raskautettujen puolella?
En näe ketään! On vain kuin pimeys viimeisten nuotionkipinöiden ympärillä. Jari Tervoko? Kari Hotakainen? Uhhuh, en usko. Hetken kuohahduksia lahnasten kellareissa ja lumpsista; kannet kiinni!
Synkkyydentunteen vastapainoksi kertaan maailmankulkija-kirjailijan Adolf Molnarin kirjasta "Suuri ilveily" muutamia kappaleita. Kietaisenpa tähän lopuksi sieltä löytämäni rallatuksen:
" Savurei´ästä huuto jyrähtää
äiti hellalla soppaa hämmentää
isä vanhaa viulua vinguttaa
lapset Reinin vahtia rallattaa."

tiistai 1. syyskuuta 2009

Vallan vahtikoirien tekohampaat

Kun on lukenut sanomalehtiä koko pienen ikänsä, ja Suomessa ilmestyvistä tärkeimpänä pitämäänsä Hesaria kaikista kauimmin ja tarkimmin, on näistä, vallan vahtikoiriksikin kehutuista foorumeista muodostunut väkisinkin eräänlainen selkänoja yhteiskunnan keinuun jossa kansakuntana sekä yksilöinä keinumme.

Mutta onko keinu vaihtunut hirsipuuksi, jossa runkona on markkinatalouden virtuaalivaippoihin sonnustautunut yhteiskuntajärjestelmä jonka hirttoköytenä toimii lehdistö, joka kiristää ja löysää lenkkiä suuntaan, mihin taustalla häärivä, näkymättömän maksajan pullakka sormi kulloinkin osoittaa? Televisiosta ja radiosta ei voi tässä yhteydessä edes puhua, sillä niiden nykytoiminnan tahtotila on kuin supermarkettien makeishyllyjen täyttäjillä; äkkimakiaa hehtomitalla!

Olin kokonaisen kesän ilman Hesaria. Tämä oli niitä harvinaisia kertoja muutaman kymmenen vuoden mittaisen lukuliittomme aikana johon vihkimykseen aikanaan ajauduin koska koin, etteivät maakuntalehdet kyenneet kertomaan isosti kuin rattijuopoista, salakaadosita ja tuhopoltoista. (Ja siksikin, koska kotipaikkakuntaani en ole vielä löytänyt niin, että siellä ilmestyvä lehti tukisi identtiteettiäni jollakin tapaa.) Eikä paikallislehtien tehtäviin muu kuulukaan, paitsi tietysti kädenvääntö siitä, julkaistaanko kunta/kaupunkijohtajien, hannankullitusten ja -valtuustojen todelliset mielipiteet sellaisinaan vai stilisoidaanko ne maakunnalliseen vereen ja henkeen sopiviksi laimennettuina.

En siis lukenut Hesaria koko kesänä edes huoltoasemien baareissa enkä kirjastoissa. Sinnittelin tyystin selibaatissa maamme kärkilehden suhteen.

Menetinkö, ja mitä? Jäikö yhtään aivo-orgasmia saamatta? Tiedänkö maailman tapahtumista nyt vähemmän kuin jos olisin ollut uskollinen elämänkumppanilleni?


Jälleen, kun aamuyön tunteina postinjakaja lataa laatikkorivejä kotikatumme varrella, hän ahtaa Hesarin myös meidän vihreään lootaamme. Haen sen noin puoli kuuden aikaan ja samalla, kun puurokattila hautuu liedellä, juon kahvia kuin Holgerin Harry, luen lehteä ja kuvittelen olevani takaisin keinussa, jonka tuuditusta turvaa lahjomaton toimittaja-armeija täyteen ladattuine tietolippaineen ja piiskatykin lailla sivaltavine lauseineen.

Huomaan kuitenkin, että rahavalta toimii edelleen kuin se on vuosituhannesta toiseen toiminut lehdistön kokiessa olevansa tässä toiminnassa vain sanansaattajan sivuosassa kauppakadun alapäässä juorurautaa käsi kalmankalpeana puristaen.

Ahneuden samankaltaiseen garderobiin pukeutunut edustajisto jopa ilkiää mitään häpeilemättä, näissä yhteyksissä edes punastelematta, lausua valheita, joiden tietävät aikanaan paljastuvan. Mutta hehän tietävät myös sen, että yhteiskunnallisen valheen ikiliikkujamylly kun joskus ammoin on laitettu pyörimään, tulee aina tuoreempi valhe peittämään edellisten aiheuttamat laittomuudet, suoranaiset rikokset, jotka ovat tuottaneet sadoilletuhansille ääneen ajattelemattomille suunnattomia kärsimyksiä täällä jossakin, rakenteiden ja niiden muutosten nivelissä, tappiliitosten liimattomissa yhtymäkohdissa, torien laidoilla ja perheiden ytimissä.

Päätelmäni on, että suurimmalla osalla lehdistöä ei ole yhtään mitään valtaa muuhun kuin juorujen avulla saavutettuihin punaisiin poskiin jupakoissa, joita syntyy kaikissa yksityiselämissä, mutta kömmähdysten tapahtuessa sammion pinnalla kelluvalle kermalle, ne ohittavat tiedonvälityksessä seikat, jotka olisivat tärkeimpiä kantamalla, jonka pituutta ei määritellä sillä, jonka uutisointi aiheuttaa kvartaalitalouksien tilinpäätöksissä.

Lukekaa hesarinne entistäkin tarkemmin: Vahtikoirien suut ovat jonkun muun maksamin tekohampain varustetut.