Perjantai 4.9.2009Mitä miettii Raatihuoneentorin laitaan saapunut iäkäs pyöräilijä katsellessaan aukean keskellä pulputtavia vesisuihkuja ja tarkoituksetonta, kivireunusteista vesiojaa? Mies ei tiedä, kuinka nuorin poikani viime viikolla kompastui tuohon koristepuroseen juuttuen kapoisista hartioistaan poistoventtiilin päälle ja vesi ehti huljuta sekunnissa kasvojen ylitse ennen kuin ehdin hätiin. Olisihan ne otsikot olleet jonkinmoiset jos huonosti olisi käynyt: "Pikkupoika hukkui toriojaan Kajaanissa!"
Esiintymislavan lasisen katteen päällä ovat menneen kesän muistot hyvässä tallessa. Kengistäkin hajut haihtuvat niiden omistajan kipitellessä tällä hetkellä ties missä uusin jalkinein.
Roskapönttö tuotti tälle keräilytaloudesta nauttivalle avohoitopotilaalle tyhjän tuloksen, kuten torin muutkin pöntöt. Elämme hyvinvointiyhteiskunnassa, sosiaalipolitiikka takaa, että turvaverkot ovat aukottomat ja heikkoja varten rakennetut tukipylväät ovat vankat. Kaikista huolehditaan! takoo repliikkejä peruspalveluministerin lausuntoautomaatti.
Toimeentuloluukuille nääntyvät (7 päivän toimeentulohakemusten käsittelyaika on käytännössä venähtänyt 7 viikkoon, jopa 7 kuukauteen ja ne, jotka ovat odottaneet 7 vuotta, ovat jo muumioina kauppojen suoltaman mainossaastavuorien takana yksiöissään) ja leipäjonoissa häpeillen kasvojaan takinkauluksilla varjelevat ihmiset takaavat jatkossakin, että nöyriä alamaisia tässä valtakunnassa riittää elintasomittarien vertailukohdiksi. Mutta näistä puhuminenhan on vain joutavien leukojenlouskutusta; uutta nousua kohti tässä kiidetään!
Lauantaina 5.9.2009Kuljetin rakennustähteistä rakentamani koirankopin toiseksi vanhimman tyttäreni siperianhuskylle. Edes jotain voin minäkin lapsilleni antaa joskus, mietin tätä "erikoiskuljetusta" kuskatessani.
Ajattelen tässäkin yhteydessä köyhyyttä, sen siirtymistä sukupolvelta toiselle, elämän epäonnea ja kaiken epävarmuuden keskellä sinnitteleviä perheitä joidenka määrä olisi taata tulevaisuudessakin rauhan säilyminen, demokratian vahvistuminen ja kuilujen kaventuminen.
Sellaiseen tulevaisuuteen on vaikea uskoa maailmassa, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Mitä demokratiaa se on, jossa kultaisin kädenpuristuksin palkitaan niitä, joilla jo kaikkea on? Kuinka voi olla mahdollista, että kerta toisensa jälkeen, vuosikymmenestä sadanteen samat valheet menevät lävitse ihmismassassa jota laumana johdetaan aina uusia karikoita päin?
Miksi me olemme susia joita lampaat lippusiimaansa ammuttaviksi alati aitaavat? Voiko kollektiivinen nöyryys rauhanajassakin toimia näin kattavasti valtaeliitin hyväksi?
Tälle globaaliutta hipovalle järjestelmälle, jossa alamaisia piinataan, tulisi antaa sitä kuvaava nimi. Demokratia tämä ei missään siunatussa hulludessaankaan enää ole. Olisiko Hans-Peter Martin ja Harald Schumanin kirjan "Globalisaatioloukku" (Vastapaino 1998) nimessä jotain uuden järjestelmän nimeksi vihjettä antavaa? Myös sen sisältä löytyy nimitystaikinaan juurenripentä jos joku vielä viitsii masennuksessaan "näin vanhaa" kirjaa lukea.
Lauantai-iltana polttelen mökillä poikieni kanssa syyskokossa risuja. Muutama lepakko sujahteli räystäitä hipoen illanviisareiden kääntyessä hämärän ylitse pimeäksi. Joku metsuri raivasi pimeäntuloon saakka Armaalassa päin entisen Kymi Kymmenen, nykyisen UPM:n vesakoita. Ahne työlle se mies, ajattelin, tai sitten hän aavisteli huonojen ilmojen saapuvan ja teki "sisään" hommiaan.
Tätä mökkitonttiani olen yrittänyt varjella paikkana, jonne voi tulla ahdistusta karkuun, mutta ei se aina onnistu.Kun olen laittanut päivän temmellyksestä uupuneet veljekset nukkumaan piskuiseen takahuoneeseen, jään yksikseni kaasuvalon tohinaa kuuntelemaan. Mielessä pyörivät tuhannet huolet kuin en koskaan niistä eroon olisi päässyt.
Päästääkseni itseni ympärillä vellovista huolenaiheista ajatukset hetkeksi lepoon, otan luettavakseni Arvo Turtiaisen "Minun maailmani", Kirjoituksia 1932-1975. Haravoin esille vuodelta 1952 oleva tekstin, joka voisi sopia aivan hyvin tämän päivän pakinaksi arvioitaessa maamme kirjallisia piirejä, kulttuurilehtiä ja erityisesti Parnassoa.
Onko mikään muuttunut noista päivistä niiden suhteen? Turtiainen on laittanut kirjallisen kanatarhan pakinansa näyttämöksi jossa sen ajan kulttuurinen anhavoituminen ja tyyriytyminen käy irvailujen välistä hyvin selville.
Luen Turtiaiselta myös "4 kirjettä Pentti Haanpäälle" sekä muutkin kirjoitukset, jotka koskevat PH:tä. En tiedä miksi, mutta en näy kyllästyvän aiheeseen Pentti Haanpää?
Kello on ryöminyt jo monta tuntia sunnuntain, 6.9.2009 puolelle kun käyn kusella. Nuotiossa on jokunen tuikahdus vielä jäljellä, taivasta peittää vankka sumuverho ja vain vaivoin kuunkehä näkyy sen lävitse. On ihmeellisen lämmintä, kuin elokuussa.Ajattelen ihan pikkuisen äitiäni joka tällä tontilla on minuakin sylissään liekutellut, tissiä tarjonnut ja maitoon pottua tilsinyt ensiruuakseni.
50 vuotta, minkä jana se oikeasti on?
Paljon syntymiä, paljon kuolemia, mutta kun katsoo arjen touhuja yhteiskunnan kentällä, näyttää se vain typerältä debatilta haavikoista ja kieseistä median tuhruisessa sylissä joka aina ja aina uudestaan synnyttää julkkisten toistensa koinaamisten muistelemisenkin. Joku ostaa näitä lehtiä, maksaa löysistä mustepieruista niiden etusivuilla. Joku kustantaa median senkin sektorin toimet, joilla ei elämän itsensä kannalta ole yhtään mitään väliä.
Mutta ketkä ovat tämän päivän yhteiskunnallisia kirjailijoita? Niitä, jotka olisivat heikkojen ja raskautettujen puolella?
En näe ketään! On vain kuin pimeys viimeisten nuotionkipinöiden ympärillä. Jari Tervoko? Kari Hotakainen? Uhhuh, en usko. Hetken kuohahduksia lahnasten kellareissa ja lumpsista; kannet kiinni!
Synkkyydentunteen vastapainoksi kertaan maailmankulkija-kirjailijan Adolf Molnarin kirjasta "Suuri ilveily" muutamia kappaleita. Kietaisenpa tähän lopuksi sieltä löytämäni rallatuksen:
" Savurei´ästä huuto jyrähtää
äiti hellalla soppaa hämmentää
isä vanhaa viulua vinguttaa
lapset Reinin vahtia rallattaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti