perjantai 30. syyskuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 4


Maanantai-ilta 19.6.1978 Leikkimökissä

Isä toi minut aamulla. Koko päivä tehtiin sokkelilaudoitusta. Menee pari päivää ennen kuin päästään valamaan, sanoi Turusville. Minulle aivan uutta kaikki, mutta opin nopeasti. Kun yksi sivu oli tehty Turusvillen kanssa niin jo osasin itsekseni jatkaa toisella sivulla ja Turusville Pahkapentin kanssa vastakkaisella. Vaulasofiakin tuli siihen kaveriksi ruuanlaiton välillä. Sillä oli farkut ja punainen teepaita, jalassa rikkinäiset tennarit. Katselin sen rintoja kun se nosti lautaa maasta. Ei ollut liivejä ja nännit nöpöttivät siinä... uhhuh. Ujous onneksi pelastaa etten tee tyhmiä. Se kyllä juttelee mukavia. On menossa oman kirkonkylän lukioon sekin. Mutta mulla on vielä Lainasinikka mielessä.

Pahkapentti pyysi isää tuomaan traktorilla lauta- ja lankkukuorman sahalta. On vähän pitkä matka, sanoi isä, mutta Pahkapentti sanoi että kyllä hän siitä maksaa. Isä lupasi. Tänne tulee meiltä melkein 50 kilometriä kun joutuu kiertämään tuon järven. Veneellä matka lyhenee puoleen.

Keskiviikko 21.6.1978 Klo 18 Leikkimökissä

Kova päivä tänään. Kirittiin ja saatiin laudoitukset valmiiksi. Huomenna valetaan. Ne styroskatkojen teot olivat ihan hankalimmat laudoitusten keskelle. En alkuun ymmärtänyt, miten ne vormauksen ulko- ja sisäpuolet pysyvät valaessa niin, etteivät levähdä, mutta kun Turusville oli muutaman langan ramlaraudalla kiristänyt paikoilleen, niin aloin tajuta. Ja sitten niiden surrikapuloiden laittokin oli ihan ihme juttu, mutta niin se vain valkeni mulle sekin. Mutta kyllä tuossa työssä kädet kovenevat.

Vaulasofia lämmitti valmiin mökin rantasaunan. Tulin sieltä äsken. Käytiin isännän kanssa pulahtamassa järvessä. Hiekkaranta, mutta jonkun verran kiviäkin. Löin niihin varpaani niin, että verta tuli. Pahkapentti sanoi ruoppauttavansa vielä tänä kesänä koko tämän rannan kivistä puhtaaksi. Vaulasofia laittoi siteen varpaaseeni. Sen sormet tuntuivat mukavilta ja se katsoi taas minua pitkään silmiin. Ne lähtivät sitten kotiinsa kylälle, minä olen nyt yksin täällä. Sanoi isäntä, että voit kyllä lähteä yöpymään aina heillekin jos täällä on yksinäistä, mutta sanoin, että tykkään olla ihan yksinkin. Tosiasiassa ujostelen Vaulasofiaa. En tiedä, millaista heillä siellä kotona on ja pitäisikö minun nukkua toisten kanssa samassa tilassa.

Nyt katselen tyynelle järvelle. Luen aina pätkän seksiopasta. Harpoin sitä kiinnostavistakin luvuista lukemaan. Masturbaatiosta ja naisen klitoriksen käsittelystä. Suuseksistä. Siitä olin kuullut jonkun vitsin Saikaranlasselta, se kun pelaa niiden naisten kanssa. Yksi oli sellainen, että millainen ääni kuuluu kun pillunkarva putoaa lattialle. Pthyi!

Mutta oikeasti minä en itse tykkää niistä jutuista. Meillä kotona ei sellaisia ole harrastettu vaikka kyllä minun  isoveli joskus... Isä sanoi, jos joku yritti puhua tuhmia, että lopetetaanpas se möllistäminen.

Masturbaatioluvun otsikossa kysytään, miksi ihmiset masturboivat? Tärkein syy on yksinkertaisesti se, että masturbointi on mukavaa!

On kai se niin.

Masturbaatio on yleisintä varhaisessa murrosiässä, jolloin seksikuvitelmien kohteet ovat saavuttamattomia ja yhdyntää voidaan sosiaalisilla säännöillä rajoittaa ja rajoitetaankin.

Minä ajattelen nyt niitä Vaulasofian rintoja ja mulla alkaa seistä. Pitäisiköhän...


Perjantai 23.6.1978 Myöhäilta kotona aitassa

Isä toi tänään sen rakennustarvikekuorman Pahkapentille ja kun oli se purettu ja laitettu taapeliin ja pressut päälle, lähdettiin köröttelemään kotiin. Aika pitkä matka istua kovalla lavalla. Hiekkakin pölisi, mutta taisin minä silti torkahtaakin. Sokkelit saatiin valettua ja nyt ne saavat kuivua viikonlopun ylitse. Kovaa työtä se betonin kärrääminen ja lapioiminen sinne vormausten väliin. Turusville ei pysty ollenkaan kärräämään sen jalkansa takia, se lapioi myllyyn hiekat ja sementin ja kippasi kärryyn. Kova ukko se silti on. Ei se edes hikoilut kunnolla vaikka sellainen helle oli. Huomenna on juhannus. Vaulasofia kuiskasi tänään mulle, että menee niiden kylällä olevalle tanssilavalle, siellä esiintyy Arto Sotavalta ja Taiska. Nyt mietin, että mistä saisin kyydin kun en isää ilkeä pyytää ja Saikaranlassilla ei ole enää autoa ei ajokorttia ja taitaa olla kipeäkin vielä sen kolarin jäljiltä. Jos huitaiseisin vettä pitkin moottoriveneellä? Antaisikohan isä lähteä? Uskaltaisiko kysyä?

Sunnuntai 25.6.1978 Illalla omassa aitassa

Antoi  isä sen veneen. Murisi kyllä ensin, mutta kun selitin, että meneväthän ne muutkin nuoret niin miksi en minä ja kun olen jo omissa hankkeissakin. Äitikin puolsi, mutta sitten varoittelivat kovasti ja että aamuun saakka ei saa jäädä ettei tule hätää kotona. Isä sitten lähti rantaan mukaan ja tarkisti moottorista tulpan ja että se lähtee hyvin käyntiin. Bensaa oli tankki täysi, mutta laittoi vielä varakanisterin mukaan. Se on kymmenen hevosvoiman Tohatsu ja aika raju äkkinäisen käsissä, isä sanoi, mutta oletpahan tuolla jo saanut ajella.

Mukava oli itsekseen veneillä. Vain pientä puhuria lykkäsi aivan keskellä selkää, muuten tyyntä oli. Kun tulin kirkonkylän rantaan, laitoin veneen pajupuskien suojaan piiloon ja kömmin rinnettä ylös polulle, jota pitkin pääsi rantaa myötäillen tanssilavan aitauksen varteen. Ostin liput sisälle ja menin ensiksi tilaamaan jaffan. Katselin, että näkyykö Vaulasofiaa, mutta ei se ollut vielä. Omalta koululta oli yksi kikatteleva tyttökimppa ja ne katselivat pitkään minun suuntaan, mutta ei ne tulleet juttelemaan. Hermanninhannes oli, ja kaatokännissä. Se huomasi minut, mutta kun lähti kädet ojossa tulemaan kohti, kaatui ja siihen tulivat järjestysmiehet ja kantoivat hänet pois. Juuri kun Sotavalta alkoi laulaa päivät kuin unta vaan auringon toit tullessaan tuli portista sisälle Vaulasofia. Menin hänen luokseen ja siinä sitä sitten ovensuussa vain kuunneltiin musiikkia kun ei osattu muutakaan tehdä. Kun tuli ihan hidas kappale, niin kysyin, osattaisiinko me yhtään tanssia. Mentiin sinne lavalle ja yritin asettaa askeleeni samalla tavalla musiikin tahtiin kuin muutkin tanssijat.

Sitten Vaulasofia sanoi, että lähdettäisiin kävelemään jonnekin, vaikka rantaan. Mentiin. Kuunneltiin kivillä istuen kun musiikki soi. Vaulasofia kysyi, oliko mulla ollut tyttöystävää. Kerroin Lainasinikasta ja se rupesi itkemään. Minua ei itkettänyt. Sitten se tuli ja suuteli minua suulle, silitti tukkaa ja piteli vain. Työnsin käden Vaulasofian paidan alle ja pitelin toisesta tissistä kiinni. Se kaikki tuntui sellaiselta, että ei mikään ennen. Oltiin melkein samassa asennossa monta tuntia. Kun tanssit loppuivat niin sanoin, että minun pitäisi lähteä. Se sanoi, että niin hänenkin ja että hänellä on polkupyörä kioskin takana pusikossa. Kerroin minäkin veneestä ja Vaulasofiaa nauratti se, että olin sellaisella kyydillä tullut. Oli vaikea erota siinä. Pussaamista ja pussaamista. Mitähän tästä tulee vielä...

Maanantai 26.6.1978 Leikkimökissä, iltakymmenen

Oli jännittävä päivä. Tirskuttiin Vaulasofian kanssa aina kun katsottiin toisiamme. Pahkapenttikin hymyili, arvasi varmaan. Turusville vitsaili, mutta tehtiin silti kovasti töitä että saatiin muotit puretuksi ilta viiteen mennessä. Kaikki muottilaudat ja -lankut Pahkapentti puhdistutti nauloista ja kiinni tarttuneesta betonista ja ne piti laittaa siisteihin taapeleihin ja pressu päälle. Sanoi, että sitten seuraavan mökinpohjan valussa käytetään samoja tarpeita. Puhdistustyön tein Vaulasofian kanssa ja aina kun muiden silmä vältti, hipaistiin toisiamme.

Päivällä tulivat myös mökin hirret. Sopivasti sanoi Pahkapentti. Eipäs kun niin kuin suunniteltiin, sanoi Turusville. Rekkakuski purki numerojärjestykseen hirret Hiabilla niitä varten tehdylle pöllipetille, joten siihen hommaan ei meitä paljoa tarvittu.

Pienesti tihuutta vettä. Toivottavasti ei ylly sateiksi kun on ollut niin hyviä ilmoja pitkään. Minulla pyörii Vaulasofia mielessä. Lainasinikkakin, mutta jo kauempana takaraivon puolella. Niin sen on mentävä sanoisi varmaan ukki.

Torstai 29.6.1978 leikkimökissä, puoliyö

Tiistaina kävi traktorikaivuri tekemässä sisäpuolen hiekkatäytöt ja ulkopuolelle laitettiin nurkkiin sadevesikaivot, sokkelinvierustan salaojat sekä styroksit ja niidenkin  päälle nosteli kaivuri hiekat. Sekin on kovaa hommaa se hiekan lopputasoittaminen sitten käsin.

Eilen satoi ihan jonkun verran. Oli ikävä tehdä töitä. Nosteltiin kuitenkin koko päivä hirsiä paikoilleen. Vähän Turusville sitä epäili, että sateessa kastuvat riivevillat saattavat sinistyttää hirsipintaa sitten myöhemmin. Pahkapentti sanoi, että ne valtataan ulkoa ruskealla ja sisäpinnat sipaistaan samansävyiselä käsittelyaineella. Ja kyllä kesä kastelemasa kuivattaa, se lisäsi.

Tänään sitten paistoikin aurinko koko päivän ja saatiin hirret jo tasakorkeuteen, muutama päätykolmioonkin tuleva tapitettiin paikoilleen. Sitten töiden jälkeen, siinä viiden maissa Pahkapentti pyysi mukaansa ja lähdettiin  pakettivolkkarilla niiden vanhalle, autiolle kotitilalle hakemaan varastosta nauloja ja muita tarvikkeita. Hytissä oli vähän ahdasta kun se oli tarkoitettu vain kahdelle hengelle, mutta se ei kyllä minua ja Vaulasofiaa haitannut.

Se maatila on kymmenen kilometrin päässä täältä. Hirsirakennuksia pihapiiri täynnä. Minua kiinnosti kovasti ne rakenukset ja kyselin Pahkapentiltä jokaisesta rakennuksesta erikseen rakentamisvuotta, rakennuksen alkuperäistä tarkoitusta ja mihin niitä sitten on loppujen lopuksi käytetty. Sanoin, että voinko joku kerta tulla valokuvaaman kaiken tämän. Tottakai, sanoi Pahkapentti, tämä on minun lapsuuskotini ja hyvähän nämä olisi vaikka valokuviin talteen saada. Miksi et ottanut kameraa nyt mukaan. Enpäs älynnyt, vastasin.

Kun Pahkapentti meni sisälle vanhaan pirttiin, livahdettiin Vaulasofian kanssa navetan solasta rehuladon puolelle pussailemaan. Kohta Pahkapentti huusi, että eiköhän lähdetä ja me yritimme tirskumatta tulla piilosta pois. Oli jännä ilme Vaulasofian isällä kun se katsoi meitä.

Tultiin sitten tänne, purettiin lasti jota oli melkoisesti ja sitten ne lähtivät kotiinsa. Nyt on vähän haikea olo ja ajattelen, että tulisipa Vaulasofia pyörällä takaisin...

torstai 29. syyskuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 3



Lauantai 6.5.1978 klo 20 Sedän luona.

Olen täällä vähän auttamassa viikonloppuna. Setä tekee remonttia, laittaa yläkertaan pojilleen, serkuilleni siis, huoneita kun ne ovat jo neljän- ja seitsemäntoista molemmat. Niiden pikkusiskot saavat alakerran kammarit kokonaan itselleen.

Maalattiin tänään molempien huoneiden laipiot ja äkkiähän se kävi. Serkut ovat innoissaan kun ei tarvitse sitten ahtaassa alakerrassa kinastella. Ja Arvokasperi kuiskasi mulle, että hän pääsee ikkunasta paloportaita takapihalle ja kylälle naisiin kunhan isä ja äiti ovat nukahtaneet. Naisiin, hah. No, mulle tuli heti Lainasinikka mieleen eikä asia naurattanut. Huomenna maalataan sitten seiniä, ovat hakeneet niihin maalit tänään.

Setä on osuuspankin työmaalla mestarina. Se valmistuu kuulema juhannusviikolla. Sanoi puhuvansa minulle kesätyöpaikan jonkun tuttunsa mökkikylätyömaalta naapuripitäjässä. Järven rannalla kesä, olisihan se.., ja saisi sitten omaa rahaa vaikka ainahan isä on jotain maksanut kun ollaan ahkeroitu. Nyt vain ovat jo puhuneet, että lopettavat kymmenen vuoden sisään koko tilanpidon jos ei meistä kenestäkään jatkajaksi ole. Minä kyllä, mutta haluaisin opiskellakin kun se kuitenkin on aika helppoa mulle. Isoveli pääsi yliopistoon ja se tuskin takaisin tulee. Minä huomaan, että tykkään myös rakentamiseen liittyvistä töistä.

Torstai 18.5.1978. Omassa aitassa illalla.

On ollut lämmin kevät. Ainakin tällä korkeudella. Siksi muutin viime sunnuntaina aittaan. Lumia ei enää ole missään ja jäät lähtivät viime viikolla. Isällä on jo kyntökalusto kunnossa ja se kokeilikin rinnepellon kestävyyttä eilenillalla. Potut ovat olleet itämässä ja kohta laitetaan nekin peltoon. On saatu paljon kaloja, ahvenia ja haukia. Talvella oli hyvät matikkasaalit.

Turkanen kuoli maanantaina. Sunnuntai-iltana kävin viimeksi sen luona kun vein postin. On ollut jo pitemmän aikaa jalat sillä niin, ettei ole postilaatikolle saakka jaksanut ja me on vähän aviteltu. Äitikin käynyt laittamassa ruokaa ja siivonnut. Turkanen kerkesi kertoilla minulle jo kaikenlaista. Sotaan liittyvät sillä oli enimmäkseen mielessä. Se oli vasta 61-vuotias, mutta varmaan se sota lopulta tappoi kuitenkin. Niin se ainakin talvella sanoi kun oli lorauttanut vähän pirtua kahvinsa sekaan, että kyllä se kuula, joka lähti naapurin pikakivääristä vielä hänetkin tavoittaa ja joka koko elämän ajan on häntä seurannut. Turkanen puhui aina sillä tavalla arvoitusten kautta. Koskaan se ei sanonut suoraan asioita ja siksi kai kyläläiset sitä vähän outona pitivät. Mutta se piti siitä, että minä kävin jututtamassa. Mulla on monta hyvää tarinaa ylöskirjattuna "Turkasen tarinoita"-vihkossani. Olisi pitänyt olla äänittävä mankka niin olisipa tarinat tallessa paremmin. Ja minua harmittaa, kun ei aikaisemmin tullut ruvettua kyläilemään naapurissa. Lapsena vähän pelkäsin Turkasta kun se oli niin iso ja käveli niin kummallisesti, ja ihmisten puheetkin vaikuttivat.

Turkasen ruosteinen, kauan ajamattomana ollut Hillman on meidän puoleisen ladon nurkalla. Otin siitä kuvia ennen kuin tulee joku ja raivaa kaiken pois. Otin minä Turkasestakin muutaman, mutta ei se siitä tykännyt. Sanoi, että kun on niin punainen tuo hänen nenänsäkin. Sanoin, että en ota värikuvia, niin se sitä nauratti ja sitten sain ottaa muutaman kun se oli liemun edessä kohentelemassa hiillosta ja laittamassa kahvijauhoja pannuun. Ne varmaan ovat parhaita kuvia mitä olen ottanut, mutta en tiedä vielä, kun en ole niitä kehittänyt.

Lauantai 10.6.1978 Aitta.

Kevätkynnöt ohi. Eipähän meillä niitä niin hirveästi olekaan. Isommilla pelloilla jyrräävät vielä tuolla järven takana, lähellä kirkonkylää. Kehitin Turkasen kuvat viimeisellä kouluviikolla kirkolla. Olivat tosi hyviä vaikka en niitä muille kuin Saikaranlasselle ole näyttänyt. Se sattui tuomaan veljensä sinne kerhotiloihin kun olin siellä ja tulin sitten sen kyydissä kotiin.

Sain peruskoulun suoritettua kunnialla. Loistavasti suorastaan sanoivat opettajat kun jakoivat stipendejä. Keskiarvo minulla oli 9,3. Sain 250 markan sekin. Nyt odotan lukioonpääsystä tietoa. Ei liene ongelma. Syksypuoli meni kyllä kuin usvassa uiden. Se Lainasinikan kuolema oli vaikea käsittää. Mutta ajattelin aina Lainasinikan isää ja äitiä ja pikkusiskoa, että niillä se vasta vaikeaa on ja sitten aina pääsin päivän eteen päin. Joulun jälkeen sitten vain luin ja luin ja luin että selviän koulusta.

Maanantaina menen sinne sedän hommaamaan kesätyöpaikkaan. Setä lupasi viedä. Siellä on kuulema joku leikkimökki rakennettu rantaan jossa voin yöt viettää. Sitten on vapaata viikonloput. Isä kai hakee tai ne mökinrakentajat tuovat. Jännittää vähän.

Sunnuntai 11.6.1978 klo 21 Aitta

Saikaranlasse on ajanut eilenillalla kuplansa katolleen. Ollut humalassa ja muitakin siinä kyydissä. Yksi tyttö oli joutunut keskussairaalaan leikattavaksi, takapenkillä olijat säilyneet ehyenä. Humalassa kai kaikki. Onneksi minä en kulje niiden mukana. Minua ei huvita. Maistoin keväällä Saikaranlassen tarjoamaa jaffaan sekoitettua koskenkorvaa, mutta oksensin heti. Nyt kun katselen aitan ikkunasta kesäiltaa, niin ajattelen Lainasinikkaa ja viime kesää. Sellaista kokemusta ei varmaan enää koskaan tule. Mutta voiko kauniinpaa muistoa olla kun muuta ei ole? Paitsi valokuvat joita katselen toisinaan kun oikein on ikävä.

Sain juuri luetuksi Marko Tapion Arktisen hysterian molemmat osat. Mullistaa ajatuksia. Joudun miettimään enemmän kuin Kalle Päätaloa lukiessa. Isä saa aina jouluksi Päätalon uusimman ja se on sitten pyhät nenä kiinni kirjassa välillä naureskellen, välillä kulmiaan vihaisena kurtistellen. Minä paistan lettuja ison pinon ennen kuin tartun Päätaloon ja sitten luen yhtä kyytiä koko kirjan jos ei ole mihinkään menoa. Viimeksi luin Loimujen aikaan. Sinne työmaalle yölukemiseksi otan tuon kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä. Sen pihistin lainaan sedän kirjahyllystä, mutta kyllä sedän vaimo sen huomasi koska iski silmää ja virnisti.

Keskiviikko 14.6.1978 klo 23 Pahkapentin mökkityömaa, leikkimökki.

Kolmas työpäivä ohitse. Tehtiin melkein yhdeksään kun valettiin perustusten anturoita. Maanantai ja tiistai meni laudoittaessa, tänään aamupäivä raudoittaessa. Täällä on Pahkapentin ja minun lisäksi yksi kirvesmies töissä. Sen nimi on Turusville, hontelonlaiha vanhahko mies, mutta osaava. Sätkä käryää koko ajan suupielessä ja käsivarressa on iso palohaava. Sanoi sodassa tulleen sen ja samoin senkin, kun ontuu toista jalkaansa ja välillä kiroilee kun sitä särkee. Pahkapentillä on samanikäinen tytär kuin minä ja se laittelee ruuat ja keittää kahvit jo kauempana olevassa valmiissa mökissä johon tulee kesemmällä saksalaisturisteja vuokralle. Sitä varten Pahkapentti näitä muitakin mökkejä lisää tekee. On kuulema hyvät matkailumarkkinat tiedossa.

Pahkapentiksi kutsuvat siksi, kun se kerää kaikki vänttyräiset puunoksat, kelonkyljet ja koivunpahkat ja tekee niistä esineitä. Ne ovatkin hienoja joita valmiin mökin sisustuksena olen nähnyt. Yhden kuppituolinkin se on kovertanut niin isosta pahkasta, että siihen sopii istumaan isokin mies ihan kevyesti.

Viime yönä kolmen aikoihin heräsin kun käsiin ja joka paikkaan koski. Katselin ulos rantaan. Tyyntä oli ja lokkeja ja yksi tavi- tai telkkäpariskunta ui rantaa pitkin vasemmalle. Sitten näin, kun kaksi piisamia ui peräkkäin tässä rannassa olevaa laakeaa kiveä kohti. Pahkapentti oli virittäny illalla lankun päälle piisaminraudat ja etumainen uija nousi suoraan sen leukojen väliin. Kauhistuin, kun perässä tullut kiipesi sen raudoissa häntäänsä ympyrää vatkaavan piisamin selkään, nytkytti aikansa ja lähti uimaan pois.

Piisamien kohtaamisesta sitten muistinkin sedän kirjahyllystä pihistämäni kirjan ja aloin lukea sitä. En koskaan ollut ajatellut, että seksistä voisi jotain opiskella. Koulussa oli kyllä muutamia tunteja joissa käsiteltiin perusasioita ja onhan lisääntymisasiat kotieläinten kautta tuttuja. Lainasinikan kanssa ei  ehditty kosketusta edemmäs mennä. Halutti kyllä hirveästi, mutta kun ei ilennyt ehdottaa vielä. Eikä paljoa sitten tarvinnut itseään koskea kun menin aittaan tapaamisten jälkeen ja... Mietin kyllä joskus, olikohan Lainasinikalla samanlaista sitten yksin? Mutta ehkä hyvä näin. Ei säry kaunis kuva.

Tuo seksistä kirjoitettu kirja on vähän hämmentävä. Reuben David sen on kirjoittanut ja alkulehdillä se on kiitellyt vaimoaan Barbaraa joka on suonut hänelle 13780 onnellista päivää. Onko se laskenut kaikki naimiskertansa vai mitä se tarkoittaa? Pitää lukea lisää. Kai tästä jonkin tolkun saan.

Lauantai 17.6.1978 Omassa aitassa.

Pääsin Turusvillen kyydissä kotiin. Se sanoi menevänsä hakemaan pystykorvan pentua jostakin salotöllistä tästä meiltä vielä eteen päin vaikka asuu itse siellä mökkityöman lähellä. Kertoi tuntevansa isän, ukin ja Turkasenkin, jonka kanssa oli ollut samalla suunnalla sotimassa. Mutta vähän nuorempi se on kuin Turkanen oli. Ei halua kertoa sotajuttuja kun kysyin. Jospa se sitten myöhemmin kesällä...

Se Pahkapentin tytär on nätti. Katsoi minua pitkään kun lähdettiin eilen sieltä. Otin siitä kuvia ruokatunnilla kun keitti meille nokipannukahvit rannassa. Sen nimikin on nätti: Vaulasofia.

Kotona isä on hyvällä tuulella, ja äiti vaikkakin hämillään viime viikon yllätyksestä. Oli tullut asianajotoimistosta kirje, jossa oli pyydetty käymään Turkasen kuolinpesä-asiassa. Isä oli soittanut, etteivät he ole sukuakaan sille, mutta ei ne olleet puhelimessa kertoneet, mistä on kysymys. Kehottaneet vain tulemaan toimistoonsa. Isä ja äiti olivat menneet ja siellä oli heille selitetty, että Turkanen oli testamentannut koko omaisuutensa meille. Sillä ei ollut elossa yhtään sukulaista, ei ketään läheistä. Sen naimaton sisko oli kuollut jo aikoja sitten. Testamentin mukana oli keväällä kirjoitettu pieni lappunen, jossa oli vain että kiitos naapureille loppumetreistä.

Turkanen siis puhui totta. Se näki kuolemansa hetken.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 2


Sunnuntai 5.5.1977 klo 23.30. Muutin aittaan nukkumaan kun lämpesivät ilmat. Vaikka olisi kai sitä tarennut jo aiemmin ja olis saanut olla paremmin itsekseen ja lueskella, tai kirjoitella. Nyt jäi koulunjälkeinen viikko niin, etten lausetta kirjoittanut vaikka uuden vihkon ostin viimeisenä koulupäivänä kirkolta. Vihkoja onkin jo monelta vuodelta. Laskin äsken ne kun raahasin tekemäni puuarkun kamarista tänne. Melkein kolme vuotta päiväkirjan pitoa ja vihkoja on jo viis. Paksuja, mustakantisia kolme ja kaksi vihreää ohuempaa joilla aloitin.

Sain tänäkin keväänä hyvän todistuksen koulusta. Matematiikastakin jo yhdeksän vaikka edellisenä keväänä se vielä oli seiska. On siihen pitänyt tehdäkin harjoituksia. Onneksi isä on taitava matematiikassa ja auttaa joskus. Isovelikin on, mutta se ei enää minua paljoa auttanut kun oli ne lukiopinnistelyt sillä. Hyvin sillä ne sujuivat ja nyt hakee yliopistoon. Pikkusiskosta ei vielä tiedä, mutta parempi matikkapää silläkin on alusta lähtien ollut kuin mulla. Mutta minä olen kehittynyt tässä kirjoittamisessa paremmaksi ja paremmaksi. Lukuaineista sain kaikista jo toisena vuonna peräkkäin kympit. Ja kai kirjottamisesta sitten ammatinkin joskus... eipä sitä tiedä sitäkään.

Sunnuntai 12.6.1977.  Aitassa. Sataa vettä. Perunat laitettiin eilen maahan. Oli sedän porukkakin kun ne asuvat kirkolla eikä niillä ole siellä pottupeltoa. Kasvimaa saisi olla jo pienempi, tiuskaisi isoveli ja pikkusisko natisi kanssa. Minä en kun minä pidän kaikesta mitä tuolla pelloilla tehdään. Heinänteostakin vaikka isäkin sitä välillä tuskailee. Mikäs on tehdessä kun on traktori apuna. Ukin aikaan ei ole ollut kuin hevoset. Ei kaikilla niitäkään.

Keskiviikko 22.6.1977 Aitassa. Kello on jo yli 20. Tultiin isän kanssa uistelemasta. Haukia kolme ja minä sain Herasaaren luodolta ison kuhan vaikka ei niiden syöntikausi ole alkanut. Tarttui mahastaan viistekoukkuun kiinni ja melkein putosi ennen kuin saatiin veneeseen. Isä löi atraimen sen niskaan. Siivottiin kalat Lainasinikan isän rantavajalla. Isäkin alakaa puhella niin kuin ukki puheli. Ainakin kun ollaan kalassa, tai metällä. Nyt se kertoi Turkasesta, naapurin tuulella käyvästä vanhasta pojasta. Minä aina olin luullut, että sen nimi on oikeasti Turkanen, mutta sitä kutsutaan vain sillä nimellä, koska se aina kiroaa, että turkasen turkanen. Sen oikea nimi on Heinälammi ja sen munille on on sodassa sattunut kranaatinsiru. Ja kun se oli sen voimasta taittunut nenälleen juoksuhautaan, niin oma ase oli ampunut korvanjuuressa sarjan ja kuulo mennyt. Isä sanoi, että Turkaselta on leikattu kiveksistä osa pois, mutta se siru on siellä jossakin takana lantioluussa. Siksi Turkanen siis kävelee jalat levällään ja on niin kärtyn näköinen. Siihen koskee. Pitääpä ruveta olemaan ystävällisempi. Ja vaikka joskus viedä sen posti.

Lauantai 25.6.1977. Kotona kammarissa. Kello on kohta kuusi. Puoli seitsemältä tulee Lainasinikka niiden rantaan. Mennään illaksi soutelemaan. Vähän on hermona kädet. En kirjoita enempää siksi.

Sunnuntai 26.6.1977. Aamulla aitassa. Meni meillä yli puolenyön siellä järvellä. Soudeltiin vain. Oli juahnnusilma. Ja Lainasinikka. Sitten sen isä huusi rannasta, että pitää tulla jo kotiin. Ei se pahasti meille sanonut, oli huolissaan vaikka näkee järvelle tupansa ikkunasta. Minä otin nyt monta kuvaa viime syksynä saamallani Yashica Elektrolla. Lainasinikasta enimmäkseen. Se souti aluksi, minä meloin ja sitten vaihdettiin paikkoja Herasaaren rannassa. Minun pitää opetella itse kuvien valmistus. Kerho olisi kylällä kun joutaisi isä joskus viemään kun se kokoontuu. Varmaan syksyllä taas aloittavat. Viime talvena kävin katsomassa pari kertaa kun aikuiset kehittivät filmejä. Setäkin siellä käy poikansa kanssa. Ne tekivät pari aika isoa kuvaa sedän vaimosta kun se seisoo niiden uuden Cortinan vieressä meidän pihanurmella. Semmoisen kokoisen haluaisin sitten Lainasinikasta ja laittaisin sen aitan seinälle, siihen, mihin ensimmäiset auringonvalojuovat verhojen raoista pilkahtavat. Voi Lainasinikka!

Sunnuntai 3.7.1977 Aitassa. Ei kerkeä kuin  silloin tällöin kirjoittamaan tätä, ja melkein aina vain sunnuntaina. Silloin ei meilläkään muuta tehdä kuin huolehditaan elukat ja äiti ne lypsää. Isä vaihtoi Fiatin eilen uuteen. Nyt vaihtoi merkkiä ja osti Volvokartanon. Siihen sovitaan me kaikki paremmin ja sitten vielä tavaraa taakse, isä sanoi. Ei se ihan tuliterä ole, vuoden vanha ja ajettu vain viisitoistatuhatta. Fiatilla isä ajoi yli satakaksikymmentä tuhatta siitä syksystä kun ukki kuoli.

Eilenillalla ajoin polkupyörällä kirkolle. Lainasinikka oli kyydissä. Se piteli kiinni minun vyötäisiltä ja tullessa painoi poskensa selkääni. Ei voi kirjoittaa miltä se tuntu. On kai siihen sanat, mutta ne on opeteltava sanoisi ukki. Kuunneltiin vähän aikaa Saikaranlassen Volkkarin takapenkillä kasettimusiikkia kylällä. Silloin soi Markku Aron joku  liian harvoin-niminen, tai semmoinen ja siinä oli näitä tunteita mitä en nyt kirjota tähän.


Torstai 7.7.1977 Aamulla. Olen aitassa. Heräsin äsken närhien krääkäisyyn. Ikkunapienestä näkyy, että on aurinkoista. Se on heinäntekoa huomennakin sanoi jo illalla isä. On äidin syntymäpäivä ja paljon seiskoja päiväyksessä. Äiti täyttää 50 vuotta. Illalla sitten tulee ensimmäiset vieraat. Sukulaisille kuulema sitten tarjoillaan viikonloppuna kakkuja ja kahveja.

Näin unta Lainasinikasta. Sen kanssa oltiin taas niiden rannassa. Soudettiin sitten Herasaaren toiselle puolelle ja järvenselän vastarannalle oli kasvanut kaupunki. Niitä kerrostalojen ja kauppaliikkeiden ääriviivoja istuttiin rantakiville katselemaan. Ja Lainasinikka halusi pussata. Ne närhet herättivät silloin. Pahus.

Maanantai-ilta 1.8.1977 Aitassa. Täällä tuoksuu vielä Lainasinikalta. Se lähti ihan äsken. Nyt pussailtu ja oltu vaan yhessä koko päivä kun en tarvinnut tehdä mitään kotona. Sain isältä luvan pitää lomapäivän kun se itse lähti käymään Helsingissä ja viipyy keskiviikkoon. Äiti ei sanonut mitään vaikka Lainasinikka kävi meillä syömässäkin. Jutteli vain mukavia.

Käytiin uimassa vielä vaikka vähän on jo vedet viilenneet. Mutta aurinko paistoi. Otin paljon kuvia. Lainasinikasta niinkin, että sillä oli vain uikkarit päällä. Se kyllä kielsi kun huomasi ja sitten en ottanut rannalla enää. Tuntuu niin mukavalta olla sen kanssa. Niin se sanoi että on siitäkin. Isä vähän mutisee, että liian nuoria oletta, ja Lainasinikan isä, mutta ei ne sano pahasti. Mitähän ukki sanoisi? Miksihän minä muistan ukin kaikkiin erilaisiin tapahtumiin sanomaan muka jotain? Nyt kuvittelen ukin sanovan, että jos pitää mitä tapahtua, niin se tapahtuu, niin kuin meille mummon kanssa. "Alotettiin viisitoista vuotiaina yhessä oleminen ja sotakin yritti erottaa, mutta niinpä vain niin... Ja mittään tuhmaa ei tehty ennen ku... noh..."

Tiistai 13.9.1977. Vielä aitassa. Ilta ja pimeää jo. Kuin minulla täällä sisällä. Lainasinikalla on jokin, se ei jaksa mitään. Läksyissä kävin niillä auttamassa ja melkein teinkin kokonaan. Oli ruvennut heti nukkumaan eilen illallakin kun läksin eikä tänään tullut kouluun. Se on yhtä luokkaa ylempänä kun minä.

Lauantai 17.9.1977 En nuku enää aitassa. Muutin kamariin eilen. Lainasinikka pyörtyi torstaina koulussa. On nyt keskussairaalassa. Jokin paha.., minua pelottaa.  Ei ne vielä tiedä sitä sen kotonakaan, että mikä sairaus. Tapasin Turkasen tänään postilaatikolla. Se kysyi, että mitäpä poika suree? En vastannut kun säikähdin, ja kun sille pitää kaikki asiat huutamalla kertoa, vaikka olenkin tänä kesänä jo jutellut monasti Turkasen kanssa. Sanoi, että hänellä on sen sotajutun jäläkeen tullu tämmöisiä näkemisiä ja haarotteli siitä kotiinsa.

Lauantai 1.10.1977 Kamarissa. Kävin päivällä sairaalassa Lainasinikan isän ja äidin kyydissä. Lainasinikka on laihtunut, ei pysty syömään ja lääkkeetkin menee letkusta. Lainasinikka katsoi minua pitkään ennen kuin tunnisti. Ihan pieni kyynel vierähti silmäkulmaan. Ei jaksanut kättä kohottaa siinä petillä ja minä en meinanut uskaltaa koskettaa. Sen äiti sitten laittoi meidän kädet yhteen ja puristi siitä päältä itse. Voi lapsi kullat, se vain sanoi itkunsa sekaan.


Lauantai 15.10.1977 klo 19.45 Kamarissa. Täytin tänään 15 vuotta.

Tulin hautajaisista.

Lainasinikan.

En pysty kirjoittamaan siitä. En! Kuuntelen mankalta ikäviä lauluja.


Sunnuntai 16.10.1977 Koko päivän olen ollut vain kamarissa. Isäkään ei pyytänyt edes elukoita navetalle ruokkimaan vaikka sillä on selkä kipeänä.

Yritin lukea. Eivät pysy silmät riveillä, itkettää, mutta aika vähän. Se on enemmän täällä sisällä. Ihan kuin ukin kuoleman jälkeen että sormiin koskee. Nyt lisäksi jalkoihin asti ja välillä pelkään, että lakkaan hengittämästä. Minä en vielä ymmärrä, mutta entä sitten kun ymmärrän?

Kehitytin kesällisen filmirullan Huikarisen valokuvaamossa. Katselin niitä äsken.  Niitä muutamia siellä rannalla otettuja ja ensimmäiseltä veneretkeltä. Liimaan Lainasinikasta yhden pienen mustavalkoisen rantakuvan tähän päiväkirjan väliin ja yhden veneessä otetun. Loput laitan kansioon ja arkkuun. Nyt itken.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 1


Kaupunkisuunnittelija Ottoeinari istuu omakotitalonsa ullakkohuoneen kadulle päin antavan ikkunan ääressä ja katselee, kuinka kätevästi räkättiparvi tyhjentelee kapealla nurmikkokaistaleella rivissä kasvavien pihlajavanhusten marjaterttuja. Edessään hänellä on juuri aloitettu päiväkirja ja jo vuosikymmenien aikana täyteen kirjoitettuja vanhoja joita hän on seinänvieren puisesta arkusta esille nostellut.

Ollapa räkätti, tai tilhi –kurki perkele. Lähtisi tästä kupu evästä täynnä lentelemään etelämmäs, jonnekin vain, tai ihan minne vain. Ottoeinari joutuu kuitenkin heti korjaamaan ajatustaan lintujen päämäärättömyydestä. Eivät muuttolinnut ihan minne vain lennä. Niiden ikiaikaisiin tietojärjestelmiin on kirjautunut selkeä koodisto ja ne kyllä tietävät milloin mistäkin on lähdettävä ja minnekä lennettävä. Nykyihminen ei sellaiseen suunnistamiseen kykene. Navigaattorilta neuvoa kysyvät noloimmillaan kotikaupungissaankin eksyneet. Tekniikka ja muu helppous on tuhonnut kaupungistuneiden populaatioiden suunnistuskyvyt, vuodenaikojen ymmärryksen, paimentolaiskansojen jutaamisperinteet ja hylkeenpyytäjien vaistot. Ei moni edes tiedä, että Matinpäivän seutuun helmikuussa kutee matikka ja sen mukaan rysät olisi luotojen viereen pyytöasentoon ohjausaitoineen upotettava. Monikohan meistä olisi selviytyjä jos...

Ottoeinari kertaa avatun vihkon sivulle elämäänsä, että pääsisi ahdistavista ajatuksistaan. Vihkoset ovat olleet siihen tarpeellisia ja pelastaneet monilta, synkemmiltä päivien kuluilta kun töiden paineet ja sen tajuaminen, mille ihminen loppujen lopuksi tulevaisuuttaan rakentaa. 

Synnyin syksyllä Kuubankriisin synkkänä päivänä, viidestoista lokakuuta tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkaksi. Olin vajaan seitsemän vanha kun Neil Amstrong astui kuun kamaralle ja kun viisi vuotta myöhemmin täytin kaksitoista, aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Niitä on nyt valokuvien ja muun henkilökohtaisen pikkutavaran kanssa samassa, itse tekemässäni puuarkussa yhtä monta kuin harteillani vuosia. Joinakin vuosina olen kirjoittanut useammankin täyteen ja vain armeijavuosi jäänyt niin, ettei ole oikein asiaa ollut.

Mutta tuntisiko sitä itsenä jo näin vanhaksi jos ei näita päiväkirjoja tapahtumineen olisi olemassa?

Ottoeinari aukaisee ikkunapöydälle erilleen nostamansa vihreäkantisen, nuhraantuneen päiväkirjan ja lukee sen sivuilta elämänsä ensimmäisiä päiväkirjamerkintöjä, huvittuu aluksi lauseenpötköistä ja muista kirjoitusvirheistä. Vakavoituu. Uppoaa lukemaan. Unohtaa mitä oli miettimässä.

Nyt on tiistai, 15.10.1974. isä on ulkona näkkyy tähän tuvan ikkunaan kun se laittaa saunapilkkejä pinnoon. äiti lähti viemään mummolle maitopäälärin ja leipää. mummo on kipeenä se oli  kaatunu eilen kaivolla ja löi kylksä. ukki on kuolu. Se kuoli viime viikolla. löyty meijän navetan takkaa ja sitten minä itkin. Äitiki itki, ja pikkusisko. isoveli vain ei itkeny se kiipesi vintille lukamaan kirjaa. Mummo tuli ehtimään sano että ei ukkia ole nähny kun aamula. sitten etittiin ja minä ja isä löytettiin ukki makkaamassa siinä vasikoihen aitahakkaksen vieressä. 

Minä en tiijä mitä nyt tekisin ylleesä vuolen puukolla uunin eessä tainu olen joksus tehä muutahin jos en tiijä mitä tekisin. minula on nyt vain se ukki ja ukin kuolema mielessä. tai tuntus että se on täälä rinnassa kun sormiinkin ihan sattuu. onko se ikävää niin ku ukki joskus sano kun sen pikkuveli oli hävinny viipurin takana sovassa. en ossaa sannoo. on vain tämmönen paha olo että en siitä äitillekään kertos kun äitille vain tulis kanssa paha olo takasin

Nyt alotin tämän vihkon ja nyt piirrän sivulle kuvan ukin saapaista kun ne näky sielä kuloheinässä ensiksi. siitä jäi kuva minun päähän siitä ukin ruumissta, ja kun isä käänsi ukin niin  toinen silmä oli auki ja toinen puolikiinni ja huulet siniset ja korva oli kääntynyt ja painunun nurin kaksinkerroin eikä oijennu ja valkee tukka heilu hiljaa kun sitä tuuli vähän heilutteli  ukin musta hattu oli lentänyt aitaseipään viereen ja oli vasikansontakasan päällä ihan variksen näköisenä. ukki oli kyllä viime viikkoisen näkönen muuten, niin kun se olis vain siihen köllähtäny mahalleen vahinkossa. silmät olivat ihan auki sitä ihmettelin mutta isä pyyhkäsi ne peukalolla kiini ja sitten ukki niinku nukku. isä pyyhkäsi vielä likatahranki pois ukin leuvalta onneksi oli nurmen päälle kaatunu niin ei menny nenä siihen liejusontaan. Minä rupeen nyt vuolemmaan. minula on uus puukko sitä oli ukki ollu tuomassa minulle syntymäpäivälahjaksi. se on ukin tekemä. ukki niitä tako pajassaan ja teki niihin hyvät puuponnet. tähän puukkoon ukki on kaivartanu minun nimen ja tämän päivän ja että paljonko minä täytän. Noniin minä nytten lopetan jatkan huomenna tai illalla. menen vuolemmaan. isä tuli sisälle.

Ottoeinari havahtuu, muistaa tuon syntymäpäivän. Ja puukon joka löytyy arkun sisäpuolelta, saranoillaan ylös kääntyvään kanteen tehdystä pidikerivistä muutaman lahjaksi saadun kynän, meisselin, viivottimen, pienen taskulampun ja saksien keskeltä. Hän ottaa sen käteensä kuin helposti särkyvän esineen, kääntelee ja mittailee sen kulunutta, puista pontta joka häviää isoon nyrkkiin ja vain kymmenien, tai satojen teroituskertojen kuluttama terä pistää esiin kämmensyrjän sivusta ja ukin tekemä syntymäpäiväkaiverrus erottuu enää vaivoin kädensijan tummuneesta puusta. Nahkainen tuppi on hävinnyt vuosien saatossa jonnekin, ehkä se oli jo niin kulunut, ettei puukko siinä pysynyt. Tai sitten se unohtui jollekin mättäälle onkireissulla.

Nyt on maanantai 21.10.74 ja ukki on pantu maan sisään viime lautantaina. ihan hiekkaa oli se hautapaikka ja kun isä ja setä lapiolla heittelivät sitä arkun päälle kuului vain semmonen suhkasu. joskus jyvälaarista semmoinen suhkaisu kuuluu kun  sieltä otetaan viljaa viholaissäkkiin ja jyvät vierivät keskellepäin monttuun. nytten se vähän on parempi olokin kun vielä sillon kun ajattelin ukkia koko ajan kun se sinne ruumishuoneelle oli viety ja isä sano että se on siellä kylymässä niin säilyy hautajaisiin asti. mummo itki koko päivän lauvantaina sitten herkesi kun oli hauta ummessa ja seppeleet ja havut takasin siihen aseteltu. Sanoi mummo että nyt sitten vain ootellaan kun hän tuohon ukin viereen pääsee että ei siihen kauan varmaan mene. isä siinä otti mummoo hartioista ei sanonu mittään mutta isän poskille valu itkua ja se sitä rukkaskäellään aina pyyhkäsi. sitten Äiti otti isää ja mummoo käsistä kiinni ja mentiin seurakuntatalolle kahvia juomaan ja piirakoita syömään. Pappi käski ristiä käsiä ja seisomaan kun piti puhetta ukin taivaaseen pääsystä. mummo sano minulle kun istuin sen vieressä niillä leveillä penkeillä että jos kuka niin kyllä ukilla sinne paikka on varattu ei se paha immeinen ollut millonkaan minä olin sammaa mieltä eivät pahat ukit pikkupojille puukkoja lahjaksi tekisi.

Tännään perjantaina kun on 25 lokakuuta oli koulussa piirustusta ja käsitöitä minä niitä teen mielelläni. Ja puutöistä tykkään kanssa mutta niitä on keskiviikkona kaksi tuntia vain. Laskento on minulle vähän vaikea mutta kirjottamisesta ja laulusta tykkään. Vähän tämä kirjottaminen vielä on semmosta ja pilikkuja en vielä ihan ymmärrä mihin ne vois laittaa enkä pisteitä ja huutomerkkejä ja isoja kirjaimia en muista aina laittaa. Lauseet alan ymmärtää mitä ne ovatkin ja kun opettaja eilen niistä puhui enemmän niin jo enemmän sitten ymmärrän. ihmisten ja paikkojen nimet pitää muistaa aina alottaa isolla kirjaimella. Ja minua rupesi itkettämmään kun piti kirjoittaa harjoitukseksi tuttujen nimiä ja minä kirjotin Ukin nimen.

Muuten isä oli käyny aamula muikkuverkoilla ja paljon oli muikkuja. nyt äiti tekee muikkukukkoja ja panee ne yöksi uuniin hautumaan. kun tulin koulusta oli muikkukeitto ruokana. muuten tykkään kalakeitosta mutta ne muikun mätipallukat inhottaa ne eijole hyviä vaikka isä kyllä syöpi ja äiti. Ukkikin söi mielellään muikunmätiä ainakin jos oli muikut paistettuna voissa. kyllä se koko ajan ukki on ajatuksiin tulossa kun mitä vain yritän muuta ajatella.

Äiti on nyt kun on sunnuntai ilta 27 lokakuuta navetassa. se on vuosi 1974. isä vaihtoi eilen auton se on fiat 850 ja rekisteritunnus on KAJ-942 se on  vihreä ja on tuossa aika lähellä ikkunaa halkopinon ja koivun välissä. Entinen auto oli fiat 600 ja punainen ja sen musta  rekisterinumero oli KXZ-62. nyt rekisterilaatta on pohjalta valkoinen ja kirjaimet on mustat. ukki ajoi mopolla ja vielä toissa vuonna hevosen kanssa reellä mutta hevonen oli vanha ja se sitten kuoli kesällä ihan itekseen Notkolaitumella niin kuin ukkiki sitten syksyllä. olikohan ne saman ikäisiä ukki ja hevonen.  isä meni vielä äsken ulos ja korjaa nyt ulkohuussin ovea kun sen saranat menivät poikki. tuuli nurin paiskasi. vaikka meile on tehty kyllä sisävessakin viime vuonna ja sauna siihen sammaan ja suihku kun purkivat ensin tuon Turkasen puoleisen seinän jossa oli sahajauhoja siellä sisällä melkein kokonaan ja sitten siitä takapihalle päin ne sauna ja vessa tulivat.nyt eivät näy Turkasen valot iltasella muuta kun saunan ikkunan läpi vähäsen. se ikkuna on maalattu sellasella kuuramaalilla umpeen

Pihanperällä isä haluaa aamulla huussissa istua sanoi äitille että sen avoimesta ovesta on katellu kohta kaksikymmentäkaheksan vuotta ilimojen vaihtumista. toisinaan isä lämmittää vielä ulkosaunankin ja kantaa kaivolta veit sinne. tänne tuli samalla aikaa kun uusi saunakin niin vesijohto keittiönurkkaan ja äiti saapi nyt huokasta vesienkannolta ja on meillä pyykkikonekin ja kaikki. on se hyvä äitille varsinkin. nytten eilen isä puhu että jos ens kesänä lämmitysremontin tekis mutta en ihan vielä sitä ymmärtänyt että miten. että purkaako se uunin ja jotain sen tilalle mutta miten se äiti sitten leipää ja kalakukkoja ja pullaa leipos. Kun Mummolaan tekivät  remonttia minä olin paljon pienempi kun nyt ja siellä olin ukin kaverina kun työmiehet ja isä ja setä tekivät niitä isoja hommia. Ukin talo on hirsitalo ja nyt se on ihan erinäköinen kun sillon joskus mutta siellä on kyllä mukava olla mutta nyt ei niin mukava kun ukkia eijole ennää istuksimassa kiikussa lehteä lukemassa. mummohin on mukava mutta ei se juttele niinku ukki jutteli. antaa enimmäkseen kaikkia herkkuja ja kanamunia keittelee ja kiisseliä. mummon kiisseli on kyllä hyvvää. Nyt tuli isä sisälle ja äitikin kolistelee porstuassa. ulkona on jo pimeää isoveli on kamarissa ja pikkusiskolla on nukkeleikki tuvan nurkassa. se on ukin tekemä pikkusiskolle nukkekoti ja ukki teki siskolle pienen keinunkin ja minulle puuhevosen joka sekin keinuu. ukki oli kyllä semmoinen että ei sitten enää kukkaan tee meille näitä. isä ei kerkiä eikä setä. Ukkia minulla on ikävä. nyt menen nukkumaan kello on kohta kymmennen minuuttia yli seitsemän luen patjalla pikku Pietarin pihaa siitä on meillä huomenna lukeminen tunnilla. se on ihan hyvä kirja.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Perunkirjoitus



Luontotutkija, biologi Roopekalervo Maununeva istuu synnyinkotinsa jykevillä lankkurappusilla isänsä perunkirjoituksen jälkeisenä päivänä. Muut osalliset ovat poistuneet, useita päiviä kestänyt hälinä vaihtunut hiljaisuudeksi, apeaksikin oloksi. Vaimokin lähti jo kotimatkalle vanhimman pojan tila-autossa ja nuoremmat lapset perheineen omille tahoilleen. Roopekalervolla itsellään on vielä yksi lomaviikko jäljellä ja sen hän halusi viettää yksikseen täällä syntymäsijoillaan.

Perunkirjoitusten aikaan ei riidan poikasta syntynyt. Ei tapeltu kiikkustuolista, ei leipälapion omistuksista, ei jykälletty vajaan sadan hehtaarin metsätilan jaotuksista eikä isän pankkitililtä paljastuneista kolmestasadastatuhannesta eurosta. Pesänhoitajaksi palkattu asianajaja hämmästeli kun kukaan ei halunnut Alpo-oskari Maununevan kuolinpesästä itselleen mitään. Kuin olisi tämä kaksikymmentäviisipäinen paikalla ollut sukulaisporukka saumattomasti päättänyt, että kaikki maallinen museoituisi kuin itsestään aloilleen, olisi esilleotettavissa kun tarvitsee isää ja ukkia ja hänen kaunista elämäntyötään muistella.

Loppulitviikin aikana Emilia-lilja vanhimpana luki yhdessä laaditusta paperista, että tilan ja omaisuuden lopullinen kohtalo selviää, kunhan Roopekalervon vanhin poika, metsänhoitaja Juhoermei Maununeva ja Matiastanelin tytär, limnologiksi juuri valmistunut Kristakaroliina Paasonen sopivat keskenään, ottavatko he yhdessä tilan asiat hoitoonsa tai vain toinen heistä. Asiasta ei käräjöidä vaan käytännön järjestelyt sekä asianomaisten tulevaisuudensuunnitelmat ja elämäntilanne ratkaisevat, kumpi kykenee tilaa hoitamaan kuten isä oli hienovaraisissa puheissaan yrittänyt sanoa, sekä jälkeensä jättämässä, vaatimattomassa kirjallisessa testamentissaan pyytänyt. Eli että ”...tällä tontilla ei minunkaan jäläkeeni riiteltäisi ja että etes jokusen sukupolvea saisi muutamia eletyn elämän tunnusmerkkilöitä jäläkipoloville jäähä kateltavaksi kunnes unhotuksen varjo Mäkiperän metsänreunasta ylitse peltosipareihen kulukeutuu.” 


Kaikki muut osalliset, lähinnä itseoikeutetut, lailliset rintaperilliset luopuvat lahjoitusten kautta omista omistuksistaan pesän kaikkinaisen omaisuuden suhteen. Pienetkin muistoesineet halutaan jättää isän jäljiltä niille sijoilleen. Vain se mahdollisuus pidätetään, että halutessamme voimme lapsinemme ja lapsenlapsinemme tulla ja olla lomillamme täällä, sekä saapua tähän pirttiin kuolemaan jos ennakkoaavistus lopusta kullakin sattuu kohdalleen.

Roopekalervo painaa päätään portaiden punervaan kaiteeseen ja katsoo pyykkitelineestä koillisen suuntaan taivaalle. Siellä ajelehtivat untuvaiset pilvet kuin lapsena ennen eikä tästä kulmasta tarkasteltuna mikään muukaan näytä maisemassa toiseksi vaihtuneen.

Tietää Roopekalervo, että muuttumattomuuden kuvitelma on vain muistin keppostelua. Peltoja ympäröivien, taiten hoidettujen metsien puiden siluetit kurottavat jo taivaita ja nykyisten peltojen salaojitettuja sarkoja täplittävät vuokraviljelijän valkoiset tuorerehupaalit entisen elämisenmallin heinäseipäiden sijaan.  Kaksi latoa, jotka isä on halunnut säästää, ovat alimmaisilta hirsikertuuksiltaan kengitettyinä ja uusilla, tervatuilla päreillä katettuina tilan alavimman kohdan kauimmaisessa nurkkauksessa, siinä lähdepuron taitteessa josta ennen meni kovaksi tallattu polku Kalimojärven rantaniityille, rantavajalle ja venevalkamaan ja josta nyt kulkee traktorin mentävä metsätie koska Kalimon rantaniitytkin on isä halunnut pitää edes vuokralla kylän kohta ainoalle maanviljelijälle.

Pihapiirin rakennukset ovat myös isän säntillisen, vuosikymmenien työn ja kohentelun myötä pitäneet ryhtinsä. Päärakennuksen hirsiseinät isä koolasi ulkopuolelta ja oikoi sekä laittoi lisäeristeet, tervapahvin ja vuorasi hirttä matkivalla, leveällä paneelilla jo seitsemänkymmenluvun alkupuolella. Katteeksi hän ei kuitenkaan huolinut uusittuna edelleenkään muuta kuin kattohuovan. Sanoi kattopeltien kauppaajille, että pelti sitten kuitenkin romisee sateella ullakolla nukkujien riesaksi. Todellinen syy oli se, ettei isä halunnut talon ulkopuolta enää enempää muuttaa kuin oli ollut lämmöneristyksen vuoksi seinille pakko tehdä. 

Sisäpuolelta isä piilusi ajan tummentamat hirret uudestaan jonka jälkeen hän pensselöi ne pellavaöljyllä. Öljykäsittelystä lähti pitkään ummehtuneen härski tuoksu, mutta ajan oloon seiniin patinoitui sellainen tummanruskea väri jota ei petsilakallakaan aikaan olisi saanut.

Kuusiruutuiset, kesäksi irrotettavilla sisäpokilla varustetut ikkunat säilyivät myös entisellään. Tiukkaa hamppua karmien ja karapuiden liitoksiin, joku lahonnut, irti repsahtanut lista pois ja uusi kitin kanssa paikoilleen, hiominen ja vanhanajan vernissa, siinä isän lääkkeet ikkunaremontiin. Eikä niistä kovillakaan pakkasilla isompi veto sen jälkeen käynyt. Olihan niitä tiivimyyjiä pistelehtinyt ovella ehdottelemassa uusia, nelinkertaisilla selketiivilaseilla varustettuja, mutta isä viittasi kauppamiehet kohteliaasti jatkamaan matkaansa sanomalla, ettei sovi talon tyyliin, kiitosta vain.

Yhteen nurkkaseinän pätkään isä ei piilulla koskenut. Sinne oli merkattu kaikkien lasten pituudet vuosittain aina siihen saakka, kun he lähtivät yksi toisensa perään opiskelemaan. Roopekalervon viimeinen, 192 senttiin ylettyvä merkintä kohosi korkeimmalle ja sen viereen oli isä kosmoskynänsä sinisellä värillä merkannut omanlaatuisensa merkinnän perj. 2 kesäk. yheksäntoistasattaa78. Rk. ja valakolakki. Samalla lailla oli myös Emilia-liljan kohdalla viimeisimmän pituuden, päivämäärän ja ylioppilaaksi tulon isä merkinnyt neljä vuotta aiemmin kuten Matiastanelin vuonna 1981.

Aitta, navetta ja kujalla siihen yhdistetty rehulato ovat pysyneet jotakuinkin samanlaisina. Niidenkin kattohuovat on kuitenkin pitänyt uusia ja lato-osuuden seiniä tunkattu ylös kun sortuneita nurkkakiviä on jouduttu uudestaan latomaan paikoilleen. Kiviseen navettaan ei ole isä muuten kajonnut kuin katon osalta ja uusimalla lahonneet ikkunanpokat ja maalaamalla yläosan lomalaudoituksen punamullalla. Kiviseinien laastisaumat isä suti kerran paksulla, oman tervahaudan tervan ja kalkkivelli sekoituksella ja hyvin ovat rapistumatta säilyneet. "Kun mitä tiet, tie se tervan kanssa" muistaa Roopekalervo isän sanoneen.

Kaikesta siitä huolellisuudesta, jolla isä näitä rakennusten kohenteluja ja huoltoja viimeiseen asti suoritti, näkyi, että hän rakasti tätä kotia ja kaikkia niitä muistoja, joita siihen liittyi. Äidiltäkin jääneet vähäiset, henkilökohtaiset tavarat, vaatteet ja jopa ruskeat nyörikengät löytyivät kamarista, isän itsensä nikkaroimasta kaapista perunkirjoitusten yhteydessä. Yhtä arvokkaasti samaan järjestykseen ne sinne myös laitettiin takaisin. Puhuttiin, että äidin tarina kun ollaan puitu järkijärjestykseen, ja kunhan vielä saadaan hänen luunsa Kanadasta Suomeen, niin pidetään sitten hautajaiset, laitetaan äidin jäännökset vaatekaappiin ja lasketaan koko komeus hautaan isän viereen.

Ne äidin viimeiset kirjoitukset…

Roopekalervon mieltä herkistää vieläkin muistella, vaikka asiaa puitiin sisarusten kesken monena päivänä kun pesäluetteloa tehtiin. Hän siirtyy sisälle tyhjään tupaan, laittaa kahvipannuun vettä ja asettaa sen kaasuliedelle. Käy sitten hakemassa kamarin piirongin laatikosta paksupahvisen kansion jonka sisällön levittää järjestyksessä tukevalle pirtinpöydälle.

Päälimäisenä on äidin ja isän mustavalkoinen, kokovartalovihkikuvan kopio. Ajan henki siitä kuvastuu, ja toisilleen omistautumisen lupaus, herkkyys. Valokuvaajalla on ollut taito vangita ilmettä myös taustaan, kukkivaan tuomeen ja suureen siirtolohkareeseen johon pariskunta nojaa toisiaan katsellen. Koko perheestäkin on kuva kun Matiastaneli on ollut vielä sylivauva ja sitten yksittäiset kuvat kaikista perheenjäsenistä erikseen. Isän sotilaspassi luiskahtaa nipusta erilleen ja sen välissä isokokoinen valokuva asepukuisesta kersantista, jonka taakse on kirjoitettu: Kuopion kautta natsalomalle lauvantaina 12.6.1943  ja leima: Valok. Jänis.

Sitten on vihkitodistus, tilan lainhuudatusasiakirjat ja isän vanhentunut passi jonka sivujen välissä on Kanadan viisumi vuodelta 1975 ja lentolippujen kannat.

Sitten omana siivunaan ovat äidin kirjeet hapertuneessa, vaaleanruskeassa kuoressaan.

Varovaisesti Roopekalervo ottaa siniviivaiset paperiarkit esille, asettelee ne kuin pyhäinjäännökset pöydälle ja käy kaatamassa kuppiin kahvia.

Nämä kirjeet luettiin kymmeneen kertaan sisarusten kesken isän hautajaisten yhteydessä ja vielä viime viikolla, kun perunkirjoitukseen valmistauduttiin. Niitä luettiin ääneen ja kukin yksikseen kuin olisi sillä tavalla yritetty saada äiti hetkeksi eloon, tulemaan tykö, lähelle. Itkettiin. Ja varsinkin Matiastaneli kyynelehti kuin pikkupoika jota isosisko Emilia-lilja yritti lohduttaa itsekin poskiaan pyyhkien.

Äidin kirjeistä kaksi ensimmäistä olivat selkeitä ja johdonmukaisia, kolmas sekava, hyppelehtivä, mutta lopulta lähestyvän kuoleman varmuudessa terästäytymistä.

”Nyt on kai helmikuu vaikka on harmaata kuin marraskuussa Suomessa. Vuosi on 1974, tai lienee jo 1975, en ole varma. Eräs hyvä kanadansuomalainen perhe pitää minusta kuitenkin huolta, en ole enää yksin asunnossani, olen jossakin hoitolassa, tai sitten sen perheen kamarissa kun on pitsiverhot ja kirjahyllykin. Minulla on kylmä, jalat eivät enää toimi, eikä kokolailla pääkään. Sydän lyö minkä jaksaa, ehkä se jo huomenna lopettaa toimensa. Valtava ikävä kotia, lapsia ja Alpo-oskaria ei ole laantunut. Olen pahoillani, olen pahoillani… ...antakaa anteeksi...

…minä lupasin kirjoittaa, että ymmärtäisitte, mutta en taida ehtiä… jäin viimeisessäni, ennen verensyöksyä jonka jälkeen en ole yksin enää pärjännyt, siihen, kun veli houkutteli minutkin niihin sotien jälkeisiin salaisiin touhuihinsa. Minähän siis läksin siihen mukaan... mutta kun en jaksaisi nyt enää muistella koska itkemistä en voi sitten lopettaa…

…koira on tässä huoneessa, se Mäkiperän pystykorva.., mikä sen nimi nyt olikaan? Ja isä tässä aina käy välillä lasten kanssa. Matiastaneli leikkii tuossa uunin edessä kirveenvarsiaihiolla ja Alpo-oskari pitelee minua kädestä… Emilia-lilja kai jäi Roopekalervon kanssa pihalle kun ei niitä näy…

…harhoja, harhoja, kyllä minä sen tiedän. Oma äiti ja isäkin käyvät välillä istumassa ovensuurahilla. Kertovat kuulumisia Sortavalasta ja että Jänisjärvestä on lähtenyt tänä keväänä harvinaisen paljon kalaa.

…veli siis tappoi saapasjalkaisen miehen sen hallin takana jossa oltiin paketoimassa varusteita. Ja kun se toinen,  poliisipukuinen yritti ottaa kiinni, niin veli löi sitäkin. Meitä tultiin varoittamaan juuri kun oltiin viimeisiä pektoimassa ja kaikki muut kerkesivät karkuun, mutta veli ei koska se pöljä yritti piilottaa yhtä laatikkoa hallin taakse kivenkoloon. Minä makasin jo pusikossa siinä läheisellä karikkotöyräällä ja näin kaiken. Ne miehet olivat veljen käsissä kuin leppälahoja kun se niitä käsitteli. Saapasjalkainen yritti ampua, mutta ei kerinnyt kuin ottaa pistoolin taskustaan kun veljen nyrkki sivalsi kaulaan. Sitä suomalaista veli ei varmaan olisi tappanut, tainnuttanut vain, mutta kun sen pää sattui kiveen kaatuessaan. Se oli kuollut verenvuotoon ennen kuin muut poliisit olivat löytäneet…

Siitä me sitten lähdettiin karkuun, minä juoksi henki kurkussa tielle ja pyörällä kotiin ja veli tuli sitten omia aikojaan metsien kautta. Aamulla jatkettiin töitä kuin mitään ei olisi ollut. Kylällä kiersivät huhut pitkään ja lehdissä oli isot jutut yöllisistä tapahtumista, mutta veli haettiin kuulusteluihin vasta kuukausien päästä. Luultiin jo, ettei meitä siihen tapaukseen yhdistetä…

…sitten, kun kuulustelut alkoivat, ei veljellä ollut hetken rauhaa. Aina sai pelätä vaikka mitään todisteita ei kuulusteluissa ilmennytkään. Mutta kun minä ja Alpo-oskari sitten 1947 mentiin yhteen, tilanne oli kuitenkin veljen kohdalla niin lähellä tunnustamista, että hän katsoi parhaaksi laittautua matkaan. Kävi yhtenä yönä hyvästelemässä ja vannotti, etten omaa elämääni niiden tapahtumien vuoksi pilaisi. Käski unohtaa koko jutun, ja jos joku kysyy, et tiedä sitten yhtään mitään. Melkein minä unohdinkin kun te lapset synnyitte ja sitä touhua oli niin paljon...

…mutta painajaisiaan ei pääse karkuun… kun tätä olen miettinyt, herään toisinaan sen ryssän niskanikamien paukahdukseen kun veljen kämmensyrjä sivaltaa… ja oliko se edes se ryssä? Valvontakomission miehestä ne vain krjoittivat silloin, ja olihan niitä brittejäkin maassa, sekä suomalaisia innokkaita…

…mutta nyt minusta tuntuu, että on hyvästijättöjen aika. Jätän harhat, jätän todellisuuden, jätän kaiken. Kuolen. Historiallisia tapahtumia voi jälkeenpäin arkistoista tutkia, siis yleisiä tapahtumainkulkuja. Yksityisten, eli siis oma ja veljeni osuus on tässä.  Olen tehnyt väärin, sen ymmärrän nyt. Minun olisi pitänyt jäädä ja kestää, jaksaa olla hiljaa, kärsiä. Tai sitten tunnustaa mitä näin ja saada siitä tuomioni jos siitä enää olisi edes lakien mukaan kyetty, sillä enhän minä itse osallistunut muuhun, kuin näkemästäni vaikenemiseen. Eihän minulta edes ehditty kysyä mitään, joten en ole syyllistynyt edes salailuun tai valehteluun. Veli on erheestään rangaistuksen kärsinyt ainakin henkisessä mielessä ja kun on nyt kuollut, ei silläkään väliä liene. Hän pakeni tänne Kanadaan, asui täällä Torontossa ja hänellä on täällä kaksi lasta jotka olen tavannut. Naimisissa hän ei ole ollut, mutta tiedän asiasta kaiken tarpeellisen. Juuri veljen perhe minua on auttanut, ja auttaa varmasti hautaankin. Olen toivonut, että he ilmoittavat sitten isälle, kun kuolen, ja että kaikki mahdollinen tieto minusta ja veljestäni saapuu myös lasteni korviin. Ja että luuni sitten joskus haetaan kotimaan multiin, Alpo-oskarin viereen. Sitten, kun voitte minulle anteeksi antaa. Rakkaudella Olgamaria, äiti.”

Äiti, kyllä me sinulle on jo anteeksi annettu, sanoo Roopekalervo ääneen hiljaisen syntymäpirttinsä pöydän ääressä. Ja luusi tulemme kotimaan multiin, isän viereen toimittamaan maksoi mitä maksoi. Siihen on isä jo hautapaikankin varannut ja nimesi samaan kiveen kaiverruttanut.