tiistai 13. syyskuuta 2011

Perunkirjoitus



Luontotutkija, biologi Roopekalervo Maununeva istuu synnyinkotinsa jykevillä lankkurappusilla isänsä perunkirjoituksen jälkeisenä päivänä. Muut osalliset ovat poistuneet, useita päiviä kestänyt hälinä vaihtunut hiljaisuudeksi, apeaksikin oloksi. Vaimokin lähti jo kotimatkalle vanhimman pojan tila-autossa ja nuoremmat lapset perheineen omille tahoilleen. Roopekalervolla itsellään on vielä yksi lomaviikko jäljellä ja sen hän halusi viettää yksikseen täällä syntymäsijoillaan.

Perunkirjoitusten aikaan ei riidan poikasta syntynyt. Ei tapeltu kiikkustuolista, ei leipälapion omistuksista, ei jykälletty vajaan sadan hehtaarin metsätilan jaotuksista eikä isän pankkitililtä paljastuneista kolmestasadastatuhannesta eurosta. Pesänhoitajaksi palkattu asianajaja hämmästeli kun kukaan ei halunnut Alpo-oskari Maununevan kuolinpesästä itselleen mitään. Kuin olisi tämä kaksikymmentäviisipäinen paikalla ollut sukulaisporukka saumattomasti päättänyt, että kaikki maallinen museoituisi kuin itsestään aloilleen, olisi esilleotettavissa kun tarvitsee isää ja ukkia ja hänen kaunista elämäntyötään muistella.

Loppulitviikin aikana Emilia-lilja vanhimpana luki yhdessä laaditusta paperista, että tilan ja omaisuuden lopullinen kohtalo selviää, kunhan Roopekalervon vanhin poika, metsänhoitaja Juhoermei Maununeva ja Matiastanelin tytär, limnologiksi juuri valmistunut Kristakaroliina Paasonen sopivat keskenään, ottavatko he yhdessä tilan asiat hoitoonsa tai vain toinen heistä. Asiasta ei käräjöidä vaan käytännön järjestelyt sekä asianomaisten tulevaisuudensuunnitelmat ja elämäntilanne ratkaisevat, kumpi kykenee tilaa hoitamaan kuten isä oli hienovaraisissa puheissaan yrittänyt sanoa, sekä jälkeensä jättämässä, vaatimattomassa kirjallisessa testamentissaan pyytänyt. Eli että ”...tällä tontilla ei minunkaan jäläkeeni riiteltäisi ja että etes jokusen sukupolvea saisi muutamia eletyn elämän tunnusmerkkilöitä jäläkipoloville jäähä kateltavaksi kunnes unhotuksen varjo Mäkiperän metsänreunasta ylitse peltosipareihen kulukeutuu.” 


Kaikki muut osalliset, lähinnä itseoikeutetut, lailliset rintaperilliset luopuvat lahjoitusten kautta omista omistuksistaan pesän kaikkinaisen omaisuuden suhteen. Pienetkin muistoesineet halutaan jättää isän jäljiltä niille sijoilleen. Vain se mahdollisuus pidätetään, että halutessamme voimme lapsinemme ja lapsenlapsinemme tulla ja olla lomillamme täällä, sekä saapua tähän pirttiin kuolemaan jos ennakkoaavistus lopusta kullakin sattuu kohdalleen.

Roopekalervo painaa päätään portaiden punervaan kaiteeseen ja katsoo pyykkitelineestä koillisen suuntaan taivaalle. Siellä ajelehtivat untuvaiset pilvet kuin lapsena ennen eikä tästä kulmasta tarkasteltuna mikään muukaan näytä maisemassa toiseksi vaihtuneen.

Tietää Roopekalervo, että muuttumattomuuden kuvitelma on vain muistin keppostelua. Peltoja ympäröivien, taiten hoidettujen metsien puiden siluetit kurottavat jo taivaita ja nykyisten peltojen salaojitettuja sarkoja täplittävät vuokraviljelijän valkoiset tuorerehupaalit entisen elämisenmallin heinäseipäiden sijaan.  Kaksi latoa, jotka isä on halunnut säästää, ovat alimmaisilta hirsikertuuksiltaan kengitettyinä ja uusilla, tervatuilla päreillä katettuina tilan alavimman kohdan kauimmaisessa nurkkauksessa, siinä lähdepuron taitteessa josta ennen meni kovaksi tallattu polku Kalimojärven rantaniityille, rantavajalle ja venevalkamaan ja josta nyt kulkee traktorin mentävä metsätie koska Kalimon rantaniitytkin on isä halunnut pitää edes vuokralla kylän kohta ainoalle maanviljelijälle.

Pihapiirin rakennukset ovat myös isän säntillisen, vuosikymmenien työn ja kohentelun myötä pitäneet ryhtinsä. Päärakennuksen hirsiseinät isä koolasi ulkopuolelta ja oikoi sekä laittoi lisäeristeet, tervapahvin ja vuorasi hirttä matkivalla, leveällä paneelilla jo seitsemänkymmenluvun alkupuolella. Katteeksi hän ei kuitenkaan huolinut uusittuna edelleenkään muuta kuin kattohuovan. Sanoi kattopeltien kauppaajille, että pelti sitten kuitenkin romisee sateella ullakolla nukkujien riesaksi. Todellinen syy oli se, ettei isä halunnut talon ulkopuolta enää enempää muuttaa kuin oli ollut lämmöneristyksen vuoksi seinille pakko tehdä. 

Sisäpuolelta isä piilusi ajan tummentamat hirret uudestaan jonka jälkeen hän pensselöi ne pellavaöljyllä. Öljykäsittelystä lähti pitkään ummehtuneen härski tuoksu, mutta ajan oloon seiniin patinoitui sellainen tummanruskea väri jota ei petsilakallakaan aikaan olisi saanut.

Kuusiruutuiset, kesäksi irrotettavilla sisäpokilla varustetut ikkunat säilyivät myös entisellään. Tiukkaa hamppua karmien ja karapuiden liitoksiin, joku lahonnut, irti repsahtanut lista pois ja uusi kitin kanssa paikoilleen, hiominen ja vanhanajan vernissa, siinä isän lääkkeet ikkunaremontiin. Eikä niistä kovillakaan pakkasilla isompi veto sen jälkeen käynyt. Olihan niitä tiivimyyjiä pistelehtinyt ovella ehdottelemassa uusia, nelinkertaisilla selketiivilaseilla varustettuja, mutta isä viittasi kauppamiehet kohteliaasti jatkamaan matkaansa sanomalla, ettei sovi talon tyyliin, kiitosta vain.

Yhteen nurkkaseinän pätkään isä ei piilulla koskenut. Sinne oli merkattu kaikkien lasten pituudet vuosittain aina siihen saakka, kun he lähtivät yksi toisensa perään opiskelemaan. Roopekalervon viimeinen, 192 senttiin ylettyvä merkintä kohosi korkeimmalle ja sen viereen oli isä kosmoskynänsä sinisellä värillä merkannut omanlaatuisensa merkinnän perj. 2 kesäk. yheksäntoistasattaa78. Rk. ja valakolakki. Samalla lailla oli myös Emilia-liljan kohdalla viimeisimmän pituuden, päivämäärän ja ylioppilaaksi tulon isä merkinnyt neljä vuotta aiemmin kuten Matiastanelin vuonna 1981.

Aitta, navetta ja kujalla siihen yhdistetty rehulato ovat pysyneet jotakuinkin samanlaisina. Niidenkin kattohuovat on kuitenkin pitänyt uusia ja lato-osuuden seiniä tunkattu ylös kun sortuneita nurkkakiviä on jouduttu uudestaan latomaan paikoilleen. Kiviseen navettaan ei ole isä muuten kajonnut kuin katon osalta ja uusimalla lahonneet ikkunanpokat ja maalaamalla yläosan lomalaudoituksen punamullalla. Kiviseinien laastisaumat isä suti kerran paksulla, oman tervahaudan tervan ja kalkkivelli sekoituksella ja hyvin ovat rapistumatta säilyneet. "Kun mitä tiet, tie se tervan kanssa" muistaa Roopekalervo isän sanoneen.

Kaikesta siitä huolellisuudesta, jolla isä näitä rakennusten kohenteluja ja huoltoja viimeiseen asti suoritti, näkyi, että hän rakasti tätä kotia ja kaikkia niitä muistoja, joita siihen liittyi. Äidiltäkin jääneet vähäiset, henkilökohtaiset tavarat, vaatteet ja jopa ruskeat nyörikengät löytyivät kamarista, isän itsensä nikkaroimasta kaapista perunkirjoitusten yhteydessä. Yhtä arvokkaasti samaan järjestykseen ne sinne myös laitettiin takaisin. Puhuttiin, että äidin tarina kun ollaan puitu järkijärjestykseen, ja kunhan vielä saadaan hänen luunsa Kanadasta Suomeen, niin pidetään sitten hautajaiset, laitetaan äidin jäännökset vaatekaappiin ja lasketaan koko komeus hautaan isän viereen.

Ne äidin viimeiset kirjoitukset…

Roopekalervon mieltä herkistää vieläkin muistella, vaikka asiaa puitiin sisarusten kesken monena päivänä kun pesäluetteloa tehtiin. Hän siirtyy sisälle tyhjään tupaan, laittaa kahvipannuun vettä ja asettaa sen kaasuliedelle. Käy sitten hakemassa kamarin piirongin laatikosta paksupahvisen kansion jonka sisällön levittää järjestyksessä tukevalle pirtinpöydälle.

Päälimäisenä on äidin ja isän mustavalkoinen, kokovartalovihkikuvan kopio. Ajan henki siitä kuvastuu, ja toisilleen omistautumisen lupaus, herkkyys. Valokuvaajalla on ollut taito vangita ilmettä myös taustaan, kukkivaan tuomeen ja suureen siirtolohkareeseen johon pariskunta nojaa toisiaan katsellen. Koko perheestäkin on kuva kun Matiastaneli on ollut vielä sylivauva ja sitten yksittäiset kuvat kaikista perheenjäsenistä erikseen. Isän sotilaspassi luiskahtaa nipusta erilleen ja sen välissä isokokoinen valokuva asepukuisesta kersantista, jonka taakse on kirjoitettu: Kuopion kautta natsalomalle lauvantaina 12.6.1943  ja leima: Valok. Jänis.

Sitten on vihkitodistus, tilan lainhuudatusasiakirjat ja isän vanhentunut passi jonka sivujen välissä on Kanadan viisumi vuodelta 1975 ja lentolippujen kannat.

Sitten omana siivunaan ovat äidin kirjeet hapertuneessa, vaaleanruskeassa kuoressaan.

Varovaisesti Roopekalervo ottaa siniviivaiset paperiarkit esille, asettelee ne kuin pyhäinjäännökset pöydälle ja käy kaatamassa kuppiin kahvia.

Nämä kirjeet luettiin kymmeneen kertaan sisarusten kesken isän hautajaisten yhteydessä ja vielä viime viikolla, kun perunkirjoitukseen valmistauduttiin. Niitä luettiin ääneen ja kukin yksikseen kuin olisi sillä tavalla yritetty saada äiti hetkeksi eloon, tulemaan tykö, lähelle. Itkettiin. Ja varsinkin Matiastaneli kyynelehti kuin pikkupoika jota isosisko Emilia-lilja yritti lohduttaa itsekin poskiaan pyyhkien.

Äidin kirjeistä kaksi ensimmäistä olivat selkeitä ja johdonmukaisia, kolmas sekava, hyppelehtivä, mutta lopulta lähestyvän kuoleman varmuudessa terästäytymistä.

”Nyt on kai helmikuu vaikka on harmaata kuin marraskuussa Suomessa. Vuosi on 1974, tai lienee jo 1975, en ole varma. Eräs hyvä kanadansuomalainen perhe pitää minusta kuitenkin huolta, en ole enää yksin asunnossani, olen jossakin hoitolassa, tai sitten sen perheen kamarissa kun on pitsiverhot ja kirjahyllykin. Minulla on kylmä, jalat eivät enää toimi, eikä kokolailla pääkään. Sydän lyö minkä jaksaa, ehkä se jo huomenna lopettaa toimensa. Valtava ikävä kotia, lapsia ja Alpo-oskaria ei ole laantunut. Olen pahoillani, olen pahoillani… ...antakaa anteeksi...

…minä lupasin kirjoittaa, että ymmärtäisitte, mutta en taida ehtiä… jäin viimeisessäni, ennen verensyöksyä jonka jälkeen en ole yksin enää pärjännyt, siihen, kun veli houkutteli minutkin niihin sotien jälkeisiin salaisiin touhuihinsa. Minähän siis läksin siihen mukaan... mutta kun en jaksaisi nyt enää muistella koska itkemistä en voi sitten lopettaa…

…koira on tässä huoneessa, se Mäkiperän pystykorva.., mikä sen nimi nyt olikaan? Ja isä tässä aina käy välillä lasten kanssa. Matiastaneli leikkii tuossa uunin edessä kirveenvarsiaihiolla ja Alpo-oskari pitelee minua kädestä… Emilia-lilja kai jäi Roopekalervon kanssa pihalle kun ei niitä näy…

…harhoja, harhoja, kyllä minä sen tiedän. Oma äiti ja isäkin käyvät välillä istumassa ovensuurahilla. Kertovat kuulumisia Sortavalasta ja että Jänisjärvestä on lähtenyt tänä keväänä harvinaisen paljon kalaa.

…veli siis tappoi saapasjalkaisen miehen sen hallin takana jossa oltiin paketoimassa varusteita. Ja kun se toinen,  poliisipukuinen yritti ottaa kiinni, niin veli löi sitäkin. Meitä tultiin varoittamaan juuri kun oltiin viimeisiä pektoimassa ja kaikki muut kerkesivät karkuun, mutta veli ei koska se pöljä yritti piilottaa yhtä laatikkoa hallin taakse kivenkoloon. Minä makasin jo pusikossa siinä läheisellä karikkotöyräällä ja näin kaiken. Ne miehet olivat veljen käsissä kuin leppälahoja kun se niitä käsitteli. Saapasjalkainen yritti ampua, mutta ei kerinnyt kuin ottaa pistoolin taskustaan kun veljen nyrkki sivalsi kaulaan. Sitä suomalaista veli ei varmaan olisi tappanut, tainnuttanut vain, mutta kun sen pää sattui kiveen kaatuessaan. Se oli kuollut verenvuotoon ennen kuin muut poliisit olivat löytäneet…

Siitä me sitten lähdettiin karkuun, minä juoksi henki kurkussa tielle ja pyörällä kotiin ja veli tuli sitten omia aikojaan metsien kautta. Aamulla jatkettiin töitä kuin mitään ei olisi ollut. Kylällä kiersivät huhut pitkään ja lehdissä oli isot jutut yöllisistä tapahtumista, mutta veli haettiin kuulusteluihin vasta kuukausien päästä. Luultiin jo, ettei meitä siihen tapaukseen yhdistetä…

…sitten, kun kuulustelut alkoivat, ei veljellä ollut hetken rauhaa. Aina sai pelätä vaikka mitään todisteita ei kuulusteluissa ilmennytkään. Mutta kun minä ja Alpo-oskari sitten 1947 mentiin yhteen, tilanne oli kuitenkin veljen kohdalla niin lähellä tunnustamista, että hän katsoi parhaaksi laittautua matkaan. Kävi yhtenä yönä hyvästelemässä ja vannotti, etten omaa elämääni niiden tapahtumien vuoksi pilaisi. Käski unohtaa koko jutun, ja jos joku kysyy, et tiedä sitten yhtään mitään. Melkein minä unohdinkin kun te lapset synnyitte ja sitä touhua oli niin paljon...

…mutta painajaisiaan ei pääse karkuun… kun tätä olen miettinyt, herään toisinaan sen ryssän niskanikamien paukahdukseen kun veljen kämmensyrjä sivaltaa… ja oliko se edes se ryssä? Valvontakomission miehestä ne vain krjoittivat silloin, ja olihan niitä brittejäkin maassa, sekä suomalaisia innokkaita…

…mutta nyt minusta tuntuu, että on hyvästijättöjen aika. Jätän harhat, jätän todellisuuden, jätän kaiken. Kuolen. Historiallisia tapahtumia voi jälkeenpäin arkistoista tutkia, siis yleisiä tapahtumainkulkuja. Yksityisten, eli siis oma ja veljeni osuus on tässä.  Olen tehnyt väärin, sen ymmärrän nyt. Minun olisi pitänyt jäädä ja kestää, jaksaa olla hiljaa, kärsiä. Tai sitten tunnustaa mitä näin ja saada siitä tuomioni jos siitä enää olisi edes lakien mukaan kyetty, sillä enhän minä itse osallistunut muuhun, kuin näkemästäni vaikenemiseen. Eihän minulta edes ehditty kysyä mitään, joten en ole syyllistynyt edes salailuun tai valehteluun. Veli on erheestään rangaistuksen kärsinyt ainakin henkisessä mielessä ja kun on nyt kuollut, ei silläkään väliä liene. Hän pakeni tänne Kanadaan, asui täällä Torontossa ja hänellä on täällä kaksi lasta jotka olen tavannut. Naimisissa hän ei ole ollut, mutta tiedän asiasta kaiken tarpeellisen. Juuri veljen perhe minua on auttanut, ja auttaa varmasti hautaankin. Olen toivonut, että he ilmoittavat sitten isälle, kun kuolen, ja että kaikki mahdollinen tieto minusta ja veljestäni saapuu myös lasteni korviin. Ja että luuni sitten joskus haetaan kotimaan multiin, Alpo-oskarin viereen. Sitten, kun voitte minulle anteeksi antaa. Rakkaudella Olgamaria, äiti.”

Äiti, kyllä me sinulle on jo anteeksi annettu, sanoo Roopekalervo ääneen hiljaisen syntymäpirttinsä pöydän ääressä. Ja luusi tulemme kotimaan multiin, isän viereen toimittamaan maksoi mitä maksoi. Siihen on isä jo hautapaikankin varannut ja nimesi samaan kiveen kaiverruttanut.

10 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Meidän perhe, Pappa ja Mamma ja neljä lasta ynnä pari lastenlasta oltiin yhdessä päädyssä taloa, kun sotilaspukuiset rupesivat sisarusten mukaan pykäämään uunia ja raijaamaan siihen papereita säkkikaupalla. Kuulemma kokonaisia kansioita meni.

Myöhemmistä uutisista sitten päättelivät että se oli se Stella Polaris. Kuorma-auto oli sitten lähtenyt siitä aamuyöllä. Toisessa päässä rakennusta oli ollut armeijan tiedusteluosasto.

Joku jossain kirjoitti, että papereita ehdittiin tuhota, mutta että osa oli sitten päätynyt Ruotsiin. Todennäköisesti ne ovat vieläkin salaisia, jos ne ovat nyt Suomessa. Ei niistä tiedä.

Mutta kuvaavaa on että tätini rupesi niistä puhumaan vasta monta kymmentä vuotta vuoden 1945 jälkeen. Sen muistan että sotilaat puhuivat vielä vuosia valvontakomissiosta.

Ripsa kirjoitti...

Tarina on hyvä sana. Joskus tarinan sijasta, ennenaikaan, on käytetty sanaa historia.

Sanoisiko se äiti että britti? Olisivatko ne tienneet ketkä olivat matkassa, siis etsimässä laatikoita?

Mutta tätä pitää sitten laajentaa, että kaikki lapset ovat sanoina eläviä!

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, huhuista minunkin tarinani koostuu. Ei faktan faktaa ole näyttää mustana, ei valkoisena tarinani tueksi. Muutama päiväkirjamerkintä jutusteluistani tuntemattomien kanssa vain. Eli erään "Roopekalervon" olen kohdannut jolla näitä juttuja povellaan oli. Tosin niistä piti jokunen olutkin tarjota, mutta muistini mukaan loppujen lopuksi taisi mennä tarjoamiset tasan, että ei silläkään suurta merkitystä liene.

Ryssä on ollut jokaisen huulilla sodan jälkeen. Kuka nyt brittejä arkikielessään olisi käyttänyt vaikka heitä valvontakomissioon määrätty olikin (silmänlumeeksi?).

Ja kun viralliset totuudet kertovat lukumääristä, että minkä verran venäläisiä ja minkä verran muita kansallisuuksia (brittejä) on sotien jälkeisiä toimiamme "valvomassa" ollut, niin missään ei tietenkään kerrota "likaisen työn" tekijöiden lukumääriä, eli niitä, jotka ryhtyivät toimenpiteisiin kun "Tornista" käsky kävi (esim. asekätkennän suhteen).

Hirvittää kyllä kirjoittaa näistä näin hatarin tiedoin vaikka kukapa kykenisi kieltämään mielikuvittelemisenkaan? Lööperin, siis fiktion soveltaminen historian puitteisiin ei liene kiellettyä? Professori Timo Vihavainenkin juuri tänään sellaisen opuksen esille sai oikein julkisuuden kera raflaavalla otsikolla "Itäraja häviää"...

Ripsa kirjoitti...

Suomi on niin kovasti pieni maa, siis väestöltään. Alueeltaan Euroopan suurimpia. Siinä on sitten se yhtälö, jonka kanssa tämä ihan lyhyen aikaa itsenäisenä ollut valtio on elänyt.

Olen ihan varma siitä, että jos valvontakomissio olisi tullut silloin jo paikalle, kun papereita poltettiin pihalla ja kuorma-auto kävi koko yön (josta perheen lapset puhuivat yhtäpitävästi, he olivat jo aikuisia silloin), niin olisi voinut käydä kalpaten myös minun perheelleni.

Samaa minä olen kuullut että "enklantilaaset" olivat vain silmänlumeena. Pitäisi ruveta kirjoittamaan ylös noita mitä muistan rintamamiesten puheista. Kaikkihan eivät puhuneet ikinä yhtään mitään. Jotakin on, mutta ei kaikkea.

Oletko Valto lukenut Kuopiosta kotoisin olevan Sirpa Kähkösen romaanisarjaa kotirintamasta ja nyt sitä viimeistä ihan oikeata historiantutkimusta? Minusta niissä on jotain samaa, jota tavoittelet näissä tarinoissa.

Mutta kyllä tarina on fiktiota nykykielessä. Sikäli voit olla rauhassa.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, aloitin uudestaan Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekkien lukemisen kun se jäi edelliskerralla puoleen väliin muiden kiireiden takia.

Jo alkulehdillä Kähkönen kuvaa, kuinka isoäiti polttaa kamarin kakluunissa punatähdillä merkittyjen pahvikansioiden sisältöjä. On se kirjalija Kähköstä sitten myöhemmin harmittanut, kun ei niitä voineet muuta paikallaolijat pelastaa.

Mitähän ukin papereista olisi paljastunut?

Minun tarinallani ei taida olla edes viihdearvoa. Jotenkin tuntuu siltä, että olisi pitänyt jättää ensimmäiseen osaan ja täten arvoitukseksi koko juttu niin olisi paljon tehokkaampi.

Usein ihmisen mielikuvitus, kun se jätetään tiettyyn kutkutukseen, selviää jatkokertomuksesta paljon paremmin.

Käy kuin asuinpaikkakunnan vaihtajalle, kun jälkeen päin miettii ankarasti, miksi tuli muutettua, miksi en jäänyt. Mutta jos olisi jäänyt, olisi arki tasapäistänyt alun viehätyksen eikä paikkakunta enää kiehtoisi niin, kuin puolitiehen koettuna.

Näin joskus mietin esim. omia Lappi-aikojani joita tuli eilen illalla erään ihmisen kanssa sivuttua muun jutustelun lomassa.

Ripsa kirjoitti...

Olen eri mieltä tuosta tarinan rakenteesta.

Tarkoitan sitä että SINUN on tiedettävä mikä on KOKO tarina ja miten tavallaan ympyrä sulkeutuu.

Minusta voit aivan hyvin jättää jutun avoimeksi, mutta sen sijaan pannan lukijoille hirveästi mietittävää riveihin ja rivien väleihin, että joutuvat raapimaan hiuksiaan epätoivoissaan, että mitä helkutista tässä on kyse.

Se on tehokas tapa kirjoittaa tarina. Siitä alkaa sitä paitsi sillä tavalla kehiytyä novelli tai romaani. Aukkoja on oltava, muuten lukija heittää kesken. Aukot toimivat koukkuina: lukijat tahtoo tietää enemmän.

Mutta joudut tässä välillä lukemaan kyllä nyt viime sotien ja sodanjälkeisen ajan historioita. Kyllä niitä on. Historia on muutenkin usein läsnä tarinoissasi, se tuntuu olevan suuntasi, eikä ollenkaan huono.

Tarinan kertojalla on aina etulyöntiasema verrattuna historioitsijaan, fiktion kirjoittajalla on lupa kärjistää, fabuloida, runoilla ja ennen kaikkea luoda henkilöitä. Niitä sinulla alkaa olla jo paljon!

Raili kirjoitti...

Minä tykkäsin tästä tarinan lopusta. Ei liikaa dramatiikkaa vaan osoitus siitä kuinka suurin mörkö ihmisellä on usein korvien välissä. Kauniin eletön,suorastaaan harras kuvaus perikunnan kunnioituksesta isän elämäntyötä kohtaan. Ja ilmeisesti vain rakennusalan ammattilainen voi kirjoittaa noista rekennusten kohennuksista noin asiantuntevasti.

Ripsa kirjoitti...

Raili,
siinähän se onkin, Valton tarinoiden lumo. Kaikki tarinat ovat täynnä tiukkaa ja selvää kudosta: töitä, ihmissuhteita, ajatuksia, ne ovat järjestyksessä.

Minä olen tuntenut rakennustyömiehiä varsinkin nuorena opiskelijana ja sellainen tuntuma jotenkin on, että olivat tarkkoja töissään. Ja sitä paitsi välittivät siitä työstään.

Valto Ensio kirjoitti...

Raili, meinasi kyllä jäädä kirjoittamatta tämä loppu kun hylkäsin sen alkuperäisen. Pitkäksikin jäi vaikka karsin vesurin ja kirveen kanssa isompia rönsyjä pois.

Olen kyllä huomannut, että kuvatessa jotain miljöötä ihmisineen, siihen tarvitaan sanoja (ajan lisäksi) aika paljon. Siksi kai parhaat ja kuvauksellisimmat löytyvät romaaneista, joskin lyhyidenkin tarinoiden mestareita on jotka saavat kaiken tarpeellisen esille.

Lyhyisiin pyrin itsekin, mutta se se vasta aikaa vaatiikin...

Hyvä kuitenkin, ettei tarinani loppu ihan toivoton ollut kun sitä itse niin pelkäsin.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, oletko lukenut Antti Tuuria? Minulla on menossa hänen uusin Matkoilla Euroopassa. En ole Tuurin tuottaman kirjallisuuden "fani", mutta kyllä niitä lukee.

Matkakertomuksethan yleensä ovat vetäviä ja niistä lukiessa kyllä viihtyy, mutta tässäkin Antin kirjassa falskaa. Ehkä kaikki on hänelle liian helppoa, on rahaa maksaa hotelleista ja kulkemisistaan ja voi käydä syömässä kalliihkoissa ravintoloissa ja se heijastuu myös kirjoihin? Insinöörin tekstiä, liian selkeää, päämäärätietoista...

Kuin matkoillakin ollessaan hän, vaikka on lähtevinään esimerkiksi summanmutikassa tuntemattomien kuskien ajamaan taksiin (vaimonsa kanssa) hän olisi senkin suunnitellut etukäteen (vaikka eihän se tietenkään ole mahdollista).

Kyllä minä tuonkin kirjan luen, ei se sillä tavalla hankala ole, että kesken jättäisin, mutta saisi siinä jokunen laho oksakin olla...