perjantai 30. syyskuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 4


Maanantai-ilta 19.6.1978 Leikkimökissä

Isä toi minut aamulla. Koko päivä tehtiin sokkelilaudoitusta. Menee pari päivää ennen kuin päästään valamaan, sanoi Turusville. Minulle aivan uutta kaikki, mutta opin nopeasti. Kun yksi sivu oli tehty Turusvillen kanssa niin jo osasin itsekseni jatkaa toisella sivulla ja Turusville Pahkapentin kanssa vastakkaisella. Vaulasofiakin tuli siihen kaveriksi ruuanlaiton välillä. Sillä oli farkut ja punainen teepaita, jalassa rikkinäiset tennarit. Katselin sen rintoja kun se nosti lautaa maasta. Ei ollut liivejä ja nännit nöpöttivät siinä... uhhuh. Ujous onneksi pelastaa etten tee tyhmiä. Se kyllä juttelee mukavia. On menossa oman kirkonkylän lukioon sekin. Mutta mulla on vielä Lainasinikka mielessä.

Pahkapentti pyysi isää tuomaan traktorilla lauta- ja lankkukuorman sahalta. On vähän pitkä matka, sanoi isä, mutta Pahkapentti sanoi että kyllä hän siitä maksaa. Isä lupasi. Tänne tulee meiltä melkein 50 kilometriä kun joutuu kiertämään tuon järven. Veneellä matka lyhenee puoleen.

Keskiviikko 21.6.1978 Klo 18 Leikkimökissä

Kova päivä tänään. Kirittiin ja saatiin laudoitukset valmiiksi. Huomenna valetaan. Ne styroskatkojen teot olivat ihan hankalimmat laudoitusten keskelle. En alkuun ymmärtänyt, miten ne vormauksen ulko- ja sisäpuolet pysyvät valaessa niin, etteivät levähdä, mutta kun Turusville oli muutaman langan ramlaraudalla kiristänyt paikoilleen, niin aloin tajuta. Ja sitten niiden surrikapuloiden laittokin oli ihan ihme juttu, mutta niin se vain valkeni mulle sekin. Mutta kyllä tuossa työssä kädet kovenevat.

Vaulasofia lämmitti valmiin mökin rantasaunan. Tulin sieltä äsken. Käytiin isännän kanssa pulahtamassa järvessä. Hiekkaranta, mutta jonkun verran kiviäkin. Löin niihin varpaani niin, että verta tuli. Pahkapentti sanoi ruoppauttavansa vielä tänä kesänä koko tämän rannan kivistä puhtaaksi. Vaulasofia laittoi siteen varpaaseeni. Sen sormet tuntuivat mukavilta ja se katsoi taas minua pitkään silmiin. Ne lähtivät sitten kotiinsa kylälle, minä olen nyt yksin täällä. Sanoi isäntä, että voit kyllä lähteä yöpymään aina heillekin jos täällä on yksinäistä, mutta sanoin, että tykkään olla ihan yksinkin. Tosiasiassa ujostelen Vaulasofiaa. En tiedä, millaista heillä siellä kotona on ja pitäisikö minun nukkua toisten kanssa samassa tilassa.

Nyt katselen tyynelle järvelle. Luen aina pätkän seksiopasta. Harpoin sitä kiinnostavistakin luvuista lukemaan. Masturbaatiosta ja naisen klitoriksen käsittelystä. Suuseksistä. Siitä olin kuullut jonkun vitsin Saikaranlasselta, se kun pelaa niiden naisten kanssa. Yksi oli sellainen, että millainen ääni kuuluu kun pillunkarva putoaa lattialle. Pthyi!

Mutta oikeasti minä en itse tykkää niistä jutuista. Meillä kotona ei sellaisia ole harrastettu vaikka kyllä minun  isoveli joskus... Isä sanoi, jos joku yritti puhua tuhmia, että lopetetaanpas se möllistäminen.

Masturbaatioluvun otsikossa kysytään, miksi ihmiset masturboivat? Tärkein syy on yksinkertaisesti se, että masturbointi on mukavaa!

On kai se niin.

Masturbaatio on yleisintä varhaisessa murrosiässä, jolloin seksikuvitelmien kohteet ovat saavuttamattomia ja yhdyntää voidaan sosiaalisilla säännöillä rajoittaa ja rajoitetaankin.

Minä ajattelen nyt niitä Vaulasofian rintoja ja mulla alkaa seistä. Pitäisiköhän...


Perjantai 23.6.1978 Myöhäilta kotona aitassa

Isä toi tänään sen rakennustarvikekuorman Pahkapentille ja kun oli se purettu ja laitettu taapeliin ja pressut päälle, lähdettiin köröttelemään kotiin. Aika pitkä matka istua kovalla lavalla. Hiekkakin pölisi, mutta taisin minä silti torkahtaakin. Sokkelit saatiin valettua ja nyt ne saavat kuivua viikonlopun ylitse. Kovaa työtä se betonin kärrääminen ja lapioiminen sinne vormausten väliin. Turusville ei pysty ollenkaan kärräämään sen jalkansa takia, se lapioi myllyyn hiekat ja sementin ja kippasi kärryyn. Kova ukko se silti on. Ei se edes hikoilut kunnolla vaikka sellainen helle oli. Huomenna on juhannus. Vaulasofia kuiskasi tänään mulle, että menee niiden kylällä olevalle tanssilavalle, siellä esiintyy Arto Sotavalta ja Taiska. Nyt mietin, että mistä saisin kyydin kun en isää ilkeä pyytää ja Saikaranlassilla ei ole enää autoa ei ajokorttia ja taitaa olla kipeäkin vielä sen kolarin jäljiltä. Jos huitaiseisin vettä pitkin moottoriveneellä? Antaisikohan isä lähteä? Uskaltaisiko kysyä?

Sunnuntai 25.6.1978 Illalla omassa aitassa

Antoi  isä sen veneen. Murisi kyllä ensin, mutta kun selitin, että meneväthän ne muutkin nuoret niin miksi en minä ja kun olen jo omissa hankkeissakin. Äitikin puolsi, mutta sitten varoittelivat kovasti ja että aamuun saakka ei saa jäädä ettei tule hätää kotona. Isä sitten lähti rantaan mukaan ja tarkisti moottorista tulpan ja että se lähtee hyvin käyntiin. Bensaa oli tankki täysi, mutta laittoi vielä varakanisterin mukaan. Se on kymmenen hevosvoiman Tohatsu ja aika raju äkkinäisen käsissä, isä sanoi, mutta oletpahan tuolla jo saanut ajella.

Mukava oli itsekseen veneillä. Vain pientä puhuria lykkäsi aivan keskellä selkää, muuten tyyntä oli. Kun tulin kirkonkylän rantaan, laitoin veneen pajupuskien suojaan piiloon ja kömmin rinnettä ylös polulle, jota pitkin pääsi rantaa myötäillen tanssilavan aitauksen varteen. Ostin liput sisälle ja menin ensiksi tilaamaan jaffan. Katselin, että näkyykö Vaulasofiaa, mutta ei se ollut vielä. Omalta koululta oli yksi kikatteleva tyttökimppa ja ne katselivat pitkään minun suuntaan, mutta ei ne tulleet juttelemaan. Hermanninhannes oli, ja kaatokännissä. Se huomasi minut, mutta kun lähti kädet ojossa tulemaan kohti, kaatui ja siihen tulivat järjestysmiehet ja kantoivat hänet pois. Juuri kun Sotavalta alkoi laulaa päivät kuin unta vaan auringon toit tullessaan tuli portista sisälle Vaulasofia. Menin hänen luokseen ja siinä sitä sitten ovensuussa vain kuunneltiin musiikkia kun ei osattu muutakaan tehdä. Kun tuli ihan hidas kappale, niin kysyin, osattaisiinko me yhtään tanssia. Mentiin sinne lavalle ja yritin asettaa askeleeni samalla tavalla musiikin tahtiin kuin muutkin tanssijat.

Sitten Vaulasofia sanoi, että lähdettäisiin kävelemään jonnekin, vaikka rantaan. Mentiin. Kuunneltiin kivillä istuen kun musiikki soi. Vaulasofia kysyi, oliko mulla ollut tyttöystävää. Kerroin Lainasinikasta ja se rupesi itkemään. Minua ei itkettänyt. Sitten se tuli ja suuteli minua suulle, silitti tukkaa ja piteli vain. Työnsin käden Vaulasofian paidan alle ja pitelin toisesta tissistä kiinni. Se kaikki tuntui sellaiselta, että ei mikään ennen. Oltiin melkein samassa asennossa monta tuntia. Kun tanssit loppuivat niin sanoin, että minun pitäisi lähteä. Se sanoi, että niin hänenkin ja että hänellä on polkupyörä kioskin takana pusikossa. Kerroin minäkin veneestä ja Vaulasofiaa nauratti se, että olin sellaisella kyydillä tullut. Oli vaikea erota siinä. Pussaamista ja pussaamista. Mitähän tästä tulee vielä...

Maanantai 26.6.1978 Leikkimökissä, iltakymmenen

Oli jännittävä päivä. Tirskuttiin Vaulasofian kanssa aina kun katsottiin toisiamme. Pahkapenttikin hymyili, arvasi varmaan. Turusville vitsaili, mutta tehtiin silti kovasti töitä että saatiin muotit puretuksi ilta viiteen mennessä. Kaikki muottilaudat ja -lankut Pahkapentti puhdistutti nauloista ja kiinni tarttuneesta betonista ja ne piti laittaa siisteihin taapeleihin ja pressu päälle. Sanoi, että sitten seuraavan mökinpohjan valussa käytetään samoja tarpeita. Puhdistustyön tein Vaulasofian kanssa ja aina kun muiden silmä vältti, hipaistiin toisiamme.

Päivällä tulivat myös mökin hirret. Sopivasti sanoi Pahkapentti. Eipäs kun niin kuin suunniteltiin, sanoi Turusville. Rekkakuski purki numerojärjestykseen hirret Hiabilla niitä varten tehdylle pöllipetille, joten siihen hommaan ei meitä paljoa tarvittu.

Pienesti tihuutta vettä. Toivottavasti ei ylly sateiksi kun on ollut niin hyviä ilmoja pitkään. Minulla pyörii Vaulasofia mielessä. Lainasinikkakin, mutta jo kauempana takaraivon puolella. Niin sen on mentävä sanoisi varmaan ukki.

Torstai 29.6.1978 leikkimökissä, puoliyö

Tiistaina kävi traktorikaivuri tekemässä sisäpuolen hiekkatäytöt ja ulkopuolelle laitettiin nurkkiin sadevesikaivot, sokkelinvierustan salaojat sekä styroksit ja niidenkin  päälle nosteli kaivuri hiekat. Sekin on kovaa hommaa se hiekan lopputasoittaminen sitten käsin.

Eilen satoi ihan jonkun verran. Oli ikävä tehdä töitä. Nosteltiin kuitenkin koko päivä hirsiä paikoilleen. Vähän Turusville sitä epäili, että sateessa kastuvat riivevillat saattavat sinistyttää hirsipintaa sitten myöhemmin. Pahkapentti sanoi, että ne valtataan ulkoa ruskealla ja sisäpinnat sipaistaan samansävyiselä käsittelyaineella. Ja kyllä kesä kastelemasa kuivattaa, se lisäsi.

Tänään sitten paistoikin aurinko koko päivän ja saatiin hirret jo tasakorkeuteen, muutama päätykolmioonkin tuleva tapitettiin paikoilleen. Sitten töiden jälkeen, siinä viiden maissa Pahkapentti pyysi mukaansa ja lähdettiin  pakettivolkkarilla niiden vanhalle, autiolle kotitilalle hakemaan varastosta nauloja ja muita tarvikkeita. Hytissä oli vähän ahdasta kun se oli tarkoitettu vain kahdelle hengelle, mutta se ei kyllä minua ja Vaulasofiaa haitannut.

Se maatila on kymmenen kilometrin päässä täältä. Hirsirakennuksia pihapiiri täynnä. Minua kiinnosti kovasti ne rakenukset ja kyselin Pahkapentiltä jokaisesta rakennuksesta erikseen rakentamisvuotta, rakennuksen alkuperäistä tarkoitusta ja mihin niitä sitten on loppujen lopuksi käytetty. Sanoin, että voinko joku kerta tulla valokuvaaman kaiken tämän. Tottakai, sanoi Pahkapentti, tämä on minun lapsuuskotini ja hyvähän nämä olisi vaikka valokuviin talteen saada. Miksi et ottanut kameraa nyt mukaan. Enpäs älynnyt, vastasin.

Kun Pahkapentti meni sisälle vanhaan pirttiin, livahdettiin Vaulasofian kanssa navetan solasta rehuladon puolelle pussailemaan. Kohta Pahkapentti huusi, että eiköhän lähdetä ja me yritimme tirskumatta tulla piilosta pois. Oli jännä ilme Vaulasofian isällä kun se katsoi meitä.

Tultiin sitten tänne, purettiin lasti jota oli melkoisesti ja sitten ne lähtivät kotiinsa. Nyt on vähän haikea olo ja ajattelen, että tulisipa Vaulasofia pyörällä takaisin...

5 kommenttia:

meri kirjoitti...

valto,

voi meitä ihmisparsoja ja meidän rakkaudenjanoamme. näin viikonloppuisin sen oikein näkee, mistä se puhe ja puute on. ehkä suurin syyllinen rakkauden esteisiin onkin viikonlopun lyhyys. kaiken rakkaudessa pitäisi mahtua tapahtumaan yhteen viikonloppuun. pitäisi saada itsensä piukeaksi ja puoleensävetäväksi, niin että kapakkamarkkinoille tullessa voisi tavoitella parasta, sitä kohtaloa, jota varten on syntynyt ja häärännyt ulkonäkönsä, sisäisen sielunsa, persoonansa kanssa, kehittänyt tyyppinsä, niin että se varsinainen mitä kaiken piti olla, se kaikki mitä oli joka paikassa luvattu - voisi vihdoinkin alkaa! mutta se ei ehdi perjantaina edes käyntiin, kun on jo sunnuntai, ja selvisi taas, että kaikki on satua, valetta, elokuvaa, lehtijuttua, mainosta, kateutta, matkimista ja uskoa uskoon.

eihän kukaan lakkaa toivomasta rakkautta. ei rumin, ei arin, ei turvonnein, arpisin. ei kukaan ihminen pohjimmiltaan voi lakata odottamasta osakseen rakkautta. kuullessaan siitä, nähdessään sitä ei voi olla olematta sisimmässään tuskaisen kaihon vallassa, säälitellä osaansa, osattomuuttaan, toivoa, odottaa, huokailla ja vavahdella muistoista, tuntien värähdyksiä, tyhjiä nielaisuja, koko myllerrystä, suloisia tuskia, järjettömyyttä, valmiutta kärsimyksiin, kiittää nöyryytyksistä kuin hullu, vaikka hurma vaihtuu murhanhimoon ja hirteenmenoon. jokainen tahtoo sitä, miksi?

kyky herättää rakkautta, rakastaa, on ensimmäinen elinkeinomme vastasyntyneenä - elämän lopussa viimeinen. siinä välissä on se kadonneen rakkauden metsästys.

Ripsa kirjoitti...

Meri, Valto,

vaarallisinta on se, jos ei tule rakkautta missään vaiheessa. Kyllä minulla on semmoinen tunne että siitä syntyy sitten noita Breivikejä ja muita joukkotappajia, nuoria miehiä varsinkin, mutta on niissä ollut naisiakin viime aikoina.

Itse asiassa niin. Ehkä naisia on ollut enemmänkin, mutta siitä ei ole pidetty meteliä?

Minä olen seurannut Saria, Modenasta, taitaa olla Keksi sen blogin nimi, hän on adoptoinut vastasyntyneen kissan, jonka emo oli jättänyt auton alle, piiloon ilmeisesti.

Kissasta on nyt päivittäin kuvia. Se painaa jo 270 grammaa, ja silmiä on jo pikkuisen auki. Vanhempi kissa Maija on utelias sen suhteen. Olen siis ihastuneena miettinyt sitä, että täystyöllistetty Sari ottaa kissavauvan nimeltä Pino mukaan kouluun ja syöttää sitä nuken tuttipullolla joka toinen tunti, harjaa hammasharjalla ja seuraa miten uloste tulee ja hieroo sitä takapäästä jos ei ole oikein tullakseen.

Ihminen kissaemona! Olen ajatellut, että jos vauva ei saa rakkautta osakseen ihan syntymästään asti, niin kyllä se saattaa vaurioitua. Siitä voi tulla epävarma ihminen, epävakaakin.

Kyllä tämä nyt vähän pomppasi Valton aika ankaran miehisestä tarinasta ulos. Mutta nämä tytöt, nehän ovat niitä tulevia emoja?

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, keskeltä korpea, kynttilänvaloista iltaa.

Niin, tarinoissaan omaakin rakkaushistoriaa tapailee muistella Valto Ensio. Ei yks´yhteen, mutta jotain tungen aina mukaan.

Olenhan minäkin ollut epävarma nuori, mutta en likimainkaan niin lahjakas kuin henkilöni Ottoeinari.

Luin itse tämän(kin) Reubenin seksioppaan niihin aikoihin kun se ilmestyi enkä varmasti kotini kirjahyllystä sitä pihistänyt enkä kirjastosta lainannut. Olin silloin vasta 12-13-14 vuotias. Jos muistan likimainkaan, niin se mullisti kyllä käsityksiäni kovastikin, ehkä jopa vinoutti näkökulmaa seksiin, vaikka päin vastainen lienee kirjailijalla tarkoitus ollut.

Rakkaus; lisääntymisen kutka, ei sen kummempaa. Sehän me ymmärretään?

Ihminen aivoineen tästäkin on niin monimutkaisen asian kehitellyt.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, olen joskus kirjoittanut sellaisistakin kavereista, jotka eivät ole käyneet edes sillä hehtaarilla, jossa olisi toivoa ollut törmätä käsitteeseen rakkaus. Saatika että olisivat sitä päässeet missään muodossa toteuttamaan. Katkeria, yksinäisiä miehiä ja naisia niistä joukoista löytyy.

Mutta kuten Meri tavallaan kommentissaan toteaakin, niin kaikkea sen eteen yritetään vaikka ei ole harmainta aavistustakaan mihin kaikki voi johtaa. Ja kuinka harvoin se loppujen lopuksi on johtanut siihen, jota rakkaudelta on toivottu.

Oi meitä, joilta mieli on niissä myllerryksissä ruvelle mennyt jos on onnenkin tunteita sekaan saatu revittyä.

Hoivavietti emoilla on todistetustikin vahvempi kuin uroilla, mutta oireita on ilmassa, että lähentyvät toisiaan nämä ääripäät.

Kunhan eivät ihan mahdottomiin siinäkään menisi...

Valto Ensio kirjoitti...

"Halun ajamana illoin heitän surun verkot silmiesi valtamereen.

Korkeimmasta roviosta kurkottaa palava yksinäisyyteni viittoen käsillään kuin haaksirikkoinen.

Lähetän punaisia hätämerkkejä hajamielisille silmillesi jotka kimaltelevat kuin meri majakan ympärillä.

Kätket vain pimeyden, oma kaukainen naiseni, katseessasi häilähtävät joskus kauhun rannat.

Halun ajamana illoin lasken surun verkot silmiesi aaltoilevaan valtamereen.

Yölinnut nokkivat ensimmäisiä tähtiä jotka säkenöivät kuin sieluni kun sinua rakastan.

Yö laukkaa varjotammallaan ja kylvää sinisiä tähkäpäitä vainioille." Pablo Neruda