maanantai 3. lokakuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 5

Lauantai 1.7.1978 radiossa soivat lauantain toivotut, ulkosauna lämpiää ja luokoihin pöyhitty heinä tuoksuu pelloilla.

Tästä kehittyikin kova kesä. En ehdi viikonloppunakaan lepäämään. Nuori mies nyt yhen kesän jaksaa vaekka aejanvitaksena, sanoi Turusville kun sen kanssa tästä tuli puhetta.

Osa heinistä seivästettiin päivällä, mutta kun säätiedotus lupasi muutaman päivän helteitä, niin isä arveli luottaa tuuriin ja aikoi kuivattaa heinät luokoihin. Meillä on jonkun verran myös tuorerehua torniin poljettuna, mutta isä ja äiti eivät ole sen tekoon oikein mieltyneet vielä. Torni rakennettiin kolme vuotta sitten eikä kertaakaan sitä ole niin täyteen tehty kuin voisi.

Isä ja äiti menivät järvelle uistelemaan. Minä en jaksanut. Kuha ei vielä ole kuduillaan, mutta joskus sieltä silti joku tuppi vieheeseen erehtyy. Muutama hauki ainakin joita sitten savustetaan tai hiilloksella kypsennetään. Isä tykkää laittaa haukifileitä myös suolaan ja sitten se leikkaa niistä paksuja siivuja ruisleivän päälle.

Isä haki minut eilenillalla töistä. Vietiin Vaulasofia kotiinsa tullessa koska isäntä jäi vielä työmaalle vetelemään pressuja mökin katolle. Kerettiin nostaa perjantaina kattotuolit  ja naputella räystäslaudat sekä räystäiden osalle jo raakaponttikierroskin ympäriinsä. Kattohupakuorma tulee vasta ensi viikolla ja sitten mökki on "siänsuojassa" niin kuin Turusville sanoi holkkitupakkaa suupielessään pyöritellen. Pahkapentti lupasi pitää reilut harjakaiset jossakin sopivassa taitteessa. Ehkä jo ensi viikon lopulla.

Luin äsken Reubenin kirjasta prostituutiosta. Mitä siitä ajattelisi? Se on niin kaukana näiltä kyliltä. Kaksi ”nahkaksi” kutsuttua on kylän juoppojen hupina ja niistä kaikki tietävät. Ei mahtaisi sillä ammatilla yksikään nainen pitäjässämme pärjätä. Tai ehkä sitten, jos kiertäisi jollain pikkufiiulla koko läänin tiettyinä päivinä kuin kirjastoauto...

Maanantai-ilta 3.7.1978 leikkimökissä

Muurari tuli tännään. Ruholtaan isoluinen kolho ja harteilla soikea, hevosnaamainen, kalju pää. Ihan säikähin kun se aamulla rölähti ovella: Tämä majako se piisiä katolleen kaeppoo!

Sitten se romisteli kihveleineen, muurarinvasaroineen, vatupasseineen ja liippeineen Datsuninsa takakontilta sisälle eikä hiljaista hetkeä tontilla sen jälkeen koko päivänä ollut. Isäntä oli aamusta sille hanslankarina kun se naulasi muurausvihjeensä uunille tarkoitetulle valuvahvikkeelle keskelle mökkiä ja alkoi vaatia tiiliä ja ruukkia kätensä ulottuville. 

Iltapäivällä jouduin minä Pollenaaman orjaksi. Että se juoksutti. En osannut aluksi tehdä mitenkään sopivaa siitä laastista. Se viilsi paljussa jokaiseen satsiin kihvelillään viivan ja kohotti sitä alta ja jos se ei ”auennu ottavaks ku Holli-Ievan tavara”, niin uusiksi meni. Sama oli tiilien kanssa. Ne piti asetella just sillä tavalla kuin hän milloinkin siinä piipunmuurauksen kanssa sattui olemaan, että vasen käsi sattui heti tiileen eikä ”haronu tyhjee niin ku Vättö-Puavon rukkanen pakkasessa kun se kuselle yritti.” Telineitäkin sille jo piti korottaa yhden kerran minunkin. Ja kun en koskaan ennen ollut sellaista työtä tehnyt, niin meinasihan siitä perkules jos toinenkin Pollenaaman violetista suuhalkeimesta karkailla. Ihan huominen pelottaa, että onko se samalla tuulella vai oliko vain maanantaipäivän vittuilunhalua.

Vaulasofia lähti äsken pyörällä kotiinsa. Isänsä lähti jo päivällä asioilleen kaupunkiin saakka ja jäätiin nelistään Pollenaama, Turusville, minä ja Vaulasofia. Olisi ollut mukava iltapäivä, mutta se muurari pilasi sen.

Mutta kun Turusville ja Pollenaama lähtivät mentiin Vaulasofian kanssa uimaan. Sitten istuttiin laiturilla ja vain katseltiin järvelle ja juteltiin. Kerroin kaiken viime kesästä ja Lainasinikasta ja siitä, kun sen kanssa käytiin soutelemassa ja siitä, kun se sairastui. Vaulasofia on hyvä kuuntelemaan eikä se sitten sano turhia, tulee vain lähelle ja silittää ja suutelee.

Tultiin sitten kuuden maissa tänne leikkimökkiin. Hiplattiin, mutta ei sen enempää. Vaulasofia katseli minun kirjojani joita lukemiseksi olen tänne tuonut. Reubeniakin käänteli ja katsoi sitten minua ja hymyili. Vähän vaivaannutti, mutta se sanoi, että luetaan joku kerta yhdessä tätä. Sanoin vain että joo. Sitten taas vain oltiin ja vähän jotain räpellettiin. Kun yritin kättäni sinne, niin Vaulasofia kielsi, ettei nyt, ettei vielä, pitää olla varma. Ja kun se lähti, niin en tarvinnut kuin vähän esinahkaa sormien välissä singuttaa, niin ruilahti leikkimökin karkeaan lautaseinään sängyn takana.

Keskiviikko 5.7.1978  pian laskee aurinko leikkimökin ikkunasta katsottuna oikealla olevan, kumpumaisen saaren taakse. On siis aika myöhä kun lopetin lukemisen. Luin aluksi Reubenia, mutta se kyllästytti ja otin laukusta Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Mieltä kiehtova kirja niin kuin takakannessa sanotaan. Tämän varmaan Vaulasofiakin lukisi.

Kattohuopakuorma tuli tänään, ja muitakin rakennustarvikkeita.

Pollenaamaankin näkyy tottuvan. Eikä se sitten enää ärissyt kun opin tekemään mitä se käski. Turusville löi tänään Pahkapentin kanssa melkein koko katon umpeen. Vähän hidastuu näissä saatanan rontissa, tuskaili Turusville leikillisesti. Muurari kerkesi ensin muurata piipun kattotuolien välistä ja harjalta vähän ylitse valmiiksi. Sitten se lähti kotiinsa jo kahdelta ja sanoi, että huomenna ne pirut vasta seinillä loikkivat kunhan takkaa ja hellaa aletaan fuugailla piipunjuureen. Virnisti pirullisesti ja iski silmää. Teatteria kai se onkin koko mies.

Ei uni tule. Mietin töitäni ja syksyistä lukion aloitusta. Ajattelen Vaulasofiaa ja Lainasinikkakin tuppaa luomien taakse kun yritän niitä sulkea.

Tämä leikkimökki on tuotu Vaulasofian kotoa keväällä traktorilla rantojen jäitä pitkin. Pahkapentti oli ottanut vanhasta hevosreestä jalakset ja tunkannut ne mökin alle. Kiinnittänyt sitten kulmaraudoilla ja täkkipulteilla tukevasti ja ne tämän alla vieläkin ovat kun se harkkojen varaan on aseteltu. Hassun näköinen jostakin kulmasta kun sitä valokuvasin joku päivä. Aika tilava. Se on ollut Vaulasofian ja sen isosiskon käytössä. Täällä ne ovat kesäöitään nukkuneet. Dannyn, Markku Aron, Arto Sotavallan ja Sammy Babitsinin julisteita ovat niitanneet seiniin. Katossa on Bob Dylanin ja Johny Cashin pienet kuvat -repäisty jostain suosikista. Ja sitten on tyttöjen kirjoituksiakin. ”On tyyni nyt ei tuule nyt on tuulikin jo tyyntynyt, jos tuulis nyt niin tuuli nyt ei oliskaan nyt tyyntynyt.” Vaulasofia ja Armisisko 15.6.1974


Torstai 6.7.1978 ilta jälleen, 21.00

Vaulasofia ei ollut tänään kuin aamupäivän. Sen äiti haki firmaansa siivoamaan. Niillä on muutama linja-auto ja pieni matkatoimisto kirkolla. Äiti on mukava. Sen nimi on Astamirjami ja se antoi pusun Pahkapentin hikiseen otsaan kun tuli. Se on vähän isompi miestään tai sitten sillä oli niin paksupohjaiset kengät että näytti isommalta. Oltiin juuri lopettelemassa ruokatuntia. Kannoin Vaulasofian kanssa likaiset astiat valmiiseen mökkiin ja pestiin ne yhdessä. Vaulasofia suuteli minua ja sanoi, että on yöllä aina ikävä. Sanoin, että minäkin koko viime yön melkein valvoin ja ajattelin sitä.

Sitten piti kiireesti juosta laittamaan mylly pyörimään: sankollinen vettä, seulahiekkaa neljä, yksi muuraussementtilapiollinen ja taas neljä hiekkaa, yksi muuraussementti…

Ensi viikolla tulevat ensimmäiset saksalaisturistit valmiiseen mökkiin lomailemaan. Ovat kaksi viikkoa ja sitten tulee uusi ryhmä. Saas nähdä, millaista sakkia se on. Vaulasofian täytyy sitten ruuat laittaa kai tässä leikkimökissä vai mitenhän isäntä sen lie ajatellut?

Perjantai 7.7.1978 ja kohta on puoliyö. Kotona aitassa.


 Äiti 51 vuotta. Oli täytekakkukahvit odottamassa.

Tulin linja-autolla Vaulasofian kotoa. Sinne tultiin työmaalta sen isän kyydissä. Kävin niillä sisällä kun oli aikaa. Niillä on iso talo isolla tontilla. Tiiliverhoiltu, aumakatto. Rakennettu viisi vuotta sitten. Entinen vanha on purettu. Tontti on Vaulasofian äidin perintöjä. Joki menee ihan takapihan rajalla, pohjoisen puolella. Toinen päätysivu rajoittuu metsään ja toinen pääty Seurakuntatalon aitaan jonka takana on siinäkin vankkaa männikköä ennen rukoushuonetta ja kirkkoherran virastoa. Etupuolella on ainakin viisisataa neliötä vapaata tilaa jossa on hyvin hoidettua nurmikkoa, omenapuita, kasvimaa, mansikkapenkkejä ja nurkkauksessa pieni kasvihuone tomaateille ja pihatietä pääsee kapealle asvaltille, joka menee suoraan kirkonkylän keskustaan. Aika rauhallisella paikalla siis.

Vaulasofian äiti varmaan jo tietää, että me nuoret vähän..? Huomenillalla ajan moottorilla järvenselän ylitse. Sovin Vaulasofian kanssa, että tavataan kaupunkiin ennen kulkeneen vanhan maantien vanhalla sillalla. Mutta ensiksi on huomenna tehtävä kotona loppujen kuivien heinien latoihin kuljetus ja polkeminen. Ei niitä onneksi paljoa ole kun isä ja äiti ovat ahkeroineet viikolla.

Pahkapentti lupasi, että kun uuni on muurattu, niin harjakaishernekeitto laitetaan välittömästi muhimaan.


19 kommenttia:

meri kirjoitti...

valto,

ottoeinarista, vaulasofiasta ja lainasinikasta tulee mieleen että suomalainen tanssilava olisi näille ihmisille se paras paikka parsia sielua.

muistan vielä jotenkuten sen ajan kun suomalaisen tanssilavan kuningas oli saunapuhdas suomalainen mies. se oli lauantai-illan huumaa parhaimmillaan. lattia oli liukastettu kynttilällä, tuuli suhisi vienosti vetoisissa nurkissa, piikkikorot takertuivat kodikkaasti lattian rakoihin ja laulusolistilla oli olkaimeton iltapuku ja pitkävartiset hansikkaat.

mies valitsi. hän saapasteli toiveikkaan tyttörivin edessä, hylkäsi ja hyväksyi. käytäntö on sittemmin tuomittu naista nöyryyttäväksi, mutta ihan vaan näin meidän kesken; kyllä se oli jännittävää - kuin lottoarvonta viiden minuutin välein.

tiedän naisen, joka ei koskaan toipunut tangosta tanssilavalla. hän tanssi sen niin haltioituneesti, että voitti partnerinsa kanssa paikallisen tanssikilpailun. sitä hetkeä hän jaksoi muistella. sen muiston rinnalla arki haalistui ja painui taustalle. ikävä huonopalkkainen työ, vaivalloiset lapset ja avioerot unohtuivat; olihan hän kerran tanssinut tanssilavalla elämänsä tangon.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, minä tiedän tanssilavojen taikamaailman. Olen "parsinut" olematonta sieluani niin monen synkän hetken tullen tanssilavojen parketeilla, että enpä osaa kuvitella, mitä sen sijaan olisin tehnytkään. Voisin oikeastaan viettää tanssilavoja kiertäneenä humpaltajana vuoden päästä 40-vuotistaiteilijajuhlaa...

Lavatansseja olen ajatellut iskostaa myös näiden nykyisten lapsieni yhdeksi vaihtoehdoksi pusikoiden pussikaljoitteluille. Vanhin tytärhän niihin aikansa ehti paneutuakin ennen kuin alkoi lapsia päästellä maailmaan.

Tuo mökin rakentaminen on muuten ainakin taustasäteilyltään muistelua erään kunnan eräästä Hiekkaniemestä joka oli elämäni ensimmäinen rakennustyömaa. Olin silloin 14 v. Sanoivat sitä rakennuttajaa kylläkin "Pahkahulluksi", ja oli se kova kalastamaan... ja käymään moottoriveneellä järven poikki Kuopiossa vieraissa naisissa... ...ja ne sen jutut kun tuli sieltä..!

meri kirjoitti...

valto,

tangosta tanssilavalla on moni keski-ikäinen parisuhde saanut alkunsa silloin kauan sitten, kun maa oli vielä täynnä pieniä tanssilavoja eikä sekahakuja tunnettu.

pienet lavat ovat maasta jokseenkin kadonneet. niiden myötä katosi kuninkuus. alkoi suomalaisen miehen alamäki. pääseeköhän hän enää edes presidentiksi? niin vaikeiksi ovat ajat menneet. sääli miestä!

mitään tällaista ei varmaan olisi tapahtunut, ellei suomalaista tanssilavatraditiota olisi välillä päästetty rappeutumaan. vanhaan hyvään aikaanhan nainen ei edes voinut kieltäytyä, vaikkei tanssittaja olisi niin miellyttänytkään. miehet kun herkästi asettuivat hyljeksityn puolelle ja sen jälkeen sai valikoiva tyttö turhaan odottaa partneria.

tanssilavoilla on kuulemma taas elämää. keski-ikäiset käyvät verestämässä muistojaan. ja niinhän se tietysti on; jokaisessa meissä asuu pieni tanssilava. ja pieni lainasinikka. ja pieni ottoeinari. toivottavasti.

Riku Riemu kirjoitti...

Minulle tanssilavakulttuuri on jäänyt vieraaksi, tottapuhuakseni en tanssilavoilla tanssimassa ole käynyt kertaakaan. Minun maailmani olivat ensin koulujen konvat, sitten ravintolat ja yökerhot.

Kyseessä ei ensisijaisesti ole oma valinta, vaan oman kasvuaikani tavat. Jos jostain syystä olisin nuorena tanssilavoille hinkunut, olisi se edellyttänyt matkustamista pitkän vaivalloisen taipaleen päähän, ravintolat olivat lähellä. Tanssilavat olivat leimallisesti vanhemman polven harrastus, jota tuli välttää, niissä soitettu musiikki ei ollut sitä mitä halusin.

Jokainen sukupolvi haluaa tehdä eron edelliseen, edelliset ovat "vanhanaikaisia ja tyhmiä!"

Olematta koskaan ollut mikään parkettien partaveitsi, kyllä minä perustanssit valssia myöten joskus osasin, nyt saattavat nekin taidot olla ruosteessa. Ravintoloiden pienet tanssilattiat ovat lähinnä sellaista toistensa väistelemistä ja tönimistä.

Vaan se tärkein, kun en ole mikään himotanssija, pariutuminen, onnistui hyvin yökerhoissakin.

Ymmärrän hyvin niitä, joille tanssilavat ovat olleet ja ovat tärkeitä paikkoja, muistoineen ja tunnelmineen. Nostalgia on tärkeää, minulle se on hölmöä korvan kiinnipainamista Hurriganesin isoihin ämyreihin. Koulujen konvissa alkoivat ne hapuilevat kosketukset vastakkaisen sukupuolen kanssa, käynnistyen ihanasta onnesta: "Se katsoi mua!"

Ei mitään uutta auringon alla, muodot vain vaihtelevat. Minun nuoruuteni maailma on tämän hetken nuorison mielestä kaiketi uskomattoman typerää kivikautista junttiutta.

Tanssilavat jatkavat eloaan, ne eivät kuitenkaan 50-60-lukujen jälkeen ole ainoa vaihtoehto.

meri kirjoitti...

sarjassa mitä en ole koskaan tehnyt: en ole koskaan ollut diskossa tai yökerhossa tai tanssiravintolassa. en ole pistänyt hakuilmoitusta henkilökohtaista-palstalle.

muistat ehkä sen ajan kun sanomalehtien henkilökohtaista-palstat täyttyivät kaupallista seksiä kaipaavista, ja vakavampaa seuraa kaipaavat siirtyivät ilmoittelemaan järjestöjen lehdissä. niissä oli ainakin aukeaman verran ystäväilmoituksia.

näissä ilmoituksissa eivät varakkaat herrat etsineet tasokasta päiväkahviseuraa eivätkä akateemiset poikamiehet pitkäsääristä blondia tokion-matkalle. moni ilmoittaja oli jo eläkeiässä, ja haussa oli tavallinen kaveri tavallisiin tekemisiin.

perusasiat kerrottiin heti: 70-vuotias yksin jäänyt pullukka etsii mökkeily-ystävää, 28-vuotias pitkästä masennuksesta toipuva mies romanttista 16-40 -vuotiasta naista, 35-vuotias psyykkisistä syistä eläkkeellä oleva mies elämänkumppania, ja ylipainoinen 66-vuotias leskirouva hellää ja turvallista 60-71 -vuotiasta suomalaista miestä.

43-vuotias nainen helsingin läheltä ei etsinyt vain ulkoiluhenkistä miestä, vaan kertoi haluavansa tutustua ihanan söpöön, tummaan sänkiposkeen ja pikisilmään, urheilulliseen 45-vuotiaaseen erämieheen. mies sai kernaasti olla miehekäs, rehellinen, herkkä, puhuva ja pussaava sekä samalla rento ja silmäkulmassa piti olla pilkettä.

etelä-hämeessä asusteleva tasapainoinen ja rehellinen 28-vuotias mies toivotti sydämellisesti tervetulleeksi juuri Sinut, itsenäinen ja elämänmyönteinen neitokainen. itse hän oli tavallinen pulliainen, joka harrasti kaikenlaista, mutta ei seikkaillut ihmissuhteilla.

Riku Riemu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Riku Riemu kirjoitti...

Tuota pitää pohtia, nyt voisin varmaan laittaa ilmoituksen:

Ehdotoman tasokas, aina viimmesenpäälle tai yli oleva herrasmies ja gentlemanni hakee seuraa sinusta unelmieni muodokas nainen! Sinulla ei tarvitse olla paljon rahaa, jos muistutat Miss Suomea tai edes perintöprinsessaa.Hätätilassa muutkin haastatellaan!

Nimim. Hra 48, vauhtiviivat ohimoilla ja keskellä päätä

Riku Riemu kirjoitti...

Ja vielä että "eihän pieni dementia haittaa, ikänikin muistin väärin, hra 49"

meri kirjoitti...

ihminen on siitä raadollinen, että hakee ankkureita, turvaa ja elämänrakkautta. aina kun ihastuu, toiveet asettuvat siihen ihmiseen, ja sitä käsikirjoittaa päässään lopunelämän tarinan. ihmisen läheisyyden ja ymmärryksen tarve on niin suuri.

olihan se tarve aila meriluodollakin, kun hän etsii miehiä kirjeenvaihtoilmoituksilla. kun hän kuvaili tätä elämänvaihetta päiväkirjojen loppupuolella, hän nimitti sitä pikku-ukkojen sarjaksi.

mutta joskus ne kirjeenvaihtoeilmoitukset poikivat kauniin hedelmän. lauri, ikääntyvä vanhapoika, jäi vanhempiensa kuolemien jälkeen yksin. mikä saikaan hänet seuraavana vuonna panemaan kirjeenvaihtoilmoituksen lehteen? arvatenkin yksinäisyys, sillä hän valitsi tunteikkaan nimimerkin: tule lohduksi mulle. hän kertoi etsivänsä rehellistä naista ja lupasi tälle hyvän kodin ja raittiin miehen. vastauksia tuli melkein kolmekymmentä.

'kun mie sen helvin ensimmäisen kirjeen luin, niin mie ajattelin, että jos mikkään niin tämä kirje on passeli, tähän mie vastaan. mie päätin, että sille ainoalle mie kirjotan niin kauan kun hän kirjottaa ja sitte mie jään vanhaksipojaksi ja pysyvästi.'

helvi ja lauri menivät naimisiin ja lauri kirjoitti päiväkirjaansa:

'mie oikein hyppelin tuossa pihalla, kun minä olin niin iloinen. kyllä suuri muutos oli kun sai vaimon. se oli mulle ylionnellinen asia kun mie sain niin hyvän. mie en mikään enkelikään ollut. mie kun suutuin, mulla meni puhe hyvin harvaksi, mutta helvillä ei mennyt.'

Riku Riemu kirjoitti...

Uskon minä, Meri, tuon.

Kirjeenvaihtoilmoitus ei ole yhtään sen huonompi vaihtoehto kuin mikään muukaan. Varmaan tänään vielä käytetympi (internet) keino kuin aikaisemmin. Ihmiset liikkuvat vähemmän, nököttävät vain koneen äärellä. Minä en pystyisi, välillä luulen tekstejä osaavani lukea, mutta en kuitenkaan.Mistä niistä ihmisten ajatuksista tai olemuksista tietää kun kylmiä kirjaimia katselee.


Ettei menisi ihan ohi puhumiseksi, Valton kirjoituksia aina olen tykännyt lukea, mielenkiinnolla tätäkin. Mutta en minä osaa sitä enemmän sanoa, minä olen aina vihannut itseäni toistaa. Omat puitteeni tunnen, mielelläni luen toisenlaisia. Minä joka en osaa edes suoraan viivaa pitkin sahata, ei siitä mitään tule.

Minun tädilläni joka oli/on vain hiukan itseäni vanhempi, oli kaikki nuo Markku Arot seinällä. Sitten se halusi meile nuoremmilleen näyttää, piirsi tussilla "LOVE", sun muuta sellaista melkein koko seinän täyteen. Isoäitipuoleni, kansakoulunopettaja Aadolf, huusi jotain että: "Huiherramunjessussentään!" - Broidin kanssa ihasteltiin tätimme rohkeutta, niin se olikin.

Myöhemmin kun käytiin, tekstit oli peitetty valkoisella maalilla, mutta ne pystyi sen alta vielä hyvin lukemaan.

Riku Riemu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Valto Ensio kirjoitti...

Noniin, palasin askareistani. Niiden päälle otin tuossa raskaat nokoset niin että kuola oli kastellut tyynyn.

Näin unta Kakesta jota ammuin muutama vuosi sitten rakennustyömaalla runkonaulaimella kämmenselästä lävitse. Se pyssy oli hänellä siinä unessa ja varoitin kaikkia ympärillä olevia menemään kauas sillä Kake kiipeää yläkertaan ampumaan russakoita. Mistähän ne russakat tulivat? Oravia ja harakoita ja lokkejakin on joskus peloteltu naulapyssyn "sarjatulella", mutta että russakoita...

Mutta asiaan.

Riku, lavatansseissa minun kokemukseni mukaan ovat käyneet samat ihmiset (periaatteessa) kuin yökerhoissa, ravinteleissa ja raveissa.

Kolusin muutamat yökerhot ja soittoruokalat kiivaimpaan aikaan itsekin, mutta en niihin pysyvästi viehtynyt. Matkat kaikkiin huviottelupaikkoihin olivat jokatapauksessa pitkiä.

Tottakai tässä vielä sitä kolmatta, tai neljättä, elämänsykliä odotan, että alkaisin kulkemaan ravinteleissa jälleen. Mutta että ehättäisin, niin olisi varmaan elettävä 100 vuotiaaksi kuin Nyhtänköljän isäntä: http://www.youtube.com/watch?v=W6fc1wRC3z4&feature=related

Ravintolatansseista kaameimpia ovat hiihtokeskuksissa harjoitettavat. "Turistikompuroinneiksi" niitä Levillä kutsuttiinkin, mutta hauskaa sielläkin joskus oli kun vain öljysi kylkensä ennen kuin sekaan tunki.

Kirjeenvaihtoilmoituksen olen kerran laittanut minäkin. Olin varmaan 11-12 v ja lehti joku Koululainen tai Raketti: "Olen koulupoika korvesta, 11 vuotta. Haluan kirjoitella lettipäisille tytöille jostakin päin Suomesta." Ja siihen sai laittaa tietonsa osoitteineen eikä mitään nimimerkkejä tai poeterestantteja.

Yhden vastauskirjeen muistan suurinpiirtein (ajan värittämänä): "Terve. Himskatti. Minulla on pitkät letit, mutta en voi alkaa nyt sun kanssas kirjoitteleen, kun kerkesin alkaa jo kymmenen muun kanssa ja kymmenen oli mulla naapurin Raijan kanssa sovittuna rajaksi monenko kanssa aletaan. Olit yhestoista. Harmittaako? Anteeksi jos tuli paha mieli. Ystävällisesti laitan sinun osoitteen muistivihkoon jos joku toinen pois menee listalta tai jää linja-auton alle. Terveisin Maija viiva Liisa Mikkelin MLK"

Nuo laulajien ja idolien julisteet muuten palajaa mieliin hyvin kaikkien niiden nuorten aitoista ja vinttitiloista joissa he kesiään viettivät ja joissa tuli vierailtua.

Meilläkin oli isän rakentama aitta vuoden 1968 jälkeen kun muutettiin Unimäestä Pohjoismäkeen. Isä rakensi sen kauas päärakennuksesta metsän laitaan, että saivat äidin kanssa nukutuksi meteliltämme. Jos nyt kuvitellaan se aitta tähän edestä päin, niin oikean puoleinen oli jauhoaitta, keskellä tyttöjen aitta ja vasemmalla poikien. Ja koska siskoillamme kävi tyttökavereita, niin pianhan lautaisten väliseisnien raot alkoivat puukonkärkien avustuksella suurentua tirkistelyjä varten. Siitä ensimmäiset opit ovat tulleet, kuinka ovat tamponeja vaihtaneet, tissejään vertailleet ja joskus muutakin hävytöntä. Sitten myöhemmin jopa naapurin Hannu perhana peuhasi siskon kassa sillen ihan oikeestikin... Mutta aika hämärää niissä huoneissa oli koska ikkunoita ei ollut. Voita kyllä syötiin paljon, että hämäränäkö paranisi...

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, minun piti vielä miettiä tuota tanssilavakulttuurin muutosta tarkemmin.

Kun olen usealla lavalla käynyt (käyn edelleen joillakin enemmän, joillakin vähemmän), niin yksi yhteinen piirre niissä on säilynyt, eli tämä hakusysteemi. Ei niissä hevillä poiketa edelleenkään kirjoittamattomasta säännöstä, että miehet vastaavat hakemisesta pääsääntöisesti. Poisluettuna tietenkin sitä varten järjestetyt naistenhaku illat (mm. Pyhäsalmella kesätiistaisin ja Tyrnävän maankuulut) ja naistentunnit tavallisina iltoina. Silloin taas ei missään nimessä voi toisin päin tehdä, se on vakava rike eikä sitä anteeksi anneta kuin tuttujen kesken.

Tanssilavakulttuurissa muutos on koskenut tosiaan pieniä lavoja; niitä ei juurikaan ole ja Lapista ne ovat hävinneet tyystin.

Nämä megalomaanisiin mittasuhteisiin pyrkivät taas taiteilevat kannattavuutensa rajoilla. Muutamassa pyyhkii liiketaloudellisestikin katsottuna hyvin, mutta niissä talkootyövoiman osuus on kaiken kattava, kuten Sotkamon Naapurinvaara.

Helsingin Pavi on ihmeesti pitänyt pintansa. Senhän meinasivat purkaakin, mutta tanssikansan vastutus oli niin kova, että siellä se edelleen vain toimii. Panin itsekin siihen adressiin nimeni, aika oli jotain 1980-90 taitetta.

Nosturiyrittäjä Pekka Niska, itsekin kova tanssija aikanaan, yritti saada tanssilavan siihen Musiikkikeskuksen liepeille, mutta ei ehtinyt käydä "taistelua" loppuun kun sairastui vakavasti. Hänen "Poikansa" on taas tanssiyhtyneenä tosi suosittu ja monipuolisen ammattitaitoinen. Ja mikä hemmetin mekkala se siitä (Mustikkamaa?) toisesta aiotusta pääkaupunkiseudun tanssilavarakentamisesta syntyikään. Kuulema meteli ja autojen pörrääminen vie asukkailta lauantairauhan...

Täältä voi vaikka laskea, paljonko maassamme vielä on tanssipaikkoja: http://tanssi.net/fi/p/maakunnat.html

Siellä on osalla myös paikan historiat pääpiirteittäin kerrottuina.

Riku Riemu kirjoitti...

Tuo Nyhtänköljä muuten on suomalaisen jazzin suuri rumpali, nyt jo edesmennyt, Edward Vesala. Carolan versio oli jonkunasteinen hitti kun olin alle kymmenen. Tykkäsin, vaikka vähän minusta tuntui että sanat ovat tuhmat, tarkemmin en osannut kai määritellä.

Tuo sinun huumorisi on hienoa silloin kun sitä suvaitset esittää. Lettipäällä saattaa olla alkuperäinen copyraitti, mutta kahvit purskahti kun kirjoittamanasi vastaustansa luin.

Valto Ensio kirjoitti...

Kiitos Riku. Se on kumma kukka se huumorin kukka. Kun olin vielä telineillä, niin se oli niin jokapäiväistä, että mihinkähän se nyt tuppaa häviämään kun niin harvoin irtoaa?

Kuuntelin Ievan polokkaa, siinä on iloiset ihmiset laulamassa: http://www.youtube.com/watch?v=4om1rQKPijI&feature=related

meri kirjoitti...

huumori on elämässä ehkä kaikkein ihaninta. tällä hetkellä olen retkussa englantilaiseen ideal-sarjaan niin, että hervoton nauru vääntää vatsan rullalle.

komiikkaa voi tehdä melkein mistä vain. voi etsiä ympäristöstään arjen virheitä ja kummallisuuksia, jotka jäävät ihmisiltä huomaamatta. vitsin voi rakentaa yhtä hyvin evoluutiosta kuin kukkaruukustakin, kunhan siihen keksii epätavanomaisen näkökulman.

eniten kummasteltavaa löytyy - yllätys yllätys - seksistä. paneminen, seksuaalisuus, vonkaaminen. kaikki tuollaiset isot ihmisen asiat. onhan se kulunut aihe, mutta voi luoja, aina siitä löytää uusia kulmia.

seksiaiheiset vitsit eivät herätä juuri närää. sen sijaan tabuja ovat esimerkiksi sotaveteraanit ja vammaiset, joiden pelkkä mainitseminen on monelle liikaa.

minua naurattaa jari tervon romaanihenkilön nimi, lahnanen. ja se myyrää merkitsevä sukunimi, kontiainen. sekin nauratti, kun kulttuuriministeri stefan wallin sanoi että taide on yhteiskunnallinen ilmiö, jolla on sisäisesti itsekorjaava luonne. määritelmä on hieno mutta käsittämätön.

poliitikotkin naurattavat, koska he eivät itsekään ymmärrä omia lausuntojaan, mutta lausuvat silti, koska virka vaatii ja avustajat laativat.

Riku Riemu kirjoitti...

Meri, sinulla on nyt vähän ilkeä nauru.

Ota oppia minusta, joka itken jari tervosta kuullessani, poliitikoista kuullessani vollotan ääneen ja huudan autahyväjumalaa!

Lahnasen kuva minulla on kehyksissä seinällä, se on iltalehdestä leikattu kuva, jossa menee ensimmäistä kertaa perhesuunnittelukeskukseen, vaimikäseoli, töihin. Sieltä täysien roskisten välistä.

Seksille nauramisestakin minulle tulee Lahnanen mieleen ja sitten minua alkaa taas itkettämään.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, minusta vammaisten kanssa on hauska nauraa heidän vammaisuudelleen, ja terveen suhtautumisella vammaisuuteen. He osaavat sen, kuten monet maahanmuuttajat osaavat nauraa maahanmuuttaja-roolilleen, siihen liittyville kummallisuuksille ja jopa ennakkoluuloille, kielen kömmähdyksille jne.

Vammaisuuden lajeja on monia. Kehitysvammaisten kanssa on oltava myötäsyntyinen "viljeltävän" huumorin kanssa. Minulta kai se onnistuu kun olen lapsuuteni neljän vajaan veljen kanssa viettänyt. Heidän toilailunsa muuttuivat väkisin naurettaviksi, ei kai sitä kaikkea olisi ilman huumoria kestänytkään. Ilkeitä ei saanut olla, luonnollisia kyllä. Ymmärtämättömimmässä vaiheessa tuli syyllistyttyä ilkeilyynkin, mutta kai se vaihe ei kauaa kestänyt -toivottavasti-, sellaista ei halua alitajuisestikaan muistaa kovin tarkasti.

Poliitikoista puheen ollen, ulkoasiainministerimme Alexsanteri Stubbin sukunimen ruotsinkielinen, moni-ilmeinen tarkoitus vähän naurattaa kun sitä vääntelee vaikkapa kysymyksiksi:

Onko ministeri Alexanteri kantona kokoomuksen kaskessa?

Entä onko ministerimme viime aikoina päässyt ampumaan sängelle?

Kuinkas olisi, herra ministeri, jos vähän typistettäisiin sitä Kreikkaan suunnattavaa avustusmallia? ...

meri kirjoitti...

teissä, valto ja riku, on jotakin samaa huumoria kuin fingerporissa, joka on nostanut kotimaisen puujalkahuumorin ihan uudelle tasolle.

hyvä huumori sijoittuu mukavan karhealla tavalla groteskin estetiikan ruumiin- ja sielunmaisemaan. joku ankara kriitikko voisi väittää että tällaisista fingerporilaisissa kielellisistä ambivalensseista ei saada esiin paradoksaalisia syväkerrostumia, mutta minä olen eri mieltä.

sitä paitsi meille yksinkertaisillekin pitää olla huumoria. ymmärrän hyvin että laadukkaan sarjakuvan tehtävänä pitäisi olla meidän moukkien sivistäminen, mutta ei voi mitään että esim. kirurgi joka kastraation aikana ihasteli kissaa, joka tulee paikalle heti kun kasseja avataan, nauratti ihan perkeleesti.

umberto econ ruusun nimi -romaanin luostarin jorge-munkki pitää aristoteleen komedia-teosta niin vaarallisena, että sivelee sen sivut myrkyllä. pystyäkseen kääntämään yhteenliimautuneita sivuja kirjan lukija nuolaisee refleksinomaisesti sormiaan - ja myrkyttää näin itsensä hengiltä.

jorgen mukaan aristoteleen kirja on vaarallinen, koska siinä tajutaan naurun vapauttavan ihmiset pelosta. ihmisiä on estettävä näkemästä naurun vallankumouksellista, valtasuhteita kumoavaa voimaa, koska nauru vapauttaisi ihmisen myös jumalan lakien kunnioituksesta. nauru on paholaisen ase.