keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Ottoeinarin päiväkirjasta 10 (viimeiset sivut)


Torstai 3.8.1978 Hyvämaineisen saaressa

Soutelin saaren rantaan melkein heti töiden jälkeen. Poimin sankollisen mustikoita rantaa kiertävästä kuusikosta. Niitä ei tänä kesänä ole kovin paljoa tullut tavallisiin paikkoihin mantereella. Pahkapentti sanoi päivällä, että Hyvämaineisen saareen kannattaa mennä mustikkametälle. Houkuttelin Vaulasofiaa mukaani, mutta sen piti mennä illaksi taas siivoamaan linja-autoja.

Eilen ja tänään paneloitiin mökin laipiot. Kuparinaulojen vasaroiminen on aika vaativaa työtä. Vääntyvät helposti ja kun kannat ovat pyöreät, niin vasara luiskahtaa siitä helposti paneeliin ja tulee runtu. Oksakohtaan  pyöräytin käsikairan pienellä terällä esireiän, ei olisi kyllä muuten uponnut. Naulausrivit piti saada kulkemaan suoraan ja silloin ei voi oksaa kiertää tai jättää naulaa lyömättä. Turusvilleltä sekin homma kävi. On varmaan monta miljoonaa naulaa elämässään hakannut "terävä piä eellä puuhun" niin kuin se itse sanoi. Se täyttää ensi sunnuntaina 60 vuotta. Sanoi syntyneensä kapinavuonna 1918 punikki-isän kuudentena siitoksena. Sen jälkeen ei siihen perheeseen ketään enää syntynytkään. Isä oli viety alkukesästä eikä se takaisin enää tullut. Isä ei ollut osallistunut itse kapinaan, mutta oli ollut sillä kylällä tunnettu kommunisti. Sen se Turusville vielä sanoi ja sitten napsautti suunsa kiinni. Näytti, että sille teki ikävän olon itselleen tuntemattomasta isästä kertominen.

Yksi toinen päivä Turusville  puhui vähän omasta sota-ajastaan kun siitä kysyin. "Melekkein koko huviretken tein, vuan ihan lopussa tuli sirpalesaatana tuohon koepeen." Samasta kranaatista oli kuollut ensimmäistä päiväänsä poteroon komennettu poikanen ja toinen Turusvillen ikäinen veteraani. "Siellä ne sen suolet roikkuivat kesäpusakan mutkassa petäjänjuurakon piällä kun minua alettiin raahata taaemmas..." Sanottuaan tuon Turusville komusi taukolinjakkaasta ulos, pani sätkän holkkiin ja kävellä linkkasi vähän matkaa maantielle päin, seisahtui portinpielipaaden eteen ja katseli mäntyjen latvoihin harmaatukkaista päätään puistellen.

Sunnuntai-ilta 6.8.1978 kotona aitassa

Vähän sataa vaikka pilviä ei juuri taivaalla ole. Eilen ja tänään pinosin isän kanssa loputkin halot ja saunapilkkeet liiteriin ja yhteen tyhjään latoon. Niitä on varmaan kuusikymmentä mottia jos ei enemmänkin. Mitattiin silmämääräisesti koska isä on ikänsä tehnyt polttopuita niin ei sen tarvitsekaan mitan kanssa ookailla. Syksymmällä pitää tehdä vielä toinen samanlainen pumpsi jotka menee sitten myyntiin. Rasiin kaadetut koivu- ja leppänrangat on kaikki karsittu jo ja kerätty metsästä navetanpäätylanssiin, ja niitä kyllä riittää.

Pikkusisko on parantunut kokonaan. Äidin pitää sitä toppuutella, ettei vielä yrkäile mihinkään raskaampaan hyppelyyn. Ensi viikolle oli tullut kutsu loppukokeisiin sairaalaan. On siellä kaksi päivää. Isoveli oli nyt viikonlopun käymässä. Isä lähti äsken viemään sitä yöjunalle. Silläkin alkavat kohta opinnot. Se on kasvanut pituutta, tai minusta näytti siltä. Ja kun oli kasvattanut viikset, niin tuntui vieraalta aluksi. Se on tavannut jonkun tytön viime keväänä ja menevät kuulema kihloihin lähiaikoina. Äiti ihmetteli, ettei se tuonut miniäehdokasta näytille. "Ei se voinut kun meni viikonlopuksi Imatralle." "Mittee se sinne?" "No, kotonaan käymään." "Jaa, sekö on Karjalanlikkoja? Näytähän ees kuva." Velipoika kaivoi lompsastaan värillisen kasvokuvan josta katsoi nauravainen nuori nainen. "Onpas tytöllä sysimusta hiuspehko", sanoi äiti ja näytti kuvaa isällekin.

Tiistaina 8.8.1978 leikkimökissä iltapimiällä

Eilenaamulla lähdettiin isän kanssa jo neljältä järvelle. Nostettiin kalaverkot luotojen kupeilta. Niissä oli muutama kuha, lahnoja ja haukia. Jokunen iso ahvenkin oli tarttunut selkäevistään. Sitten isä ajoi minut toiselle puolelle rantaan josta Pahkapentti ja Vaulasofia hakivat kyytiinsä ja ajettiin tänne työmaalle. Aika pitkä päivä siis eilen kun vielä illasta jatkettiin laituriarkun valannalla isännän kanssa. Sitä olin laudoittamassa päivällä Turusvillen apuna. Ensiksi piti piikata käsin lekalla ja vanhalla porakangella pohjakallioon kolot tartuntaharjateräksille ja sitten tehdä raudoituskehikko ennen kuin pykättiin vormaus ympärille. Nyt on vesi alhaalla, niin ei jäänyt kuin yksi laudoituskierros veden alle.  Koko oli 2x1x0,5. Betonia meni kuution verran, mutta onneksi on iso hihnamylly niin saatiin valu pariin tuntiin tehdyksi. Mutta melkoinen lapioiminen myllyyn ja sitten ruukin kärrääminen kapeaa laakonkia pitkin viiden metrin päähän rannasta. Yhden satsin kanssa mulskahdin järveen, perhana. Pahkapentti oli tikahtua nauruun kun kiskoi minua ja kärryä sieltä pois. Virnuili: "Ennen ei kenestäkään kärräriä tule ennen ku se on siihen hommaan kastettu..."

Vaulasofia lähti äsken pyöräilemään kotiinsa. Kun oli rakasteltu, puhuttiin työmaan jälkeisestä ajasta. Ihan selvää se on, että tykätään niin paljon toisistamme, että ei se tähän lopu. Lukio pitää molempien saada käydyksi, se päätettiin, vaikka Turusville päivällä vähän virnuilikin nuorten tekemille päätöksille kun siihen suuntaan ääneen tauollakin juteltiin. Mutta sitten se sanoi, että nuorten maailma on nykyisin ihan toinen kuin silloin kun piti tappajaksi opetella.  "...yrittäkee ja kovasti, elekkeekä sotaintoiluihin osallistuko", se sitten sanoi vakavalla naamalla.

Tuossa leikkimökin takana pienen kuusen oksassa on ampiaisilla pesä. Melkoisen kokoinen ja pörräävät siinä ympärillä, mutta pistänyt ei ole vielä vaikka siitä joka päivä kuljetaan ohitse. Tottuukohan ampiaisetkin ihmisiin? Kotona aina hävitettiin räystäsalusista ja navettasolasta ampiaispesien aihiotkin heti kesän alusta. Joskus joku jäi huomaamatta ja sitten sai niitä pelätä kun hangottiin heiniä rehulatoon. Äiti ei ainakaan kestä yhtään ampiaisen pistoa kun sillä alkaa henkeä ahdistamaan. Isä taas ei mokomien pistoista paljoa perusta, mutta käärmeeltä se litistelee kepillä heti pään jos navettapolulla yhyttää. Minua yksi puraisi pienempänä, mutta ei sääreen tullut kuin kaksi pientä, vähän aikaa punoittavaa reikää. Ihmettelivät, kun ei edes turvottanut. Ukki sanoi, että ei kyy tyhmä ole että se ensimmäiseen iskuunsa kaikki myrkyt tuhlaisi. Se vain pelottelee ensin ja jos et usko, niin tömäyttää koko latingin.

Perjantai 11.8.1978 Vaulasofian luona illalla

Eilen oli Laurin nimipäivä. Saikaranlassi ei nimipäiviään enää vietä.  Eilen minulla myös oli vapaapäivä koska olin sen hautajaisissa. Siellä eivät papit puhuneet kun se ei kuulunut kirkkoon, mutta sen väsyneen näköinen isä sanoi muutaman, raskaan sanan, ja velisulevi sekä yksi sen toimittajakaveri harrastajateatterista. Väkeä oli paljon. En tiennytkään, että Saikaranlasse oli niin pidetty. Tiedoksi tuli myös, että sillä oli aivokasvain ja se oli perisyy itsemurhaan. Kun arkku oli avoinna hautausmaan ruumishuoneen ovella, Juliamarketta pani ensin kaksi sormeaan huulilleen ja painoi ne sitten nyyhkyttäen Saikaranlassen rauhallisen näköisille huulille. Minäkin hyvästelin Lassen laittamalla käteni sen kylmälle kädelle jotka oli laitettu kahtapuolen ruumiin sivua valkeiden kääreiden päälle. Haudalla soitti sen toimittajakaveri kitaraa ja lauloi englanniksi beatlesin Yesterdeyn. Taisivat kaikki itkeä sillä beatlesit olivat Saikaranlassen mielimusiikkia.

Tänään olin viimeisen päivän Pahkapentin töissä. Turusvillelle jäi mökissä vielä paljon tekemistä ja oma rantasauna sillekin kohdalle rakennetaan. Kaivinkone kävi jo pohjankaivuulla ja levittämässä sorapatjan. Linjapukit tehtiin vielä ennen minun lähtöä tänään ja vedettiin linjanarut osinpäin kohdilleen. Vähän haikeaa oli lähteä pois, sillä pidin Turusvillen kuivasta huumorista ja sen hyvistä neuvoista. Sanoi se mullekin: "... eipä pitkään aikaan ole ollut yhtä nohevaa apumiestä hänellä, että jatkahan vain tälle alalle kun sulla näkkyy tuota laskupiätäkin olovan. Vuan tähtee tarpeeksi korkeelle ettet selekääsi tarvihe montuissa ja telineillä keikkuissasi särkee..."

Toisen mökin asukkaiksi tuli tällä kertaa kolme saksalaista pariskuntaa, nuoria ihmisiä nekin. Heti alkoivat saunoa ja molskutella järvessä, ja ilman rihmankiertämää kaikki kerralla! "Ee nuita sak´manneja kyllä yhtään hävetä, saatana", totesi Turusville omantapaisesti kun katseli laiturilla toisiaan halailevaa, alastonta nuortaparia. "Kohta ne varmaan naipikin tuossa silimien alla kunhan tuo mies tuosta vielä kovennoo..."

Minä sain kotoakin vapaan viikonlopun eikä Vaulasofiankaan tarvitse siivota nyt yhtään linja-autoa eikä toimistoa. Huomenillalla aikoivat Pahkapentti ja Astamirjami lähteä taas kaupunkiin humpalle ja ottavat minut ja Vaulasofian kyytiinsä. Houkuttelin isää ja äitiäkin lähtemään. Empivät, mutta ehkä ne tulevat sinne omia aikojaan koska alkaa olla viimeisiä kesätansseja. Esiintyjinä ovat Reijo Taipale ja toisena Pauli Räsänen, että varmaan on tungosta.

Maanantaina alkavat sitten lukioaherrukset. Eipä ole paljoa kerennyt miettiä sitä ja nyt, kun koulun alkaminen on ihan tuossa kohta, niin kummasti ajatus sen parissa askartelee. Mutta liekö tuo muuta koulunkäyntiä kummempaa. Minulle kun se on niin helppoa ollut tähänkin saakka moneen kaveriin verrattuna.

Kesän saldo on ollut kuitenkin elämäni paras Saikaran kuolemaa lukuunottamatta, ja kun pikkusiskokin selvisi aivokalvontulehduksesta. Opin paljon rakentamisesta ja kun tuli Vaulasofia siinä mukaan kuin suunniteltuna, niin voiko ihmisenalku parempaa kesää koskaan kokea.

Tämän vihkon kaikki 200 sivua täyttyvät näihin riveihin sopivasti. Aloitanpa sitten lukiovihkon ensi viikolla. Ja kirjetarpeita pitää hankkia sillä emme varmaan joka päivä tapaa Vaulasofian kanssa...

10 kommenttia:

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Tämä oli mukava, mainio tarina loppuun asti. Kovasti on Valtossa romantikon vikaa, vaikka hän peitteleekin sitä näyttelemällä tiukan linjan biologistia...

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju, tahallani laitoin romantiikkaa peliin. Tai sitten se nuori mies, mitä itse noihin aikoihin, ja sitä aiemmin, vielä olin, kampesi tähän kirjoittamaan.

Oikeastaan kun ajattelen, haaveilin nimenomaan itselleni jotain tuontapaista, mutta ei se siihen suuntaan kallistunut lainkaan. Elämänlaiva kallisteli kyllä, mutta mutta...

Vaan hyvä että koit tämän nimenomaan mukavana tarinana. Sellaisen halusin tehdä joskus ja joskus sitten näköjään onnistuu...

Liisu kirjoitti...

Kun tätä luki, oli tunne, että käveli maisemassa, jota sanat värittivät. Tuli mieleen, että ihmisten elämä ja asuminen on paljolti riippuva sanoista, joilla sitä kuvataan. Vaikutelma on rehevä, työteliäs, mutta sairauksien varjostama. Tapahtumat jokapäiväisiä, mutta syvästi koettuja. Jälkimaku, joka kaikista näistä teksteistä jää, on aito ja välittävä. Itsekkyys tuntuu puuttuvan kokonaan. Sen tilalla on tiivis yhteys lähi-ihmisiin. Kaikki muu tuntuu kaukaiselta ja yhteisön ulkopuoliset oudoilta kummajaisilta.

Jotain hyvin juurevaa ja vahvaa näissä teksteissä on. Ja merkillepantavaa mielestäni on asioiden ja tapahtumien luonteva vastaanotto. Ei liikaa tunteilua. Se mikä tapahtuu, tapahtuu. Vähän sitä voi ihmetellä, mutta riehaantua ei sovi. Kaikki on ikään kuin lujalla pohjalla, koko elämä. Kuolemakin.

Valto-Ensio kirjoitti...

pikkuliisu, ehkä mainitsemasi "juurevuus" lähtee siitä, että kirjoittaja, siis minä, olen elänyt tuollaista elämää tietyiltä osiltaan haaveilun lisäksi. Ainakin rakentamiseen ja maatalouteen liittyvät tapahtumat ja ihmiset ovat tuttuja ja niistä on tavallaan helppo kirjoittaa; tuntuu jopa hyvältä kun saa aidon lauseen jotakin tointa kuvatessaan aikaiseksi.

Ja minä uskon, että tällaisia ottoeinareitakin tuttavapiireineen ja hyvine läheisineen on olemassa.

Ja sitten vain jostakin näitä tarinoita kumpuilee. Isohan mulla on piä, että sieltä kai...

Anonyymi kirjoitti...

hyvä valinta laurin hautajaisiin tuo yesterday. eilinen tavoittaa mielen tiedostamattomat kerrokset paremmin kuin levyllinen terapiamusiikkia, joka ei välttämättä ole oikotie onneen.

rauhoittavaa ja lohduttavaa mediaatiomusiikkiahan on myyty jo pitkään; levyillä on kaupan shamaanin henkäilyä eheyttävään tarkoitukseen. markkinointi se siinä taas myötäilee kysyntää ja luo uutta - vai mitä?

martti-enoni toivoi hautajaisiinsa joel hallikaisen kuurankukkaa, joka on niin kuin enokin oli: tyypillinen suomalaisen miehen tarina, jossa jäiset kukat voi tulkita jäisten tunteiden, jähmettymisen, masennuksen symboleina.

toinen martin toivomus oli irwinin rentun ruusu - suomalaisten juoppojen internationaali.

kummatkin laulut tuovat esiin tunteita, joita martti ei arjessa uskaltanut tai osannut tunnustaa. hallikainen ja hammarberg loivat ongelmalliselle enolleni empaattisen tunteen siitä, että joku toinenkin on kokenut samaa tuskaa.

ps. laurin nimipäivä on 10. elokuuta.

terv. pilkunpuolittaja

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, kun kirjoitin tuota hautajaislaulu-kohtaa, niin mielessä kävi muutakin musiikkia, mutta alitajuntani sanoi, että se tai tuo siellä takaraivon puolella; ei mitään suomalaista tällä kertaa ja koska kuvittelin Saikaranlassen elämää taaksepäin, niin kyllä siellä terävänä hahmottuu juuri Beatles-musiikki. Niin kuin itsellenikin vaikka en mikään fanittaja sille(kään) ole.

Minulla oli myös mielessä kirjailija Laura Latvalan hautajaiset 1986 syksyllä(olin kutsuttu, mutta en päässyt) jossa oli laulettu ihan jotain muuta kuin virsiä; jälkeen päin sain kuulla hautajaistunnelman olleen niin kuin Laurakin:

"En huoli hämmästyttää kummallisuuksilla,
näin nukkavieruna olen parhaiten tunnistettavissa.

Minä tunnen omani
ja omani tuntevat minut.

Pentti Saarikoski oli terveys piilevänä,
minussa taas kauneus-
se kehkeää vain rakastaville silmille,
silloin häikäisen.

Silti naamioin yhtenään.
Matkustan inkognito." (Laura Latvala, Elysiumin kultaiset kentät 1986)

Ps, pilkupuolittajalle: olin laittanut kuukaudeksi yhettätoista (11), nyt se on kaheksas (8) joten Laurin päiväkin asettuu kontekstiinsa.

ps.ps. Laurin päivänä ennen vanhaan virittivät mehtämiehet loukkunsa...

Valto-Ensio kirjoitti...

http://www.youtube.com/watch?v=S09F5MejfBE&feature=related

Raili kirjoitti...

No nyt tuli Ottoeinarin päiväkirjan otteet luettua. Jätin en tarkoituksella tälle lomaviikolle jotta saan rauhassa nautiskella noista tunnelmakuvauksista päiväkahvin ohessa. Kyllä näissä teksteissä taas selvästi näkyy taitosi rakentajana ja kirjoittajana sekä kykysi eläytyä ihmisten tuntoihin. Nuo viehättävät nimet minua jäivät mietiyttämään. Voisiko jollain kylällä todellakin olla tapana puhutella ihmisiä noin pitkillä nimillä vai onko kyse Ottoeinarin tai Valton "niminautiskelusta". Omassa nuoruudessani kaikki nimet lyhennettiin mahdollisimman lyhyiksi kutsumanimiksi. Biologian opettajan "virallinen" lempinimi oli kyllä Hunajapupu mutta Hunis oli kuitenkin kutsumanimi.

Raili kirjoitti...

Naamakirjassa olen hiukan oppinut nuorilta ystäviltäni nykykieltä. Tyttäreni kanssa kerran höpsöilimme siitä kuinka heidän sukupolvensa vanhainkodissa ehtivät keskustella pikaisen vaipanvaihdon ja lääkkeiden annon lomassa "ummet ja lammet" kun viestintä on tyyliä "lol", "aww", "omg" jne.

Valto-Ensio kirjoitti...

Oi Railireilu!

Savolaisten valtaamilla työmailla ainakin oli/on joskus tapana kutsua ihmisiä suku-etunimen sekoituksella: "Turusville", "Viänäskalle", "Eskelisunto" jne.

Siitä keksin (ihan itse) ruveta hahmottelemaan myös etunimiä samallaviissiin. Eikä kukaan silloin välttämättä pysty väittämään tai vastuuseen vetämään, että hänestä se nyt kirjoittaa. Saan näin vähän arempiakin asioita kenties julki joskus sitten, kunhan opin kirjoittamaan...

Muuten pidän valtavasti tästä nimienkeksimisestä. Niissä käytän osittain ehkä olemassaolevan tuntemani ihmisen nimeä, mutta etsin ja löydän sille pian vastinparin joka sointuu omasta mielestäni mukavasti sekä tarinaan, että kertomuksen henkilöön. Siten saan ikään kuin ihmisen elämään; se on minun alullepanemani; olen sen isä, luoja.

Siis olet oikeassa "nimi-ilottelusta".

Tuossa uusimmassa tarinassani ihmiset ovat oikeita. Se kertoo omaan elämääni littyvistä tapahtumista, melkein suoraan omasta vihkosta kirjoitettu ja päivämäärän mukaisesti tiettyyn aikaan sijoitettu. Toinen siihen liittyvä juttu on valmiina myös.