sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Isä saapastelee lupaa kysymättä uniini

Lauantai 20.9.1986

Isä riiputtaa Uniaholta ampumaansa soidinmetsoa pyöreässä nyrkissään. Vanha espanjalainen yksipiippuinen savuaa kainalossa.

"Mihin panitte sieluni?"

Isä löytää sammalmättäästä viinapullon. Kiertää korkin auki. Ähkäisee. Oikoo nenäänsä joka pongahtelee poskelta toiselle. Isän takaraivonahka rempsottaa irrallaan tuulessa. Verinen kalloluu on puhki.

"Perkeleen patolookit kun kirvehtivät piän halaki!"


Keittiön pöytä on mäntylankkua. Sen oksankuviot ovat ruskeita ja puunsyyt ovat kuin kynttilänliekit niiden ympärillä. Tiskikaapin alta antaa loisteputki vaimeanvalkeaa valoaan maalatulla kahitiiliseinällä olohuoneesta erotettuun tilaan. Katselen ruskeapuitteisesta ikkunasta ulos kirkonkylän valaistuun yöhön. Piirtelen puiden ääriviivoja vihkooni. Petäjiä näkyy viisi ikkunasta pohjoiseen. Piirrän kruunupäisen kopeloimaan prinsessaa, vuoroaan odottamaan kaitanaamaisen ja radiomaston vilkutusta vasten isonenäisen kirves olalleen. Katuvaloon kaarran lyijykynälläni mulkkuoksaisen ja variksen raakkumaan yhden oksan tyngälle.

Makuuhuoneessa vaimo möykyttää epilepsiakohtauksessa sängynpäätyyn. Rytmikkäästi, ja aina oikealla jalalla. Keskeytän piirtämisen ja kirjoittamisen. Huokaan. Laahustan ohitse lastenhuoneen lyhyen käytävän päähän, avaan oven. Seisahdun kynnykselle katsomaan pienen yölampun valaisemaan huoneeseen. Peitto on pudonnut lattialle ja lakana on sijoiltaan eikä patjakaan ole kuin puoliksi sängyssä. Vaimo makaa yöpaita korvissa ja selkään päin kaarelle vääntyneenä jalat osittain sängynreunan ylitse taipuneella patjalla.

Nostan patjan alta tukien koko lastin takaisin sänkyyn, käännän täristävää kehoa kyljelleen, oion jalkoja, päätä, käsiä ja pyöräytän sormella suun sisäpuolta; kieli on tallessa. Nostan peiton ja peittelen, kohennan tyynyä, silitän hiestä märkiä, pitkiä hiuksia. Tyynyllä on verta ja kuolaa ja käännän sen vielä toisin päin  vaimeasti yihkivää päätä varovasti nostaen.

Istahdan sängynreunalle, hieron peiton alla tutisevaa selkää. Tuntuu, ettei kohtaus mene ohitse koskaan.

Miten paljon ihminen tuollaisia kestääkään. Vuosia. Koko ikänsä.

Entä minä?

Katson muistini muutaman vuoden takaiseen kalenteriin. Tulin elokuussa 1980 Kemiran kaivokselta yövuorosta kotiin. Vaimo makasi maha pystyssä sängyssä liikkumattomana, silmät selällään. Kieli oli kääntynyt epilepsiakohtauksessa syvälle nieluun. Survaisin keskisormeni sen limaiseen mutkaan ja vedin, vedin. Veri ja kuola tyynyllä oli kuin punainen sohjo lastukolla. Vaimo korahteli ja lellui petillä velttona. Puhalsin suuhun ja painalsin rinnasta. Korahtelu muuttui pitkäksi sisäänpäin törähdykseksi ja lepattavat huulet aloittivat katkonaisen huokumisensa.

Yläkerran jehovalaistytöt soittivat ambulanssin.

Nukahdin KYKS:n kahvion tuolille. Unessa ajoin dumbberia kaivokseen ja murskalle, eestaas. Hartikaisen Enska polki piisamihattuaan apatiittiliejuun murskan edessä. Kirosi, kun kippasin liian hitaasti kivikuormaani murskaan. Murskakartio juuttui kiinni kun nostin lavan äkkiä pystyyn ja koko kuorma humahti laariin. Pitelin kaksinkäsin Enskaa kurkusta. Enskan kasvot muuttuivat vaimoni kasvoiksi, sinertyivät. Saatananperkele, huusin.

Kahvion tyttö ravisteli kädestä. Kysyi, mikä hätänä?

Sonja syntyi sitten muutaman viikon päästä terveenä.


Pyyhin hikeä vaippaharsoon. Oion pitkiä, imekkeisiä hiussuortuvia tyynylle. Kohtaus alkaa hellittää ja hengitys muuttua tasaiseksi. Painan käteni sydämen kohdalle. Syke on vieläkin voimakas, särähtelee kylkiluissa ja takana lapaluussa.

Itkettäisi.

Sonja tassuttelee lastenhuoneesta vessaan, istahtaa unissaan lattialle. Nostan pytylle. Ohjaan takaisin sänkyynsä. Hipaisen lapsia vielä poskista, kohentelen peittoja.

Radiomastossa vilkkuu. Siilinjärvi nukkuu. Yläkerran kirjastossa on kuolleiden kirjailijoiden Mukkula. Isä lahoaa kuusenjuurella tästä kaksisataa metriä etelään. Äiti ja veljet asuvat kilometrin päässä Simonsalossa.

Haluttaa pois täältä.

Pitäisi neuvotella vaimon kanssa.

Se ei jaksa nyt, eikä huomenna. Ei vielä ensi viikollakaan. Minä päätän vähäisillä kyvyilläni, ja aina väärin.

Epilepsia, mitä se on?

Vaimo tietää kahdenkymmenenseitsemän vuoden kokemuksella. Minulle tuttua ovat verinen kinovana poskella, elottomat silmät ja kohtauksessa kaarelle taipuva ihmisen varsi. Lääkepurkit keittiön kaapissa. Sairaalaviikot ja -kuukaudet kun äiti on lapsilta pois. Hätäkeskuksen numeron muistan.

Tampereelle olen jo tilannut työhaastatteluun ajan.

Sekin on niin pimeä paikka syksyllä. Kun kävin, lapset leikkivät kuolleissa lehdissä Hämeenpuistossa ja Pyynikin pyörivä teatteri oli käännelty talviteloille. Kauppahallissa ostin viidellä markalla mustaa makkaraa. Ryppyinen ukko kahviossa ähki luodiniskemiä lonkassaan.

"Tampere on erelleenki punanen. Mää ainaskin, ja naapurin Kuokkala."

Sanoin sille muuttavani tänne.

"Jahahs, se o sitte reilu peli semmottinen. Suomessa nääs saa muuttaa mihi haluaa. Olekkos kuullu hyvähaltija-vitsisn Hämeensillan patsaista?"

"En."

Ryppyinen ukko kertoi. Vitsissä loihdittu patsas paskansi puistossa lokin päälle. Toinen patsas piteli sitä lokkia.

Nauratti.

Ei se vitsi.

Ukon silmät menivät niin viirulle, ja korvanlehti naksui.

"Nääs siihen tuli kranunsirpale Rukajärvellä. Siinon rusto, kokeile."

Niin oli kova ja naksui.

"Minunkin isä oli Rukajärvellä."

"Sielloli monen isä, nääs."

Ukon rypyt silisivät hetkeksi kun se hulautti taskumatista.

2 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Minä muistan lapsuudestani kauhean pelon ja häpeän. Tunteita, joita ikäni olen tappanut.

Isäni kuoli 47 vuotiaana sydänkohtaukseen. Kaipuu on, vaikka pilasi elämäni(ehkä tuo on liioittelua, on siinä minullakin osuuteni ollut). Minä olen kuvansa, mutta ikänsä olen jo ohittanut, ennen ajattelin samoissa kuolevani.

Isoisäni oli sodat käynyt. Oli erittäin huumorintajuinen ja mukava meille lapsille. Mutta kun suuttui omista vainoharhaisuuksistaan, haki pistoolia esille. Ihan hyvä, ettei ehtinyt ketään tappamaan, uhkaili se monia pitkätukkia ja muita pelottaviksi kokemiaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, voi meidän isiämme ja isiemme isiä. Voi meitä isiä.

Omani sanoi, teit isäin elekkee lähtekö astelemaan että pojasta polovi paranis.

Minunkin ukki oli 04 syntyneenä vielä joutunut Karhumäkeen, mutta en tiedä, oliko samankaltaisissa hommissa rintaman taustalla kuin Pentti Haanpää kertoo kirjeissään olleensa. Haanpää oli syntynyt 05.

Ei ukin sotareissusta koskaan ollut puhetta, eikä se näkynyt päällepäin ja kun mokoma käytti niin vähän alkoholiakin, ettei edes humalapäissään puhunut menneisyydestään. Ukin muistan parhaiten rauhallisena, aika hiljaisena, isokokoisena, harmaana miehenä istumassa sinisen sivusta vedettävän kannella kuorimassa appelsiinia. Tai ajamassa mopolla tai hevosella kirkonkylälle kunnanvaltuuston kokoukseen kun itse oltiin tulossa koulupolkua kotiin. Muistan myös hänen kuolemansa...

Kun tilasin isäni tiedot sota-arkistosta, en älynnyt (raaskinut kun maksoivat) tilata myös sitä isoisäpakettia joka ei enää ole sinällään tilattavissa. Saisi sen kai, jos menisi itse paikan päälle tutkimaan markistoa.

Nämä kiinnostavat. On halu tietää, miksi ne isät ja isien isät toimivat kuten toimivat ja miksi ne kuolivat niin helposti ja suhteellisen nuorina vaikka semmoisista olivat selvinneet hengissä.

Mutta äideistämme ei ole arkistoissa paljon mitään. Noista sota- ja nälkä-pula-aikojen sankarittarista, haavojen laastaroijista ja miestensä toppuuttelijoista...