maanantai 20. joulukuuta 2010

Poistuneet riveiltä

Käteeni sattui vanha osoitekirjani. En ole tarvinnut sitä vuosikymmeneen, tai kahteen. Lankapuhelimiakaan ei enää ole joiden numeroita sen sivuilla on. Lopullisesti elämästä poistuneiden ihmisten kohdalle olen piirtänyt ristin, äidin nimikin lepää mustekynäristin katveessa. Muutamia rukseja lisäsin.

Kirjanen putosi lattialle. Eivät edes sen välissä olevat lippuset ja lappuset ja entisten heilojen valokuvat levinneet sängyn alle.

Ajattelin, mietin. Tassuttelin villasukissani tuvassa ja uunikompleksin ympäri. Lasten huoneessa kohensin peittoja, silitin poskia. Kävin vessassa. Vilkaisin ulos pakkaseen oven raosta. Tuuli pyörsi lumikierrettä puisilla portailla ja kaiteen päällä. Naapurin keskuslämmityskattilan piipusta nousi kevyehkö savujuova taivaalle, sekin samalla tavalla kierteellä kuin lumenhöytyvät portailla. Kuu sentään katsoi suoraan silmiin vaikka sen edessä hieman pakkashärmää olikin.

Olisi tehnyt mieli lasillista viiniä, punaista tai valkoista. Ja sitten olisin juonut koko pullollisen. Tai kaksi. Koskenkorvakin olisi kelvannut teehen sekoitettuna. Tai kahviin. Mutta niin tehdään vain Hollywood-elokuvissa. Ehtymättömiä viinavarastoja ei kädestä suuhun eläjät kykene pitämään. Kuten ei muitakaan suuhunlaitettavien varastoja. Hörppäsin vettä.

Tuijottelin muistikirjasen nimiä joita olen ihmisten eläessä muistiin raaputtanut. Heille sitten joskus soitellut. Toisille enemmän, toisille vähemmän. Ja sitten yhtä´äkkiä en kenellekään heistä. Eikä kukaan niistä minulle. Heikkikin, mihin se siellä Keravalla kuoli?

On tullut uusia ihmisiä tilalle. Heitä olen laittanut uusiin vihkoihin ja sittemmin vain kännykkäni simiin. Sitten niitäkin on alkanut tippua pois. Kuka hautaan, kuka muuten vain unohtunut.

Kai ne kännykästäkin pitäisi kaikki nimet ja numerot kirjata paperille. Kännykkä voi pudota viemäriin, luiskahtaa aura-auton alle, unohtua jonnekin. Kuka kuollutta valotaululta osaa muistella vaikka tuhoa ei tulisiskaan?  En ole raskinut heitä vielä poistaa. Entäs jos kuolleen numerosta joku yö soitetaan?

Minulla on tapana lukea pääruuaksi jokin raskaampi teos, dokumentti tai elämänkerta. Sain äskettäin luetuksi Heikki Ylikankaan kirjan josta edellisessä kirjoituksessa mainitsin ja nyt otin uusintaluettavakseni Pablo Picasson elämänkerran "Nero ja paholainen"; Arianna Stassinopoulos Huffington (Otava 1989).

Välipalana lueskelen joskus kaikenlaista.

Nyt on menossa Antti Tuurin "Surmanpelto" (Otava 2008). Se ei ole kylläkään mikään kasvisvälipala vaikka minäkertojan poljentaan on  Tuuri kepeyttäkin luonut. Luin nyt sivulta 166: "Naiset puhuivat luotsin tappamisesta ja vankien huonosta kohtelusta ja ruuan puutteesta leirillä. Luotsi Baraniecki ei niiden mielestä ollut tehnyt lopulta muuta kuin ollut Venäjän tsaarin alamainen niin kuin me kaikki. Ne tiesivät myös, että Betty Nygård pelkäsi Popovin päätyvän samalle hautausmaalle Baranieckin kanssa."

Antti Tuurin teksti kävisi radiolukemiseksi. Joskus sitä hänen kylmien kyytimiestään joku mieleenjäävän äänen omaava mies lukikin.

Pitää kirjoittaa välillä päiväkirjaankin. Yritän löytää siihen myös maailman oman itseni ympäriltä, mutta kummasti kynä kääntyy tuijottamaan omaan napaan sitäkin tehdessä. Mutta kenellepä juuri minun elämässäni olisi yhtä paljon tapahtunut kuin minulle itselleni?

En minä voi kovin paljoa kotikatumme varrella olevien ihmisten elämästä kirjoittaa. Voisin tietysti yrittää kuvitella heidät tassuttelemaan omisssa tupasissaan, panna heidät naimaan, syömään, paskalle, saunaan tai soudattamaan kuumeisia lapsiaan. Voisin kuvitella riveilleni yksinäistä, kaunaista vanhusta tiiliverhoillun talonsa huoneessa tässä vähän matkan päässä, arkkitehti-opettajapariskuntaa siitä eteen päin tai eläkkeelle äskettäin jäänyttä pankinjohtajaa jolla korot ja rahanarvotaulukot kiipeävät edellenkin öisiin uniin kuten kymmeninä vuosina finanssimarkkinoiden ohjaksissa ollessaan.

Mutta piruako minä niistä! Tekstiä kyllä näkyy lyijykynästä ruutuihin valuvan, mutta tuskinpa mitään jäljestä muistettavaa.

Suuret uutiset maailmalta kertovat jännittävämpiä asioita. Pommit räjähtelevät ja aseet papattavat Somaliassa, Norsunluurannikolla, Sudanissa, Afghanistanissa ja ihan äsken Tukholmassa. Lukashenko voittaa vaalit kyseenalaisin konstein Valkovenäjällä ja mielenosoittajat esittävät protestinsa vyöryen kaduille ja virastoihin ilmaisemaan mielipiteensä tuloksesta. Sillä ei mitään vaikutusta ole, pampuista mustelmia ja luita rikki.

Lunta tulee kuin turkin hihasta kaikkialla muualla paitsi täällä, keskisessä Suomessa. Ihmiset jumittuvat lentokentille Pariisissa ja Englannissa, rekat luistelevat Romanian teillä ja Italiassa suihkulähteet jäätyvät. Mutta peruskoni Silvio Berlusconi sen kuin vain porskuttaa kaivellen hampaitaan mafian kustantamilla tikuilla.

Vladimir Putin nukkuu höyhenvuoteellaan Moskovassa eikä näe painajaisia Kaukasuksen teurastuksista. Barak Obamalla amerikoissa on työpäivä kääntymässä  myöhäisiltapäivään Radovan Karadzicin makaillessa Haagin sellissään  lukemassa Serbian kielistä Aku Ankkaa.

Minun äitini ja isäni haurastuneet luut koisaavat vierekkäin siilinjärveläisellä hautausmaalla. Saman kuun valo, joka nyt lankeaa pihamaalleni täällä, etsiytyy myös heidän hautojensa yllä kasvavan suuren kuusen oksiin. Ehkä jokin kuunsäde etsiytyy myös hautakiveen johon heidän nimensä on kirjailtu. Juuri tällä hetkellä tämä sama kuu valaisee muitakin sukulaisten ja entisten tuttavieni hautakiviä.

Miksi siis käydä omaisten haudoilla kun heitä voi kuun välityksellä muistaa kaukaakin ja yhtä aikaa. Kynttilän voi sytyttää itsensä iloksi takan reunallekin. Vainajaa se ei enää lämmitä.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Katse pimeään päin!

Sain luetuksi Heikki Ylikankaan "Romahtaako rintama?":n (Otava 2007). Siinäpä pioneerityö vailla vertaa. En ihmettele yhtään, jos salailuun erikoiskoulutetut sotalaitoksen miehet vaihtoivat vehjettään puntista toiseen sitä luettuaan. Ruusukekaulainen Jarmo Nieminenkin on ollut kovasti tohkeissaan kirjan julkistamistilaisuudessa muutama vuosi sitten: http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=3&t=23&a=8028

Mutta se. Menen kevyempiin asioihin ja nykypäivään ja haluni on edelleen pysyä valitsemassani sotaisassa aiheessa.

Eli voinemme kääntää katseemme sotien jälkeisiin puolustusvoimiin. Vai voimmeko? Saako niin tehdä? Onko armeija tabu keskustelun aiheena? Rikonko lakia jos kirjoitan siitä? Ammutaanko minut tavattaessa? Pääsenkö karkuun jos oikein yritän sen valkovenäläisen poliisinjuoksuttajan tavoin tässä männäsyksynä?

Kysyn ihan aluksi tiedämmekö me, arjessa puurtajat Suomen puolustusvoimista ja sen toiminnasta muuta kuin että:

1. Siellä on nykyisin myös naisia varusmiehinä.
2. Kovimpia ramboja lähetetään kriisipesäkkeisiin maailmalle "turvaamaan rauhaa" ja että siellä heistä voi tulla ramPoja, varsinkin Afghanistanissa.
3. Ylipäällikkö on nimeltään Tarja.
4. Uutisissa kerrotaan toisinaan sotaharjoituksista siellä ja täällä.
5. Armeijan määrärahat ovat niukat kuten.., kukas se nyt olikaan se uusi Kaskeala joka siitä niukkuudesta kertoi television aamulähetyksessä?
6. ...ai niin se oli se Ari Puheloinen (tarkistin Wikistä). ("Puheloinen, khih khih khih", khihittelisi Tuntemattoman Määttä).
7. Joku miinalaiva lähtee Somaliaan merirosvojen varalta.
8. Sotaveteraaneja on elossa enää n. 80 000, mutta eihän se tähän kuulu!

Siis me ihan tavalliset ihmiset, joita ei jaksa kiinnostaa tietojen kaivelu jos ne ovat vähänkään hankalasti saatavilla, niin tiedämmekö, ja kiinnostaako tietää Suomen sotavoimien todellisesta sisällöstä yhtään mitään?

Emme. Eikä suuremmasti kiinnostakaan.

Mutta jos kiinnostaa, niin armeijan sisällysluetteloa ei löydy Wikibediasta. Siis sellaista, että se kertoisi ihan kaiken ja olisi totta. Kertoisi valheetkin joita on ja niin, että selityksen voisi uskoa.

Mitä siitä sitten voisi kirjoittaa? Arveluja vain ja omia mielikuvitelmiaan. Ja kysellä perkeleesti kysymyksiä joihin, jos vastauksia saisikin, niin ei uskaltaisi niihin luottaa.

Esimerkiksi kuinka ruotuväen melkein maanalainen toiminta sujui heti vuoden 1945 jälkeen, 1948, -58, -68, -78..?

Jos puolustuslaitoksemme historiikkeja lukee, niin kuka ne todella on laatinut ja mikä osuus niissä on silkkaa propagandaa ja valhetta, silmänlumetta?

Onko tappokoneistoksi tarkoitetussa järjestelmässä olemassakaan mitään muuta kuin salaisuuksia peittelemässä entisiä salaisuuksia? Ja kun tämä tiedetään, niin perhanankos väliä sillä sitten on; siinähän totuus seisoo ja juo shamppanjaa kuin Valhe joka puki Totuuden paidan päällensä eräässä Vladimir Vysotskin balladissa.

Jutut ovat olleet kovia joita setämme ja setämme sedät ovat kertoneet ja naapureiden itseä aiemmin pitkiksi kasvaa hujeltaneet beatlestukat valehdelleet. Itsekin huitaisin jonkun jutun sitten aikanaan lomilla käydessäni jäljessä raahautuville.

Mutta sinne armeijan sisälle, sinne pimeään katseemme eivät yllä. Sen organisaatioon ja nokkimisjärjestykseen siellä. Poliittisiin kytköksiin, kähmintään sotakaluston uusimisprosesseissa, sisäpiiriläisten kartelleihin muissa tarvikehankinnoissa, NATO-suunnitelmissa, suhteissa Venäjään, Ruotsiin, Tanskaan, Leppävirtaan ja Raumaan. Se, mitä meille näytetään, on tarkkaan harkittua sotapropagandaa rauhanviittaan puettuna.

En näe minäkään mitään vaikka olen 11 kuukautta sitä käynyt v. 1978-79 ja kertauksissakin käynyt.

Sotamies ei ymmärrä varmasti tänä päivänäkään sen enempää laitoksensa toiminnasta kuin minunkaan aikanani. Näkee tykit ja mörssärit, karjuvan alikersantin ja kasarmin räystäältä tippuvan lumitönkyrän. Ilahtuu kovasti, jos se osuu osaston edessä konahtelevan alikessun karvahattuun. Odottaa kiihkeästi iltalomaa kun kaivelee rättien hauduttamia varpaidensa välejä Masin lavalla ampumaradalle mennessään. Vai vieläkö armeijassa jalkarättejä käytetään?

Sotalaitos on yksi maastopukuun sonnustautunut ektoplasma joka hyllyy kaduillamme ja metsissämme ollen alati läsnä vaikka emme näkisikään sitä.

Välttämätön paha?

Mitä salaisuuksia armeijalaitos sisällään pitää? Kertoisiko joku Suuri Herra Kernaali, anteeksi KeNraali tai ylin talouspäällikkö jos menisin kysymään? Jos emeritusprofessori Heikki Ylikangas haluaisi tehdä puolustuslaitoksesta ruotoa myöten kaivelevan tutkimuksen, saisiko hän vapaat kädet kaikkeen arkistomateriaaliin? Mitä kaikkea salaista tietoa "päivitetään" (tuhotaan) alati kallioluolisssa ja sota-arkistoissa sodanjälkeisiltä vuosilta? Pannanko kaikki talteen? Suuret ja pienet mokat? Miljoonia maksaneet erehdykset ja ehkä yksityisiin ihmisiinkin sattuneet törkeydet?

Moniko alokas on kiusattuna näiden kymmenien vuosien aikajanalla itsemurhaantunut, ampunut kuulan kalloonsa tai ajanut rekan alle? Paljonko on aiheutunut mielenterveysongelmia ja lopullisia sairastumisia armeijan ahdistavassa ilmapiirissä aiempina vuosina, silloin, kun elossa olivat vielä tyypit, joiden sotakokemukset kulkeutuivat alokaskoulutuksiin ja muihin simputuksiin? Ja niiden jälkeläisiin, joiden vihan suunta oli Itä? Minunkin aikanani ainakin yksi kapteeni oli sellainen jonka koulutuksen aikana ei jäänyt epäselväksi mihin suuntaan rynnärin piiput täytyy ojentaa.

Juopottelevatko pikkukapiaiset armeijan eri tilaisuuksissa ja kertausharjoitusten aikana kuten ennen? Kuskaavatko sotilaspojat heitä kapakasta kapakkaan, naisen luota naisen luo ja taas äkkiä aamulla siitä ja siitä osoitteesta Kiuruvedelle kuten silloin, kun minä olin herrakuskina Kuopion AseV1:ssä? Tämä on ihan mitätön sivupolku suurten kysymysten sekaan, mutta kiinnostasi kovasti tietää.

Ihan tarkkaan ottaen minne kaikki Puolustusvoimille suunnatut miljardit katoavat?

Horneteihin, juu ja Pasi-panssari-, sekä miehistönkuljetusvaunuihin, ammuksiin, ruutiin ja rautaan ne huljahtavat.

Henkilökunnan palkkoihin, eläkkeisiin, etuisuuksiin ja varusmiesten ruokkimiseen, vaatehtimiseen ja kouluttamiseen, huoltoon ja suunnitteluun. Eli sotien ehkäisyyn, jos olen oikein ymmärtänyt rahaa tuhlataan tälläkin hetkellä käsittämättömiä määriä. Ja ne määrärahat eivät ole ensimmäisenä hallitusten leikkuulaudoilla vaikka maa kuinka makaisi velkasuossa, vanhukset vaipoissaan, koululaitos homeisissa kouluissaan ja köyhät hurstien soppajonoissa.

Pikkuripeneitä sentin kolikoina hilisee tietenkin armeijan lonksuvien saranoiden väleistä laittomuuksiinkin. Ihan varmasti. Jokunen miljoona, ehkä puoli miljardia voi hukkamarginaali olla jolla kustannetaan kaikenlaista mukavaa sopivissa kerroksissa oleville hyötyjille.

Mutta mitäpä niistä. Niin on aina ennenkin ollut. Se on maan tapa. Varsinkin kun kukaan ei enää sotilasta tapa. Kunhan humputellaan ja röyhistellään rintoja kun Hornettilaivue ärjäisee paraatikentän ylitse: Hups, siinäpä vartin mittaisella lennolla kärysi taivaalle ilmastonmuutosta vauhdittamaan Helsingin yhden vuoden joukkoliikenteellisen verran kerosiinia eikä tuntunut yhtään miltään.

Vähän persettä alkoi kutittamaan kun se jälkimmäinen herhiläinen ampaisi värivana pyrstöstä roiskuen silmukkaa tekemään.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Lauri Kontro, Päätoimittaja

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/savo/lauri-kontro-suomen-suurpedot-eiv%C3%A4t-uhanalaisia/626662

 Kuvassa  Hesarissa 2.12.2010 julkaistu juttu uhanalaisista lajeista joihinka susikin kuuluu.

Lauri Kontrolle ovat maaseudun tulevaisuudentekijät soitelleet. Ja Maaseudun Tulevaisuuden tilaajat. Sekä että metsästäjät, jotka laskevat samat jäljet viiteen eri kertaan ja huitaisevat vielä omansakin tilastojen päällimäisiksi. He ovat puhuneet Lauri Kontron ympäri.

Lauri Kontro Maaseudun Tulevaisuus-lehden päätoimittajana sekä toisaalla metsästäjäjärjestön puuhamiehenä ja puolesta puhujana on selkeästi kättennuolijoidensa talutuksessa.

Ikävän asiasta tekee se, että kun on pikkuisen titteliä ja tällainen henkilö römähtelee tuollaisa kannanottoja kuin Lauri Kontro Pieksämäelle erätulille kokoontuneelle hymistelijäjoukolleen, panee useamman otsikonlukijan pitämään tätäkin "suurpedot eivät ole uhanalaisia"-lausuntoa suurenakin totuutena.

Kun miestä nimeltä Lauri Kontro tarkastelee matkan päästä, saa hänestä kuvan, että hän manttelinsa mukaan hyväksyy itsekin yksityishenkilönä ja täysin kritiikittä kaikenlaisen luonnonriiston, risupaketit ja "Suomi yhdeksi kaivosmontuksi" pekkaroinnitkin. Häntä ja hänenlaisiaan eivät tieteelliset tutkimukset, valtavat määrät kirjoituksia ja puheita siitä, mihin alati kasvava luonnonriisto maapalloa vääjäämättä johtaa, hytkäytä valitsemaltaan kuukausipalkkalaisen tieltä ajattelemaan omilla aivoillaan.

Lukekaa Maaseudun Tulevaisuutta niin siellä näkyy Lauri Kontron "maaseudun tulevaisuus". Siis rivien väleissä. Se ei hääppöinen tule olemaan ainakaan luonnon itsensä suunnasta katsottuna.

Tuo autolla ajelija, joka Savon Sanomien juttuun on kommenttihännän hökäissyt ja jossa kertoo nähneensä susilauman tiellä kauhistellen niiden jälkiä, on taas niitä maaseudun "omia poikia" joilla on pontimena vain omat, alkukantaiset pelkonsa ja millään sivistyksellä puuduttamaton primitiivinen tunto munaskuissa, joka sanoo petojen tulevan samalle reviirille jakamaan samoja apajia. 

Tällaiset räsäset edustavat sitä perinteisintä "peto-osaamista" jolla ei ole tekemistä laajamittaisen luonnontilan ymmärtämisen kanssa saatika että pää ylettyisi tajuamaan koko maapalloa. Tällaisilta populistit, kuten tässäkin petoasiassa Lauri Kontro on, äänensä saavat lyhyenkantaman uraohjukset ja neljän vuoden poliitikot.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Eri paria

Ajatuksenvirtaa ajatukset virtaa.

Ajan pyörällä ajanpyörässä.

En välitä voittajista, harvoin ketään kannustan. Mieluummin istun, juon kahvia, nyökkäilen.

Voittajat häviävät viimeiseksi. Häviäjät häviävät ensimmäiseksi. Kuka on siis voittaja?

Kirjailija Pentti Saarikoski vaelsi Euroopan reunalla, valtionvarainministeri Jyrki Katainen Euroopan Ytimessä.

Irlanti kaatuu, ei kaadu, kaatuu, ja jos kaatuu, kaatuu myös Portugali ja Kreikka. Mereenkö ne humpsahtavat? Onko Dublin sen jälkeen entisensä?

Pielavedellä tehdään valtioiden kaatumistenkin jälkeen muikkukukkoja ja Kuopiossa kaivetaan nenien lisäksi torin alusia.

Rahaliitoilla estetään sotien syttymisiä.

Rahalähetyksillä ammutaan horjuvia ja heikkoja. Kaapataan loppuun kalutut kainaloon ja tiristetään, kiristetään, uhataan, luvataan, kastroidaan. Elintilaa, saadaanko sitä kun ruumiita ei tule kuin valtioista?

Unessa olivat eriparia minun kenkäni ja olivat lisäksi väärissä jaloissa. Jalat olivat naapurin jalat.

Tikka nakutti kelossa: kekkonenkekkonenkekkonenkekkonen. Hiivin kannolta toiselle, puulta puulle ja kallionkielekkeeltä kallionkielekkeelle. Katsoin alas. Olin kaupungissa jonka joskus hyvin tunsin, mutta nyt se oli hakattu toiseen paikkaan; louhittu kallioon.

Mitä tästä ajattelin kun heräsin? En mitään. Keitin kahvit, laitoin kaurapuuroa, luin lehden ja herättelin lapset.

Vaimon kanssa emme ole hyvissä väleissä. Emme nuku samaa sänkyä. Omissa huoneisamme rakastelemme peittojemme kanssa. Olemme yksinäisiä sillä huoneemme ovat yhtä kaukana kuin Helsinki Tukholmasta; seinä välissä. Kaikki on sanottu, mutta mitään ei ole sanottu. Tai mikään sanottu ei ole jäänyt mieleen tai emme ymmärrä toistemme kieltä. Tätä ei voi hallita kuin olemalla poissa toistensa tieltä. Miten se onnistuu kun ovat samat omat lapset, samat omat lattiat ja samat omat lautaset? Ja kaikki mihin kosket on lähellä sinua ja elämääsi jota elät ja josta on huolehdittava että ne, joilla ei ole osaa eikä arpaa ongelmiisi, eivät särkyisi.

Jos kävisi kysymässä perheneuvolassa? Puhuisin neuvojan penkin alle ja sekin kohta vihaisi minua. Niin kuin vaimoni sanoo vihaavansa minua ja minun puheitani. Ja sitä, että tarvitsen naista muutenkin kuin lasteni äidiksi.

Mutta vihaako se oikeasti? Tietääkö tavallinen ihminen mitä viha on? Ehkä Vietnamissa My Lain aaveet kokeneet voivat sanoa, mitä viha voisi olla.

En minä tiedä, miten näistä mennään ensi vuoteen? Vaikka olen jo elänyt, en silti ole tätä elänyt. Ihminen ei ole kokemustensa summa, matemaattinen kaava jonka opittuaan pääsee kaikkien tilanteiden herraksi. Ei silloin, kun on muitakin tilanteen herroiksi haluavia. Tai kun herroja ei ole, on vain elämän narreja.

Vein pojat kouluun, kerhoon, kävin kirjastossa, lainasin Heikki Ylikangasta ja sen jälkeen kävelin torin ympäri. Katsoin punaista digitaalimittaria joka näytti miinusasteita 5. Marketista hain maitoa, tarjouskahvin ja kaksi banaania. Kaupan käytävällä näin naisen joka oli käynyt luonani kun olin vielä nuori. Hän ei nähnyt minua. Hänelläkin oli jo silmien alla ryppyjä ja harmaata hiuksissa. Muotitakki oli kiristetty mustin vöin laihalle uumalle.

Mitä hän tässä kaupungissa tekee? Ei hän ole täältä kotoisin. Onko hän mistään? 

Katselin partavesihyllyn takaa kun hän luki Ilta-Sanomien etusivua, nappasi sen koriinsa ja kävellä tikutteli laihoin jaloin pulkkien, liukureiden ja vaaterekkien välistä käytävän mutkaan ja hävisi näkyvistä.  Niin kuin silloin, kun hän ajoi Datsunillaan mökille Unimäkeen, tuli sisälle, oli vähän aikaa limittäin kanssani, avasi jälleen ulko-oven, tikutteli autolleen, avasi sen oven, luiskahti ratin ja selkänojan väliin, laittoi auton käyntiin, lukitsi turvavyön, avasi sivuikkunan, katsoi minua, vilkaisi peruutuspeiliin, käänsi auton aitan nurkalla, kurvasi tielle ja häipyi, eikä koskaan enää käynyt.

Niin elämä kulkee.

Me kulumme ajassa joka ei koskaan lopu.

Kari Tapio on kuollut. Kusin samanmoisessa kännissä hänen kanssaan samaan ränniin Kalajoen juhannuksessa 1983. Olen kuunnellut kymmenet, sadat kerrat tanssipaikoilla ja levyiltä hänen laulujaan. "...on pohjan tähden alla/tää koti mulla mainen/mä elämästä laulan/olen suomalainen..."

Mutta hän oli jo iäkäs mies, piti luultavasti mennäkin jo?

Minun isäni kuoli 59-vuotiaana 30 vuotta sitten. Jouluksi.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Elää Pohjantähteiden alla


Katselen Oranssinhuoneeni ikkunasta kadun ylitse naapurin tiilitalon kuuraista seinää. Kuuntelen Juicen "ota viini ja juo/se on elämä mun" jotka sanat soljuvat pienen poikani pikkuauton pörinän ylitse kuin alkava lumisade itsenäisyyspäivän hämärässä.

Hoksaan tässä, että meidät, suhteellisen köyhän perheen erottaa yhdestä rikkaasta, iäkkäästä pariskunnasta eräs tämän kaupungin laitakatu kuin kaita latu. Voisin kuvitella tuon kadun kuin tuloerojen kuiluksi, joita myyntiin ja ostamiseen, ahneuteen ja hamstraukseen perustuva yhteiskunta ratkoo kansalaisten välille kuin maanjäristys maankamaraa Haitilla.

Mutta ei katu kuitenkaan erota meitä toisistamme kuin sillä tasolla, joka pankkitileillämme vallitsee. Olemme hyvin keskenämme toimeentulevat naapurukset. Keskustelemme postilaatikolla kuin tasavertaiset ihmiset. Kun korjaan satasen arvoista Tojotanrotteloani pihamaalla, tulee 150 tuhannen arvoisen Mersun omistaja luokseni kumartuen katsomaan ruosteista autonpohjaa jotain virkehtiäkseen. Ja kun käyn aukaisemassa lumivallit postilaatikoiden ja naapureiden tiensuulta, koska he ovat jo vanhoja ihmisiä, voimme heittää huulta myös Mersun ominaisuuksista ja hinnasta.

Tiedän, että naapurimme eivät ole olleet rikkaita aina. Koko elämä mammonan keräämiseen on mennyt. Päätä on pitänyt olla sijoituksia suunnitellessa, ja ennen kaikkea tuuria. Raha ei ole kuitenkaan estänyt sairastumisia eikä nivelten rikkoontumisia. Ja vielä vähemmän sitä, että vuosilustoja kertyy, hauta odottaa ihan tuossa huomiseen raollaan olevan oven takana. Rahamiesten ja -naisten on ehkä helpompaa ja nopempaa päästä hoitoon, mutta kipuja rahasäkeillä eivät kuitenkaan nivelistä korjaile muut kuin sarjakuvakroisokset.

Näiden naapuriemme aikuiset lapset sen sijaan voivat sanoa, että ovat olleet rikkaita koko elämänsä, koska heidän vanhempansakin ovat. Mutta ymmärtävätkö he, kuinka etuoikeutettuja ovatkaan kun köyhyys ei ole koskaan mahanpohjia kylmännyt? Entä lapsenlapset joilla on vielä pitempi aikajana ylitettävänään jäkkiheinän niittokauteen jonka isovanhemmat ovat vuosikymmeniä sitten kokeneet?

Varakas naapurini suunnitteli kesällä tasakattoisen tiilitalonsa muuntamisesta aumakattoiseksi. Kyseli ja tiedusteli minultakin, miten se kannattaisi tehdä. Sanoin, että yksinkertaisin ratkaisu on pyytää tarjouksia rakennus- ja kattofirmoilta joita täälläkin on ihan luotettavia. Sanoin jopa hinta-arvionkin likelle 50 tuhatta euroa riippuen materiaaleista ja millaisia kattolappeita taloonsa haluaa, ja millaisia ratkaisuja rakennusluvat antavat tehdä. Varmaankin hän, rahaa ikänsä kerännyt ja nuukastikin elellyt, hinnoista perillä on. Mutta kyseli kuitenkin, kuin puheenaiheeksi, koska tietää minun rakennuksilla ikäni heiluneeksi.

Minä en osaa olla kateellinen. Se ei kertakaikkiaan sykähdytä sydäntäni minkäänlaiseen laukkaan. Mutta vihainen minä saatan olla niille pohatoille, jotka polkevat ihmisoikeuksia rikkauksia hankkiessaan. Mutta ymmärrän myös sen, kuinka mittaamattomia globaalin ahneuden kentät ovatkaan. Niiden edessä ei edes verta päähän nostava vihakaan auta kun ei auta YK eikä UNHCR. Ei Amnesty eikä Nobelin rauhanpalkinnot.

Ylhäällä oleva kuva on parin vuoden takaa eräistä itsenäisyyspäivän juhlista. Ajattelen tuota kaveria, josta tuon, jopa joitakin persoonia ehkä provosoivankin kuvan otin. En ole sitä uskaltanut julkaista missään, sillä se satuttaa niiden sydämiä, joilla ei ole kykyä ajatella heille aseteltuja rajoja levemmälti. Ja se voisi siten satuttaa myös tätä ystävääni joka suomenlipun kähärään tukkaansa halusi itsenäisyyspäivänämme kiinnittää.

Mutta kohtahan tämä maa on myös hänen kotimaansa. Hän saa kansalaisuuden ehkä jo ensi vuonna. Mutta sittenkö hänellä vasta olisi oikeus sonnustautua sinivalkoisiin väreihin?

Itsenäisyyspäivänä kuuluisi kai ajatella isänmaallisia ajatuksia, katsoa 55. kerran Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas-elokuvallinen sovitus ja seurata illalla kuinka reilut 2000 tärkeää ihmistä kättelee presidentin ja hänen puolisonsa Linnan boolijuhlien eteisessä. Olisi ehkä suositeltavaa myös kuunnella sinivalkoisia Sibeliussovituksia sinivalkoista luomuruokaa hellalla hämmentäessään sinivalkoisen kynttilän lepatellessa ikkunalaudalla ja lumilyhdyissä portinpielessä.

Itsenäisyyspäivä ei tietenkään ole pilkan asia. Se on kuitenkin päivä vuodesta, jolloin tulee myös kykyjensä mukaan kyseenalaistaa asioita, joita pidetään itsestäänselvyytenä. Kuten vaikkapa jokavuotiset armeijaosastojen marssit, tykit ja hornetit joita lumituiskuun töllisteltäviksi komennetaan. Kysyä voisi, että mitä tällainen turhuuksien liikekannallepano maksaa koska kerran lapsiperheiden kustannuksia, terveydenhoitomenoja ja muutaman kymmenen romanikerjäläisenkin yhteiskunnalle tuottamia laskuja osataan laskea, niitä posket kiukkua puhallellen hirvitellä. Miksi hintaa ei oikeasti kukaan suostu ajattelemaan vaikka parinsadan torkkupeiton kustannuksistakin lööppejä revitään? Eikä sitäkään kukaan ääneen pohdi, mihin muuhun ja tärkeämpään nekin miljoonat voisi vaikka lahjoittaa.

Sohaista voisi hiilihangolla tuota elokuvan katsomistraditiotakin oikein kunnolla. Jos osaisi.

Tämä, että ajattelen Tuntematon-elokuvan olevan toistosta tykkäävien jästipäiden karaoke, ei ole kuin vittuiluksi otettavaa vastarannan kiisken niuhotusta. Ja vaikka sanon, että mielestäni sitä katsomalla ei entisten, parhaillaan käynnissä olevien eikä tulevienkaan sotien syntysyitä ymmärretä, eikä voida estää, ei ole kovin perusteltu mielipide. Ja vaikka huokaisisin lannistettuna, ettei tuon elokuvan katsomisella tajuntaa laajenneta, eikä ymmärrystä lisätä yhtään mihinkään suuntaan, niin siitäkään huokaisusta ei ole kuin itselleni kyseenalaista huvia nurkkakuntaisten patrioottien heilutellessa joukkohengessä siniristilippuja toimintaansa sen kummemin kyseenalaistamatta.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Rojua


Kävelin hetkisen yössä. Ihan pikku matkan vain. Pakkaslunta. Kuuraa ravisteli tuuli puista ja katulamppujen varsilta. Rusakko loikkasi postilaatikon vieritse ja joku toinen yksinäinen vastakkaiseen suuntaan narskutteli.

Kävelin, että saisin tuon rojukopan harteillani edes jonkinlaiseen järjestykseen.

Tulin takaisin, istahdin hetken hämärässä eteisessä riisumatta ulkovaatteita. Olin ajattelevinani jotain tärkeää, mutta ei se niin tärkeää ollutkaan.

Huoneeni lattialla on akkuporakonelaatikko jossa on muuta rojua, mutta ei koneita. Olen tehnyt viime aikoina remonttia alakerrassa ja se alkaa olla viimeinkin valmis. Listoituksethan minulta oikeastaan vain puuttuivat, ja myykit ikkunoiden pielistä. Käytävän puoleinen palomuuri on enää maalaamatta. Vedin siihen tasoitteet toissapäivänä ja eilen hioin vähän. Ja puuttuu pari eritasolistaa sekä kahden huoneen kynnykset. Tästä huoneesta myös kaapin päällikonsoli. Pikkujuttuja.

Yläkerrassa olisi vielä paljon tekemistä. Siellä paikat reuhottavat ilman levytyksiä ja makuualkoveista puuttuvat eristeetkin. Suihku laatoittamatta, kalustamatta ja keittiö vailla mitään.

Mutta mitäpästä näistä.

Olisihan se hyvä, jos paikat olisivat edes joltisenkinlaisessa kunnossa jos tämän joutuu myyntiin laittamaan. Ei mahda silti saada edes omiaan pois niin, että saisi asuntolainan maksettua.

Miten käynee. Huominen näyttää. Tai ylihuominen. Ensi viikko, tai -vuosi.

Kituutettu on tähän saakka ja kun lukee ihmisten kokemuksista milloin mistäkin, niin kituvat ne muutkin. Ehkä omissa ketunraudoissaan. Omatekemissään tai toisten asettamissa.

Aloitin kävelyltä tultuani uuden päiväkirjan. Se sattui sopivasti joulukuun ensimmäiselle, Oskari-sedän nimipäivälle. Ajattelin kirjoittaa sitä toisellatapaa kuin tähän saakka olen päiväkirjojani kirjoittanut. En laita jokaisen päivän kohdalle merkintää kelloaikoineen kuten olen 30 vuotta tehnyt. Kirjoitan vain mitä on ja niistä voinee suurinpiirtein ajankulun hahmottaa. Jos voi. Eihän sillä väliä ole jos oikeasti ajatellaan.

Kimmokkeen sain kirjailija Pentti Saarikosken, sotatuomari Paavo Alkion ja nyt sitten lisävahvistuksena sotaretkestään kertovan poliisi Taaveti Heikkisen julkaistuista päiväkirjoista.

Eivät edellämainiutut minulle tässä mielessä auktoriteettejä edusta. Tajusin vain yhden asian niitä lukiessani: oma isäni olisi saanut pitää päiväkirjaa elämänsä vaikeista vuosista, sota-ajastaan ja Unimäessä asumisestaan. Siitä, miltä tuntui, kun aika näytti, ettei neljästä pojasta kasva täystajuisia vaan he ovat kehitysvammaisia. Ja omasta alkoholismistaankin olisi saanut kirjoittaa, suhteestaan äitiini, siis vaimoonsa ja lapsiinsa. Ja siitä, kuinka haluaisi kuoleman tulevan. Ihan mistä vain olisi voinut kirjoittaa ja olisin niitä ahmien lukenut nyt, kun oma elämäkin on jo tälle kinkamalle kiivennyt.

On minulla tallessa isältä yksi sota-ajan "päiväkirja", mutta se on vain kopioita sen aikaisista rallatuksista. Luin minä nekin, ja moneen kertaan olen sitä vihkoa selannut kuin toivoen, että sieltä rivien välistä olisi isäni omiakin ajatuksia syliini karissut. Mutta ehkä ne olivat niissä lauluissa jo valmiiksi pureskeltuina? Mitä parikymppisellä miehellä kuoleman kentillä muuta voi olla mielessä kuin kaipuu jonnekin, haavekuviensa naisen syliin. Ja lopulta sinne jalkojen väliin.

Niin. Ajattelen siis, että lapsilleni sitten aikanaan nämä tulevat olemaan tärkeitä luettavia kun pois olen mennyt. Pidän itseni tärkeänä miehenä heille niin kuin pidin omaa isääni tärkeänä itselleni. Muuten en olekaan tärkeä.

Päiväkirjaa voisi toki pitää täällä blogissaankin, mutta ei se sellaista ole kuin itselleen kirjoitettaessa. Koko ajan olisi tietoinen siitä, että joku kurkkii olan takaa, tulee lukemaan sen. Henkilökohtainen päiväkirja on psykologi jonka vastaanotolla pitää käydä kun ahdistaa eikä kukaan muu kuuntele, mitä sinulla olisi sanottavaa.

Vihkoihin käsin kirjoitetut löytyvät vielä kauankin kirjoittajansa poistumisen jälkeen. Internetistä ei kukaan tiedä, milloinka se kaatuu kokonaan. Ja vaikka ei kaatuisikaan, kukaan ei niille jäljille lähde, joita tämä virtuaalilantala on täynnänsä.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Pensselisedät ja - tädit

Voiko poliittista prosessia tutkia silloin kun se on käynnissä?

Pentti Saarikoski oli sitä mieltä, että ei voi koska silloin "... tutkija joutuu mukaan siihen, ja tekemään politiikkaa."

Kirjoittaessaan tuon huomion, Saarikoski eli Kekkosen, sekä myös oman elämänsä viimeisiä vuosia vaikka kumpikaan ei kuolemisiensa tarkkaa ajankohtaa vielä tiennytkään. Tosin Saarikoski ounasteli Kekkosen poistumista ja toivoi, että Kalevi Sorsasta tulisi hänen seuraajansa, Mauno Koivistosta ei missään nimessä. Kekkosen kuollessa hautaan meni myös Kekkosen diktatuuri vaikka tämän kaljupäinen haamu edelleen tutkijoitaan piinaa.

Kun Saarikoski tarkkaili Ruotsinmaalta kotimaansa tilannetta, hän havaitsi, että suomalainen politiikka oli jämähtänyt hämmästelemään näköpiirinsä uhkakuvia jäätyneine raajoineen keskelle lumista erämaata jossa valot Moskovankin alkoivat himmetä. Sekin pantiin merkille, kuinka viimeiset, änkyröiksi leimatut, kaivoivat ne  nauriskuopat, joista vasta ensi kevään vaalien aikaan viimeiset mohikaanit kompuroivat eläkevirkoihinsa kirjoittamaan muistelmiaan.

Surku tosin, että Esko-Juhani Tennilälle ei Lapista uutta sijaista löydy.

Mutta miten tutkia nykyistäkään politiikan murrosta joutumatta sitä itse tekemään?

Gallupit eivät ole tutkimusta. Ne eivät anna edes osviittoja suunnasta, mihin suohon nyt kansakuntaa halutaan ohjastaa.

Minä en ole, eikä minusta ole politiikantutkijaksi, mutta aina jonkun päätelmän voinen kertoa omista politiikkamme pensselisedistä ja -tädeistä. Ehkä sutaisemaan jopa kaarevamman sateenkaarijäljen poliittisen kartan uusiutuvalle alustalle  kuin Suvi Línden, joka arveli reilun kolmanneksen kansasta nuljahtavan persujen kelkkaan. Sateenkaarta tuskin näemme silti politiikan taivaalla lähivuosina. Pikemminkin se tulee muistuttamaan mustavalkoisen telkkarin lumisadetta jonka nukahtanut kansa on jättänyt yöhön rätisemään.

Tosin yhdellekään kansalaiselle tuskin kävisi sen hullummin kuin nykyisenkään soutamisen ja huopaamisen aikoina vaikka kaikki puolueet kokisivat veret hyydyttävän vaalitappion. Ja vaikka äänestysprosenttikin jäisi 17-19 kuten seurakuntavaaleissa ja nekin ropisisivat soinislaisten lantakärryihin. Ah sitä onnea kun Arkadianmäen paratiisiin kiipeäisi 200 perussuomalaista kaivelemaan Suomi-nimistä roska-astiaa!

Turha silti pelätä, että maamme vajoaisi diktatuuriin. Siihen ei ole valmiuksia muilla, kuin Nato-henkisillä kokoomukselaisilla ja niillä, joilla avaimet armeijan ylipäällikkyyteen ovat. Sen prosessin estäisivät EU:n muut jäsenvaltiot ja viime kädessä Venäjä. Sekä perussormi, joka vaihtaisi paikkaa huulilta persesilmään ja takaisin, että vastuunpainajaisen saisi oksennettua pois.

Loppujen lopuksi itse valtiona me kolisemme vaijerinnokassa tyhjänä kuin Itämereen laskettava kaasuputkenpätkä. Tätä maata eivät heiluta sisäiset uhat (ovatko oikeasti heiluttaneet koskaan), vaan aina muun maailman intressit. Eivätkä heiluttajat ole maahanmuuttajia ja pakolaisiakaan.

Pekkarisen hehkutellessa isänmaastaan kaivosteollisuuden huippuosaajaa se on yhtä suurta harhaa kuin nokialaisten pajunköysi jonka varaan heittäydyimme sen jälkeen, kun kumikengät alkoivat lipsua.

Eivät lelut ja niihin maasta kaivettavat arvometallit kansakuntia kovin kauaksi tulevaisuuteen vie. Varsinkaan, kun niitä tuottavat yritykset ovat myytävissä sumeilematta suurimmille sumuttajille maailman mihin kolkkaan hyvänsä kaupankäynnin eettisyyksistä ja ns. ihmisoikeuksista piittaamatta.

Ja kun kaikki ryövätään maasta, jonka pitäisi tuottaa ruokaa yhä kasvavalle väestölle maailmassa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Lämmintä kättä

Unkurin ( http://unkuri.wordpress.com/ ) blogikirjoitukseen kommentoidessani huomasin, että aiheesta voisin ajatella omianikin. Niinpä sitten sovellan kommenttini myös tänne vähän paksumpana pajunköytenä.

“Olkimarsalkka ratsastaa ja kilpikonna käy heti selälleen”, Tuula-Liina Varis, Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994). Tuossa kirjan väliotsikossa tiivistettynä yhden avioparin epätasainen suhde.

Olen lukenut myös Mia Bernerin P.S:n, joka toi toi oman tarkastelukulmansa Pentti Saarikoskeen. Pidin siitäkin kertomisenkulmasta vaikka en aivan ymmärrä, miksi joku, vaikka suuresta kuuluisuudesta ja loppumattomasta nerouden ja kirjallisten oivallusten lähteestä onkin kysymys, alistuu huolehtimaan tästä.

Tuula-Liina kertoo Olkimarsalkassaan, kuinka ei hänkään ollut päässyt entisestä miehestään oikeasti eroon vaan edelleen kävi huolehtimaan nimismies Mikkonsa kanssa Saarikoskesta tämän tullessa kuolemaan Pohjois-Karjalaan vuonna 1983.

Luultavasti tällaista huolehtimisviettiä ei edes osaa kyseenalaistaa silloin, kun sen tarve eteen tulee ja itsellä siihen kykyjä on?

Rakastavatko naiset renttuja siksi, että ne ovat kuin syliä kaipaavia, isoja lapsia?

“Kirjeessään vaimolle" Saarikoski näkyy omana itsenään, narsisti-alkoholistina ja pahimmanlaatuisena pillunistinä jotka luontenpiirteet jo Pekka Tarkan toimittamien Nuoruuden päiväkirjojen mukaan olivat selvillä hänelle itselleenkin jo hyvin varhain säilöessään dna:taan vihkojensa sivujen väliin. (Tarkka kirjaa tunnollisesti jokaisen runkkiläiskänkin toimitustyöhönsä).

"Kirje vaimolleni" on jo nimenä sellainen joka herättää ajatuksia. Saarikoski ritustelee kuitenkin tuon kirjan sisällöllä perinteisen kaavan pehkuksi kertoessaan viileän lakonisesti, mitä ajattelee. Mutta tyylihän onkin hänelle tietoinen valinta ja vain kirjallisuuden tekemisen keino. Ei muiden tunteiden ajattelu tai analysointi jonkun sellaisen mitättömyyden takia, kuin lasten tai perheen. Pentti Saarikoskella tuskin koskaan oli tavallisen kadunkulkijan tunteita ilman, etteikö hän niitä pyrkinyt hyödyntämään myös kirjallisessa tuotannossaan. Nerouden taakka, sitä se oli, mutta reppunsa loppuun saakka hänkin kantoi joskin apuakin siihen sai.

Miksi muuten muistan, missä olin kun kuulin Saarikosken kuolemasta? Mitä merkitystä sellaisen muistiinsäilömisellä on? Ehkä viinaan kuolemisuutiset ovat lähellä sitä aivojen muistijuonnetta jonne myös isän kuoleman syy tallentui.

Yleensä kysytään, missä olit, kun J.F.K ammuttiin Dallasissa. Tiedän, että vuonna 1963 olin 5-vuotias joten jäljilleni on helppo päästä, sillä Unimäen marraskuun hämäryydessä, ehkä jo paksussa lumihangessa ei varmasti ole kauaksi tuolloin edetty pienen pojan pienillä jaloilla. Silloiselle pikkupojalle minkä tahansa maailman ukkelin ampuminen tai ampumatta jättäminen on ollut yksi lysti. Metsän pimeydestä tarkkailevat mörköjen silmät ovat olleet paljon todellisempia. Ja isän selässä pinkeänä kiiltävä, venäläisen pikakiväärin sivaltama muistoarpi.

En osaa sen kummemmin eritellä Saarikosken kirjoitusten aiheuttamia ajatuksia sillä hänenkin "löytämisen" aikoihin kirjallisuus vasta muutenkin alkoi avautua toisenlaisena maailmana päätalojen, rukajärven suuntien, pohjantähtien alusten ja tuntemattomien lisäksi. Tulivat Mukka, Vonnegut, Kundera, ja ehkä Dostojevskikin kiilasi mukaan kyytiin, vaikka en hänen tuotannostaan aluksi pitänytkään. Ja sitten Holokaust-kirjallisuus vei monet yöunet kun maailmanjärjestys haki uutta paikkaa tajunnassani kunnes rauhoituin lukemaan dokumentteja ja asiaproosaa sekä löysin esseet, satiirin ja aforismit. Lyhyen ajan sisällä tuli kuitenkin niin paljon uutta, että olin aivan läkähdyksissä niiden kanssa. Ja kun hoksasin lisäksi, että itsekin haluaisin kirjoittaa, mutta kysymys kuului, kuinka siihen oppisin.

Nyt en ole enää varma, mistä minun pitikään kirjoittaa? Kirjallisuudestako? Alkoholismista? Avioliitoista? Vaan samapa se sillekin näin äidin syntymäpäivänä. (Siis eilen kun aloitin tämän kirjoittamisen, olisi äitini täyttänyt 87 vuotta). Jykerrän joskus näitä lauseita itsestäni irti kuin murusia kuivahtaneesta leivänkannikasta tylsällä veitsellä.

Avioliitto-instituution keksiminen ja kehitys on evoluutiossa tapahtunut yksi erehdys. Tai oikeastaan kokeilu, kuten niin moni muukin niin sanotun järjestäytyneen yhteiskunnan sivutuote. Käsitän sen niin, että tämäkin on vain alamaisten hallitsemisen väline joka vaihdetaan johonkin toiseen systeemiin kun aika on kypsä. Muutosprosessi on ollut käynnissä jo muutaman vuosikymmenen verran, ehkä puolet koko pariutumisorganisaation olemassaolosta. Nuoruudessani se oli lyömäkassarana avo- eli susipareja kohtaan ja nyt sillä mätkitään niitä, joilla eivät syntymässä saadut ulkoiset vermeet vastaa sisäistä olomuotoa.

Itse en voisi kuvitella eläväni jonkun aikuisen kanssa yksissä jos sen suhteen ei olisi muitakin funktioita olemassa kuin vain oleminen ja paneminen. Olisinko ollenkaan edes virallisesti naimisissa jos yksin olisin ollut siitä ratkaisemassa? Olenko naimisissa vain siksi, että se on toiselle osapuolelle tärkeää?

Sukujen traditiot painavat raskaana kivenä reessä.

Oleminen ja paneminen ovat kyllä mukavia ja kannatettavia asioita kun niiden eteen ei aseteta minkäänlaisia ehtoja sitoutumisesta. Olen ymmärtänyt jo (liian myöhään) itseni niin hankalaksi ihmiseksi, etten yrittäisi myydä enää tällaista edes käytettyjen aviomiesten kirpputorilla jollekin onnettomalle, yksinäisyyttä potevalle vanhallepiialle.

Lapset ovat ne, joiden vuoksi kestää kehnompaakin suhteen toimivuutta. Kestää omaa itseäänkin joka tuntee koko ajan olevansa väärässä paikassa, väärään aikaan ja vielä kuin olisi vieraaseen nahkaankin ujuttautunut.
Oikeastaan olen tullut siihen (hataraan) johtopäätökseen, ettei ihmisen koskaan pitäisi mennä naimisiin-kaltaiseen olotilaan, ainakaan vain yksinäisyyttään pakoon.

Yksinäisyydestähän aina pääsee pois menemällä ihmisten joukkoon, mutta naimisiin olemisesta ei pääse yhtään mihinkään vaan on aina sen vanki vaikka kuinka ahdistaisi ja olisi vaikeaa olla. Mutta tämä tilanne pitänee paikkansa vain, jos on lapsia, ja niitähän minulla on useamman naisen kanssa.

Olen siis periaatteessa edelleen lasteni kautta moniavioisessa suhteessa lopun ikääni vaikka välillä toivon, että saisin olla vain, ja että korkeintaan olisin lapsilleni pelkästään se, mitä he tarvitsevat. Jos tarvitsevat.

Mitä aikuiset, itsenäiset ihmiset jonkun vieraan tuomilla lisäraajoilla tekevät jos niitä ei voi yhtäjalkaa askeltamiseen synkronoida?

Vaan kun nuoruutta, jossa nämä asiat olisi mahdollista harkita uudelleen, ei takaisin enää saa.

Olen sanonut usein vaimolleni, ettei me oltaisi yhdessä enää jos meillä ei olisi niin vahvaa sidettä lasten kautta. Hän on ollut samaa mieltä. Niin erilaisia me olemme että yhdessä asiassa voimme toistemme ajatuksiin yhtyä. Mutta vaikka olisimme samalla viivallakin luonteiltamme, niin olisiko se sen kummempaa? En tiedä, kun niin ei ole ja vain kokemus kustakin tilanteesta antaa tiedon.

Vastavoimista puhutaan paljon, mutta voiko kahden, yksityisen ihmisen elämä onnistua jos siinä vallitsee kauhun tasapaino ja ainainen kylmä sota?

Kun otsikoidaan erilleen kasvamisesta ja sen kautta “helposta erosta”, sekin lienee puppua jos suhde on kestänyt kauan ja kaikenlaisia sidoksia on syntynyt.

Tai sitten yhteen kasvamisesta vuosien saatossa niin, ettei osaa enää erota vaikka suhteen ylläpito perustuisi vain sen käytännöllisyyteen, omistuksiin, "hyötyihin" ja siihen, ettei viitsi täyttää muutamaa lankettia osoitteenmuutosilmoituksineen.

Onko asiaa edes ajateltu silloin? Onko ollut tarvetta ajatella kun niin säröttömästi on mennyt? Ehkä elämä on silloin hyvin?
Kuten Unkuri otsikoi oman kirjoituksensa, "ihminen on rooliensa rykelmä" niin siihen lisäisin, että ihminen on myös kiviraunio jonka uumenissa kaikenlaiset liskot ja sammakot talvehtivat. Käärmeetkin.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Nukahdin


Nukuin monta päivää ja olisin halunnut jatkaa uinumistani sen ajan ylitse, jota kellotaulussa oleva piirros, aallokkoinen meri olevinaan esitti. Ja sama se sille vaikka en koskaan enää heräisi, ajattelin nurkassa josta katselin hirsiseinäistä tupaa, uuninpankolla kellivää punaista kissaa ja hiilinkoukkua katonrajan naulassa roikkumassa. Oli tullut talvi, tai en saanut selvää oliko sittenkään, mutta hevosia oli juuri ajanut pihaan reenjalakset naukuen. Lehmäkin ammui jossain ja kun äiti avasi kuluneilla saranoillaan vinossa renksottavan oven, kana klipsutteli kotkottaen tuvan lattialle. Isääkin kaipasin, mutta sitä ei näkynyt missään, paitsi isän vilsa kirveenvarren päässä halkomispölkyllä, kukkivien tuomien luona lastukolla.

Tuo oli unta. Oikeaa päiväunta. Luin Marjatta Ripsaluoman Torpeedoa (UltraArt 2010) joka tuuditti minut samankaltaiseen unennäköön jo toisen kerran kesken lukemisen.

Unen tunne, että olisin halunnut vain nukkua ikuisuuden, voisi olla ihan hyvin tottakin, on minua niin paljon välillä väsyttänyt.

Tämä väsy ei ole sitä, mitä tunnetaan iltaisin kun on tarve mennä pitkälleen  -tai pätkälleen; kukin pituutensa mukaisessa olossaan. Se on väsymistä, joka tulee, kun on tullakseen eikä mikään tekosyykään estä sen toteamista. Ja näitä, tämänkaltaisia väsymisen hetkiä tulee yhä tihenevässä tahdissa elämän iltaan kohden taivaltaessa.

Niitä tulee nuoremmillekin kuin minulle. Ja pian jo huomenna tiedän, kuinka on vanhuudessa sitten.

 Joillekin lopunhetkien tuntemukset tulevat keväällä, joillekin kesän ollessa kukkeimmillaan ja joillekin syksyllä jolloin sitä voi sanoa vaikka lumen peloksi. Silloin tapahtuu paljon itsemurhia ja niiden yrityksiä, kuuluu toivottomia parahduksia yössä ja joku juoksee pakoon puukko kylkiluiden välissä.

Minulle nämä väsymisen tuntemukset eivät johdu vuodenajasta. Ne hetket hiipivät kuin ketut hämärästä koska vain, jopa kesken naurun saattaa iskeä sellainen tunne, että mitäs tässä hohotan kun haukotella pitäisi.

Surujakin minulla olisi kertoa asti, mutta pidättäydyn niistä nyt. Ystävilläni, jotka menettivät juuri pienen, pienen vauvansa, on paljon raskaampaa eikä heillä ole edes ketään läheisiä täällä Suomessa. Ajattelin viime yönä asiaa valvoessani, että näinkin ihmisiä maailma riepottelee. Pienen nepalilaisvauvan päätepysäkki oli jo lähellä sitä, missä elämän pitäisi alkaa, mutta äiti ja isä surevat nyt tuhkaa kaiken sen muun menetetyn lisäksi, jota heillekin monen miljoonan muun maailmanpakolaisen lisäksi kansojen psykopaattijohtajien vuoksi tarjoillaan.

 Ja täälläkin saa pelätä sitä, että ulkomaalaiselta vaikuttava saa pimeästä pensaasta lähetetyn luodin sydämeensä. Ja vain sen takia, kun ampuja ei ymmärrä maailmasta yhtään mitään. Kunhan vain pelkää varmuuden vuoksi erilaisuutta ja erilaisia jotka eivät kuitenkaan erilaisia ole.

Miten kädetön sitä onkaan kun näkee kyynelten virtaavan kaukaa tulleiden poskilla. Ei voi tehdä mitään kuin olla vain sairaalasängyn päädyn takana ja antaa omienkin kyynelten virrata jos ei pidättelemään kykene. Toivon kuitenkin, että läsnäoleminenkin on jotain.

Timo K. Mukka kirjoitti pienen runon vuonna 1967. Olen ollut silloin vajaa kymmenvuotias, ja jota aikaa ehkä alussa tuoreeltaan kuvaamani uni ajasti.

Laitan tuon tekstin tähän muistokirjoitukseksi pienelle nepalilaisvauvalle joka ei voinut elää yhtään sekuntia ilmanalassamme.

KUU ON KELTAINEN

Kuu on keltainen,
taivas on keltainen,
sydämesi runko on keltainen.

Tule ikkunalle pieni lintu
ja pieni hiiri ja tyttö.
Ette  tiedä miten ikävä minun on,
miten pimeä muuttaa värit,
sammuttaa lampun.

Runo on Toni Lahtisen toimittamasta kirjasta "Näin hetki sitten ketun" (WSOY 2010) johon hän on koonnut Timo K. Mukan lesken Tuulan sängynaluslaatikoissa unohduksissa olleita kirjoituksia. Sain kirjan lahjaksi kuten jo edellä mainitun Torpedonkin ja olen niihin hyvin mielistynyt. Niillä on oma merkityksensä siihen, mitä nyt, ihan tällä hetkellä ajattelen, ja siihen, että edelleen tunninkin päästä yritän ajatella vaikka kaikki niin turhalta välillä tuntuukin.

Kiitos teille ystävät jotka näillä lahjoilla minua muistitte.
Kuvassa kongolaiskaunotar pienen vauvansa kanssa täällä jossakin kun kevään 2009 aurinko paistaa meille kaikille maailman lapsille.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Oikea asenne

Olen kolme vuotta, mutta joskus, kun haluan najjata, näytän uteliaille kieltä ja viittä sojmea ja sanon "viiti".

Minulla olisi kiije kasvaa koska isoveljet yltävät saunassa jo laipioon kun nousevat ylälauteilla seisomaan, ja vielä niin, että joutuvat kumajtumaan, että mahtuvat. Minulla vasta tukka hipoo pyykkinajuja lauteiden yläpuolella. Isosisko ei edes yjitä enää lauteille seisaalleen koska se on jo kymmenen. Eikä se halua enää käydä edes saunassa meidän poikien kanssa. Sitä en ymmäjjä, mutta ihan sama  koska minä osaan ajaa polkupyöjälläkin jo iliman apujattaita!

Iskällä oli syntymäpäivät. Tein iskän kanssa täytekakun. Kakusta piti tulla semmoisen ukon näköinen joita iskä piijtelee sinne sun tänne, mutta enempi siitä tuli pingu. Siis pingviini. Laitettiin sille suklaasta napit takkiin,  söjsselistä housut ja takki. Iso kejmanenä sille tuli ja silmiksi punaiset hedelmäkajkit. Suuhun laitettiin kynttilä ja molempiin käsiin kans. Iskä haluaisi olla saman ikänen kuin minäkin, mutta kyllä se tasan viisikymmentä vuotta vanhempi taitaa olla. Sitten otettiin kakusta valokuva.


Ja viejaat tulivat. Minun ystävätytöt ensin ja niiden pitkä velipoika Kojsey. Se on vasta 17, mutta kohta kaksi metjinen. Tytöt ovat pienempiä, ehkä kymmenen senttiä tai jotain. Pitkiksi tytöiksi iskä niitä sanoo, enklanniksi tallgijls, vaikketta uskokkaan, että sitä kieltä ossaan. Lapiokin äännetään leipio, senkin tuutikit! Nämä tytöt ovat tulleet Kambodzasta vaikka aluksi luulin, että Kompostista joka on tuolla meidän pihanpejällä. Ne joskus puhhuuvat (kuulema) khmejin-kieltä ja siitä kyllä en ymmäjjä puolta lujaustakaan, mutta mukavaa se on kuunnella.
Minä aina annan pusuja mun ystävätytöille, mutta sitä ei saa kenellekään kejtoa. Eikä sitä, että tytöt halivat minua niin paljon, että ihan hävettää (mukamas).
Mutta oikeesti mun pajas kaveji on Kojsey kun se jaksaa pitää selässään ja joikotella ja olla piilosta, vaikka ei sitä kyllä vaikea ole löytää kun ainakin jalat näkyvät meni se minkä taakse tahansa piiloon.

Iskä puhuu aina politiikkaa tai jotain niiden isän kanssa. Hun Senistä ja Sam Jainsysta viimeksikin. Minä en tiedä, ketä ne ovat mutta sama sillekin! Jostain menneestä puhuivat kejjan monta tuntia ja luulin, että pejunakattilan kiehumisäänestä;  polptpolpotpolpot. Kun Amajith oli tulkkina siinä välissä, niin tuntui, että monneen kejtaan samat asiat leiju ilimassa.
Mutta juhlat olivat kuitenkin kivat kun sai jiehua paljon ja kiipeillä vaikka uunin päälle. Minusta tuntuu, ettei iskä itselleen niitä jäjjestänyt vaan meille kakajoille. Semmoisen lapsellisen kakunkin halusi, ja kajkkeja, ja limppajia. Paitsi että se shamppanja taisi olla isä-Moeun kanssa juotuna hyvää. Iskän silimät ainakin kiilsivät niinkö veen pinnalla kelluvat öljyläntit... vajsinkin sitten, kun Zojica antoi balkkanilaisen halauksen iskälle (äiti otti kuvan).





Huomenna myö lähetään Outokumpuun. Viijään mun ystävätytöt sinne kun niillä loppuu syysloma ja koulu alkaa. Sitten on taas vain ikävä, mutta onneksi Kojsey jää ja käy joskus leikkimässä mun kanssa kun omalta koulultaan kejkiää.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Viimeinenkin pari kaapista ulos


Paljonko homoja (ja lesboja) Suomessa on?

Globaalimitassa puhutaan varmaan miljardeista?

Onko tilastoja, tai johonkin järkevään menetelmään perustuvaa analyysiä olemassa?

Saako tällaisen väestöryhmän muuten, kuin arvion perusteella tilastojuudasten ulottuville? Ovelta ovelle kyselynäkö kuin venäläinen väestönlaskenta?

Olisiko tämä lukumäärä sitten tarpeellista tietää?

Politiikassa populisteille sillä voisi olla merkitystä jos heitä olisi vaikkapa 500 000 viidestä miljoonastamme. Niin hedelmällisessä tilanteessa perus-penatkin kääntäisivät oitis heterotakkinsa ja alkaisivat kulkea gay-baareissa jakamassa vaalimainoksiaan.

Suomen romaneita taitaa olla 10 000. Pitkä tie heilläkin on ollut päästäkseen edes siihen "asemaan" jossa nyt ovat. He eivät juurikaan äänestä, joten puolestapuhujat on täytynyt löytyä muualta.
Mustalaisilla oli aikoinaan laulutaitoiset (mm. Taisto Tammi, Reijo Taipale, Hortto Kaalo-yhtye) esitaistelijoina, jotka loivat pohjaa ihmisyyden kunnioitukselle kulttuuritaustasta huolimatta. Nyt romaneilla on Ylellä kerran viikossa jopa omankieliset uutiset Romano mirits-ohjelmassaan. Mutta kovaa on mustalaistenkin puolestapuhujien työ ja jos he hetkeksi hellittävät, kenttä menee heti sekaisin. 

Erilaisia laskentatapoja käyttävät saavat työttömien armeijan tilastoitua 250 000-500 000 haarukkaan. Siksi tätäkin silloin tällöin sivutaan eduskunnassa käytävissä keskusteluissa. Mutta näistä vain mainitaan, sillä tiedetäänhän köyhien ja raskautettujen äänestysinnostuksen laimeus jo vanhastaan.

Ehkä työttömät ja köyhät olisivat viime vaaleissa äänestäneetkin aktiivisemmin jos eliitin karrikoitu, mutta todellinen olomuoto olisi Oiva Lohthanderin hahmossa saanut mässäillä vaalivideolla kauemmin.

Ahneus tätä yhteiskuntaa ylläpitää, köyhät ovat vain välttämätön kansanosa johon paksusti voivat rikkauksiaan vertaavat ja voivat entistä paksummin ylentunnossaan.

Homoilla ja lesboilla tie ei ehkä ole niin pitkä enää kuin romaneilla on ollut. Pahin vaino on jo ohitse, ainakin niin kauan, kuin tämä kulutushysteriamuoto yhteiskunnassa on vallalla. Eli kun kansan huomio pysyy kiiltävissä autojen pelleissä, big brothereissa, peleissä, ja facebookissa loput. Tässä kinkamassa homojen etujärjestöt (mm. pitkään toiminut SETA) ovat saaneet asialleen paremmat jatkoasetelmat tuekseen kuin mustalaiset koskaan. Johanna Korhosen, Akuliina Saarikosken, Manne Maalismaan ja Kenneth Liukkosen tapaiset rohkeat sanansaattajat vievät asiaa eteen päin.

Homot ja lesbot ovat suurimmaksi osaksi "meitä", tätä valittua kansaa joka pettuleivän ääreltä tähän päivään on vaeltanut.

Homoja on ollut aina, kuten toisenvärisiäkin ja -kulttuurisia. Homoutta on myös toisissa eläinlajeissa, ei vain homosapiens-lajilla. Me emme voi valita sitä, millaisena tänne synnymme. Toistan tätä muidenkin sanomaa itsestäänselvyyttä koska se kaikille ei ole itsestään selvää. Ei edes lääkäriksi päntänneellä Päivi Räsäsellä.

Uskonnot ovat hallinnanvälineitä ja lyömäaseita olleet aina. Tai ainakin siitä saakka kun se suuntautuneisuus maanalaistoiminaltaan pääsi eheytymään. Nyt ote alkaa lipsua. Homonkaan päätä ei enää rusenneta ahtaan kaappinsa sarananpuoleisen oven väliin kuten tähän päivään saakka laeista ja asetuksista piittaamatta on tehty. Epilepsiaakin pidettiin 1970-luvulle saakka pahojen henkien perintönä kunnes lääketiede ja perinnöllisyystutkijat saivat argumenttinsa lävitse. Ja monet kehitysvammaisuuden muodot ovat järkeenkäyviksi selitetyt eivätkä isien tai äitien poliittisista tai muista aatteista, uskonnoistakaan, johtuvia. Silti nyt edelleen muutamat luulevat, että paholainen se homonkin kaapuun pukeutuu vaikka lie tuo jo tolloimmillekin selvinnyt, että miljardista siittiöstä munasoluun ekana kroolannut ei ole se, jonka hallussa olisivat valinnanavaimet siitä, millaiseksi ihmiseksi kehittyy.

Miksipä homot eivät siis astuisi kokonaan kaapeistaan ulos kun keskitysleirit ja mielisairaalat ovat sukupuolisen suuntautumisen vuoksi heille enää menneitten sukupolvien painajaisuni? Ei tätä enää räsäsiltä tai keltään tarvitse kysyä. Sillekin pitäisi olla aivan yksi lysti, vihitäänkö lisääntymätön pariskunta kirkossa vai kirkon  takana virastossa. Tai Juankosken torilla. Ei homopareja tule koskaan olemaan niin paljon, että he liikakansoittumiseenkaan pystyisivät vaikuttamaan vaikka sekin tarpeen olisi.

Jos nyt tapahtuu ylilyöntejä homojen ja/tai homouden puolestapuhujilla, se saattaa tehdä kipeää, mutta ei varmasti koskaan niin kipeää, kuin on ihmiskunnan historiassa tehnyt homoille olla homo.

Kuvitelkaa te, jotka kuvittelemaan kykenette, sitä ahdistuksen ja tuskan määrää jota erilaisuus tässäkin muodossa ihmispoloiselle aiheuttaa yksilönä paremmiksi tuntevien joukoissa.

Kirkollekin vaikka sadantuhannen jäsenen menetys on pieni rangaistus siihen verrattuna. Nehän ovat vain kymmenysten maksajia ja kuviteltua suuruutta pönkittäviä tilastoja, nimiä jäsenluetteloissa ja hautakivissä.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Syksyn huurut

Otsikko valitsi itse itsensä ylläolevasta kuvasta, ja jo aiemmin sivupalkissa olleen kuvan nimestä jonka poistin ja vaihdoin tilalle uuden. Nyt sivupalkin kuvassa poikani siristelee silmiään syysauringolle ukin halkopinon katveessa.

Mutta en minä kuvista aikonut mitään sanoa. Tönköt sormeni vain kirjoittavat mitä haluavat. Aivot tulevat perässä. Olen siis syyntakeeton mitä seuraavaksikin suollan.

Se onneton pyssyllä räiskijä joka pakoon poliiseja juoksi, on tullut takaisin kaupunkiin. Luin nettilehdestä. Tämä tummapipoinen, venäläiseksikin profiloitu oli käynyt kaupasta tölkillisen energiajuomaa ja siirtynyt nauttimaan sitä läheiseen lepikoon.

Mikä miestä juoksuttaa? Venäjä on tuolla (viittaan kintalla oven suuntaan).

Iltakeltainenlehdistö saa kohta mässäiltävää kunhan onnettoman kiinni saavat. Tai hän löytyy jostain itsensä uuvuksiin juosseena, kuulan kalloonsa ampuneena.

En ryhdy mielikuvittelemaan asian kanssa. Keksin tilalle vaikka lapsille lorun:

torilla
istui se gorilla
joka karkasi laulusta
oikoen kaulusta
tämä loru
vaikka ei ollut koru
nauratti meidän paulusta

Paska päivä takana. Vanha Madza, vuoden 1993 hätsiisbäks ei antanut sonnin astua. Sillä oli sekaisin  lambda-arvot ja muutkin päästöt, alatukivarren pallonivel lonksui eikä kallistuksenvakain ollut enää kallistuksenvakain.

Ja kun minä en mitään muuta niin inhoa kuin autonrotteloiden remontteeraamista! Mutta kun ei ole varaa viedä edes Pärnäsen korjaamolle.

Kävin siis varaosakaupassa ja nousin pukill... eikun nostin auton pukille. Rontelia ja sytkytinsahaa piti käyttää, yksikään mutteri ei muuten auennut vaikka perkeleillä ja DDR...eikun CCR-llä niitä voitelin. Vaihdoin myös tulupat ja ilimansuodattimen. Lambda-anturi piti laittaa tilaukseen, sen vaihdan, jos osaan, ensi viikolla.

Madza pihassa - pizza mahassa, hokivat lapset.

Minä laskin, että auton osat maksoivat jo nyt enemmän kuin tuon ikäinen auto. Sillä on ajettukin melkein 500 tuhatta.

Nivelosat, muutama poltin, suodin, tulpat ja CCR 79€. Lambda-anturi 74€. Hylätty katsastus maksoi 69€ ja uusinta tulee maksamaan 35€. Yhteensä 257€

Miksi meidän pihassa seisoo tuo ilimanpillooja ja maailmanlopun vehje. Rahankuluttaja ja ainainen harmi.

Tai oikeammin miksi meidän perheessä on kaksi autoa. Toinen, minun nimissäni oleva on vuoden 1990 Toyota. Ikäloppu neliveto joka on ollut lainassa parilla maahanmuuttajaopiskelijalla Joensuun puolessa koska he ovat tarvinneet sitä enemmän kuin minä joka en autoa tarvitsisi lainkaan.

Ossaisin minä olla kokonaan ilmankin (siis autoa). Ajelisin vain pyörällä sinne minne pitäisi päästä. Pitkäkään matka ei olisi minulle este. Ja mikä pakko mihinkään olisi lähteäkään? Menisin bussilla tai junalla. Tai liftaisin rahtiasemilta rekkojen kyytiin.

Me olemme rakentaneet itse tällaisen maailman jossa luulemme, ettemme pärjää ilman kulkuveuvoa. Mielikuvituksemme kulkemisten keinoissa ovat kutistuneet kuin Tolppa-Joonaksen nahkarukkaset kuumalla uuninpankolla; siellä missä voi sullaa, siellä nahka pallaa.

Hulluimpia lienevät asemiinsa fakkiutuneet suurkaupunkien autojonoissa matelijat, hermonriekaleidensa kanssa tuskailevat joilla ei kerta kaikkiaan voi mieleen välähtää mitään muutakaan keinoa päästä kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan työpaikkaansa ja illalla kotiin. Tältäkin kadulta moni kulkee virastokolosiinsa tai opettajantoimiinsa autolla (3km). Hui helevetti.

Hevoskärryistä se alkoi. Tai oikeastaan siitä, kun ihminen keksi opettaa norsun, puhvelin ja hevosen nöyristymään ratsuiksi. Jos se olisikin jäänyt sille tasolle, olisi paljosta säästytty. Tai sitten ei. Olisi vissiin jalostettu eläinrotu jonka mahan alla pyörisivät pyörät ja maha vaatisi toimiakseen dieseliä.

Rikki mennyttä hevosta ei korjattu, siitä tehtiin makkaraa.

Ja siitä kai on opittu vähitellen siihenkin, ettei rikkimennyttä tavaraakaan korjata, se viedään omantunnon tyynnytykseksi "kierrätykseen" ja ostetaan uusi. Korjaaminen harvoin kannattaa. Paitsi pääomakuluttomien autovanhusten.

Mutta kun ei jaksaisi aina tätäkään. Siis tätä kulutusyhteiskunnan kritisoimista, vaikka kiinalainen mielipidevanki saikin Nobelin rauhanpalkinnon tänään ja Kiinassa meni valtaapitävien housuihin ruikulit.

Luulisi maahanmuuttokriittistenkin joskus tympääntyvän maahanmuuttokriittisyyteensä ja vaihtavan kritiikin kohdettaan. Alkaisivat kritisoimaan vain ihmistä, itseään, tätä perhanallista lajia johon ei voi millään mittareilla olla tyytyväinen olkoon se joidenkin mielestä vaikka jumalasta kotoisin. Sen kuva suorastaan. Millaistahan helvettiä ne jumalaiset ihmisen esikuvat taivaissaan elävät kun jo maapallolla elämä on tällaista?

Mutta en minä osaa olla tökkimättä vaikka tiedän, että olen se kusta ruikkiva hyttynen valtamerilaivan reelingillä.

Lukekaapa uutisia Stora Enson vähättelevästä suhtautumisesta paikallisen väestön maanomistuksiin, koteihin ja alkuperäisiin keinoihin elannontuotannossa  Brasiliassa, Kiinassa ja minne ikinä yhtiö onkaan lonkeroitaan soluttanut. Ylen pääuutisissa Röngän pikku haastattelu pani Stora Enson edustajan kiemurtelemaan tuolissaan ja vastailemaan mitä sattuu eli ihan muuta kuin kysyttiin. Se pelkäsi. Ei Matti Rönkää eikä meitä katsojia vaan työnantajaansa. Studiossa varmaan haisi pitkään hänen poistumisensa jälkeen pelon maustamalle virtsalle. Jouko Karvinen tietysti odotti mustan auton takapenkillä Pasilan pihalla kuin mafioso Corneleone juoksupoikaansa.

Stora Ensokin on ihmisen luomus. Ensin luotiin kuitenkin ihmisen tarpeet. Sanottiin, että tätä sinä tarvitset välttämättä. Ota lainaa ja hanki. Ja alamainen teki kuten "neuvottiin". Sitten alkoi tuotteiden mainostaminen. Haluja ja tarpeita laajennettiin. Perustettiin työryhmiä miettimään ihmisille näitä. Ja taas mainostoimistot saivat töitä, konsultit työsuhde-etuja ja -autoja. Ja niin edelleen. Me kaikki tiedämme kuvion mistä tähän kulutusyhteiskuntaan ollaan tultu vuosituhansien aikana. Evoluutio on kohdallamme tätä. Mitenkään muuten ei ole kehitytty, vain taannuttu bloireleiksi tehtaiden lihakoukkuihin.

Miksi muuten ihminen luulee, että se on itse itsensä rakentanut? Että sen kuuluu olla ylpeä itsestään?

Minusta näyttää pikemminkin siltä, että meitä rakentavat monikansalliset yhtiöt tuottamiensa kulutustavaroiden ostajiksi ja orjiksi tekemään itsellemme näitä meille lobattuja tuotteita ja tavaroita.

Me teemme siis sen itse.

Joku muu kerää potin.

Mutta mitä se, joka kerää potin, tekee sillä keräämällään potilla?

Panee keksijät ja konsultit töihin, keksii lisää "hyödykkeitä", ostaa lobbarit, konsultit ja rakennusliikkeet ja rakentaa lisää tehtaita.

Pelaa se toki välillä pörssikasinoa ja muita juttuja, mutta aina se sen verran kumartuu kengännauhojensa suuntaan, että näkee, missä päin maailmankolkkaa olisi vielä jotain hyödynnettävää.

Miettikääpä sitäkin, kuinka nämä pelurit ovat ostaneet meidän pääpoliitikkommekin pelaamaan omaan pussiinsa.

Miettikää ministeri Pekkarisen lausuntoja jotka koskevat maata nimeltä Suomi ja sen "valtavia mahdollisuuksia" päästä maailman johtavaksi kaivosteollisuusmaaksi...

...siis mihin minä näitä kritiikin aiheita karkuun pääsisin? Hommaforumin palstoilleko? Hännystelemään jouto-ukko Halla-ahoa ja populisti Timo Soinia?

Hah ja nyt nukkumaan. Aion nähdä unta, jossa Mauri Pekkarinen ui Unkarin patoaltaan murtumasta syöksyneen kaltaisessa punaisessa vedessä Siilinjärven Kemiran tehtaan (vai Grow Houru tai mikä se nykyisin on) Raasionsalolle padotussa valtavassa kaivosjätealtaassa ja laulaa Maamme laulua niin että sieraimissa punaiset kuplat poksahtelevat.

torstai 7. lokakuuta 2010

Leikattu sukupuoli, leikattu konjakki, leikattu etuus

Imatran entinen pappismies on nytten pappisnainen joka pääsi Wille Riekkisen alamaiseksi Kuopioon. Nyt hän ehkä on likipitäen lähellä sitä, mikä hän on ollut tuntemuksiensa mukaan lapsesta saakka miehisen kuorensa alla. Ehkä joku karva vielä hakee paikkaansa iholla ja kävelytyyli vaatii harjoittelua, mutta luultavasti rintsikat sujahtavat jo aika tottuneesti rintalihaksien peitoksi ja etuhalkeimella varustetut bokserit ovat vaihtuneet pitsireunuksiseksi pikkareiksi. Mitä niiden sisällä nyttemmin sitten on, sitä en ryhdy arvailemaan koska ei ole hajuakaan sukupuolenleikkaushoidon tuloksista vaikka kai sekin Wikibediassa selitettäneen.

Raju, ulkoinen muutos liki 60 vuotta muuta näytelleelle. Ehkä Olli-Veikko teki oikein kun loi nahkansa ja on nyt sinut minänsä, Marja-Siskon kanssa. Ehkä hänen on parempi olla jäätyään eläkkeelle roolista, jota ei omakseen tuntenut. Minä kannatan Olli-Siskon ratkaisua. Hän on yksi niistä rohkeista, jotka uskaltavat osoittaa, vaikkakin viivellä, ettei maailma ole sitä, miltä se puolivaloilla ajavien silmälasien takaa saattaa näyttää.

Ne, jotka kustannuksista ovat huolissaan, laskeskelevat parhaillaan paljonko kaikkien transsukupuolisten ihmisten hoidot omaksi itsekseen pääsemiseksi tulisivat yhteiskunnalle maksamaan jos se luokiteltaisiin Kela-korvausten piiriin kuuluvaksi.

Järjestäytyneessä yhteiskunnassa ihmisyksilön hinta on määritelty. Missään nimessä hän ei elämänsä aikana saisi maksaa enemmän kuin on tienannut. Mieluummin hintaan on määritelty katekin ja nykyään sen suhdeluku lienee sama kuin kahvikupillisella baarissa. Tulevaisuuden budjeteihin tullaan määrittelemään tästä lähtien myös sukupuoleen liittyvät korjausmenot. Pedofilit laitettaneen paljastuttuaan suoraan vankimielisairaaloihin. Tai katoliseen kirkkoon piispoiksi.

Terveen elämänkaaren ennusteelle, henkilö A:n osalle on laskettu, että hän osallistuu veroistaan koskaan töihin kykenemättömän henkilö B:n aiheuttamiin kustannuksiin terveiden henkilöiden C:n ja D:n keralla. A, C ja D laitetaan pyrkimään siihen, että he tienaavat myös itse työhistoriansa aikana omat kulunsa ja eläkkeensä. Mieluummin kuitenkin niin, että kuolevat pois eläkkeellelähtöpäivänään. Ainakin A ja D kuten niin usein käy. C:lle on varattuna kuntoutusjaksot Varkaudessa ja saattohoitopaikka Rinnekodilla jos sitä pentelettä ei saada juomaan itseään hengiltä ajoissa.

Minne nettovoitot sitten menevät, niin siitä ei ota selvää kukaan sillä voittoa kirvehtivä liikelaitos nimeltä Yhteiskunta Oy on yhtä epämääräinen työmaa kuin Olkiluoto 3. Keltä sellaista tulostaulukkoa edes voisi kysyä? Voisi olla, että kävisi kuin asiakkaalle, joka vaatisi Espoon Sähkö Oy:tä piirtämään kansalaisenkin ymmärtämän kuvan siitä, miksi hänen varsinainen ostamansa tuote, eli sähkö maksaa vähemmän kuin sen siirtäminen jostakin tuntemattomasta paikasta käytettäväksi.

Yhteiskunnan jäsenten hyväksi nettovoitot eivät jokatapauksessa palaudu vaikka kuinka kokoomus yrittää niin väittää. Tai keskusta, tai demarit. Tai mikä puolue hyvänsä.

Sillä puolueet eivät johda yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa johtavat esimerkiksi Nokia, UPM, Stora Enso, Neste Oil ja Fortum jotka jakavat ripeneitä (lue lahjuksia) voitoista hallitustensa jäsenille, poliitikoille ja muutamalle asiantuntijalle. Sekä Jormalle ja Nallelle.

Yhteiskunta on kuin Olli-Veikko sisällään Marja-Sisko sillä erotuksella, ettei sillä ole määriteltävissä olevaa sukupuolta. Ehkä se on kuin se paljon keskustelua aiheuttanut neutraali- eli kolmas sukupuoli. Ainakin ulospäin.

Kun todellisuus siitä, mitä yhteiskunta kohdussaan ja koko sisuksissaan kantaa, älytään laajemmalti, on liian myöhäistä tehdä mitään.

Yhteiskunta kasvattaa sisällään  aina parasiitteja, loisia ja ytimennäivertäjiä. Nämä kielikuvat on haettava olemassaolevista, sillä hirviöllä yhteiskunnan sisällä ei ole vielä koskaan kehityksen tässä vaiheessa nimeä.

Nämä ytimennäivertäjät eivät suinkaan ole romanikerjäläisiä, maahanmuuttajia tai puliukkoja. Hehän ovat totaalisesti yhteiskunnan ulkopuolella. Iholla niin sanotusti ja vain kutittavat.

Aiempina vuosituhansina yhteiskuntien sisällä kasvaneet hirviöt ovat olleet caesereita, napoleoneita, kaarle suuria, stalineita ja hitlereitä.

Nyt ne ovat kasvottomia pelureita, maailman tasolla korttia läiskiviä narsisti-kasinohuijareita. Edellä mainittujen esi-isiensä jalostuneita hirviölapsia joille mikään muu ei merkitse mitään, kuin että vain kuppaussarvet ovat kunnossa ja maailman imentä tyhjiin kaikilla tasoilla tulee viimeinkin onnistumaan.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Mystinen kalakukko

Taikina: Ruisjauhoja, vettä, suolaa. Sitkokseksi voi ropsauttaa mukaan kouranpuolikkaallisen vehnäjauhoa.
Taikinamöykky sivalletaan kylmästi veitsellä kahtia.
Jaetut taikinapalat pölökytään kaulimella levyiksi. Reunat tasataan. Pohjapuolen taikinalevyn keskelle hurautetaan joko tavallista puuroriisiä, ohraryynejä tai isoja kaurahiutaleita. Tässä tapauksessa laitoin riisiä ja kauraa.
Siivutetut sianlihapalat ja muikut (tai ahvenat) ladotaan vuorotellen taikinalevyn päälle nätiksi keoksi. Muista ripistellä suolaa joka kerrokseen.
Sitten kansi kiinni.
Varaa puhdasta vettä astiaan ja liimaa veden sekä taidon kanssa taikinalevyjen reunat kiinni.
Koska puulämmitteisen uunin lämpötilaa on hankala säätää, niin esipaistaminen kannattaa tehdä sähköuunissa jos omistaa sellaisen. Siannahkapala kukon päällä tässä vaiheessa antaa sulaessaan kuorelle oman makunsa. Jos ei pidä siitä, sen voi käydä naulaamassa ulkoseinään tilttalteille.
Jotta lapsetkin kiinnostuisivat leipomisesta, voi taikinanlopuista muovailla vaikka savolaisukonpäitä -tai jäniksiä.
Vajaa tunti sähköuunin kovimmilla lukemilla paistunut kalakukko kääritään ensiksi tiiviisti alumiinifolioon.
Sitten otetaan sunnuntain Hesari (liekö suurikin häpäisy, kun ei Savon Sanomiin?) ja kääritään kerros kerrokselta kalakukko sen sisään. Olen joskus käyttänyt lisäksi paperikassia päällikerroksena.
Eilen tuliseksi lämmitetty uuni on seuraavan päivän iltana sopivan lämmin (110-150 astetta) jolloin kalakukon voi huoletta asettaa arinalle yön ajaksi hautumaan.
Tänä aamuna klo 07.00 kukkoa on syöty jo aimo pala aamiaiseksi. Tällä pärjää pitkälle.
Ja savolaisukon pää tuli paistetuksi eilenillalla sähköuunin jälkilämmössä, sikarikin on niin aidon värinen että! Ottaisivatkohan Kiasman kokoelmiin tällaisia taiteenteon ulottuvuuksia? Taikina säilyy kuivettuuaan kymmeniä vuosia sopivan kuivissa olosuhteissa jos eivät hiiret pääse järsimään. Minulla on känttysiivu yli viidenkymmenen vuoden takaa tallessa. Löysin sen tämän, vuonna 1953 rakennetun talon sahanpuruista vintiltä.
Vuoden 1953 pullaa.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Mustetta nenässä


Kuljen poikani kanssa joenrannan puistossa. Nurmikoilla nousee valkosuomuisia mustesienikikkeleitä, naakat ja lokit siirtelevät pudonneita puidenlehtiä ja etsivät niiden alta syötävää. Etanoita, matoja, kohmeisia hyönteisiä, ehkä jonkun murusen ihmisenkin sinne viskaamaa hampurilaisen palasta. Tuuli käy jostakin lännen suunnalta. Tihkua.

Sivupolulta lähestyvä, pikkuinen, kumaraharteinen ja harmaapäinen mummeli pysähtyy poikani kohdalle joka talloo mustesienirykelmää nurmikkoon. Ryppyisten poskien iholla on tuulenkäynnin kyyneleitä, vähän vertakin on raikas ilma vielä nostanut löysän nahkan pintaa punertamaan. Ajattelen, että siinä lapsi toiselle lapselle sanoo jotakin, ehkä sienien polkemista toruu, ehkä kertoo jotain mukavaa: Noin minäkin tein kun vielä jalka nousi, silloin kauan, kauan sitten, ehkä vuonna 1925, tai jotain. En kuule, niin hiljainen on mummelin puhe. Ehkä puhe ei enää edes toimi?

Siinä lankeaa sisälleni outo rauha. Kuin en koko ikänäni olisi muuta tehnyt kuin kuljeskellut lasteni kanssa jututtamassa vanhuksia, loikkinut nurmikoilla potkiskelemassa sieniä, metsien poluilla männynkäpyjä tai istunut ongella kivikkoisilla jokien ja järvien rannoilla, lasketellut talvisin mäkien kupeita ja iltaisin paistanut räiskäleitä, juonut kaakaota, piirrelyt, värittänyt  ja lukenut tarinoita tuhansien ja yksien kansien väleistä.

Kaikki mitä työkseni olen puurtanut, tuntuu unennäöltä. Kuin miljoonaa vasaranlyöntiä en olisi koskaan lyönyt, kuin turhia olisivat rakennusten tupaantulijaiset olleet, puheidenpitäjien argumentoinnit ja työmiehille suunatut myöhäiset kehut. Kuin onnettomuuksia, joissa mieltäni ja ruumistani on koeteltu, ei olisi koskaan tapahtunut.

Satapäinen lokkiparvi käyskentelee kaupunkilaisten venelaiturilla. Viranomaisten hälytysvalolla merkitty kumivene keinuu yksinään toisellla puolella laituria ja toisen puolen laiturilenkkeihin on kiinnitettyinä enää kaksi kesämenijää. Muut veneet on viety jo talvehtimaan pihoihin tai vuokravarastoihin muualle.  Toinen laituri on kokonaan autio, ei yhtään lokkia edes, kuin kysymystä vailla, miksi se on tuohon rakennettu?

Isokokoinen, vanha mies, joka on kaikkina päivinä pyörineen liikkeellä tässä kaupungissa, istuu punaisella, kivetyn joentöyrään puistonpenkillä ja katselee surullisenoloisena joelle. Olen ajatellut usein, että tuota miestä pitäisi joskus päästä puhuttamaan, mutta aina olen laistanut sen ja siirtynyt syrjään kun siihen olisi siunaantunut mahdollisuus. Miehellä on säällä kuin säällä nahkasaappaat, vaaleat reisitaskuhousut ja iso, roikkuva kangastakki ylävartalonsa peittona ja sen alla kevyt, tekovillainen pusero tai joskus perinteinen Jussipaita. Litistynyt, loivalippainen hattu, ehkä sarkaa, lätsöttää pitkien ja harmaiden hiusten päällä kuin siihen liimattuna. Vanhus ei ole alkoholisti vaikka hänellä joskus tököttääkin viini- tai lonkeropullo tarakan lankakorissa muiden ostosten ja eväiden joukossa. Hän pitää myös huolta puhtaudestaan ja näyttää siltä, että ainoa pinttynyt tapa kaupungilla kuljeskelun lisäksi on tupakka.

Miehen roikkuvien luomien välistä pilkottavat, verestävät silmät eivät katso tuntematonta koskaan päin. Ja työntäessään pyöräänsä, hän katselee vasemmalle maahan eturenkaan viereen kuin sanoen, en kaipaa seuraanne, antakaa minun olla. On hänellä kuitenkin joku tuttukin torinlaidoilla maleksivien eläkeläisten joukoissa. Olen nähnyt hänen heitä jututtavan joskus, mutta hän erottuisi heidänkin joukoistaan vaikka hänet ensikertaa näkisi.

Meitä on.

Tiedän, että itsekin erotun ja että minut on laitettu merkille tässä pienessä kaupungissa.

Aina olen erottunut.

En tiedä, onko se ollut hyvästä vai pahasta, mutta nyt, kun kuljen tässä poikani kanssa ajatuksissani muita kulkijoita tarkkaillen, en välitä siitä.

Ja vaikka piiloutuisn millaisten vaatteiden alle, erottuisin kuin mustesieni vihreällä kedolla jota tekee jonkun aina mieli potkaista.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Älä astu Miinaan

Eräs Loiva nainen josta kehkeytyi äkkijyrkkä itsensä ilmaisija, taiteilija mitä suurimmassa merkityksessä ja joka vielä kuolemansakin jälkeen tulee liikauttamaan ihmisten mieliä laajalti, tykkäsi myös, että Suomenkarja eli kyytöt tulee pelastaa sukupuutolta. Ne suomalaisukujen pelastajalehmät, joiden lämmintä kylkeä vasten monen köyhän suurperheen äidit ovat lahonurkkaisen navettansa pimeissä nurkissa kyyneliään vierittäneet lypsyjakkaralla istuessaan veisaten virttä minä vain olen mato matkamies maan.

Miina on ollut oikeassa; kyytöt on pelastettava. "Äyskäreistä" ei ole kriisintullen mihinkään. Ne sotkeutuisivat ylisuuriin utareisiinsa jo evakkotaipaleidensa alkumetreillä eivätkä niiden valmiiksi pureskelluissa rehuissa heikentyneet turvat jaksaisi jäkkiheinätupasta tai pajun sitkeää kuorta  nälkäänsä märehtiä.

Mutta siinä Miina on tehnyt virhearvion, että hän  itse on niitä lehmiä hoitanut ja laitumelta toiselle Mannerheiminkadunkin kautta kuljetellut, alituisten häätömääräysruoskien viuhuessa laumansa yllä. Hän on hyvä äänitorvi asialle, mutta ei työntekijänä pärjää alalla harjaantuneelle.

Hoitajakseen nautaeläimet tarvitsevat ammattilaisen, karjakon ja täyspäiväisesti työlleen omistautuvan emännän, ei postmodermistia jolla on oma missionsa taiteentekijänä peltilehmien hitsaajana.

Jos Miina olisi oikeasti kyyttökarjanhoitaja ammatiltaan, ei häneltä yhtäkään taideteosta olisi syntynyt kuin hutaisemalla jotain sinnepäin olevaa oman seinustansa väritykseksi.

Asialleen omistautunut ja perinteitä vaaliva kyyttökarjanhoitaja Miina olisi veistänyt lypsyjen ja ruokintojen välillä heinäseipäitä, porannut niihin käsiporalla reikiä ja vuollut puukolla tappeja. Aikaa olisi kulunut pisteaitatarpeiden teossa, nijeiden halkaisuissa ja niiden aitatolppiin nijomisessa, veräjänpielien korjailuissa ja uusien aidanseipäiden haalimisessa. Latoja olisi pitänyt veistää niittysarkojen päihin, niiden kattoja korjailla ja kiviensä päältä nuljahtaneita nurkkasalvoksia tunkata ja oikoa. Kun sapilaatkin olisi sopivansutjakoista näreistä tiheiköstä valittu, nikerretty poikki ja vuoleskeltu sileiksi käsisijoineen alkaisi talvivarastojen haalinta kerpunteolla juhannuksen jälkeisellä viikolla. Sen jälkeen kolmen viikon heinänniitot, seivästämiset, kuivatus ja latoihin suolaaminen. Kova olisi myös talkoovoiman mankuminen heinätöihin huhkimaan näistä vehnäsillä ja energiajuomilla itsensä turvottaneista digikansalaisista jotka sitten lyllertäisivät ensimmäiseen pelto-ojaan hukkumaan. Oma aikansa kyyttökarjanhoitaja Miinalla olisi kulunut myös kasvimaiden kitkijänä, lannalevittäjänä keväisin ja hevosuatran ohjaimissa pottumailla.

Navettarakennusten huoltoa, kaivoveden kantamista, äpäreen tarkkailua ja pilvien liikkeiden ennustelua.., voi voi kuinka moninaiset olisivatkaan kyyttökarjanhoitaja Miinan arkipäivät täynnänsä...

Ei kyyttökarjan sukua muine perintötietoineen pelasteta ostoheinillä eikä häätöuhkauksilla tai lööppimateriaalina olemisella. Ei sitä pelasta sekään, että Maarit haastattelee Miinaa leppoisassa studiotunnelmassa inhimillisten tekijöiden ollessa päällimäisinä puheenaiheina.

Kyyttökarjan pelastaa vain ehtoisa emäntä, riuskoin varsin varustettu nainen joka taitaa käsinlypsyn, hiehon astutuskäynnit ja poikimiset ja jonka talikosta pehkuinen lehmänpaska lentää kaarella lantalan kauimpaan nurkkaan jo heti ensiheitoilla kun sateisen syksyn kastelema maa alkaa routaan vetäytyä. Ja joka, vaikka mieli tekisikin, ei taiteilijan sutiin tartu kuin kansalaisopiston järjestämällä pikakurssilla lomittajan harjatessa sillä aikaa muhkuraisia lehmänkylkiä navetan lyhdynvalossa ja siskontytön kaitsiessa mankuvaa kakaralaumaa kotona saamattoman ukonturjakkeen kuorsatessa ukkivainaan höyläämässä päästävedettävässä tuvan etelänpuoleisessa nurkassa.