tiistai 16. marraskuuta 2010

Lämmintä kättä

Unkurin ( http://unkuri.wordpress.com/ ) blogikirjoitukseen kommentoidessani huomasin, että aiheesta voisin ajatella omianikin. Niinpä sitten sovellan kommenttini myös tänne vähän paksumpana pajunköytenä.

“Olkimarsalkka ratsastaa ja kilpikonna käy heti selälleen”, Tuula-Liina Varis, Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994). Tuossa kirjan väliotsikossa tiivistettynä yhden avioparin epätasainen suhde.

Olen lukenut myös Mia Bernerin P.S:n, joka toi toi oman tarkastelukulmansa Pentti Saarikoskeen. Pidin siitäkin kertomisenkulmasta vaikka en aivan ymmärrä, miksi joku, vaikka suuresta kuuluisuudesta ja loppumattomasta nerouden ja kirjallisten oivallusten lähteestä onkin kysymys, alistuu huolehtimaan tästä.

Tuula-Liina kertoo Olkimarsalkassaan, kuinka ei hänkään ollut päässyt entisestä miehestään oikeasti eroon vaan edelleen kävi huolehtimaan nimismies Mikkonsa kanssa Saarikoskesta tämän tullessa kuolemaan Pohjois-Karjalaan vuonna 1983.

Luultavasti tällaista huolehtimisviettiä ei edes osaa kyseenalaistaa silloin, kun sen tarve eteen tulee ja itsellä siihen kykyjä on?

Rakastavatko naiset renttuja siksi, että ne ovat kuin syliä kaipaavia, isoja lapsia?

“Kirjeessään vaimolle" Saarikoski näkyy omana itsenään, narsisti-alkoholistina ja pahimmanlaatuisena pillunistinä jotka luontenpiirteet jo Pekka Tarkan toimittamien Nuoruuden päiväkirjojen mukaan olivat selvillä hänelle itselleenkin jo hyvin varhain säilöessään dna:taan vihkojensa sivujen väliin. (Tarkka kirjaa tunnollisesti jokaisen runkkiläiskänkin toimitustyöhönsä).

"Kirje vaimolleni" on jo nimenä sellainen joka herättää ajatuksia. Saarikoski ritustelee kuitenkin tuon kirjan sisällöllä perinteisen kaavan pehkuksi kertoessaan viileän lakonisesti, mitä ajattelee. Mutta tyylihän onkin hänelle tietoinen valinta ja vain kirjallisuuden tekemisen keino. Ei muiden tunteiden ajattelu tai analysointi jonkun sellaisen mitättömyyden takia, kuin lasten tai perheen. Pentti Saarikoskella tuskin koskaan oli tavallisen kadunkulkijan tunteita ilman, etteikö hän niitä pyrkinyt hyödyntämään myös kirjallisessa tuotannossaan. Nerouden taakka, sitä se oli, mutta reppunsa loppuun saakka hänkin kantoi joskin apuakin siihen sai.

Miksi muuten muistan, missä olin kun kuulin Saarikosken kuolemasta? Mitä merkitystä sellaisen muistiinsäilömisellä on? Ehkä viinaan kuolemisuutiset ovat lähellä sitä aivojen muistijuonnetta jonne myös isän kuoleman syy tallentui.

Yleensä kysytään, missä olit, kun J.F.K ammuttiin Dallasissa. Tiedän, että vuonna 1963 olin 5-vuotias joten jäljilleni on helppo päästä, sillä Unimäen marraskuun hämäryydessä, ehkä jo paksussa lumihangessa ei varmasti ole kauaksi tuolloin edetty pienen pojan pienillä jaloilla. Silloiselle pikkupojalle minkä tahansa maailman ukkelin ampuminen tai ampumatta jättäminen on ollut yksi lysti. Metsän pimeydestä tarkkailevat mörköjen silmät ovat olleet paljon todellisempia. Ja isän selässä pinkeänä kiiltävä, venäläisen pikakiväärin sivaltama muistoarpi.

En osaa sen kummemmin eritellä Saarikosken kirjoitusten aiheuttamia ajatuksia sillä hänenkin "löytämisen" aikoihin kirjallisuus vasta muutenkin alkoi avautua toisenlaisena maailmana päätalojen, rukajärven suuntien, pohjantähtien alusten ja tuntemattomien lisäksi. Tulivat Mukka, Vonnegut, Kundera, ja ehkä Dostojevskikin kiilasi mukaan kyytiin, vaikka en hänen tuotannostaan aluksi pitänytkään. Ja sitten Holokaust-kirjallisuus vei monet yöunet kun maailmanjärjestys haki uutta paikkaa tajunnassani kunnes rauhoituin lukemaan dokumentteja ja asiaproosaa sekä löysin esseet, satiirin ja aforismit. Lyhyen ajan sisällä tuli kuitenkin niin paljon uutta, että olin aivan läkähdyksissä niiden kanssa. Ja kun hoksasin lisäksi, että itsekin haluaisin kirjoittaa, mutta kysymys kuului, kuinka siihen oppisin.

Nyt en ole enää varma, mistä minun pitikään kirjoittaa? Kirjallisuudestako? Alkoholismista? Avioliitoista? Vaan samapa se sillekin näin äidin syntymäpäivänä. (Siis eilen kun aloitin tämän kirjoittamisen, olisi äitini täyttänyt 87 vuotta). Jykerrän joskus näitä lauseita itsestäni irti kuin murusia kuivahtaneesta leivänkannikasta tylsällä veitsellä.

Avioliitto-instituution keksiminen ja kehitys on evoluutiossa tapahtunut yksi erehdys. Tai oikeastaan kokeilu, kuten niin moni muukin niin sanotun järjestäytyneen yhteiskunnan sivutuote. Käsitän sen niin, että tämäkin on vain alamaisten hallitsemisen väline joka vaihdetaan johonkin toiseen systeemiin kun aika on kypsä. Muutosprosessi on ollut käynnissä jo muutaman vuosikymmenen verran, ehkä puolet koko pariutumisorganisaation olemassaolosta. Nuoruudessani se oli lyömäkassarana avo- eli susipareja kohtaan ja nyt sillä mätkitään niitä, joilla eivät syntymässä saadut ulkoiset vermeet vastaa sisäistä olomuotoa.

Itse en voisi kuvitella eläväni jonkun aikuisen kanssa yksissä jos sen suhteen ei olisi muitakin funktioita olemassa kuin vain oleminen ja paneminen. Olisinko ollenkaan edes virallisesti naimisissa jos yksin olisin ollut siitä ratkaisemassa? Olenko naimisissa vain siksi, että se on toiselle osapuolelle tärkeää?

Sukujen traditiot painavat raskaana kivenä reessä.

Oleminen ja paneminen ovat kyllä mukavia ja kannatettavia asioita kun niiden eteen ei aseteta minkäänlaisia ehtoja sitoutumisesta. Olen ymmärtänyt jo (liian myöhään) itseni niin hankalaksi ihmiseksi, etten yrittäisi myydä enää tällaista edes käytettyjen aviomiesten kirpputorilla jollekin onnettomalle, yksinäisyyttä potevalle vanhallepiialle.

Lapset ovat ne, joiden vuoksi kestää kehnompaakin suhteen toimivuutta. Kestää omaa itseäänkin joka tuntee koko ajan olevansa väärässä paikassa, väärään aikaan ja vielä kuin olisi vieraaseen nahkaankin ujuttautunut.
Oikeastaan olen tullut siihen (hataraan) johtopäätökseen, ettei ihmisen koskaan pitäisi mennä naimisiin-kaltaiseen olotilaan, ainakaan vain yksinäisyyttään pakoon.

Yksinäisyydestähän aina pääsee pois menemällä ihmisten joukkoon, mutta naimisiin olemisesta ei pääse yhtään mihinkään vaan on aina sen vanki vaikka kuinka ahdistaisi ja olisi vaikeaa olla. Mutta tämä tilanne pitänee paikkansa vain, jos on lapsia, ja niitähän minulla on useamman naisen kanssa.

Olen siis periaatteessa edelleen lasteni kautta moniavioisessa suhteessa lopun ikääni vaikka välillä toivon, että saisin olla vain, ja että korkeintaan olisin lapsilleni pelkästään se, mitä he tarvitsevat. Jos tarvitsevat.

Mitä aikuiset, itsenäiset ihmiset jonkun vieraan tuomilla lisäraajoilla tekevät jos niitä ei voi yhtäjalkaa askeltamiseen synkronoida?

Vaan kun nuoruutta, jossa nämä asiat olisi mahdollista harkita uudelleen, ei takaisin enää saa.

Olen sanonut usein vaimolleni, ettei me oltaisi yhdessä enää jos meillä ei olisi niin vahvaa sidettä lasten kautta. Hän on ollut samaa mieltä. Niin erilaisia me olemme että yhdessä asiassa voimme toistemme ajatuksiin yhtyä. Mutta vaikka olisimme samalla viivallakin luonteiltamme, niin olisiko se sen kummempaa? En tiedä, kun niin ei ole ja vain kokemus kustakin tilanteesta antaa tiedon.

Vastavoimista puhutaan paljon, mutta voiko kahden, yksityisen ihmisen elämä onnistua jos siinä vallitsee kauhun tasapaino ja ainainen kylmä sota?

Kun otsikoidaan erilleen kasvamisesta ja sen kautta “helposta erosta”, sekin lienee puppua jos suhde on kestänyt kauan ja kaikenlaisia sidoksia on syntynyt.

Tai sitten yhteen kasvamisesta vuosien saatossa niin, ettei osaa enää erota vaikka suhteen ylläpito perustuisi vain sen käytännöllisyyteen, omistuksiin, "hyötyihin" ja siihen, ettei viitsi täyttää muutamaa lankettia osoitteenmuutosilmoituksineen.

Onko asiaa edes ajateltu silloin? Onko ollut tarvetta ajatella kun niin säröttömästi on mennyt? Ehkä elämä on silloin hyvin?
Kuten Unkuri otsikoi oman kirjoituksensa, "ihminen on rooliensa rykelmä" niin siihen lisäisin, että ihminen on myös kiviraunio jonka uumenissa kaikenlaiset liskot ja sammakot talvehtivat. Käärmeetkin.

22 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Muistelen iltasanomien lööppiä ja juttua kirjailijakokouksesta Ruotsissa 70-luvulla. Saarikoski ja Ojaharju rymistelivät muovikassiensa kanssa sisään ja sammuivat kai aika pian johonkin penkkirivien väliin. - Myönnän ajatukseni outouden, mutta edelleen pidän tapahtunutta suurena sankaritekona.

PS oli kirjoittajana poikkeuksellinen lahjakkuus.


Miksi me ihmiset odotamme, että kun joku on loistava jossain, hänen tulisi olla sitä kaikessa. PS:n julkisuuspuoli oli ehkä jotain 60-luvulle sopivaa, aikaan jolloin yhteiskunta hiljalleen alkoi vapautumaan.

Saarikoski ei peitellyt juomistaan tai renttuilujaan, entiset naiset eivät voi vedota tietämättömyyteen.


Tuula-Liinasta tuskin olisin koskaan kuullut mitään ilman Saarikoskea. Jäämme odottamaan hänen seuraavia moniaita teoksiaan Pentistä.

"Sen pitäis olla sellanen rehellinen, luotettava ja turvallinen".

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

meri kirjoitti...

saarikoskestahan on hannu salaman tekemä legenda jo eläessään -teos, joka on mielenkiintoinen ja avartava, vaikka rajoittuukin lähinnä salaman silloisiin omiin kelauksiin maailman ja politiikan tilasta ja vasemmiston neurooseista. aika on teosta ohentanut.

mia bernerin PS-merkintöjä suruvuodelta -kirja hämmästyttää siinä miten lähellä bernerin kirjoittaminen on saarikosken ääntä. toisilleen läheisten ihmisten kirjoittaminen voi tietysti lähetä toistensa kaltaiseksi, mutta kun on ikänsä kirjoittaneista kysymys, ehkä pikemmin on käynyt niin, että samansyvyiset ihmiset löysivät toisensa.

oppinut nainen osaa kirjassaan olla myös rempseä nainen ja rivien välistä tulkittuna myös kipakka ämmäkin. saarikoski sai mitä ansaitsi. punastelematta berner kertoo istuneensa saarikosken vieressä kun tämä ruotsalaissiirtolaisten kirjallisessa illassa vastasi kysymykseen miksi muutti ruotsiin katsahtamalla muusaansa ja sanomalla: vitun takia.

berner kuvaa miestä joka tuhertaa rannassa pelastamassa maneetteja tai jolle vuorelle nouseminen on vertauskuvallisen ylivoimainen rasitus.

paljon vie tilaa saarikosken kuolinvaiheiden kertominen, samoin bernerin oma persoona, mutta aivan riittävästi on teoksessa volyymia oleelliselle: saarikoskelle runoilijana.

berner on saarikosken sisällä, se välittyy jotenkin lähes ylivoimaisena. hän tajuaa runoilijan perusristiriidan. vaikka sitten onkin kieli-ihmisenä tyhmempi tai harhaisempi saarikosken poliittisten kuvioiden suhteen. ja miten niitä ruotsista käsin olisi ymmärtänytkään, kun ei niitä aina jaksanut ymmärtää täälläkään.

bernerin kirja saa minut pohtimaan sitä, miten olisi käynyt, jos pena-aleksis olisi löytänyt mia-charlottansa aiemmin? että jos mia tulikin viitisen vuotta liian myöhään?

Valto Ensio kirjoitti...

Nii´in Riku, miksi tosiaan? Minäkin olen melkoinen renttu kun niin monet ovat.., no jos eivät ihan niin rakastuneet niin kuitenkin jotain. Tai oikeastaan kun muistelen, hniin kyllä varmana rakastaneetkin. En tiedä sitten, olenko itse kyennyt vastaamaan aidosti niihin tunteisiin?

Ehkä näitä asioita ei kukaan kykene järjenhyppysissään pitämään. Siis sen enempää miehet kuin naisetkaan. Sitä vain mennään minne kulli, luonnon yksi tienviitoista osoittaa, tai se toinen.., mutta sehän ei juuri osoittele, olla leuhottaa piilossa vain, että tulee joku ja tökkää sen tienviittansa mättääseen pystyyn...

Mutta kutka kuitenkin...

PS oli tosiaan mainionlahjakas kirjailija, mainionetevä juoppo ja vielä mainiompi narsisiti. Ja se, mikä hänestä tekee näissä asioissa mainion, hän tiesi sen itsekin kuten jo sanoit, ja sanoin itsekin.

Ehkä mitään isoa ei aikaan saa jos ei ole jotenkin kipeä? Vai tiedätkö yhtään (Antti Tuurin lisäksi) tervettä, jokseenkin kuulua persoonaa kulttuurin rintamalla?

Tuula-Liina kyllä myöntää itsekin olleensa nuori ja hupsu, mutta ehkä hän nyt sitten sen ansiosta voi valottaa sitäkin puolta yhdestä kirjailijastamme joka muuten olisi saattanut jäädä kommentoimatta?

Että summasummarum. Pilaa elämäsi, tai edes osa siitä, niin voit jonain päivänä olla kuuluisa. Jos se sitten mitään merkkaa jos sanottava puuttuu, tai sanomisen kyky.

Sitä Mia Berneriä ihan oikeasti kummastelen vieläkin. Hyvin hän kuitenkin kirjoitti PS:sa...

Valto Ensio kirjoitti...

Hyvä Meri, komea kiitos sinulle kun autoit juuri tähän väliin tuossa Bernerin kummastelussani. Ajattelenpa nyt sitten tältä pohjalta lisää. Meen nyt saunan lämmitykseen kun mukulatkin tuossa hätistelevät koneen äärestä poies....

Valto Ensio kirjoitti...

Tämänkertainen kirjoitukseni on varmaan aikamoinen floppi! Hypin vainajien haudoilla, ivaan ihmisiä toisarvoisten asiayhteyksien kautta enkä oikeastaan sano yhtään järkevästi perusteltua, toisiinsa kytköksissä olevaa asiaa koko postauksessa.

Mitähän sitten yritin sanoa?

Kirjoitin alun eilenillalla kun vaimon kanssa tuli ihan muuta hankausta kuin olisi ollut tarvis. Niin kuin aina. Jatkoin sitä sitten aamulla kun olin laittanut aamupalat muksuille pöytään.

Tunsin itseni ihan mitääntekemättömäksi, joutavaksi ja vain askareista huolehtimaan tarpeelliseksi rengiksi koko aamun.

Kirjoitin. Herättelin lapsia. Nuorimmaista pitelin välillä sylissäni kun sillä on kova kuume. Sitten lähetin vanhimman poikani pyörän selkään ja koulutaipaleella ja välillä aloin houkutella esikoululaista pukemaan itseään. Juoksin keittiön, vessan, ruokapöydän, lastenohjelmien ja kipeän lapsen rinkiä ja välillä napsuttelin lauseen pari tänne. Vaimo nukkui, sillä hän on tehnyt taas läksyjä myöhäisiin saakka joka ilta. Hän ei ole sellainen valvojakukkuja kuin minä.

Sekasikiöitähän kirjoituksista tällaisessa hyrrässä syntyy eikä missään nimessä olisi pitänyt vielä julkaisurönttöstä painaa puoli yhdeksän jälkeen. Olisiko ollut tarpeen lainkaan.

Sitten meni päivä muualla hommissa. Illalla pojan kuume vain kovenee enkä jouda ajattelemaan kirjoitamisia kuin pätkittäin.

Miksi sekoitin sitten oman elämänikin tuohon? Siksi tietenkin, että narsistinen puoleni hakee joka paikkaan vertailukohtia omasta elämästä. Ja siksi, että minua yksinkertaisesti vituttaa välillä tämä kaikki.

Mutta että samaan yhteyteen jonkun Saarikosken tapaisen älynjättiläisen kanssa!

Meillähän ei ole mitään muuta yhteistä kuin että minäkin tiedän, miltä viina ja pimppi maistuvat, mutta juomisen määrissä ja kestossa häviän siinäkin.

Tajuan kyllä, kuinka pieni kukkanen olen asvaltinraossa jolla ovat lompsutelleet paljon suuremmat saappaat kuin omani. Liekö mulla edes saappaita olemassakaan...

Valto Ensio kirjoitti...

Tuo alkuperäinen tekstini alkoi karsastaa minua niin, että otin sen uudelleen käsittelyyn uuden aamun pimeinä tunteina. Liekö siitä sitten epäolennaisuudet mihinkään karisseet korjailun myötä...

Riku Riemu kirjoitti...

JFK:n kuoleman aikaan olin reilun vuoden vanha, jälkiviisaana totean että moni kakku päältä kaunis, sillejä kermavaahdon sisällä.

Saarikosken kuoleman muistan, paremmin kuitenkin John Lennonin, josta pitkään toivoin kuulleeni Jake Nymanin aamulla kertoman väärin.

Saarikosken lahjakkuus meni osin hukkaan, kun joutui kirjoittamaan juomisen rahoittamiseksi kammottavan määrän huonoja tekstejä.

Eroissa ei menetä vain yhtä ihmistä vaan yleensä monia - saattaa koko elämä mennä aivan uusin puihin. Koiraankaan ei välttämättä saa tapaamisoikeutta ja ns. yhteiset muistot ovat enää vain puukon kääntelyä haavoissa.

Ruoho ei ole vihreämpää aidan takana, mutta lumihangen alla se vihertää läpi talven.

Valto Ensio kirjoitti...

"Ennen minun matkaani me Göteborgissa tappelimme, Mia löi minua viinipullolla päähän, ja matkan jälkeen tehtiin sovinto. En tiedä, mistä hän minulle suuttui, mutta rauhanhan voi tehdä vaikka sodan syyt olisivatkin lopullisesti selvittämättä." Pentti Saarikoski, Asiaa tai ei (Otava 1980)

Riku, piti ruveta siis lukemaan jälleen Saarikoskea. Tämä edellä mainittu kirja on hänen viimeisimpiään.

Siteeraukseni ehkä lomittuu puheenaolevien asioiden pohdintaan. Olen kyllä sitä mieltä, että minähän vain ajattelen ääneen asioita, joita paljon monimutkaisemmin mielessäni kääntelen. Eivätkä ajatukseni, nekään jotka yritän julkaista, ole mihinkään vastauksia.

Luultavasti kyselen vain poispääsyä ongelmista, mutta heti lyö korville vastaus, että sitähän olet tehnyt koko ikäsi, hyödytöntä.

Joskus ajattelen, että JOS en olisi lyönyt lapsena päätäni niin pahasti jäätikköön, että taju meni (2 kertaa) voisin olla viisampi enkä rämpisi enää etsimässä elossa olevia aivosoluja kuolleiden kalmistoista. Mutta karmaiseva totuus lieneekin, etten ole alun alkaenkaan tämän enempää saanut syntymässä. Ala tyytyä siihen, senkin rotjake!

Vihreä ruoho.., sitä en etsi, mutta saatan haukata salaa palasen sieltä ja täältä ihan vain muistutukseksi, ettei se sen kummempaa ole.

Mutta; jos saisi vielä valita, en ympärilleni aitoja rakentelisikaan. Enkä antaisi tehdä niin kenenkään muunkaan itselleni. (Tällaiset loppukaneetit hymyilyttävät mahdottomuudellaan)

meri kirjoitti...

rakkaus ei ole narri mutta kirjallisuus on. ajatellaan nyt vaikka saarikosken päiväkirjoja: 16-vuotiaana 50-luvun ihmelapsen, 60-luvun radikaalien ihanteen, 70- ja 80-luvulla väinämöiseksi vanhentuneen ajattelijan nuoruudenpäiväkirjat ponkaisivat myyntilistojen kärkeen. miksiköhän?

olsiko kukaan riehaantunut hannu salaman tai matti paavilaisen teini-iän sperman liimaamista päiväkirjanlehdistä. tuliko saarikoskesta kuoltuaan nelikymppisenä järjestelmällisen itsetuhon jälkeen meille kaipaamamme myytti ja tuosta valamon munkkien hoitamasta haudasta pyhiinvaelluspaikka....

saarikosken päiväkirjat antavat aika vähän kulttuurihistorian tutkijalle, tirkistelijälle eivät mitään. nuoren miehen kommentit ystävistään, lähipiiristään, 50-luvun opiskelijamaailmasta tai kulttuurielämästä ovat ylimalkaisia tai ylimielisiä. pentti viihtyy parhaiten peilin ääressä tai ottaa onnen omiin käsiinsä. näitä kokeilujahan leimaa vielä 50-luvulla musertava syyllisyydentunto - teemahan on tuttu strindbergistä tai kailaasta.

ahdistuksesta - nykyään sitä sanottaisiin eksistentiaaliseksi - päiväkirjat kertovat paljon.

saarikosken varhainen tuska on länsimaisen eurooppalaisen intellektuellin: pääsipä henkesi mihin korkeuksiin tahansa kapsahdat kuitenkin ihmisen raadolliseen osaan niin rakkaudessasi että kuolemassa, missä loistava sielukin tuhoutuu mitään jättämättä.

etkä elämäsi aikana tule saamaan mitään vastausta miltään ihmistä suuremmalta tämän kaiken tarkoituksesta.

vaikka mikäpä siinä. tähteään etsivät runopojat ja jo harmaantuneet saimaharmajat tehkööt vertailujaan saarikosken päiväkirjojen parissa. poikkeusihmisen tuska ja identiteetin kriisi ovat eittämättä aineksia, joista runoilijoita ja kirjailijoita tehdään. kunhan vain muistaa, että samalla kun miettii sitä, missä asennossa haluaa kuolla pitäisi ehtiä välillä elääkin.

Ripsa kirjoitti...

Valto, kun minä nyt haluaisin sanoa ihan lyhyesti sanan siitä, että et jatkuvasti syyttäisi itseäsi milloin mistäkin.

Ei kai kukaan ole erehtymätön? Aina tulee tehdyksi jotain kamalaa. Vahingossakin, vaikka ilkeyksissäkin.

Tässä on nyt vähän sellaista että törmäsit jostain syystä nyt Saarikoskeen ja näet hänessä osin itsesi. Se on vähän vaarallista. Jokainen on oma itsensä ja se mitä kutsutaan Suomen Parnassoksi (siis ne korkeudet joilla runoilijat kuljeksivat) ovat niin saamarin ohutta yläpilveä, että sillä on hemmetin vähän minkään todellisen elämän kanssa tekemistä.

Sillä on jos sinä juokset eestaas pitkin aamua lähettämästä poikia kouluun ja huolehtimassa sairaasta pojasta. Ja jos sinä käyt vähän väliä sitten kirjoittamassa Saarikoskesta, ja kykenet saamaan suht. kelvollisia lauseita aikaseks, niin se on justiinsa tarpeeksi eikä melkein.

Ajattelin tuossa sitä, että huolehdit pojat koska vaimo oli tehnyt läksyjä myöhään yöllä. Annat vaimon opiskella ja sekin on minusta hienoa se!

Eihän avioliitto ole kellään kenenkään toisen avioliiton kopio, koska kukaan ei ole kerta kaikkiaan samanlainen. Eivät edes vanhemmat, vaikka Ukko Freud yritti joskus selittää, että me naiset ikuisesti etsitään isiämme ja poijat taas äitejä. Tuskin se niin yksoikoista on.

Kyllä minä olen ihmetellyt muusia/muusoja jotka hyysäävät juoppoja taiteilijoita ja kirjailijoita. Olen minä niitä tapauksia tullut nähneeksikin. Mutta voi olla että nuorella varsinkin on ollut jotain sellaista, että minäkin olen osa jotain suurta jos saan tuon toisen juotetuksi luovaan kuntoon.

Että olet oikeassa siinä että Mia Berner se vasta erikoinen tapaus on ollut. Ellei pidä paikkaansa se, mitä hän väitti, nimittäin että Suomi-niminen kulttuurimaa olisi ottanut asiakseen viisveisata koko lahjakkuudesta nimeltä P. Saarikoski.

Raili kirjoitti...

Kuules Valto-kukkanen siellä asfaltin raossa. Minäkin suuresti arvostan sitä, että haluat hoitaa pojat itse. Kuulun jopa välillä niihin napisijoihin jotka marmattavat vanhemmista joiden lapset vievät kunnallisia hoitopaikkoja vaikka toinen vanhemmista olisi kotona. Mutta mutta.....on tilanteita ja tilanteita....ja minusta sinä et vaan ole ihan mikä tahansa kukkanen siellä asfaltin raossa. Vaikka en mikään kirjallisuuskriitikko tai äidinkielen taitaja olekaan niin uskallanpahan väittää että harvalla on sellaista kykyä asetella sanoja peräkkäin koskettaviksi lauseiksi tai kuviksi kuin sinulla. Ja minusta on ihan käsittämätöntä että yleensä ehdit kirjoitella tänne blogiisi kaiken arjen pyörityksen ohessa. Minullakin on tuosta pyörityksestä melkoisesti kokemuksia....tosin nyt jo helpottaa kun kaksi on täysi-ikäistä ja nuorin 14v, kaikki kuitenkin vielä asustelevat kanssani. Mutta siis piti sanomani, että oletko ajatellut, että veisit pojat päiväkotiin edes osaksi viikkoa ja keskittyisit rauhassa kirjoittamaan. Jos päivät pyörität arkea ja kirjoittaminen (mihin sulla kuitenkin on selvästi paloa) jää yötöiksi, poltat pian itsesi loppuun...ja kenen ilo se olisi...ei ainakaan sinun poikiesi. Ja ihan totta...en sanois tätä kenelle tahansa! Ehkä sanon tämän vain itsekkäistä syistä kun niin haluasin joskus päästä lukemaan kirjasi. Mutta epäitsekkäämpi puoleni myös toivoo, että samalla kun laittasit elämääsi kansien väliin ehkä vapautuisit joistakin menneisyyden haamuista tai laittasit ne ainakin ojennukseen niin ettei ne ehkä olisi enää niin suurena painolastina nykyhetkessä. Pyydä puolestani anteeksi Mr Geeltä, että edes uskallan tällaista ehdottaa. Mutta toisaalta luotan omaan ammattikuntaani ja tiedän ettei lapsia päiväkodissa kovinkaan kaltoin kohdella...usein siellä ipanat jopa viihtyy. Alle 3v lapsille koti on ehdottomasti paras hoitopaikka silloin kun siellä on välittävä vanhempi. Mutta kun ikää alkaa tulla niin kaveritkin alkavat olla aika tärkeitä. Jaksamisia!!!

Keiju kirjoitti...

Saarikoskesta ja RR:n mainitsemasta Lennonin kuolemasta tulee mieleen mainita, että tapasin pitkään ajatella Saarikosken Lennon-tekstikäännöksiä (John Lennonin muisto, 1981) viimeisenä alkuperäisen radikaalin 60-luvun välähdyksenä Suomessa. Asioita tarkemmin tutkiskeltuani olen päätynyt kuitenkin ajatukseen, ettei 60-luku päättynyt Saarikoskeen, saatika Lennoniin. Itse asiassa minusta se ei ole päättynyt vieläkään.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, Ripsa, Raili. Luin kommenttinne ja pelkäsin, että migreeni jatkaa siitä, mihin sen luulin aamulla minut jo jättäneen: hikoiluun ja tahdottomaan tilaan kuin olisin viikon juomaputkesta selviämässä.

No, aamulla varhain menin kuitenkin ja korjasin erään huoneiston laminaattilattian ja enin tuska alkoi haihtua pois. Sen jälkeen en sitten ole paljoa jaksanut kotona tehdä, yhdet sapuskat ja uuninlämmityksen sekä irronneen lämpöpatterin korjauksen sekä kommentit Rikun ja Kemppisen blogeihin. Nukahdellut aina, kun pätkälleni olen alkanut yrittäessäni jatkaa aloittamaani Saarikoskisessiota.

Nyt vasta alkaa pää kunnolla selvitä. Jokainen jolla migreeniin on taipumusta, tietää, mitä se kamalimmillaan on.

Mutta kommenttinne ovat.., mitä niihin vastaisin?

Katsokaas kun otan vastaan kaikki minulle tulevat kommentit vakavasti, sydän pamppaillen.

Meri käy Saarikoskea lävitse kuin ruotisi ahventa merenrantakalliolla; tietää, että selkäevää pitää varoa.

Ripsa antaa arvokkaita ohjeita, tukistaa minua parrasta ja saa kyyneleen herahtamaan poskelleni (tuli äiti mieleen).

Raili ehdottaa järkevästi lepoa antamalla konkreettisen neuvon lastenhoitoon. En voi kuitenkaan viedä lapsia päiväkotiin, sillä ei meillä ole irroittaa sitä minimimaksuakaan, joka sinne vaadittaisiin. Se taitaa olla jo 100-150€/kk. Pari lyhyttä jaksoa ovat nuorimmaiset olleet Kasselissa joka on aivan loistava hoitopaikka, mutta ei nyt, ei voi.

Pitää muistaa, että onhan meitä täällä kaksi hoitamassa kotia, en voi ottaa kunniaa itselleni kokonaan.

Ehkä minun on vain helpompi auktoriteettini ansiosta hoidella ristiriitoja lasten suhteen; tottelevat ehkä paremmin?

Avioparin riidat eivät johdu lapsista. Syistä ollaan aikuismaisella tavalla vastuussa ihan itse vaikka ne rasittavatkin ilmapiiriä perhanasti. Syyt ovat puoliksi molempien, sitäkin painotan. En ole marttyyri missään nimessä, enkä kyllä alistujakaan. Kuten ei toinenkaan. Kaksi kovaa vastakkain.., ehkä.

(Kaikkiin asioihin pitäisi laittaa tuo "ehkä" sillä kukin katsoo maailmaa vain yhdestä suunnasta vaikka muuta yrittäisi väittää.)

Itsehän itseään ei aina näe, mitä on, mutta itseään pitää yrittää tajuta edes sen verran, ettei lykkää kaikkia ruojuuksia toisten kontolle.

Mutta Saarikosken "Asiaa tai ei"-kirjasta olen löytänyt jo muutaman oivalluksen, jotka liittyvät 1970-80 lukujen politiikan murrokseen ja jotka sovellettuna käyvät yksiin vaikkapa tämän hetken muutosprosessiin sillä rintamalla.

Että kyllä loppuun saakka Pentti säilytti havainnoijan roolinsa. Ja koska hän kykeni sanomaan itsestäänkin asioita, joita me muut piilottelemme kulisseissamme, hänen mielipiteensä muistakin ovat sitten yhtä surorasukaisia ja kumartelemattomia.

Esimerkiksi Arvo Salosta hän sanoo, että mies menee vallan käytävien lävitse jälkiä jättämättä, ja että siinä on sellainen jalkojenpyyhkijä joka paskannettuaan muistaa pestä kätensä.

Kyysyä siis sopii, onko uudet sukupolvet löytäneet Arvo Salon jäljiltä mitään siteerattavakseen?

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju, tervetuloa uudeksi lukijaksi.

60-luku ja sen jatkumo ylitse muiden vuosikymmenten on meissä, jotka olimme jo olemassa silloin ja siksi varmaan tuntuu siltä, ettei se ole päättynyt vielä. Kun kuolemme, asia on toisin, ehkä.

30-luku sen sijaan näkyy toistuvan edelleen talouden rintamalla vaikka aikalaisensa ovat lahonneita luita vain.

Lamat tulevat yhä tihenevin syklityksin ja ovat yhtä ankeita jo valmiiksi köyhemmälle osalle kansasta. Mutta myös lamoista hyötyjiä on enemmän ja siksi ehkä talouden uudelleeen järjestelyt sekä omaisuuden jaot täytyy uusituttamankin nopeammin. Ihmiset ovat myös viimeinkin tajunneet, ettei täällä olla kuin hetken verran; revi itsellesi siis irti mitä vain saat!

Mutta missä ovat kirjailijat, uudet haanpäät, saarikosket, paasilinnat jotka iskisivät edes satiirinkiilaa ahneuden rattaiden väliin?

Tekeekö esimerkiksi tämä internetin hulvaton sananvapaus käänteisessä mielessä sanojen taitajat sanattomiksi?

Vallan kammareissa hykerrellään, kun kansa vain kiroilee ja möykkää suomikakkosnelosilla ja muilla foorumeilla. Ei se silloin barrikaadeille enää jouda kun täytty vahtia facebookit ja messengerit. Eivät mieltä vailla olevat sanat maailmaa halkaise. Vain sanat, joilla on selkeä kohde, sanoma. Timo Soinilla esimerkiksi ei ole sanomaa, vaikka jotkut niin ovat näkevinään.

Riku Riemu kirjoitti...

Nostalgia on yksi käyttövoimamme, kaipuu entisiin "parempiin aikoihin". - Parempaa oli se kun oli nuori, avoin vaikutteille ja silmät kirkkaat.

Tietotekniikka eristää ihmiset.

Kotona omassa bunkkerissa, oman tietokoneen äärellä. Ei ole tarvetta lähteä minnekään, erilaiset yleisötilaisuudet ammottavat tyhjyyttään.

Pahin nettimölinä on tietysti rasittavaa, mutta en näe sitä pelkästään huonona ilmiönä. Suomi24 toimii toivoakseni varoventtiilinä myös niille, joille kirjoittaminen tai ajatusten ilmaisu ei ole kovin luontevaa. Sellaisesta voi tulla tunne "sainpas sanottua" ja paine alenee.- En tiedä onko tämä totta, mutta toivon.

Saattaa se toimia niinkin päin, että sanasodilla kiihdytetään itsensä ja toiset suurempaan raivoon.

Keiju kirjoitti...

Kiitoksia Valto. Saa käydä lukemassa ja kommentoimassa minunkin kirjoituksiani.

60-luku elää myös minussa, vaikken ehtinyt sitä itse nähdä. Minulla on useita tuttavia, jotka kantavat ilmiselvää 60-luvun kulttuuriperimää, vaikka he eivät nähneet päivääkään edes 70-lukua. Mikä tekee 60-luvusta sellaisen kulttuuriräjähdyksen, että sen siemen itää vielä myöhempinä vuosikymmeninä syntyneissä ihmisissä? Vaikka osaisin tuohon ehkä itsekin vastata, jatkan vasta-argumentilla: lukuisat alkuperäiset "60-lukulaiset", jotka eivät aikanaan yhtyneet silloiseen kulttuurivallankumoukseen, kantavat siitä yhä kaunaa radikaalille osalle sukupolvea ja muodostavat olennaisen osan tuon mainitun Timo Soini -ilmiön nykyisestä kannatusryhmästä.

Kirjoitin edellisen kappaleen viimeisen sanan ensin vahingossa muotoon "kannatustyhmästä". Mitähän se kertoo asiasta itsestään – ainakin tämän kirjoittajan alitajunnassa?

Ripsa kirjoitti...

Keiju, minä olen ihkaelävä kuuskytälukulainen, siis niitä vastarinnankiiskiä, sitä vähemmistöä, joka piti hirveätä meteliä.

Tuo oli tärkeä pointsi jonka sanoit: meistä metelöitsijöistä tuntui siltä että olimme ja teimme ja asiat sujuivat (moni asia kyllä sujuikin, tulivat terveuskeskukset, lasten päivähoitopaikat, työttömyyskorvaukset, opintolainat ja semmoiset).

En tiedä mutta on mahdollista että jo vennamolaiset olivat meitä vastaan. Kuuskytälukulaiset olivat kulttuuriradikaaleja enemmän kuin vasemmistoradikaaleja, vaikka kumpiakin jo oli.

Valto Ensio tuolla kysyi että kuka muistaa Arvo Saloa. Minä muistan Lapualaisoopperan. Ensiesitysvuosi oli 1966. Ja Vesa-Matti Loiri laulamassa että Jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa!

Mutta en oikein muista mitä muuta Arvo Salo on kirjoittanut, paitsi varmaan julmetun määrän kolumneja ja artikkeleita lehtiin.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, havannoin juuri, että kyllä jengin liikkeelle saa kun aihe edellyttää, on tarpeeksi kevyt, ilmava ja helppo puhaltaa poskisavuina näkyville: Nyt sauhusivat huumeiden (kannabistuotteiden) laillistamisen puolesta eduskuntatalon portailla.

Vähän kyseenalaiselta äkikseltään näyttää tällaiset mielenilmaukset. Varmaanhan se menee samaa rataa kuin keskioluen "vapauttaminen" ahtaista tynnöreistään kaikkien saataville, ja jopa R-kioskeihin myöhemmin.

Ehkä tätä kaikkea mukamas paremmin sitten kestetään kun on mitä laillisesti, alati pienessä pilvessä, nurkkiin kusta ja savuna ilmaan tupruttaa?

Jokunen sukupolvihan siinä kärsii sivuoireet ennenkuin totutaan vapaaseen itsensä huumaamissäännöstelyyn.

Haitat ainakin tiedetään ja voidaan valistaa jäljessätulevia.

Kun sanot näistä "keskustelufoorumeista", että ne ovat varoventtiilejä paineentasauksessa, kuten kansainväliset urheilutapahtumat, niin olen minäkin ajatellut sen olevan.

Mutta mihin se johtaa?

Sehän on täysin aineetonta vaikuttamista. Sanot sanasen, vaikka vihaisenkin, niin humps vaan! sinne se muiden huudahdusten joukkoon hävisi eikä tavoittanut kohdetta, jota se ehkä kritisoi. Esimerkiksi päättäjiä, joita kansalaisten tulisi vuorovaikutteellisesti, ja konkreettisesti, valvoa.

Konkretiaa olisi enenmmänkin se, että lähtee mielenosoituskulkueeseen leivän niukkuuden, ympäristön saastumisen pelottamana, meren elävien vuoksi tai minkä hyvänsä takia, joilla on merkitystä laajemmassakin mittakaavassa. Ei pelkästään huumeiden ja alkoholin jotka ovat elämisen ja maapallon kokonaistulevaisuuden kannalta toisarvoisia juttuja.

En sano tätä raittiusmiehenä vaan ajattelen oikeasti näin. Pelkään myös huumeille myönteisen ilmapiirin lisääntymistä ihan senkin takia, koska itsellä on tuota jälkikasvua enkä minkään perkeeleen, enkä herran nimessä heitä niille kovin helposti alttistuviksi haluaisi.

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju, minäkään en oikeasti ole kuuskytlukulainen sanan varsinaisessa merkityksessä sillä sen kymmenen vietin alaikäisenä. Olen syntynyt 1958.

Mutta.

Vaikutteet kyllä olivat vahvat.

Tuli Beatles ja Elvis kun Olavi Virta alkoi hyytyä. Telkkari oli kohta jokaisessa tönössä, ja puhelin vähintään yhdessä, kahdessa talossa syrjäisemmässäkin kylässä. Ja sähköt! (Paitsi meille ei yhtäkään näistä mainituista hyödykkeistä kuin vasta 70-luvulla).

Mutta maailma vyöryi kuitenkin ylitsemme Vietnamina, Pol Potina, Kuuban kriisinä ja Neuvostoliittona. Pasi Rutanen Washingtonista raportoi radiossa niin vaikuttavasti, että savottalaiset antoivat hevosilleenkin hänen nimensä.

Autot yleistyivät myös, ja junamatkat kauemmaksikin. Helsinki oli ehdoton paikka, jonne oli päästävä isän mukana.

Suuret muuttoaallot Ruotsiin, metsien avohakkuut ja typeryyksiin saakka mennyt soiden ojittaminen muuttivat kasvuympäristöä ennen näkemättömällä vauhdilla ja aiheutti turvattomuuden tunnetta. Selittämätöntä puiden ikävää...

Aika kultaa muistot, joillekin.

Kyllä minäkin joitakin asioita haluaisin takaisin, mutta en sitä ahdistuksen tunnetta, jota kertakäyttökulttuurin vyöryminen talouksiin aiheutti ihmisiin, jotka olivat tottuneet kesäytynyttä suolasärkeä järsimään ahtaissa pirteissään siinä samalla, kun korjasivat verkkojensa alapaulaa uuninedustalla kiireettömästi tupakehtiessaan.

Ja kun ei enää sahaa tarvitse itse kenenkään teroittamaan opetella, eikä kirveenvartta vuolemaan. Tylsynyt puukkokin kannattaa ennen heittää roskiin koska uuden saa aina helpommalla kaupan hyllystä kuin että sitä tahkoamaan...

Radikalismi sinällään oli omista kasvuympyröistäni kaukana vielä silloin, mutta isä, joka seurasi politiikkaa ja piti kunnia-asianaan käydä äänestämässä, ei pitänyt esim. vennamolaisuutta kovinkaan vahvana tulevaisuuden puolueena. Ja oli oikeassa, kun sanoi, että näitä tulee, mutta myös menee eikä mikään ihmisen luoma järjestelmä kovin montaa sukupolvea kestä; aina tulee uudistajat; hyvät, pahat ja rumat.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, olisiko radikalsimia ollut ilman suurta muuttoaaltoa kasvukeskuksiin ja ulkomaille (Ruotsiin)?

Jos olisimmekin jämähtäneet asumaan syntysijoillemme ja kehittäneet elämisen edellytyksiä niistä lähtökohdista joita maaseutu ja maaseutukaupungit edustivat?

Jos kehitys olisi ollut maltillisempaa?

Jos kaikkien ei olisi ollut pakko saada autoa, jopa kahta ja kaupunkiasuntoa, kesämökkiä ja Mallorcan matkaa?

Mistä kaikesta radikalisimi, "metelöinti" (poliittinen ja epäpoliittinen) ja mielenilmaisunvapauden kaipuu polttoaineensa sai?

Mikä todellisuudessa vapautti keskioluen?

Oliko kaiken takana sama ahneuden kaava: "Mulle kaikki heti tässä ja nyt" kuin se on edelleenkin ja joka tänään on verhottuna itsestäänselvyyden utuun?

Onhan taustalla tietenkin muuttoaalloille aina tyypillinen, jos ei tietoinen niin alitajuinen ymmärrys siitä, että paikallaanpolkevia yhteisöjä alkavat vaivata myös perinnöllisyysongelmat, degeneraatio. Suomihan on ollut valtakuntana vaarassa sortua ylitsepääsemättömään sisäsiittoisuuteen. Nyttemminhän se on alkanut helpottamaan, kun maailmalta virtaa väkeä antamaan uutta verensekoitusta. Sekin tuo tietysti omat ongelmansa jotka kuitenkin enimmäkseen johtuvat alkukantaisista peloista uutta kohtaan, ei niinkään siitä, että joku tulee ja syö sinun leipääsi.

Me alamme nähdä 60-luvun jo, siitä on tehty tutkimuksiakin, mutta mikä tulee ymmärrys olemaan 1990-2010 kymmeniä kohtaan kun niitä tutkailevat neljänkymmenen vuoden päästä uudet blogistit?

Valto Ensio kirjoitti...

Niin, Ripsa. Arvo Salo pitää muistaa vielä elossaolevana, vanhana vaikuttajana jota Saarikoskikin silti piti ystävänään vaikka sanoa loksauttelikin hänestä mitä ajatteli.

Emme me varmaan voi häntä aivan ollankohautuksella sivuuttaa kun katsoo hänen aikaansaannoksiaan kulttuurinkin saralla. Lapualaisoopperan muistan minäkin vaikka en siitä ole kuin pätkiä telkkarissa nähnyt.

Arvo Salon lausahdus "tapa talonpoika päivässä" taisi jäädä myös elämään, mutta en kyllä nyt muista, missä yhteydessä hän sen sanoi ja oliko sillä jokin satiirinomainen tarkoitus joka sittemmin kääntyi omaksi, tarkoitushakuiseksi lyömäaseeksi lausujaansa kohtaan?

Keiju kirjoitti...

Nuorin tietämäni Beatles-friikki on käsittääkseni syntynyt 1995. Hän vaikuttaa eräällä foorumilla, johon itsekin olen kirjautunut. Lapualaisoopperaa hän tuskin tuntee, mutta minulle se oli juuri noin -95 ensimmäisiä asioita, joihin osasin pohjustaa radikalismin historiankirjoituksen. Beatlesin ensilevy ilmestyi –63 ja Suomenkin listaykkösiä "Humppakuoriaiset" olivat jo seuraavassa vuodenvaihteessa, mutta 1966–73 näyttäytyy erityisenä ajanjaksona, jolloin kyse oli enemmästä kuin sukupolvi-ilmiöstä (sanoo tämä Dingo-sukupolven ihminen täällä).

Pohdin Ranskan suurta vallankumousta. Tietyssä mielessä sen huikein anti on, että se vapautti suuret vesimassat liikkeelle: Pariisiin ei virrannut vettä vain seuraavasta koskesta, vaan sen yläjuoksultakin. Porvariluokka kumosi aatelisten vallan, mutta jo seuraavassa hetkessä työläiset suunnittelivat porvarivallan kumoamista. Katolisen kirkon mahtia onnistuttiin heiluttamaan, mutta jo samaan hengenvetoon väläytettiin kaikesta uskonnosta luopumista. 60-luvulla käynnistyneessä prosessissa kävi mielestäni hieman samoin. Ripsa viittasi kulttuuri- ja vasemmistoradikaaleihin, mistä tietysti tulee mieleeni keskustelu siitä, mikä teki monesta 60-luvun kulttuuriradikaalista 70-luvulla vasemmistoradikaalin. Nykypäivän perspektiivistä noiden ryhmien pyrkimykset voivat näyttää ristiriitaisilta. Mutta kun ne patoluukut päästetään auki, niin... niin!

Jotain tuonkaltaista kaikista myöhemmistä aikakausista (=minun elinvuosistani) puuttuu. Siksi 90- ja 00-luvuille palaaminen ei liene tulevaisuuden kynä- tai näppäimistöniekoille enempää kuin sukupolvi-ilmiö. Mutta nyt on jotain tapahtumassa. Luoja varjele ja kansa taistelkoon, että se muistuttaa enemmän 60- kuin 30-lukua.