Oli puu. Oli toinen. Oli paljon puita. Oli kokonainen metsä täynnä puita. Ja metsässä puiden lomassa häämötti mutkaisen polun pohja. Lie käyttämätönnä polku ihmisten ja karjan lojunut jo kauan, ehkä vuosikymmeniä. Sammalella ja puiden roskilla kolot täyttyneet, juurakot peittyneet. Oli puoloa sekä mustikkaa polun ylitse kasvamassa. Kaarnikankin kovat varvut siellä täällä petäjikköisillä kohdilla vihreää mattoaan kutoivat. Sekä violetti kanerva.
Oli puu. Oli toinen. Oli paljon puita. Oli kokonainen metsä täynnä puita. Tänään metsässä puiden lomassa kiemurtelevaa polunpohjaa kulki vanttera, harmajapäinen mies laatuvarustein.
Nyt polku ei enää ollut käyttämätön. Varvut taittuivat, kanervat kahisivat kumisten saappaitten alla, läimivät niiden mustia varsia kuin kehoittaen pois kääntymään.
Oli puu, oli puut, oli metsä miehelle tuttuja. Hän kulki varmoin askelin, epäröimättä. Metsä muuttuneenakin, puut suuremmiksi kasvaneina ja polku miltei näkyvistä häipyneenä hän tiesi nostaa jalkaa sammalen alle jääneen juurakon, kiven tai muun kohouman kohdalla. Tunsi suonotkelmiin uppeluksiin vajonneiden pitkospuiden lahoamattomat sydämet, eikä polulta upoksiin horjahtanut. Harppasi ylitse kusiaispolun, kiersi tervaisen kannonjäänteet ja suuren kiven, jonka taakse poikasena muutamankin kerran edeltä juoksi jäljessä tulijoita säikytelläkseen.
Miehen jalkapohjiin oli tatuoitunut lapsuuden muistot, polkujen kartta. Ja sydämeen tämän metsän sielu.
Tuli vastaan vanha, vesakoitunut niitty, niityllä maata myöten painunut, päreensä lahottanut lato ja sen vierellä romahtanut kiviraunio. Polku kiersi ladon takana niittysaran päätymetsässä kuusikkoon, pienelle mäelle. Laskeusi edelleen painanteeseen jossa oli sammaloitunut lähde ja sen äärelle joskus aseteltujen pihkapuiden lahot raamit. Lähteen vieressä oli lipon kepin hennoksi laihtunut ruoto kuusen kasvaessa sen haarukan puristukseen juuttunut. Jos tuota koskettaisi höyhensulallakaan, se varisisi maahan kuin pikkusikarin tuhka, ajatteli mies joka kourakupilla lähteen jäänkylmää vettä huulilleen nosti.
Mies jatkoi matkaansa. Polku kiersi yhä vain syvemmälle korpeen. Ja yhä vain oli puu, oli puita, oli kokonainen metsä. Ja mäen holihahlosta saapui puro joka ruskeaa vettä ikuisesti alempana olevaan lampiveteen lirutteli. Puron ylitse oli kivistä aseteltu leikkisältä näyttävä silta-arkku, mutta sen varaan joskus asetetut halkaistut pölkyt oli aika syönyt pois. Helposti mies kivikasan vierestä purosen ylitse roiskaisi.
Tuli viimein metsässä karu, pyöreä aukea kallioisella alustallaan jossa vain jokunen kitulias puu ja varvunoksa elää sinnitellä koetti. Pieni, kivinen rinne siinä aukean keskellä oli ja keskuspisteenä suuri kelo josta jo latva maahan rojahtaneena lahottajasienten valtaamana rojotti. Mutta yhä parin sylen vahvuisen kelon palokärjen ja tikkojen koloille hakkaama runko vielä korkeuksiin nousi.
Mies otti repun selästään. Istahti mättäälle ja aukaisi repuntaskujen ja läppien hihnat ja kruppunarun. Otti repusta termoksen, eväskäärön ja maitopullon. Laittoi ne laakealle, jäkäläiselle kivelle siinä mättään vieressä. Kaasi kahvia termoksen kansikuppiin, maitoa lorautti ja rapisteli paperista juustomakkaraleivän ja rupesi aterioitsemaan. Syötyäänjuotuaan heittäysi selälleen sammalikkoon. Nukahti.
HILKKAAA! Mies huusi aukean kelopuulle. Kaiku vastasi: !AAAKKLIH -
Lensi tintti miehen vierusvarvulle. Kysyi: -Ti Ty?
Mies vastasi: -Ti Ty itelles, ja huusi taas HILKKAAA! Ja kaiku vastasi: !AAAKKLIH -
Hipsi paikalle kettu, katsoi miestä ja narisutti kysyvästi hampaitaan: - Knarr, knarrr, knarrr?
- Knarrr ittelles, kettu, vastasi mies ja huusi taas Hilkkaa. Kaiku vastasi.
Vumpsi tintin vierelle jänis joka vähän kettua kavahti, mutta kysyi mieheltä ihmiskielellä: - Mitä mies huutaa?
- Mitä se jänekselle kuuluu? Jälleen mies huusi Hilkkaa. Kaiku vastasi.
Koetti hirvi hiipiä takaa ja säikäyttää, mutta sen koparat jurni juurakoissa ja kun mies kääntyi, hirvi mörähti pahasti: - Nukkumassa olin, herätit!
- Hah, ja mitähän sitten? Taas mies huusi: - HILKKKAAA!. Kaiku: !AAAKLIH -
Kelon takaa loikkasi mustanharmaa, julmetun suurisuinen, terävähampainen susi esiin. Muut eläimet ottivat askeleita metsänpimennon suuntaan. Susi ulvahti: - Perkele ukko hiljaa siellä! Metsään ei tulla huutelemaan suotta.
- Minullapa on asiaa sinulle, susi.
- Ouuuuh, vai minulle! Ulvahti susi ilkeästi.
- Niin. Sinäkö se Hilkkani kitaasi ahmit?