lauantai 12. lokakuuta 2013

Pieni vihreä mies

Tuli juttusille mies minulle tuntematon. Äkkiä vain neliveto Subaru ruusupuskien viereen pihaan kääntyi kuin iso, vihreä sammakko. Kuskilla oli päällänsä vihreäsarkainen eräasu ja soikulaisen, harmaisiin hiuksiin kumilenkillä sitaistun poninhäntäpään suojana lätsötti lakkikin vihreänä ja polvitaipeisiin saakka taittuivat vihreiden kumppareiden varsiensuut. Naamannykerössä iäkkäällä miehellä oli kirkas teräshauli sierainlävistyksenä ja korvissa molemmissa kuin kasimillin täkkipultin aluslevyistä taotut litteät killuttimet.

Siinä tontillani seisoi vihreä pieni mies joka osasi suomea ektoplasmaa rinnuksille suuremmalti roiskuttamatta.

Kertoi tuttavien mökillä Lapinlahdella syyspäiviä viettelevänsä. Muuten saavat tavoitella Lahdesta jos jotain asiaa kenellä sattuu olemaan. Harvoin sattuu. Mä olen sellainen vapaaeläjä ja kulkuroin siellä sun täällä, pitkin ja poikin, se lisäsi kun tarjosi pieniluista, vaaleanpunaista raajanpäätä joka kokonaan multaiseen kouraani hävisi: Saksansanteri terve, se esitteli laihoin huulin.

Sitten se kysyi puuhastelujeni päämääriä.Viittasin kasvimaalle ja puutarhantapaiseen jonne olin päivän aikana muokannut lisäalaa, istuttanut  seitsemän Morttia ja lapioinut vielä yhden mansikkapenkin entisten lisäksi kun en raatsinut valeistutussengoja tunkioon kantaa. Vieläkin satakunta tainta pellonlaidalla muovipulkassa olisi. Tarjosin sattumavieraallekin niitä, mutta se sanoi, ettei panedu toistaiseksi maataloushommiin hän.

Kehotin miestä astumaan pirttiin, panin pannun hellalle jonka rinkulat valmiiksi kuumana hohki, ja jo kohta vesi teräksessä mourusi. Lisäsin pöönät ja siirsin pannun lieden reunalle seestymään.

Saksansanteri katseli tuvassa ympärilleen, kiipesi muutamat portaat parvelle ylös, vilkaisi sinne ja laskeusi alas. Käväisi pikkuhuoneessa mutkan, raotti uuninsuuluukkua ja virkkoi: Sulla pieni on sähkötön maja, ei taida joukkoja vastuksina olla? Sanoin niitäkin olevaksi, mutta välillä yksin toljailen. Lisäsin vielä, että kummun alla pihamaalla on myös syntysijani multiaisten jäänteet.

- Jaa että ihan syntymäsavolainen. Et asua saata kuitenkaan täällä?

- En, en asu. Tämä mökkinä vain on, huomasin vieraan sanajärjestyksen olevan tarttuvaa laatua.

Kahviin Saksansanteri katkaisi sokerisaksilla puolikkaan palasen ja kieltäytyi muropohjaisesta kaneliomenatortusta jonka aamulla olin leipomon eilistenkorista hankkinut.

Kahvia hörppiessämme Saksansanteri alkoi kertoa:

- Minun juureni ovat Sysmässä. Syntymäni kotitalo on vieläkin paikoillaan, kesällä kävin vieritse siitä kulkemassa. Vieraat sitä asuttavat, näytästivät ikäihmisiltä he kun tepastelivat puutarhassansa. Taisi se taata harmajapää siinä ruohonleikkurin korjuuseen alkaa ja vaimonsa vanha kukkapenkkiin asettua pyllölleen. Omenapuuvanhuksetkin olivat moneen suuntaan kallellaan, joku oksa jo melkein poikki taipunut ja niiden alle haarukkakeppejä olivat viritelleet. Oli leikkimökin sijoille tynnyrisauna tuotu, mutta aitta entinen vielä, värjätty vain keltaiseksi, niin kuin aikoinaan harmajanvaalean värinen talokin. Tiensuulla oleva isävainaan nikkarointipaja oli autotalliksi restauroitu ja sardiinipurkin kannelta alumiininen nosto-ovi sen päädyssä näytti. Teki mieleni mennä portista, mutta mäensyrjästä tieltä, autosta nousematta vain kauan katselin. Soitti autoradio maailman pihamaista sattumalta juuri. Piti siinä vähän silmää hieraista, ach!

- Viidentoista olin kun se talo meni myyntiin ja Sysmästä poistuttiin. Ensin Helsinkiin ja sieltä Hollolaan jossa isäkin elämästä lähti ja äiti seurasi perästä muutamaa vuotta myöhemmin. Minä olin jo omillani, armeijat, tekut ja kaikki käyty ja töitä niin paljon kuin hirvisi tehdä. Äidin kuoleman jälkeen laivasin itseni Saksaan kun minua se maa niin viehätti jo lukioiässä monenlaisine historioineen. Pöllöntuurilla panin siellä rahoiksi melko pian. Sitten sattui mukava saksatar matkaan, tai minä sen. Tultiin kymmenen vuoden jälkeen tänne Suomeen ja asetuttiin Lahteen. Elämää uuttakin oli laitettu tulemaan kolmen tinttamarin verran. Sitten vaimo sai ison perinnön Saksasta ja elämä leveni entisestään. Pian meillä oli osakehuoneisto Helsingissä ja lomaosakkeet Saariselällä sekä Kuusamossa. Saksaankin jo ehdittiin suunnitella eläkepäiviksi toista kotia. Suunnitelmat nätit tyssäsivät vaimon äänettömään kuolemaan. Häneltä aivoista katkesi verisuoni yöllä ja kylmänä se aamulla vieressä oli. Tyttäret olivat aikuisiksi jo kaikki kasvateltu. Vanhin jo muuttanut maastakin pois, keskimmäinen muuttamassa ja nuorimmaisella yliopisto viimeistä vuottaan veteli.

Saksansanterin vaikeneminenkin oli paljon puhuvaa. Kaadoin varovaisesti santsikupilliset molemmille. Istuttiin tovi hiljaa vain.

Sitten vieras kysyi kuin ikitutultaan:

- Mitä luulet, kannattaisiko minun ostaa se syntymätaloni Sysmästä?

Sanoin olevani huono arvioimaan noin henkilökohtaista asiaa, mutta jos olisin hänen sijassaan ja minulla varaa olisi, ostaisin varmasti. Tämä Unimäki, vaikka täällä ei ole entisistä muistuttamassa mikään muu kuin kartalla piste ja kiviset nurmien ja risukoiden aluset, on minulle maailmanpaikoista se, jossa jokaisella nahkani neliösentillä tunnen aina olevani isänmaani kamaralla. Ja minä sentäs jo kymmenvuotiaana pois muutin.

Saksansanteri ilahtui. Koppasi minua kädestä, puisteli ja sanoi kutsuvansa minut kylään kunhan talokaupat ja aloilleen asettumiset on hoidellut.

Joku aika siinä vielä juteltiin menneestä lämpimästä kesästä, Suomesta, Saksasta ja Euroopasta. Sitten pieni vihreä mies lähti.

Nelivedon korkealla sijaitsevat takavalot häipyivät jo hämärtyvässä illassa Varpaisjärven tien suuntaan jonne olin neuvonut suorimman tien satoja vuosia vanhan kulkuväylän pohjia, ja jota nykyään korskeasti metsäautotieksi sanotaan.

Ajattelin kummia kynttilänvalossa sinä iltana minä.




12 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Aika mainio tarina.

Unimäki alkaa saavuttaa lukijan päässä nyt jo aika myyttiset mittasuhteet.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,
on ihmisiä jotka on paikkauskollisia. Sellaisia on varmaan enemmistö, mutta useimmille uskotellaan että muutto on pakko.

Valto kuule,

jääköön nyt tähän kertaan. Mutta elä helkutissa rupea kirjoittamaan romaania saksan malliin. Verbi viimeseks, tai muuten vain omituinen lauserakenne.

Toi mitä sanoin Keijulle on tietysti myös sulle. Kun nyt satuin näkemään tuossa vieressä Keijun kommentin. Mutta minulla on mökki ihan samalla tapaa tärkeä, vaikkei siellä oltu ikinä talvia, ei edes syksyjä ja keväitä. Joskus kävin siellä hiihtämällä kevättalvisin.

Se oli silloin outo ja hiljainen paikka.

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju

Myyttisyyttä Unimäessä riittää ihan oikeasti, miten muuten sellainen, "ei mikään eikä mistään kotoisin"-paikka ihmisiä olisi elättänyt niinkin kauan kuin se sitä tehnyt on? Tai että joku voi sitä jopa "isänmaanaan" pitää.

Monen muunkin samankaltaisen "mäen" tarina maastamme löytyy, mutta jokaisesta ei löydy tarinoiden kertojia.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

En ala romaanille, mutta sanajärjestys on tahallaan tuollainen jos kerta joku puhuakin saattaa moisesti? Ja tietoisestihan saa kieltä rääkätä jos osaa. En tietenkään itsestäni sellaista mene väittämään, että niin taitava olisin.

Minä olen Unimäkeeni mennyt ja sieltä pois lähtenyt moninaisin mielin. Joskus se on ollut "outo" joskus tutuin paikka maailmassa. Alakuloa monasti tuntee sen liepeillä koska tietää tämän maailman tavat ja arvostukset.

Unimäen alakuloinen historia tunkee väkisin pintaan vaikka ei haluaisikaan.

Ei sen ihmisen asuttama ikä kuitenkaan ole kuin sata vuotta ja osan siitäkin autioina on saanut rauhassa umpeutua.

Aiemmin päähäni oli iskostunut tieto, että sinne olisi joku "Alapi" ensimmäiset hirsikertuukset vuollut ja nauriskasken polttanut, mutta varma tieto on vasta vuodelta 1914 jolloin isoukkini Ananias (Anu) sinne Marinsa kanssa asumaan asettui. Eli ensi vuonna vietetään satavuotisjuhlia siellä.

Riku Riemu kirjoitti...

Kielenkannat käy ja kieli muuttuu, vaikken voi sanoa, että juuri tällainen saksake olisi minulle mieluisinta. Tuo Cohen on hyvä; minä laitan suomalaisen laulajan ajankohtaisen huolestumisen kielen muutoksesta, se on tässä.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Maahanmuuttajien mukana muuttuu myös valtaväestön kieli ajan mittaan johonkin suuntaan. Ehkä vaikka Ripsan mainitseman verbin outoihin paikkoihin sijoittumisena. Minusta se on joskus hassua, mutta myös jollakin tapaa mukavan kuuloista. Huomaa, ettei kieli aina ole se tärkein asia jos ihmisten kanssa vain muuten on valmis tulemaan toimeen.

Hesariin kirjoittaa muutama maahanmuuttajataustainen henkilö "Ovinaapuri"-palstalle (kulttuurisivut). Pidän eniten somalitaustaisen Naima Mohamedin kirjoituksista. Hän osaa suomen kielen kirjoitusasun ja hänellä on hyvin kansainvälinen ote sanomisissaan, mutta samlla hyvin lämminhenkinen, ihan oikeasti ja kliseisesti sanottuna sydämellinen ydin siellä kirjoitustensa rivien väleissä.

Cohen on hyvä, mutta niin oli/on Dallapékin.

Riku Riemu kirjoitti...

Jossain kerrottin, että Helsingin nykyinen nuorisokieli on saanut runsasti sanoja somalien kielestä. Sellainen vanha Stadin slangi, jota Dumari ja vanhojen herrojen sikarikerhot edustavat taitaa hieman muinaisjäänne, savoa Helsingissä enemmän kuulee.

Remu muuten ei koskaan oppinut stadin slangia, joten hän kehitti aivan oman kielensä, sillä siitä joskus on muiden hyvin vaikea saada selkoa.

Kirjallisessa kielessä huoli kielen muuttumisesta tuntuu vähän hätävarjelun liioittelulta. Eihän missään käytetä enää sellaista tekstiä kuin Aleksis Kivi kirjoitti, vaikka häntä juuri kielestä kehutaan. Kieli muuttuu, onneksi se tapahtuu pitkän ajan kuluessa.

Muuttuu, muuttuu, anglismitkin ovat ihan jees, - saksan sanajärjestykseen en vielä ole valmis.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Minäkin olen kielen ilmiöistä lukenut. Tietoisia kai aikaansa seuraava alkaa muutenkin olla asioista, jotka muuttuvat kaikilla tasoilla, eikä vähiten kielenkäytössä.

Muutoksen uskon kuitenkin olevan aika hallittua koska meillä on toimiva koululaitos ja aika hyvin sen oppikirjat mukana pysyvät ajan "haasteissa". Sattuneesta syystä niitä joskus katson minäkin.

Kun vain rahat tason ylläpitämiseen riittäisivät. Se puoli kun aina joutuu kyseenalaiseksi näissä "lamatalkoissa".

Täällä periferiassa muutoksen tuulet ovat tietenkin hitaampia. Helsinki taas palaa vähitellen historiansa kielikylläiseen maailmaan, ei se sen kummempaa ole. Ovat vain kielet erilaisia kuin ruotsin ja venäjän vallan aikoina. Tai saksalaisten muuten hinaamana.

Remu kai oli illalla Nybergillä, mutta en katsonut. On se Areenalla myös. En hänen puheestaan saa selvää kuin sanan sieltä, toisen täältä kun hänellä jo sössii huulet ja kieli vanhuuttaankin kai. Ennen pöllyissä ollessaan ihan kummia puheli.

Remun lauluissa ei ole kyllä tolkkua vaikka muuta musiikkipiirit väittävät.

Riku Riemu kirjoitti...

Älä nyt noin sano.

Tämä hieno esitys, josta todella tykkään, on kuvattu Hämeenlinnan lääninvankilassa.

Remu asui lapsuudessaan hiekkakuopalla olevassa junanvaunussa.

Rosvopäällikkö rulaa for ever aina!

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Tuossa kipaleessa noin esitettynä, ja paikkakin ottaen huomioon, on tietenkin jotain "maagista". Remu on huomattavasti nuorempikin siinä.

Tarkoitin ihan laulujen sanomaa, joka mulle on yleensä tärkeä. Musiikilla itsellään saadaan aivoissa sitten erilaisia asentoja erilaisilla ihmisillä aikaan. Minulla se puoli menee jalkoihin jos on mennäkseen.

Siksi: Kyllä joitain "remujakin" mukava, oikeastaan riemukastakin on humpalla mennä, mutta en osaa niitä muuten kuunnella. Kyllästyn nopeasti kuten kyllästyin Hurriganesiinkin. Joitain kipaleen verran voin nostalgiamielessä joskus kuunnella. Tämä on minun oma rajoitukseni. Sallin muille toki tykkäämiset kaikessa enkä siitä irvi.

Joskus haluan kuunnella pelkästään Beethoovenia tai Vivaldia vaikka niistäkään en ymmärrä tuon taivaallista.

a-kh kirjoitti...

valto

Ei musiikkia tarvitse ymmärtää. Musiikki kyllä ymmärtää.

Valto Ensio kirjoitti...

Kalevi

Niinhän se varmasti kuuntelijan suhteessa musiikkin on.

Minulla humapalla ollessa jalat ymmärtävät musiikkia kuitenkin paremmin kuin pää. Tai siis korvista aivoihin ja aivoista jaloillehan se tieto kulkeutuu tietenkin.

Tuntuu pääpuolessa joskus tyhmältä kun jalat jo tietävät, miten mennä; "mää oolen humppahumppahumppamies..."

Huononeva kuulo aiheuttaa jo vakavaakin haittaa kaikenlaiseen musiikin harrastamiseen. Kuulolaitteesta ei ole apua kun ne vain vinkuvat ja särisevät tai vaihtoehtoisesti kuuluu niin hyvin, että tiainenkin koivunoksalla karjuu vain.

Musiikintekijöiden kai silti on musiikkinsa mekanismit tunnettava ja ymmärrettävä että saavat sävelkulut tahtomiinsa kuoseihin.