keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Albertinkuja 3

 
Yönsä siinä yksinhuoltajan kapealla patjalla viettävät nuo kaksi, Mervi ja Albert, toisillensa tuntemattomat, tanssisalin tarjoamien sävelhetkien kautta sattumalta tutustuneet.  Nykyaikaa tämä. Ei enää kuin kirppuvaltion itsenäistymisenalun allakanluvun aikoihin, aikalaisten elellessä vielä tukalien sääntöjen puristamassa yhteiskunnassa, ilman vapautta valita kainaloisensa, hetken lohtunsa. Aikana, jolloin ihmisten läheisyys oli pelkkää huorintekemistä, salavuoteutta ja raamatuntulkitsijoiden ankarasti tuomitsemaa haureutta Helvettiin johtavilla poluilla. Lähimmäisiään sai silloinkin mustien autojen kyyteihin kyllä siepata, pidellä pahoin ja henkiä riistää, ylitse rajojen muiluttaa. Niille laittomuuksille hengenmiehetkin hyväksyvästi hymisivät, etappipaikoissa kyyditsijöitä kestitsivät, mutta hirmuiset olivat tuomiot jos iho ihoa kosketti ilman, että siihen aamenen jälkeinen lupa oli myönnetty, pestyjä käsiä päiden päällä sivistelty.

Jos olivat kuilut rikkaiden ja köyhien välillä ennenkin peltosarkojen levyisiä, niin ajassamme nämä rotkot ovat revähtäneet käsittämättömiin mittoihin. Niiden ylitse ei näe köyhä, ei rikas ihmiseen itseensä siellä toisella laidalla. Kummankin pitää itse kuiluun langeta, yllättäen, tilannetta tilaamatta, pimeässä haparoidessaan pudota, loukata mielensä, mustelmoitua. On oltava itsekin haavoilla, mielen herkin kohta ruvella, että näkökyky paranee ja kuulo herkistyy vaikka olisivat pankkitilit tiineinä maallisia turvaamassa tai köyhyys ja huolet mieltä kovettaisivat, nostattaisivat vihaa yleneläjiä kohtaan.


"Albert, herää."

"Mhm..."

"Niin että olis jo aamu."

"Anteeksi, nukutti kovin hyvin."

"Se hyvä. Mukavahan nukkua on silloin kun nukuttaa, mutta kello on jo kymmenen ja minun pitää jossakin vaiheessa hakea lapset siskon luota. Tuu keittiöön, laitoin vähän aamupalaa."

Mervi on hulmauttanut keittiön pöydälle kirjaillun, pellavaisen liinan ja nostanut ikkunan edustan matalalla tasolla, muiden kukkasten seassa olleen kevätkaktuksen sen keskelle. Albert kohottaa yhtä punaista, juuri aukeamassa olevaa nuppusta varovasti etusormellaan.

"Äitivainaalla ne kukkivat samanlaiset kaktukset ulkoeteisessä keväisin."

Mervin kasvot valostuvat, silmänkulmiin ripistyvät pienet hymynrypyt. Hänelle kukat ovat olleet aina pieni ilo ja vaalimisen kohde, joskus ainoat puhekumppanit yksinäisinä hetkinä kun huolet mieltä ovat raskaasti jyrsineet.

Mervi on kattanut pöydän päähän munia, paahtoleipää, voita, juustoa, maitoa, mehua ja nyt hän kaataa kahvia kuppeihin.

"Lämmitänkö mikrossa uunipuuroa?"

"Ei kiitos, jätä vain lapsille, niille se on tarpeempaa."

Ottavat palasta, hörppäävät kahvia. Mervi kuorii kananmunan ja painaltaa lankasiivuttimen sen lävitse ja nostaa veitsenlappeella murenevia viipaleita omansa ja Albertin leipien päälle.

"Tyttöjäkö ne sinunkin lapset ovat?"

"Joo, tyttöjä. Eskari on kohta ohitse nuoremmallakin. Se täyttää viikon päästä seitsemän, vanhempi on toisella luokalla."

"Mukavassa iässähän ne sitten... Minun lapset ovat jo aikuisia, kaksosia. Toinen on Moskovassa ja toinen lähti syksyllä Melbourneen. Molemmissa paikoissa on saman firman ulkomaiset tukikohdat kuin minkä palveluksessa minä olen täällä Suomessa. Tytöt ovat siellä tekemässä opiskelujensa päättötöitä."

Merviä tuon kuuleminen sävähdyttää. Hänelle lankeaa mieleen kuvitelma omien lasten tulevaisuudesta, heidän mahdollisuuksistaan ulottua samaan kuin Albertin tyttärien. Mahdotonta. Mistä ne siihen rohkaisua saisivat kun jo lapsena pitää kaiken kanssa elää kuin kusi sukassa. Ei ole varaa harrastuksiinkaan joissa paremmin voivista perheistä olevat koulukaverit tramppaavat. Kirpputorilta vaatteet ja joskus pitää hakea sämpyläjauhoja seurakunnan soppajonosta…


Köyhyys periytyy. Huono-onnisuus kertautuu. Se on hänellekin langennut osa vaikka on ammatti ja työpaikka. Äiti on kituuttanut pikkueläkkeen turvin kun sairauden kanssa loppuikänsä teutaroineen isän hoiti ensin hautaan, ja senkin sosiaaliavusta arkkurahaa anomalla.

"Miksi sun vaimosi lähti?"

"Se vain yksi päivä otti puheeksi, että pitäisi erota kun hän on tavannut jonkun miehen. Kun näin sitten sen kaverin, niin ajattelin, että mitä tuollaisessa lysyharteisessa, Erkki Tuomiojan näköisessä kaverissa on sellaista, jota minussa ei ole? Kysyin sitä Irmeliltä itseltäänkin, mutta ei se siihen tyhjentävästi osannut vastata. Jotain silmistä ja sydämen sivistyksestä se sanoi, ja että meidän helppo arki vain alkoi ahdistaa, tympäistä…"

Albert kallistaa kahvikuppia pitkään. Hän yrittää saada itsehillintänsä takaisin, mutta vähän silmänurkka kuitenkin kostuu. Albert kääntyy ikkunan puoleen ja vetää narusta kellastuneen sälekaihtimen ylös. Aurinko on jo korkealla keväisen kirkkaalla taivaalla, mutta maisemaa rumentaa äkkiä vastapäisen sairaalanmäen takaa kohoavasta lämpökeskuksen piipusta pöllähtävä musta, sankka savu. Puluparven lentorata kaatuu sen tieltä alas männikköön, mutta yksi etumaisista ei ehdi ja sen lento muuttuu hoippuroivaksi savupilven lävitse sujahtaessaan.

"Ohhoh, mikäs se tuo tupsaus oli?"

"Polttavat kirurgian amputoituja raajoja, poksahtaneita maksoja, vaihdettuja sydämiä ja abortoituja sikiöitä... ei vaineskaan... Kaipa siellä taas huoltotöiden yhteydessä luikahti paksumpaa tavaraa ilmaan."

"Sinäkö olet tuolla sairaalassa töissä?"

"Sairaita siellä hoitelen juu, ja joskus pitää osata terveillekin jotain nättiä sanoa. Omaisten kanssa joutuu joskus tiukille kun ei tiedä, mitä sureville sanoisi. Viime viikollakin yhdeltä lapselta amputoitiin jalka nilkasta kun se oli murskaantunut auton alle suojatiellä. Arvaat varmaan, että oliko isällä ja äidillä itkut herkässä."

Mervin kännykkä rilahtelee eteisen pöydällä ja hän menee vastaamaan siihen.

"Sirja soitti, mun sisko. Sanoi, ettei ole kiirettä, mutta jos ennen neljää hakisin tytöt koska hän menee yövuoroon ja että ehtisi ottamaan sitä ennen unta nuppiin. Se on kans samassa työpaikassa kuin minä, mutta teho-osastolla.”

”Saako kysyä?”

”No mitä?

”Paljonko sairaanhoitajan ammatissa saa palkkaa?”

”Minä saan kaksituhattakaksisataakuusitoista euroa kuukaudessa. Sisko, kun se voi tehdä myös öitä, saa melkein kolme ja puoli tonnia, joskus neljäkin.”

”Riittääkö palkka elämiseen”

”Riittää, silleen kitkutellen. Veroa nipsaisevat kakskytkaksprossaa ja sitten menee seittemänsataaviisikymmentä euroa vuokraan, veteen ja sähköön. Sitten maksan melkein kaheksansattaa pankkiin… elämiseen taitaa jäädä viitisensataa kun lasken Kelan maksaman elatusavun ja lapsilisät mukaan. Pahanpäivänvarasta vain uneksin. Viimeksi kun pesukone hajosi, tilasin uuden Hobby Hallista ja sitä pitää maksaa muutama kymppi kuussa. Ja kohtahan se taas hajoaa kun alkaa takuuaika olla ummessa…”

”Ei taida olla edes telkkaria?”

”Ei niin. Kun entinen meni pimeäksi, en ole uutta hankkinut. Mutta ehkä sitten kun tuo lupamaksujen käytäntö muuttuu.”

”Missä lapset ovat koulun jälkeen?”

”Ne menee iltapäiväkerhoon muutamiksi tunneiksi. Sekään ei muuten ilmaista ole…”

”Missä sinun vanhempasi asuvat?”

”Isä on kuollut, äiti kituuttaa pikkueläkkeensä kanssa edelleen kotikaupungissa vuokralla. Aika huonossa kunnossa sekin jo on vaikka ei edes vanha ole. Raihnasi sen isän kanssa niin monta vuotta... Äidin luokse on matkaa kuussataa kilometriä, joskus siskon kyydissä siellä päästään käymään.”

”Anteeksi kun kyselen, mutta missä entinen miehesi on?”

”Se perkele… anteeksi, se onneton ei hallinnut elämäänsä… naapurikaupungissa sen viimeksi näin puistonpenkillä nukkumassa muutaman muun puliukon kanssa. Sillä oli yhden miehen putkifirma, mutta kun ei
se osannut tehdä muuta kuin niitä putkihommia niin vero- ja paperiasiat jäivät hoitamatta. Sitten kun se alkoi urakoida ryyppäämisen kanssa niin… eli ihan tavallinen tarina tämä kai on. Kerettiin talo rakentaa ja sitä varten otettiin velkaa. Sitten kun talo meni myyntiin, verottaja ja vakuutusyhtiöt kuorivat päältä rästit niin minä tein pankin kanssa sopimuksen lopusta sadastatuhannesta niistä, mitä jäi jäljelle. Niitä maksan enkä mitään kostu koskaan.”

”Eikö teillä ollut avioehtoa?”

”Hah hah. Kyllä semmoisia ei köyhähöynäytettävä arvaa ajoissa tehdä. Ja mitä siitä olisi hyötyä ollut koska jokaisessa pankkiin tehdyssä lainassa oli myös mun nimi. Manu ei osannut erottaa yritys- ja kotiasioita toisistaan. Enkä sitten minäkään edes ajatellut niitä kun piti ruveta lapsia imettämään. Sitä paitsi olisin turpaani vain saanut jos ehtoja olisin naimisille alkanut asettelemaan…”

”Entäs jos olisit vain jättänyt maksamatta?”

”Miksipä ei, mutta olisivat ne kuitenkin palkasta ulosmitanneet. Nythän tämä menee sellaisella koodilla kuin saneeraus, eli joskus luultavasti helpottaa aiemmin, kuin jos olisi ulosmittaukseen päätynyt. Niin se velkaneuvoja ainakin selitti.”

Ollaan pitkään vaiti. Albertista tuntuu, kuin paahtoleivän pala olisi kurkkuun juuttunut. Ensi kertaa elämässään hän tapaa luulemassaan hyvinvointiyhteiskunnassa silmästä silmään ihmisen, joka elää oikeasti kädestä suuhun – elämää. Lehdissä juttuja on ollut, mutta ei niihin isosti ole tullut kiinnittäneeksi huomiota. Toinen tytär kirjoitti  köyhyyttä käsittelevän kympin esseen lukiossa, mutta taisi senkin sisältö olla mediasta ja dokumenteista pääteltyä.

Mervi kerää ruuantähteet jääkaappiin ja astiat tiskialtaaseen. Astioita vedessä huljutellessaan hän ajattelee, miksi hän tuolle päällepäinkin hyvätuloiselle ja rahahuolia vailla olevalle miehelle alkoi asioitaan selvittää? Sillähän on se kallis Volvokin… Ja miksi tuntea sääliä siitä, jos siltä vaimo on lähtenyt? Eihän niillä lapsistakaan mitään huolta enää ole. Mutta kumman inhimilliseltähän tuo mies tuntuu. Onkohan se rakastanut sitä vaimoaan ihan viimeiseen saakka? Millaista oikeasti rikkaan rakkaus on?  Köyhä menee rakkauden saralla liian pitkälle ensihölmistymisen varassa ja sitten on myöhäistä… Mervi pyyhkäisee fairyisellä kämmensyrjällään poskelle pyrkivän kyyneleen pois.

”Nyt kyselen sitten minä”, sanoo Mervi käsiä pyyhkeeseen kuivatessaan. ”Sopiiko?”

”Tietenkin.”

”Kerro minulle samat asiat kuin mihin olit minulta vastauksia vailla.”

”Ethän sitten ota pröystäilynä?”

”Sanon jos otan.”

”Minun palkkani on sidottu aina projektien tuottoon, eli sitä parempi, mitä korkeamman tuloksen työpanokseni firmalle tuottaa. Alkupalkka on jokatapauksessa kymmenkertainen sinun kuukausiansioihisi verrattuna. Päälle tulevat vielä bonukset muutaman vuoden välein jos samassa firmassa pysyy. Joskus menemme myös ulkomaiden kohteisiin valvomaan firman suunnittelujen toteutuksia. Silloin ulkomaan päivärahat jo tekevät enemmän kuukaudessa kuin sinä saat vuodessa tai kahdessa palkkaa sairaanhoitajana. Viimeksi olin Ranskassa ja sen vuoden tulot olivat parin miljoonan euron luokkaa plus päivärahat ja hyvän tuloksen bonukset. Kokoonpano joka sinne alusta loppuun suunniteltiin ja toteutettiin, oli arvoltaan kolmesataa miljoonaa dollaria kun  oli amerikkalainen tilaaja, että ei se niissä luvuissa yhden inssin kulut kummoisilta tunnu.”

”Herranpieksut…”

”Niin, älä muuta sano. En koskaan ole joutunut tilanteeseen, jossa olisin tarvinnut verrata tulojani tällä tavalla. Minua ihan järkyttää tämä… Sitä paitsi jo lähtökohdat elämälle ovat olleet ihan toiset kuin sinulla. Isältä ja äidiltä jäivät perinnöksi talo kaupungissa ja kahdenkymmenenviiden hehtaarin joenrantatontti melko prameine mökkeineen koska olin heidän ainoa perijänsä. Rahaakin niillä oli tileillä, taidetta seinillä ja tallissa muutama arvokas museoauto. Nuorempi veli kuoli syntymänsä aikoihin eikä ne sitten lisää lapsia yrittäneet. Vaimon kanssa ei omaisuuksista riidelty sillä meillä oli alusta saakka avioehto ja kumpikin piti omansa kun erottiin. Velkoja meillä ei ollut lainkaan. Eikä Irmeli mikään tyhjätasku ollut kun naimisiin mentiin. Ikänsä se on käynyt töissä hyväpalkkaisessa ammatissa…”

Puhuuko tuo mies totta? Voiko jollain tavallisia tansseja harrastavalla olla noin hirmuiset tulot? Ja sitten, että se on noin onneton jos vaimo lähtee toisen matkaan, erosuruhan paistaa noista silmistä kuin kirjasta lukisi…

”Etkö muka itse koskaan vieraissa ole käynyt?”

”Minä… no silloin erehdyin pari kertaa kun vaimo oli viimeisillään raskaana, mutta sekin oli vain… no semmosta sattumaa ja tohelointia joka on minulle outoa. En niistä vaimolle koskaan kertonut kun hävetti itseäkin…”

”Niin, ei kai sukupuolielämä kaikille tarpeellista ole. Mutta kaikki miehet, jotka minä tunnen eivät muuta tekisikään kuin naisivat…”

"Minulla on ollut niin mielenkiintoinen työ, ei siinä ole joutanut seksiin kovasti paneutumaan.”

”Luuletko, että putkimies naipi yöt läpeensä sen takia ettei sen työ ole mielenkiintoista?”

”Siihen en kyllä osaa sanoa mitään.”

”Jotkut lääkärit ovat kans yksiä seksihulluja. Eikö niille sitten töissä riitä tarpeeksi mielenkiintoa? Muutenkin käpelöivät ihmisen anatomian kanssa, niin luulisi siinä seksihalujen vain vähenevän. Minulla ainakin silloin, kun kaikenmaailman törkymöykkyjä joudun pesemään…”

”Sekin on ihan outo maailma. Ja nyt kun ajattelen, taitaa olla koko sukupuolielämä minulle…”

"Jospa sun Irmelisi juuri sen vuoksi lähti, kun  sinä et sitä sängyssä huomioinut?"

”Niin. Mutta miksi se ei sitten puhunut asiasta?”

”Ei osannut. Tai sinä et koskaan kuunnellut.”

Mervi menee Albertin viereen, silittää kevyesti ohimoista.

”Minkä ikäinen sinä olet?”

”Seuraavaksi täytän viisikymmentä. Entä sinä?”

”Kolmeviis.”

”Tuota, Mervi. Voinko minä sinua mitenkään auttaa… siis rahallisesti?”

Mervi kavahtaa kauemmaksi.

”Oijoi. Se onkin vaikeampi kysymys. Miksi auttaisit?”

”En tiedä. Sanoin jo, että olen ihan järkyttynyt siitä, mitä kuulin sinun toimeentulostasi.”

”Voiko tällaista rahatonta auttaa? Katsos kun köyhän astiassa ei ole pohjaa ollenkaan. Kaikki, mitä siihen kaataa, valuu vain jonnekin, häviää. Muutamalla satasella eivät asiat ratkea. Jos vaikka satatuhatta mun tilille siirtäisit, aiheutuisi siitä saneeraussuunnitelmiin muutoksia, eli ne maksattaisivat sen jälkeen korkojen korkojakin pääoman lisäksi. Taitaisi siinä mennä sitten useampikin satatonninen. Tämä saneeraustouhu on vähän semmoista että muka anteeksi jotain antavat... Minkähän helevetin rikoksen minäkin olen tehnyt? Ollut tyhmä vain... Ja entä kiitollisuudenvelka sulle? Millä minä sen korvaisin? Pillullako josta et niin  hirveästi edes perusta? Siivoamalla huoneitasi, laittamalla ruokaa tai tulemalla kaveriksesi kun lähdet ongelle? Jos mulle rahaa nyt antaisit, se tuntuisi minusta hullulta, en osaisi elää sellaisen lahjoituksen kanssa. Meistä ei voi seurustelupariakaan tulla koska ollaan niin erilaisia. Minulla on lapsetkin sen ikäisiä, että niistähän sitä ihan ensimmäiseksi huolta kantaa. Reenjalakselle jäisit vaikka miljoonia olisi tarjota. Minä en koskaan enää sitoudu suhteisiin joista en voi hetkeäkään olla varma. Mieluummin olen yksin, turvaudun vain pikkupikku seikkailuihin, käyn tanssimassa ja saan joskus nojata olkapäähän…”

”Kuinka sinä noin rehellinen osaat olla?”

”Köyhyys opettaa, joskus. Ei läheskään kaikkia, mutta…”

”Mitähän se rikkaus sitten opettaisi?”

torstai 22. maaliskuuta 2012

Albertinkuja 2

Albert laittaa saunamökillä paikat kuntoon, kiipeää sitten mäntyisen rinteen juurakoita ja kiviä kiertelevät kestopuurappuset päärakennukselle, juo keittiössä lasillisen vettä ja termoskeittimen kuumana säilyttämää kahvia kupillisen ja laittautuu matkaan. Muutaman kilometrin mittaisen mökkitien ajettuaan, hän seisauttaa Volvonsa päätien risteyksessä laittaakseen turvavyön kiinni; tavaksi on tullut, että mökkitien suulle kaupungista saavuttaessa löysätään solmio ja irrotetaan turvavyö; poislähtiessä toisinpäin.  Isän aikoinaan laittama tienviitta on nurjahtanut tyvilahon kohdalta nokalleen ison kiven kupeelle, nyt jo vähäksi käyneeseen, karkeaan kevätlumeen. Kaatuneen tienviitan nimikirjaimet ovat haalistuneet miltei näkymättömiin, mutta vielä siitä erottaa lukea Albertinkujan. ”Hmh, isä se tykkäsi minusta paljon kun tiellekin nimeäni lainasi”, ajattelee Albert. ”Ja tuon kyltin kyllä kevättöikseni ensimmäisenä korjaan.”

Tunnin ajettuaan Albert on perillä, auto parkkiin ja sisälle.

Tanssisali on puolentoistatuhatta tanssijaa vetävä, avaran väljä tila. Orkesterikorokkeita on kaksi, omantyylisesti päätynurkkiin sijoitettuina niin, että megaesiintyjien töllistelijät voivat seisoskella niiden väliin jäävässä kolmiossa varsinaisen tanssiväen velloessa myötäpäiväistä liikettään laajan salin lautalattialla juurikaan välittämättä kuka soittaa, kunhan vain musiikki jalan liikettä miellyttää. Naisten rivistö on hakenut vakiintuneen paikkansa sisääntulopäädyn toisesta laidasta ulottuen jonkin verran myös sivuseinustalle, mutta kuitenkin niin, että jako Anttilan ja Stockmannin väkeen on erottuva. Miehet kaivelevat lähtökuoppiaan vastapuolen kulmauksessa ja ujoimmat sykyilevät hakea-ei hakea-tunteidensa kanssa osittain kahvilan puolella asti. Tanssitaidottomiakin joukossa aina on ja nytkin heitä näkee nojaamasta seiniin eripuolilla kahvioon johtavaa käytävää. Ärhäkin mieskiila ulottuu kärkkäimpien kädenalitse pyörittäjien kärkenä kiinni Stockmannin puoleisiin naisiin saakka. Fanaattisuutta lähentelevään tanssinkiimaan koukkuun jääneet kyttäävät toisiaan ja pitävät röyhkeää kilpailua saaliistaan; naisten tunnilla sama toisin päin.

Ja viulu soittaa, vaski helisee, rumpu säestää ja kitara rimahtelee. Hanurin palkeitakin venytellään ja loput luraukset löytyvät syntikasta. Solistin kultainen kurkku remontoi rikkinäisille ehyitä unelmia, antaa pettyneille toivoa ja sanattomille sanoja, kuiskaa ujon nuoren puolesta lähelläolijan korvaan lempeitä lupauksia ja huomiselle yhteisiä auringonnousuja. Sävelet ja säkeet yhtyvät kattopalkeissa, lisääntyvät ja varisevat täyteläisen raskaina kuulijoidensa päihin ja hartioille, liukastuttavat lattian, mielen, jalkovälit ja nostattavat lihan kuten tarkoitus iänkaiken ollut on.

Ja tähän saapuu Albert, Irmelinsä juuri menettänyt, toiselle tahtomattaan luovuttanut, ymmärtämättä vieläkään, että miksi niin käymän piti.

Albert, tuo pitkä mies, monen lyhyemmän lajitoverinsa ylitse katselevana ei jää kuitenkaan aikailemaan, sipaisee kevyesti mukaansa miltei pituisensa tummakulman ja alkaa taivutella sopivasti alkaneelle tangokappaleelle naista, jonka sutjakka vartalo sujuu hänen tahtonsa mukaiseen taivallukseen salia kiertävällä radalla. Seuraavalle tanssille Albert koppaa lennosta lyhyemmän käkkäräpään joka pomppii kuin vieteri, mutta on helppo ohjailla nopeatempoisella foxilla. Johonkin väliin simahtelevat jenkan ja polkankin selvät sävelet ja niiden jälkeen jokaisen osallistujan paita on märkä kuin vaatteet päällä suihkussa olisi pistäytyneet.

Kahviossa on jonoa, olutta ja siideriä moni hakee, kahvia kuluu kymmeniä litroja, limuja koritolkulla ja pikkusyötävät häviävät vitriinistä sitä mukaa kuin niitä sinne keittiöstä kannetaan. Porina, pulina ja pörinä on lakkaamaton. Kielenkannat rentoina seurustellaan, kukaan ei purnaa, ei rähise ja järjestysmiehet ovat melkein varsinaista järjestystointa vailla. He kantavat astioita pöydistä, pyyhkivät tuopeista loikkuneita nesteitä, jäävät juttelemaan tuttujen kanssa, ehkä vähän toppuuttelevat lasin kanssa tanssilattialle pyrkivää humalaista; ohjaavat ulko-ovea kohti jos tarvis on. Poliisipartiokin käy kahvikupillisella, viivyttelevät ovensuussa hetken peukalot vöidensä alla ja häipyvät autolleen, ratsaamaan teidenvarsille rattijuoppoja ja ylinopeutta kaahaavia, sakottavat jotakin turvavöittä ajelijaa tai ajaessa kännykkään löpisevää, puolivaloilla töröttelevää, ovat korjaamassa kuolemansatoa hirvikolaripaikalla, tai metsään liukastelleen nuoren hurjastelijan pääteasemasta raporttia aamutuimaan joutuvat luomaan.

Niin kuluu keväinen ilta maakunnassa ja sen kuululla tanssilavalla ison vaaran laella jonka päältä tulevankin kesän yöttömän yön juhlissa näkee kauas toisille vaaroille, metsien taa ja mielikuvituksessaan vaikka kaukaiselle merelle jonka satujen saarille laulunpurjein on ensin unelmoitu.

Tanssi-illan päätyttyä Albert on päässyt tahtomattaan saatille. Volvonsa kyytiin lähti omasta pyynnöstään se ensimmäinen nainen, jota hän tanssitti. Nainen oli tullut tansseihin bussilla, mutta viimeisellä valssilla se kysyä töksäytti, että veisikö herra Tango tällaisen ujon plikan kotiin, ettei se susihukkasten suuhun joutuisi, vaikka tällainen Mustahilkka onkin.

Albert valitsee cd-boxista Leonard Cohenia kähisemään, ajelee rauhallista vauhtia annetun osoitteen suuntaan joka muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungissa sijaitsee. Kyyditettävä nukahtaa ja Albert ajattelee omiaan. Miettii Irmeliä, menneitä vuosia hänen kanssaan, lapsiaan jotka jo maailmalla ovat. Arkea ja juhlaa perheen parissa, Irmelin kanssa tehtyjä lukemattomia tanssireissuja, ulkomaanmatkoja, lasten vuosikausia kestänyttä koulutusurakkaa, mökkikesiä. Tietenkin mieleen pukkaavat myös paljot työt, urat, menetykset ja menestykset. Ja päätä pitkään pakottanut kysymys, miksi Irmeli sitten lähti?

Kaupungin taajamamerkin jälkeen Albert ravistaa nukkujaa varovasti olkapäästä ja kysyy tarkempaa kulkureittiä naisen asunnolle. Unisesti haukotteleva nainen neuvoo ja kohta ollaan sairaalan viereisellä asuntoalueella josta pitää vielä tehdä melkein ympyriäinen koukkaus ylös mäelle, jonka kallioiselle maastokohoumalle on muutaman tornitalon rykelmä aikoinaan luotu. Nainen sanoo asuvansa laitimmaisessa, neuvoo vapaan pysäköintiruudun kuin pitäen ilmiselvänä sitä, että Albert tulee sisälle saakka, astuu autosta ulos ja siirtyy pitkin askelin alaovelle. Albert jää hämmästyneenä istumaan autoon. Kerkeää ajatella, ettei hänen kyllä ollut tarkoitus, mutta nainen viittilöi häntä seuraamaan joten ei kai sitä poistuakaan enää voi.

Hissi vie kolmanteen kerrokseen. Nainen avaa oven ja vastaan leyhähtää uunipuuron tuoksu. Nainen naurahtaa. Sanoo, että hänellä on tapana tanssi-iltoina jättää puuro uuniin hautumaan pienelle lämmölle ja sitä jää sitten sopivasti lapsillekin seuraavaksi päiväksi. Nyt lapset ovat siskon luona, mutta huomenna ne on sieltä haettava kuitenkin.

Albert katselee neuvottomana eteistilan ahdasta, mutta järjestyksessä olevaa vaate- ja kenkäpaljoutta. Vaatenaulakko on vinossa, siitä on pettänyt toisen pään kannattimen kiviseinäproppu jonka muovinen hylsy on melkein ulkona porareiästä. ”Kyllä se vielä sinun kaulahuivisi painon kestää”, sanoo nainen kuin arvaten hänen ajatuksensa. ”Ei ole huoltomies käynyt korjaamassa vaikka pari lappua olen asiasta jo jättänyt.”

”Juotko kahvia tai teetä vai syötkö puuroa?”

”Kahvia kupillisen, kiitos”

Keittiössä on vanhanmalliset, punakeltaiset kalusteet joiden rivat ja saranat lonksuvat. Kaakelirivistöt kaapistojen välillä ovat ajan nuhraamia ja saumoistaan tummuneita, osin jo lohjenneitakin. Sähköhellassa ei varmaan toimi kuin yksi tai kaksi liesitasoa eikä astianpesukonetta ole. Ainoa, mikä näyttäsi uudelta, on jääviileäkaappi ja mikroaaltouuni. Keittiön pöytä on soikea, hentojalkainen, päistä jatkettava malli ja tuolit nekin yhtä ajan ja käytön syömiä kuin kaikki muukin keittiössä. Verhot ovat kyllä kauniin köynnöskuvioiset, sen Albert panee merkille, mutta alhaalle lasketut sälekaihtimet keltaiset kuin yleisten tilojen tupakkahuoneissa.

”Minä olen muuten Mervi”, sanoo nainen kun kaataa kahvia muumimukiin.

”Albert.”

”Mukava nimi vaiteliaalla miehellä.”

Albert juo kahvinsa mustana, pienen sokerinpalasen ensin siihen lusikalla sulaksi hämmennettyään. Mervi syö puuroa voisilmän kanssa ja Albertinkin maha murahtaa, mutta ei hän ilkiä sanoa, että lapappas mullekin muutama kapustallinen.

Kun Mervi on syönyt, hän sanoo vaihtavansa lakanat kun yövieras kerran tuli ja estelyjä odottelematta menee makuuhuoneeseen josta kuuluu kohta vaatteitten kahinaa ja lakanoiden humahtelua.

”Nyt siellä peti olisi. Käytkö suihkussa?”

”Hikinenhän tuo olo on...”

Mervi neuvoo pyyhkeen suihkuhuoneen kaapista. Riisuutuessaan Albert katselee kylppärin sisustusta ja saa saman tuloksen kuin keittiössä, että ikä näkyy rakenteissa, remontoida pitäisi ja pian. Albert käväisee suihkussa ja juuri kun on pujottamassa tanssihiestä vieläkin kosteannihkeitä boxereita jalkaansa, oven raosta ojentuu Mervin käsi joka roikottaa kulunutta, mutta puhtaantuoksuista kylpytakkia. Albert pujottaa kädet sen hihoihin ja vetäisee kangasvyön solmulle. Vähänhän se pieni on, mutta menettelee, ajattelee kaikella tapaa hämmenyksissä oleva Albert.

Mervi odottaa jo kylpyhuoneen ovella vuoroaan. Sanoo Albertille, että mene vain jo pötkölleen, väsyttää kuitenkin.

Albert panee makuuhuoneessa merkille samat asiat kuin keittiössä, kylpyhuoneessa ja pikaisella vilkaisulla olohuoneenkin puolella: Vähävaraisen lapsiperheen elämää josta tällaisenaan hänellä itsellään ei kokemusta ole.

Makuuhuoneessa on kapea joustinpatjavuode ja lasten puinen kerrossänky sijoitettuina vastakkaisille seinille. Välissä on kaksi koululaispöytää joista toisen päällä on kannettava tietokone ja toisen kannella iso läjä koulukirjoja ja -vihkoja.

Albert kaivautuu peiton alle sänkyyn ja kohta tulee Mervi tukka märkänä, heittää kylpytakin tuolin selkänojalle ja pujahtaa alastomana hänen kylkeensä kiinni.

”Häh, miksi sulla kylpytakki on päällä?”

”No kun vähän vierastan.”

”Älä joutavia, joka päivä sairaalassa näen vaikka millaista vaatteetonta väkeä. Ja sitä paitsi sulla on upea kroppa vaikka harmaapää jo oletkin.”

Albert pujottelee kylpytakin päältänsä ja antaa sen pudota lattialle seinän ja sängyn väliin. Mervi sivelee hänen kaulaansa, rintakarvoja, vatsaa ja alemmaskin sen käsi ujuu. Albertkin antaa kätensä lähteä vaellukselle, pyöräyttää sormenpäillä suihkunjälkeisinä kylmissään töpöttäviä nänninäpyköitä, kupertaa vähän napakuoppaa ja kun menee alas, pysähtyy empimään.

”Tuota… onpas täällä paljasta…”

”Niin, tykkään kevään tullen tuulettaa ja ajelen karvat pois. Haittaakse?”

”No juu kun ei ole kokemusta.”

”Ai. Siksikö sulla herkesi niin äkkiä pöjöttämästä?”

”Ehkäpä niin.”

”Eikö sun vaimo ajellut koskaan?”

”Ehei, ei.”

Makaavat hiljaa vierekkäin. Kuulostelevat toistensa outoutta. Jossain kolahtaa parvekkeen ovi ja tupakanhaju tunkeutuu elementtien hapristuneista raoista huoneistoon. Käytävässä kulkee postimies ja rytmikkäät luukkujen kolaukset kerroskerrokselta kuuluvat lävitse talon. Mervin luukku ei kolahda ja Albert ajattelee, ettei hänellä varmaan ole varaa tilata sanomalehtiä. 

Mervi nukahtaa ensin, tuhisee kohta Albertin kainalossa kuin lapsi. Alberttiakin nukuttaa, silmäluomet painuvat kiinni ja pian hän alkaa nähdä unta jossa matkustaa Irmelin kanssa lentokoneessa Moskovaan tapaamaan tytärtään.

...jatkuu...

torstai 15. maaliskuuta 2012

Albertinkuja 1

Albert vetää ohutta, mustaa sukkaa vasempaan jalkaansa. Siihen ratkeaa poikkirepeämä kantapään kohdalle, mutta hän ei siitä välitä vaan pujottaa sukan toisenkin jalkansa peitoksi. Se sattuu olemaan väriltään harmaa, vaan mitäpäs väliä tuolla.

Albert istuu saunan pukuhuoneen puisella jakkaralla vaatetuksenaan vain nuo edellä kuvatut sukat. Matalalla olevasta ikkunasta näkee tulvavesiään kiihkeästi juoksuttavalle joelle jonka tummina tyrskähtelevien laineiden seassa uiskentelee muutamia jäätelejä ja hyyhmäisiä lumipaakkuja. Yksi talvinen iskukoukkukeppikin seilaa ohitse isossa jäälohkareessa tököttäen. Lie luja nailonsiima koukkuineen ja saaliineen vieläkin siinä kiinni kun tuli niin äkkiä jäidenlähdöt tänä keväänä.  Ajatus mädäntyneestä hauesta revityin leukaperin käy Albertin mielessä, sillä häneltäkin jäi verkkojata joen lähtöjärveen kun ei ehtinyt viime viikolla niitä kokemaan. Oli syksystä jo nopea talven tulo kevyine pakkaslumineen, nyt tuli yhtä nopea kevät sulavesineen, ja millähän vauhdilla tulevan kesän kelit ohitse huiskahtavatkaan, aprikoi Albert.

Albert ottaa lehtipinkasta Seuran. Se on ilmestynyt 25.3.1970 ja Albertia huvittaa kannen nykyiseenkin ajankohtaan sopiva kuva valkoisesta kanista ja keltapuseroisesta Terhi Panulasta. Oheisotsikko lupaa jotain lisämukavaa näistä söpöistä pupuista sivuilla 38-39. Tuon puoli metriä korkean lehtipinkan Albert toi kaupunkiasunnon varastosta. Viime kesänä joku viikonloppu lehtiä auton takakonttiin raahatessaan hän sanoi vaimolle, että näitä  isän ja äidin peruja on mukava joskus mökkisaunaa lämmitellessä lueskella.

Hajamielisenä Albert selaa lehteä ja jo alkupään kaksisivuinen värimainos lupaa hirveän paljon unelmia: "Opelissa ette osta vain määrättyä autoa. Valitsette korin, valitsette moottorin, määräätte ovien määrän, päätätte hintaluokan. Siinä on Teidän Opelinne -niin yksilöllisenä kuin sen haluatte."  Isällä oli iso farmari Rekord, ja eiköhän ollut juuri tämän mainoksen vuosimalliakin. Sen rekisterinumeron Albert muistaa hyvin sillä siitä tuli aiheettomien irvailujen kohde kotikylällä: Valkoiset kirjaimet ja numerot mustalla pohjalla olivat IKL-32.

Lehden jutut eivät paljoa poikkea nykyisistäkään aiheista. Yksi artikkeli kertoo Helsingin kaduilla liikkuvasta valelääkäristä, "Kaupungin Kauhusta" joka on kohdistanut ahdistelunsa pikkulapsiin, toinen otsikko kysyy mustasti, "Milloin viimeksi löitte vaimoanne?". Keskivaiheilla lehteä on Petäjäveden vanhasta kirkosta osaavasti kuvitettu tarina ja parin aukeaman kokoisessa, mikroskooppikuvitetussa reportaasissa käydään lävitse kasveja vaivaavan punkin torjuntaan kehitettyä biologista menetelmää. Idea on yksinkertainen ja ollut luonnossa omassa, valjastamattomassa käytössä jo miljoonia vuosia; usutetaan kasvissyöjäötököiden kimppuun toinen, lihalle perso petopunkki-laji. "Kohtalon laiva"-jatkokertomuksen kolmannesta jaksosta Albert tavaa vain ingressinalun: "Valtavan suuri loistoristeilijä Poseidon on matkalla mukanaan 500 matkustajaa, kun äkkiä vedenalainen sortuma nielaisee sisäänsä miljoonia vesitonneja..."

Lopussa, ennen Pupu Pirteä-sarjakuvaa horoskooppisivu lupaa Albertin sydämenasioiksi vaihtelevia mielialoja ja yhteisymmärrystä Vesi- ja Jousimiehen kanssa. Töissä mahdollisuuksia saada isoja asioita aikaan ja terveydessä se toppuuttelee liioittelunhaluja sekä kehottaa säännölliseen elämänviettoon.

-Mistähän niitä vesi- ja jousimiehiä, tai mieluummin naisia tähän löytäisi...

Albert ottaa henkarista valkoisen kauluspaidan ja pujottaa ensin vasemman käden hihaan, sitten oikean ja alkaa napittaa etumusta kiinni. Pyöräyttää saunoessa niskaan kääntyneen Kuusamonkirves-riipuksen etupuolelle roikkumaan. Seuraavaksi hän sujuttaa punaraitaiset boxerit jänteviin jalkoihinsa ja survoo paidanhelmat kauluksesta sisäpuolelle. Kun Albert on saanut mustat, suorat housut ja kaksiväriset tanssikengät puetuksi myös, hän asettuu saunakamarissa kokovartalopeilin eteen kampaamaan jo harmaasävyiseksi käynyttä, luonnonlaineista tukkaansa.

-Olen mä komea mies vielä, tuumaa Albert peilikuvalleen. Sanoin kertomaton surumielisyys kuittaa kuitenkin omahyväisen kehun omaan mielenlokeroonsa ja Albert tiuskaisee: -Saamarin Irmeli, minkä meille teit!

Irmeli lähti kuukausi sitten. Se oli lauantaipäivä kun muuttoauto peruutti heidän kaupunkiasuntonsa päätyyn ja kaksi rotevaa miestä alkoi kantaa Irmelin valmiiksi pakattuja tavaroita sen takaosaan tunteettomin, kaikenlaisiin kantamuksiin tottunein riuhtaisuin auki-asentoon lukitusta ulko-ovesta. Irmeli istui koko operaation ajan äänettömänä keinutuolissa keskellä puolityhjää olohuonetta ja Albert korkealla keittiönjakkaralla erkkerin ikkunasta takapihan lintulaudalla hyppiviä talitiaisia katsellen. Sanaakaan ei vaihdettu muuttomiesten touhun aikana. Eikä sittenkään, kun Irmeli viimein puki eteiskäytävässä päällensä ruskean puoliturkin ja nahkakäsineet ja pujotti sävyihin sopivat pitkävartiset, sivurimpsuin koristellut talvisaappaat hoikkiin, kellertävänvaaleiden housujen peittämiin jalkoihinsa. Kun Albert meni ovelle saattamaan, kääntyi Irmeli kynnyksellä, pudisti näkymätöntä hilsettä Albertin rinnukselta kuin vanhasta tottumuksesta ja katsoi suurilla, märillä silmillään viimeisen kerran syvälle Albertin silmiin. Sitten hän kurkotti ylös ovipumpun varteen, löysäsi sen lukituksen ja painoi oven hiljaa jäljessään kiinni.

Albert näki vielä vilauksen Irmelin varjosta keltaisen, pullonpohjakuvioisen lasin lävitse ennen kuin se häipyi nurkan taakse ja tallin ovien eteen pysäköidylle autolle, joka kohta hyrähti käyntiin. Punaiset takavalot vain häivähtivät kun auto kääntyi pihatieltä pääväylälle ja lumipenkkojen taakse keskikaupungille päin.

...jatkuu...