sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Sie piirsit


-Anna kynä.

-Onks paperia myös? Jaa, eikö muunlaista?

-Ei.

Piirrät karttalaukun päällä repusta kaivamani käytetyn kirjekuoren takapuolelle omituisin lyijykynänpyörityksin. Katselen soukan kätesi liikettä, pitkien hiussuortuvien keinuntaa poskilla, sarkakangashousujen verhoamaa pyllyäsi tunturikiven päällä. Terävää nenääsi jonka kärkeen ilmestyy nuhatippa.

-Vaivaiskoivuja tunturissa, sanot kun  kysyn mitä esittää.

Sitten kaivat nahkaisen, koloille pykineen  reppusi taskusta paksun ulkomaan kolikon.

-Kruuna vai klaava?

-Kruuna.

Työnnät kolikon kirjekuoren sisään ja teet niin kuin lapsena markkojen ja voipaperinpalasten kanssa.

-Siinä noushee Englanninkuningatar aurinkona Kumputunturin takhaa muistoksi sulle tästä retkestä, sanot kun tyrkkäät paperin nokiseen käteeni.

-Piä tuo one pound myös.

Laitan piirroksen karttalaukkuun ja punnankolikon taskuuni. Nostan kahvipannun nuotiolta rakkakiven päälle selkiämään. Katsellaan kun sopuli työntää kirsunsa kivienvälistä, irvistää äkkiä talttahampaillaan ja häviää koloonsa. Riekko kopeuttelee alaviistossa, jossakin jänkän kuntteessa Sodankylän puolella ja pieni tuuli kiepauttaa nuotion savua silmille.

Kaadan litteän kiven päällä oleviin kuksiin kahvia höyrymään. Otat omasi kämmenien väliin ja nuuhkit nuotiokahvin väkeviä aromeja.

-Piti meiänkin vielä tavata, sanon.

-Piti.

-Onko siellä Lontoossa millasta?

-On siellä, sellasta.

-No?

-Autoja ja kerrosautoja. Tummia ja vaalheita ihmisiä. Katuja. Asvalttia. Taloja. Ahtautta.Tuulta, vettä ja sumua. Ei ole vaivaiskoivuja. Eikä sopuleita, ei riekkoja saatika kuivhaalihhaa. Ei Kittilän hoota sanoissa, eikä sinua.

-Nih. Eikä tuu, minua. Jääkkö sie lopuksi elämhääsi sinne?

-En.

-Et kuiten tänne palaja?

-En.

-Niin.

Hanhien suuri parvi suhaltaa matalalta ylitse, siivet viheltävät, mutta ei niin äänekkäästi kuin telkillä. Niiden kurkuista lähtevä rytmikäs huuto etenee johtohanhesta perään kuin ohjattuna ja kohta takaisin.

-Näyttäsivät laskeuvan Maununevalle tai jonnekin Ounasjokivarthen. Ei kuiten Säresthön asti, sanon.

-Niin.

-Sinne sinun  isäsi mettästysjänkille.

-Niin.

-Vielä se isäsi jaksaa kulkea kairhaa ja kalastella, näin sitä Narikalla viime viikolla.

-Vielä niin.

-Joko kävit?

-En.

-Mikset?

-Koska halusin tavata sinut ensiksi.

-Jaa, vai silhen tuumit.

-Niin.

-Tiesikkö, että Reitari kuoli viime kevväänä?

-Joo. Reitarista oli pikku artikkeli The Sunissa kesällä. Asiat eivät kyllä paikkaansa pitäneet...

-Jaa?

-...mutta se lehti onkhin semmonen niinko täällä Ilta Sanomat tai Hymy.

Hörpitään puhumattomina kahvia. Katsellaan toisiamme. Kolme vuotta ei paljoa kummankaan kasvoilla näy, eikä vartaloissa. Sinulla on entisenlaiset vihreäpilkulliset silmät ja hymykuopat poskilla, tukka vaalea ja valloillaan. Minä olen kasvattanut pienet viikset ylähuuleen ja antanut tukan kasvaa. Nyt se ylettyy melkein harteille. Arpi, joka on häirinnyt viisitoistavuotiaasta saakka tummien kulmakarvojeni yläpuolella, keskellä otsaa poikittain, on jo menettänyt merkitystään. En paljoa enää sitä ajattele. Enkä sitä, kuinka sen otsaani sain.

-Vähän olet kalvakka vaikka kesä on takana, sanon.

-Niin, oli satheinen kesä Englannissa. Ja sisätyöt.

-Menetsie nyt sitten jatkamhan opintojasi?

-Tietenkhin, eihän ne ole kuin puolessa.

-Niin. Mutta kesätöitä kuiten sait.

-Joo. Se on helppoa siellä, minulhe.

-Niin.

Kaukaa kuuluu kiväärin laukaus. Sen kaiku kimpoaa tunturin rakasta ja jatkaa pohjoisen puoleiselle taivaalle kumuna.

-Rakastat sie vielä minnua? kysyt äkkiä.

-Näen mie joskus unia.

-Vain unia?

-Niin, ja joskus ajattelen, että voisi, että voisi... Että sitten rakastasin jos...

-Jos mitä?

-Ei mithän, ei mithän...

-Sie olet ollu aina niin hilihjaa omista tunteistas.

-Nih, se on tunturien laki.

-Paskat. Niihin tunturin ja tunturinjuurten lakipykäliin on niin moni tukehtunu...

-On on. Muttakomie en muuta Lontooshen etkä sie tänne niin missä me rakastettais?

-...einiinmishän...

Toinen hanhiparvi menee ylitse, nyt ylempänä, melkein niin, että peittyvät alimmaisiin harsopilviin. Niiden honkitus kuuluu silti selvästi, aaltoilevina ryöpsähdyksinä. Otan kituliasta sammalkasvustoa sormieni väliin, ritistelen ja nuuhkin kesänjälkeisiä niistä. Pyyhin savunkitkua silmäkulmasta ja katson sinun niin Lontoonvakavia kasvojasi. Muistan kouluja joita käytiin, lukiota ja monta vuotta nuorempaa pikkuveljeäni joka oli niin hymytön, mutta joka tykkäsi sinusta eniten tyttöystävistäni. Tuo tyvär se on niin avara, sanoi sinusta äitikin aina.

-Velipoika ampu ittesä kuukaus sitten.

-Täh?

-Niin niin.

-Etkä vasta ko nyt sanot! Pikkupörrökö tappo ihtensä? Mikset kirjottanu?

Hurjistut. Kohottaudut. Haparoit kiveä käteesi, haluaisit paiskata minua sillä.

-No en tullu ajatelleeksi.

-Et niin. Mitäs sitten ajattelit?

-En tiijä... mittään ajatellu. Äitikää sitä ymmärtänyt, tai saati että isä...

Istuudut takaisin entistä vakavampana. Näen, että sinuun sattuu kovasti. Pieni kyynelnoro lähtee matkustamaan silmänurkasta sileälle poskelle.

-Niin, anteeksi. Pitäsihän minun se ymmärtää kysymättäkhin. Mutta että Pikkupörrö...

-Ei se nyt niin pikku enhän ollu. Armeijasta oli lomalla.

Ollaan vaiti. Kaadan lisää kahvia. Kuunnellaan tunturin ääniä. Tuulen suhahtelua harvoissa, lehdettömiksi jo riipiytyneissä pensaissa ja paljaiden kivien koloissa. Kuin pilvetkin humahtelisivat vaeltaessaan harmaan erisävyin syystaivaalla.

Mitään puhumatta keräämme kamppeet reppuihimme ja alamme kiivetä tunturin lakea ja vanhaa palovartijan mökkiä kohti. Siellä hyvästeltiin myös kolme vuotta sitten.

torstai 8. joulukuuta 2011

Sepeteuksen hyvästit

Sunnuntai-aamuaikainen 1.9.2002 Hostel Hampurg

Ruokasalin syvennyksessä syön ranskanpullan tapaista sämpylää jonka sisässä on kolme pitkää bratwurstin pötköä, väliin haukkaan paistettua kananmunaa, sipulirenkaita ja juon isosta lasista appelsiinimehua. Otin lautaselle myös hapankaalia ja salaattia, mutta hapankaali ei ole makuuni. Salaatti menettelee vaikka sekin maistuu hieman etikkaiselle ja kuin hiekanjyviä olisi ratissut hampaissa jotka totesin kuitenkin pippurinmurusiksi. Niiden jäljiltä kieli ja poskilihas on nyt vähän turta. 

Vastapäisen seinän puoleksi peittävä mustavalkoinen valokuvasuurennos esittää vuoden 1968 neuvostoliittolaista 408-mallin pohjalta paranneltua Moskhvits tonniviissatasta. Jasper kertoi tämän tietonsa eilisellä aamiaisella ja lisäsi siihen: Taitaa hotellinjohtaja haikailla neuvostoajoneuvojakin takaisin. Tai sitten kaikki on ironiaa, säpsäytti raskaiden samettiverhojen punasävyyn häivyttäytynyt, puheitamme kuunnellut Larsleevi.

Ilkeä, toistuva painajainen vaivasi yöllä. Unessa Tätisiillman potkaisi kissaansa kun se ei syönyt munakokkelia, kirnupiimässä uitettuja, eltaantuneessa margariinissa paistettuja ranskanleipäsiivuja ja sankollista ahvenkeittoa jonka pinnalla suomustamattomat, kuumaan veteen heitetyt ahvenet vaalennein silmin, auki viilletyt mahat ylöspäin kelluivat. Potku lennätti keltamustan kissan kukkalaudan kulmaan pää edellä josta se vonkaisten syöksähti sohvan alle kuolemaan. Sitten Tätisiillman tarjosi samaa ruokaa minulle. Oksensin sohvalle ja siitä suuttuneena Tätissiillman nappasi luisilla sormillaan minua tukasta, retuutti makuuhuoneeseen, avasi vyöni ja työnsi luisen kouransa housuihini. Sitten se läähätti pahanahajuista hengitystään korvaani, kiemurteli ja voivotteli päälläni heittäytyen viimein selälleen lattiamaton päälle kuola suupielistä valuen.

Oikeasti tämänkaltainen tapahtuma oli totta kun kolmannen luokan aikoihin odotin Tätisiillmanin luona koulukyytiä kotiin. Sen kissan muumioitunut karvakasa löytyi sohvan alta kuitenkin vasta kun Tätisiillman muutaman kuukauden kuluttua oli kuollut verenmyrkytykseen ja asuntoa siivottiin. Siihen tädin tarjoamaan ruokaan ei kylläkään kuulunut se ahvenkeitto, muu kaikki oli unessakin aikatavalla paikkansapitävää. 

Satamassa täytyy olla viimeistään kymmeneltä. Ajattelin livahtaa muiden tietämättä matkoihini, mutta Raumanjenny kävi jo äsken sanomassa, että lähtee saattelemaan. Larsleevi ja Jasper menevät junalla (kunhan saavat Hampurista tarpeekseen) Belgian Antwerbeniin ja sieltä  Ranskaan maistelemaan viinejä ja Marseillen kautta Välimerellä seilaaviin aluksiin. Kysyin Larsleeviltä, että eikös sen pitänyt Portugaliin mennä uutta vaimoa hakemaan, niin se sanoi hurvittelevansa ennen kuin aloilleen asettuu. Jos asettuu. Kuiskasi vielä, että Jasper on mainiota matkaseuraa kun se osaa kaikkialla sinne, missä kypsää lihaa liikkuu. Ovat joka ilta täälläkin kulkeneet "Irwinin jalanjäljissä, vaikka mikään ei olekaan niin kuin Köpiksessä ennen".

Raumanjenny nousee sellaiseen rahtilaivaan joka pysähtelee Englannin kanaalin satamissa, Espanjan rannikolla ja Portugalissa ennen kuin suuntaa Atlantin ylitse vinosittain Brasiliaan. Samoja vesiä seilataan siis, hän sanoi kun kertoi suunnitelmistaan. Raumanjenny oli kirjoittanut paperilappuselle kännykännumeronsa ja sähköpostiosoitteensa. Jos vaikka satut tietotekniikkaa vielä hankkimaan, niin otahan yhteyttä, se sanoi kun survaisi paperin kouraani.

Klo 19.30 San Nicolaus

Perävanaan tässä katselen. Koetin etsiä yhtä hyvää tarkkailuasemaa kuin Hughessilla oli, mutta en ole vielä löytänyt. Tämä alus on kolmanneksen suurempi kuin Red Hughes ja niin täyteen lastattu tyhjiä, kolhiintuneita kontteja kuin vain voi kuvitella. Varsinaisia matkustajia ei Hampurista lähtenyt lisäkseni kuin yksi nainen ja kaksi miestä, kaikki nuoria kaveruksia keskenään. Ovat virolaisesta pikkukaupungista Raplasta ja matkalla jonnekin: kui ainult kuhugi, ei eesmärki, sanoi nuorin kaveri kun tulivat puhuttelemaan laiturilla siinä Raumanjennyä hyvästellessäni. 

Eestinuoret sijoittuivat hytteihin, jotka ovat keskiosaston takana. Minun iso hyttini kaikkine mukavuuksineen on taas keskiosaston etupuolella kapteenin kajuuttaan rajoittuen jos osasin sen sijainnin oikein hahmottaa. Aluksen päällikkö puhuu eloisasti, mutta englanti ontuu yhtä pahasti kuin minulla. Siloposkisen kapteenin nimi on Martein d´Arghives ja hän on lähtöisin Ranskan länsirannikolla sijaitsevasta, pienestä kaupungista La Rochellesta. Hän on hyvin ystävällinen samoin kuin musta kokkistuertti Ibrahim Brahima jonka kotimaa on Norsunluurannikko. Yhteenkään muuhun miehistönjäseneen en ole vielä ehtinyt tutustua. Luettelon mukaan laivan henkilökuntaan kuuluu kahdeksantoista jäsentä. Ibrahimin lisäksi keittiössä ja siivoustehtävissä on kolme naistakin.

Hampurin satamassa oli melkoinen sumpliminen sen jo Suomessa sinetöidyn ja sisältöluettelon mukaisen vanerilaatikkoni kanssa. Paikalliset tullimiehet tutkivat suomeksi ja englanniksi kirjoitettuja asiakirjoja ja valokuvia jotka olin kaikeksi varmuudeksi omaisuudestani ottanut. Ne kyselivät reittiä ja määränpäätä ja piti esittää kaikki mahdolliset paperit koska olen poistumassa shengenalueelta ja maihin, joihin minulla täytyy olla matkustusasiakirjat ja viisumit kunnossa. Onkin ne muuten, mutta rokotustodistus oli ensin hukassa, jonka kuitenkin löysin matkalaukkuni pohjallisen välistä kun levittelin ensin koko sisällön tullimakasiinin lattialle. Ihmettelin kyllä, kuinka se sinne oli joutunut koska minulla on kaikki paperini muuten niin hyvässä järjestyksessä niille varaamassani salkussa.

Raumanjenny halusi tietää myös, mitä laatikossani on. Näytin luettelon ja valokuvat. Se tutkaili niitä aikansa ja sanoi sitten vakavana, että oletpa sinä hyvin matkaasi varustautunut, ei minulle tulisi mieleenikään tuollainen tarkkuus ja suunnitelmallisuus vaikka enemmän olen matkoja tehnytkin.

Kun tavarat oli nostettu laivaan, tuli hyvästien aika. Ensin Raumanjenny lähestyi varovasti käsi ojossa minua, mutta kapsahti äkkiä kaulaan kuin hengenhädässä. Hänen nyyhkytyksensä oli hillitöntä, kuin ei olisi enää toivoakaan, että koskaan kohtaamme. Minullakin jotain liikahteli mielessä, enkä ihan kuivin silmin Raumanjennystä irrottautunut. Sanoin, että ehkä me tosiaan kohtaamme siellä Singaporessa, mutta aikaa siihen menee, matkani on vasta alussa.

Sitten suutelin hänen suolaisia huuliaan ja sanoin hiljaa, että olet mukava ihminen, kiitos tähän astisesta.

torstai 1. joulukuuta 2011

Sepeteus avautuu vähän


Pe 30.8.2002 iltasella hostellissa

Tilataksilla satamasta keskustaan. Hampurin kaduilla kävelyä, kahviloita, joitakin ostoksia reppuun: Gillettiin teriä ja partavaahtoa, apteekista särkylääkettä, huulirasvoja, puhdistettua vaseliinia, sidontatarpeita ja voidetta vasemman pohkeen pieneen ihottumaläiskään. Huomenna hankin välipalatarpeita, keksejä, teetä ja kuivattuja hedelmiä, ne kun ovat rahtilaivalla (Hughessilla olivat) aika yksipuolisia.

Majoittuminen Hostel Hampurgiin jonka mainoslappusia aamuisen taksin kuljettaja jakoi. Huone ei hassummalta vaikuta, mutta minullahan ei aikaisempia kokemuksia näistä ole. Eteisen seinällä on valokuvasuurennos Trabantista. Muita seiniä koristavat kukka-aiheiset canvas-taulut ja ylöspäin laajenevat, kuppimaiset valolamput. Kalusto on kiiltävän uutta, raskaan tummanruskeaksi petsattua puuta. Parisängyllisen makuualkovin voi sulkea seinän sisään työntyvällä, kevyellä liukuovella. Alkovin mustavalkeassa tausseinässä on kadunkulman taakse häipyvällä, Trabant-autoletkalla kuvioitu tapetti. Tämän paikan omistaa entisen Itä-Saksan autotehtailija, sanoi taksinkuljettaja kaikkea utelevalle Jasperille. Vuorokausi aamiaisella maksaa 58 euroa.

Ylihuomenna, sunnuntaina nousen uuteen alukseen, San Nicolaukseen. Se seilaa dominikaaneihin, San Domingoon, mutta telakoituu ainakin kuukaudeksi Kap Verdelle jossa huoltavat alusta ja korjaavat lastina olevat tyhjät, käytössä vaurioituneet laivakontit (halpatyövoimalla?). Ruuma on kuulema täynnä (suomalaista?) kvartsihiekkaa säkeissä. En tiedä, ymmärsinkö oikein agentin (matkanvälittäjä) puheet, mutta varustamo olisi varannut hiekan konttien ja laivanrungon hiekkapuhaltamista varten mukaansa. Menomatkalla se rantautuu myös Azoreilla jossa nostavat laiturille pari kontillista kalusteita saarella valmistumassa olevaan hotelliin ja ottavat sieltäkin remontoitaviksi määrättyjä laivakontteja tilalle. Onpahan Atlantin aaltojen keinuntaa tiedossa pitkäksi aikaa.

Raumanjenny tuli tähän samaan hostelliin, ja Jasper ainakin. Muista matkustajista en tiedä. Larsleevi hävisi taksista noustuaan kuin porkkanansiemen hiekkaan. Tai eihän sen tarvinnut kuin astua jonkun kadunvarren salavan viereen niin ei sitä kameleontia enää ympäristöstä erottanut.

Raumanjenny olisi halunnut jakaa huoneen kanssani, mutta kieltäydyin. Laivan lähtöaterialla se pyysi anteeksi edellistä. Yritin selittää, etten ole suhteita solmimaan maailmalle lähtenyt, mutta kai en osannut koska se lähti itkien pöydästä. Jätti sen joka-aamuisen kahvinsakin juomatta.

Kontti, jonka kiinnitysten pettäminen tappoi Reinoldin, joutui satamassa perusteelliseen syyniin. Jasper, joka poliisien, tullimiesten ja työsuojeluviranomaisten touhuja oli satamassa seurannut, kertoi taksissa, että kontin raskas, turbiineja ja generaattoreita sekä laatikkotolkulla pultteja, muttereita ja prikkoja sisältänyt lasti oli päässyt kiinnityksistään irti ja sen jälkeen poukkoillut aaltojen keinutuksessa sen sisällä  ikävin seurauksin. Mikä mies lie Reinold ollutkaan, niin huono oli tuurinsa. Tupakointi tappaa, tokaisi Larsleevi ison taksin takimmaiselta penkiltä.

Lauantaina 31.8.2002 An der Alser 47, Cafe Brusse

Kävelin pitkän lenkin aamuhiljaisilla kaduilla ja yhdessä pitkässä puistossa. Satuin tähän arvokkaan oloiseen kahvilaan sisämaajoen loppupään altaaksi laajenevalle rannalle (katselen Hampurin karttaa). Tilasin teetä ja pikkupurtavaa salaatteineen, se maksoi 31,80 euroa. Teetä tosin on ainakin litran vetoinen kannullinen eikä lautasenkaan koko mikään pieni ole. Lisäksi tarjoilija toi jälkiruuaksi omenatortun vaniljakastikkeella.

Eilenillalla kävin Raumanjennyn huoneessa. Pyysin anteeksi tunteettomuuttani. Selitin tähänastista yksinkertaista elämääni, äidin ja isän varhaiset kuolemat ja ainoan sukulaisen, vanhapiika Tätisiillmannin tarinan. Sanoin, että olen ollut viimeiset kolme vuotta aivan yksin enkä sitäkään ennen koskaan tykännyt väenpaljoudesta ympärilläni. Ja että lukeminen ja kirjoittaminen ovat ainoa asia, jotka ovat tähän saakka kiinnostaneet. Töissä kaupungin palveluksessa kerkesin olla seitsemän vuotta enkä sinäkään aikana solminut yhtään sellaista kontaktia työtovereihin, jota olisi voinut luonnehtia ystävyydeksi. Jotain vikaa minussa varmaankin on.

Sanoin Raumanjennylle, että tällä matkalla, jolle en tarkkoja maantieteellisiä päämääriä ole asettanut aion selvittää, mikä minä olen kun toisinaan tuntuu, etten mitään ole. Mutta en halua nyt kaivella enempää itseäni, jo tämä uuvuttaa. Mutta en myöskään vihamiehiä tai -naisia itselleni halua.

Raumanjenny yllätti sanomalla, että tavataan sitten jossakin maailmanlaidalla, vaikkapa Singaporessa kun olet sen sisäisen Sepeteuksesi löytänyt. Sanoi vielä, että on aivan hulluna ollut minuun jo ensi silmäyksestä lähtien, mutta ei hänkään osannut toimia oikein.

Sitten katsottiin mukaani ottamia valokuvia isästä ja äidistä. Näytin yhden myös Tätisiillmannista arkussaan kun se oli kuollut verenmyrkytyksen ja sairaalabakteerin yhdessä aiheuttamaan komplikaatioon 55 vuotiaana 1984. Kuvassa sen konkonenä näyttää vieläkin isommalta kuin eläessään ja suonikkaat kädet kuperalla rinnalla puistattavat vieläkin kun muistan, mitä ne minulle pikkupoikana tekivät.