sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Sie piirsit


-Anna kynä.

-Onks paperia myös? Jaa, eikö muunlaista?

-Ei.

Piirrät karttalaukun päällä repusta kaivamani käytetyn kirjekuoren takapuolelle omituisin lyijykynänpyörityksin. Katselen soukan kätesi liikettä, pitkien hiussuortuvien keinuntaa poskilla, sarkakangashousujen verhoamaa pyllyäsi tunturikiven päällä. Terävää nenääsi jonka kärkeen ilmestyy nuhatippa.

-Vaivaiskoivuja tunturissa, sanot kun  kysyn mitä esittää.

Sitten kaivat nahkaisen, koloille pykineen  reppusi taskusta paksun ulkomaan kolikon.

-Kruuna vai klaava?

-Kruuna.

Työnnät kolikon kirjekuoren sisään ja teet niin kuin lapsena markkojen ja voipaperinpalasten kanssa.

-Siinä noushee Englanninkuningatar aurinkona Kumputunturin takhaa muistoksi sulle tästä retkestä, sanot kun tyrkkäät paperin nokiseen käteeni.

-Piä tuo one pound myös.

Laitan piirroksen karttalaukkuun ja punnankolikon taskuuni. Nostan kahvipannun nuotiolta rakkakiven päälle selkiämään. Katsellaan kun sopuli työntää kirsunsa kivienvälistä, irvistää äkkiä talttahampaillaan ja häviää koloonsa. Riekko kopeuttelee alaviistossa, jossakin jänkän kuntteessa Sodankylän puolella ja pieni tuuli kiepauttaa nuotion savua silmille.

Kaadan litteän kiven päällä oleviin kuksiin kahvia höyrymään. Otat omasi kämmenien väliin ja nuuhkit nuotiokahvin väkeviä aromeja.

-Piti meiänkin vielä tavata, sanon.

-Piti.

-Onko siellä Lontoossa millasta?

-On siellä, sellasta.

-No?

-Autoja ja kerrosautoja. Tummia ja vaalheita ihmisiä. Katuja. Asvalttia. Taloja. Ahtautta.Tuulta, vettä ja sumua. Ei ole vaivaiskoivuja. Eikä sopuleita, ei riekkoja saatika kuivhaalihhaa. Ei Kittilän hoota sanoissa, eikä sinua.

-Nih. Eikä tuu, minua. Jääkkö sie lopuksi elämhääsi sinne?

-En.

-Et kuiten tänne palaja?

-En.

-Niin.

Hanhien suuri parvi suhaltaa matalalta ylitse, siivet viheltävät, mutta ei niin äänekkäästi kuin telkillä. Niiden kurkuista lähtevä rytmikäs huuto etenee johtohanhesta perään kuin ohjattuna ja kohta takaisin.

-Näyttäsivät laskeuvan Maununevalle tai jonnekin Ounasjokivarthen. Ei kuiten Säresthön asti, sanon.

-Niin.

-Sinne sinun  isäsi mettästysjänkille.

-Niin.

-Vielä se isäsi jaksaa kulkea kairhaa ja kalastella, näin sitä Narikalla viime viikolla.

-Vielä niin.

-Joko kävit?

-En.

-Mikset?

-Koska halusin tavata sinut ensiksi.

-Jaa, vai silhen tuumit.

-Niin.

-Tiesikkö, että Reitari kuoli viime kevväänä?

-Joo. Reitarista oli pikku artikkeli The Sunissa kesällä. Asiat eivät kyllä paikkaansa pitäneet...

-Jaa?

-...mutta se lehti onkhin semmonen niinko täällä Ilta Sanomat tai Hymy.

Hörpitään puhumattomina kahvia. Katsellaan toisiamme. Kolme vuotta ei paljoa kummankaan kasvoilla näy, eikä vartaloissa. Sinulla on entisenlaiset vihreäpilkulliset silmät ja hymykuopat poskilla, tukka vaalea ja valloillaan. Minä olen kasvattanut pienet viikset ylähuuleen ja antanut tukan kasvaa. Nyt se ylettyy melkein harteille. Arpi, joka on häirinnyt viisitoistavuotiaasta saakka tummien kulmakarvojeni yläpuolella, keskellä otsaa poikittain, on jo menettänyt merkitystään. En paljoa enää sitä ajattele. Enkä sitä, kuinka sen otsaani sain.

-Vähän olet kalvakka vaikka kesä on takana, sanon.

-Niin, oli satheinen kesä Englannissa. Ja sisätyöt.

-Menetsie nyt sitten jatkamhan opintojasi?

-Tietenkhin, eihän ne ole kuin puolessa.

-Niin. Mutta kesätöitä kuiten sait.

-Joo. Se on helppoa siellä, minulhe.

-Niin.

Kaukaa kuuluu kiväärin laukaus. Sen kaiku kimpoaa tunturin rakasta ja jatkaa pohjoisen puoleiselle taivaalle kumuna.

-Rakastat sie vielä minnua? kysyt äkkiä.

-Näen mie joskus unia.

-Vain unia?

-Niin, ja joskus ajattelen, että voisi, että voisi... Että sitten rakastasin jos...

-Jos mitä?

-Ei mithän, ei mithän...

-Sie olet ollu aina niin hilihjaa omista tunteistas.

-Nih, se on tunturien laki.

-Paskat. Niihin tunturin ja tunturinjuurten lakipykäliin on niin moni tukehtunu...

-On on. Muttakomie en muuta Lontooshen etkä sie tänne niin missä me rakastettais?

-...einiinmishän...

Toinen hanhiparvi menee ylitse, nyt ylempänä, melkein niin, että peittyvät alimmaisiin harsopilviin. Niiden honkitus kuuluu silti selvästi, aaltoilevina ryöpsähdyksinä. Otan kituliasta sammalkasvustoa sormieni väliin, ritistelen ja nuuhkin kesänjälkeisiä niistä. Pyyhin savunkitkua silmäkulmasta ja katson sinun niin Lontoonvakavia kasvojasi. Muistan kouluja joita käytiin, lukiota ja monta vuotta nuorempaa pikkuveljeäni joka oli niin hymytön, mutta joka tykkäsi sinusta eniten tyttöystävistäni. Tuo tyvär se on niin avara, sanoi sinusta äitikin aina.

-Velipoika ampu ittesä kuukaus sitten.

-Täh?

-Niin niin.

-Etkä vasta ko nyt sanot! Pikkupörrökö tappo ihtensä? Mikset kirjottanu?

Hurjistut. Kohottaudut. Haparoit kiveä käteesi, haluaisit paiskata minua sillä.

-No en tullu ajatelleeksi.

-Et niin. Mitäs sitten ajattelit?

-En tiijä... mittään ajatellu. Äitikää sitä ymmärtänyt, tai saati että isä...

Istuudut takaisin entistä vakavampana. Näen, että sinuun sattuu kovasti. Pieni kyynelnoro lähtee matkustamaan silmänurkasta sileälle poskelle.

-Niin, anteeksi. Pitäsihän minun se ymmärtää kysymättäkhin. Mutta että Pikkupörrö...

-Ei se nyt niin pikku enhän ollu. Armeijasta oli lomalla.

Ollaan vaiti. Kaadan lisää kahvia. Kuunnellaan tunturin ääniä. Tuulen suhahtelua harvoissa, lehdettömiksi jo riipiytyneissä pensaissa ja paljaiden kivien koloissa. Kuin pilvetkin humahtelisivat vaeltaessaan harmaan erisävyin syystaivaalla.

Mitään puhumatta keräämme kamppeet reppuihimme ja alamme kiivetä tunturin lakea ja vanhaa palovartijan mökkiä kohti. Siellä hyvästeltiin myös kolme vuotta sitten.

16 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Aivan käsittämättömän upea juttu.

En ottais mitään poies enkä lisäisi mitään.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa. En minäkään. Mutta kun Sinä sen sanot, niin uskon itsekin.

Tämän pientarinani sain tähän kuntoon luettuani moneen kertaan Timo K. Mukan "Runoja"-osiosta "Laulu (rakastetulle kun kaikki on liian myöhäistä)" (Pohjoinen 3/1964) joka sisältyy kokoelmaan kirjoituksia "Näin hetki sitten ketun" s. 313 (Toim. Timo Lahtinen WSOY 2010).

Ei arvannut M kun tuon kirjan mulle lahjoitti, kuinka paljon kirja merkitsee minulle myös omien Lapin kuvieni kanssa, muistojen, jotka siellä asutuista vuosista ja jaksoista muistoihin tunkevat.

Tällä tarinalla on juurensa Rovaniemelle vuoteen 1981. Siihen sekoittuu tuntemuksia (omia ja ystävien) sieltä sun täältä (Lapissa) ja tietenkin Kittilän Kumputunturilta myös.

Liisu kirjoitti...

No samoin kuin Ripsa olin aivan yllättynyt kun luin tämän. Niin hieno kirjoitus. Ja miten sinä olitkin onnistunut saamaan rivien välitkin sellaisiksi, että niissä tuntui kuin tunturien tuuli olisi puhaltanut raikkautta koko tekstiin.

Onnittelen.

Anonyymi kirjoitti...

Noita murresanojahan mie tarkkailen erityisen tarkasti.T:jänkhäjoonas

Iines kirjoitti...

Timo K. Mukkaa haistelinkin taustavaikuttajaksi tähän tarinaan. Herkullista kerrontaa, nautittava pieni kokonaisuus.

On hyvä etteivät kaikki kirjoita postmodernisti.

Valto Ensio kirjoitti...

Liisu, ne vähäiset kokemukset Lapista (siis verrattuna alkuasukkaisiin) tuulevat siellä rivien väleissä. Oikeastaan kun ajattelen, ei luonto omiin lapsuuskokemuksiin niin hirveän erilainen ole, avarampi vain koska Lapissa puusto on mitä on. Ihmisiä mie olen sielläkin enemmän tarkkaillut, ehkä sitä kuitenkaan erityisesti silloin ajattelematta.

On hyvä jakaa näitä pieniä kertomuksia toistenkin kanssa sillä niitä on ilo kirjoittaa vaikka suruakin sisällössä olisi.

Valto Ensio kirjoitti...

Sie, "Jänkhäjoonas" olet kyllä Länsikairan mies, ja arvhaan, kyllä kuka. Kittilässä jänkä-sanhan eivät taia laittaa hoota, en ainakhan mie muista, miellumhin joku karskauthaa toisen koon siihen; "jänkkä".

Mutta pirun hyvä kun käyt tarkkailemassa, ja roikase sanoa jos pershelhen kirhjotan! Elä kuiten vasaralla mojauta kun seuraavan kerran nähhään.

Se Rosa Liksom (Anni Ylävaara) on niitä sinun naapureitasi joka voitti tänä vuonna Finlandia-kirjallisuus palakinnon. Että luepas se "Hytti numero 6" seuraavaksi.

Valto Ensio kirjoitti...

Iines, kyllä se Mukka minulla monasti kirjoittajakaveriksi tunkee ja muistuttaa haudan takaa niistä ajoista, jolloin olin ihan kipeä kirjallisuutensa lukija ("palvoja"). Auktoriteetti mikä auktoriteetti.

Toinen on ollut Erno Paasilinna joka viisaasti kehotti ratsastamaan auktoriteeteilla vain tarvittavan matkan kunnes on vaihdon vuoro. Tarkoitti tietenkin sitä, että oma ääni on ennemmin tai myöhemmin löydettävä jos kirjoittamista aikoo jatkaa.

Valto Ensio kirjoitti...

Pitää tässä kertoa omituinen joulujuttu: Kävelin keskiyöllä kaupungista kotiin (kävin drinkillä kapakissa) kun Prisman tunnelissa seistä tökötti kylmästä hytisevä nuori mies laukkujensa kanssa, kevyissä pkineissa, ilman päähinettä, käsineitä. Sanoi olevansa Pangladeshistä kun yritin udella, mikä hätänä.

Oli jäänyt tunti-pari aiemmin junasta asemalle ja osoite, johon olisi pitänyt osata suunnistaa, oli toisella puolella kaupunkia. Sanoin hänelle gou mai houm! ja uskollisesti hän seurasi perässäni sen kilometrin joka vielä oli matkaa.

Soitin siinä samalla Treelle ystävälleni (kambodzalainen) (kun ketään muuta en saanut hereille) ja hän tulkkasi tämän kaverin taustoja ja kertoi hänelle, että meille voi turvallisesti majoittua ja selvitellään sitten huomenna hänen asioitaan.

No, nyt hän on täällä perjantaihin saakka. Koko pv meni kysellessä, mikä on homman nimi. Hän on siis tullut suoraan kotimaastaan Helsinkiin ja sieltä tänne, mutta muutamaa päivää liian aikaisin. On kansainvälisessä tourist-koulutuksessa ja suorittaa ulkomaan osion Kajaanissa.

Haettiin yksi kaveri tulkiksi (afgaanipoika) jolla on kymmenen kieltä hallussa ja asiat alkoivat selvitä sitä kautta. Nyt tiedetään asunto, hän maksoi takuumaksun siihen jne. mutta avaimen saa vasta perjantaina ja koulutus alkaa 9.1. Hän majailee nyt sitten meillä nämä muutamat päivät.

Mutta kyllä on ajateltu koko päivä sitä mahdollisuutta, että jos olisikin ollut "normaali" suomalainen talvikeli tällä korkeudella ja pakkasta 25-40 astetta niin kuinka hänen olisi tuolla kadulla käynyt? Siellä oli tosi vähän ihmisiä liikkeellä: en nähnyt ketään muita eikä mikään ravintolakaan olisi ollut enää auki.

Mukava poika ja taas yksi uusi tuttavuus maasta, josta ei aiemmin niitä ole ollutkaan. Meidän pojat ottivat hänet jo kaverikseen täysin vaikka yhteistä kieltäkään heillä ole. Gaius kyllä sanoi, että hän se osaa: jees on joo ja nou on ei missäään nimessä!

meri kirjoitti...

valto

tuossa sitä on sosiaalipolitiikan teoriaa ja käytäntöä niin että itkettää.

pienistä puroista ne isot joet, ja niin edelleen. ei tarvittu sosiaaliviraston paperinpyöritystä tai kolmea sataa nimekästä kaiken maailman soittajaa ja laulajaa hokemassa we are the world -uskoa saamaan bangladeshiläismiehen asioita kuntoon.

maailmassa olisi tilausta uuden ajan sankarillisille odysseioille ja jälkimodernin ristiretken aineksille vaikka kuinka, mutta en vaan minäkään saa takapuoltani sohvasta irti. annan esperantohumanismin kannatella ja käännän kylkeäni. voi perseen suti.

meri kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
meri kirjoitti...

otetaan uusiksi.

unohdin kiihdyksissäni kommentoida tätä tarinaa:

vaisuimmillasikin olet terävämpi kuin moni juhlittu nykykirjailija. en tarkoita että tämä kyseinen tarina olisi vaisu. tämä nyt vain pälkähti päähäni ensimmäiseksi adjektiiviksi, kun ajattelen kaikkia kirjoituksiasi.

erityisesti minua miellyttää se tapa, jolla syynäät elämää paradoksin oikukkaan prisman läpi. osaat kirjoittaa ihmisestä, joka rimpuilee älyn ja tunnekuohun pakkopaidassa.

tarinoissa ja tosielämässä tuppaa käymään niin, että ihmiset ajautuvat aina ennemmin tai myöhemmin umpikujaan. he kärsivät tappion kahdella rintamalla. kun he luottavat järkeensä, he toimivat järjettömästi - ja päinvastoin. tunteet kiertävät samaa noidakehää. ja kun ihminen päättää ratkaista ongelmansa ja yrittää kivettää tunteensa, hän päätyy sentimentaalisuutensa liekanaruun.

jäljelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin pukea narrin kaapu arvokkaasti ylle.

voi ihmisen suurenmoista pienuutta.

minä haluaisin päästä eroon mieleen varastoituneesta tunneperäisestä pölystä. järkeilen, että sen kanssa voi toimia kuten pölynimurin imaiseman moskan kanssa: kun imurin pussi tulee täyteen pölyä, tilalle pannaan vain uusi pussi.

mutta kuten arvata saattaa: elämä pettää. saavutan jotain, jota en ole tavoitellut. kääntäen: ihminen kadottaa aina sen, mitä etsii.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, "esperantohumanismi", hih. Yritän käsittää tuon termin.

En tiedä olenko kuullut koskaan sitä aiemmin, mutta yhteen aikaan oli kansalaisopistoissa oikein esperantovillitys ja niitä kursseja mainostettiin aika mahtipontisesti.

Mutta Mr Bangladesh sai ainakin hyvän ensi vaikutelman tästä päivästä vaikka kovin tuiskuiseksi iltapäivä alkoi muodostuakin.

Käytiin tässä illasta nepalilaisessa kodissa illastamassa ja siellähän tämä vieraamme sai puhua hindin-kieltä joka on lähinnä hänen äidinkieltään, jotain malesiaa(?). Paikalla oli myös filippiiniläisiä, eli aika kansainvälisessä seurassa oltiin. Ruoka oli kuulema ihan tavallista arkiruokaa, mutta en minä suomalaisessa pöydässä arkena koskaan sellaista lajikirjoa juurikaan tapaa.

*** *** ***

Pidän toisessa kommentissa lauseistasi "erityisesti minua miellyttää se tapa, jolla syynäät elämää paradoksin oikukkaan prisman läpi. osaat kirjoittaa ihmisestä, joka rimpuilee älyn ja tunnekuohun pakkopaidassa."

On osin arvoituksellisesti sanottu, mutta samalla myös kuin tarjoaisit minulle palkinnon hyvin tehdystä työstä. Eli ymmärrän, mitä tarkoitat: Sulkeudun suosioosi, sanoisi ranskalaisaristokraatti Mösjöö Q.

Riku Riemu kirjoitti...

Sekö taitaa tuo lappilaisten vähäpuheisuus olla sitä luokkaa, että olisi tuossakin voinut jättää kokonaan mainitsematta, ajatellen, että kertoo sitten seuraavan tapauksen jälkeen, niin tulee hoidettua kaksi samalla kertaa(?)

Miten sinne savolainen sekaan sopii, yksi taitaa lisätä koko Lapin puheen määrän kolminkertaiseksi?

Kirjoituksesta minäkin pidin, siinä ei ollut mitään liikaa, eikä mitään liian vähän.

Riku Riemu kirjoitti...

Aargh, niinhän Ripsakin näyttää sanoneen, en enää muistanut, kun luin kommenttinsa aikaisemmin.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, kyllä lappilaisilta puhetta tulee kuin turkinhihasta kun keskustelun aiheena ovat muuallakin yleiset riista-, kala-, työ- ja "maailmanmeno". Mutta henkilökohtaisista tuntemuksista ollaan suut supussa kuin hammaslääkärin vastaanotolla ja siksi usein päädytäänkin tekemään "lopullisia ratkaisuja" oman hengen suhteen.

Sitä samaa lävitse Suomen. Tosin suomenruotsalaisilla alueilla kai lienee sekin paremmin?

Savolainen sopii kyllä kuin Rantasalmen sulttaani Pekka Lipponen ihan mihin rakoseen vain ja missä päin maailmaa tahansa. Voi tietenkin olla, että käy kuten usein minulle lappilaisten kanssa, että jollekin sanalle nauretaan ensin puolituntia ja sitten selvitetään, mitä se tarkoittikaan. Siihen sitä aikaa meneekin ja mahanpuruja tulee.

Ei mulla ole ollut mitään hankaluuksia tulla toimeen kotonamme yöpyilevän bangladeshiläisen pojankaan kanssa. Muutama Lontoon sana savon sekaan ja jo ymmärtää; niitä molempia kieliähän taivutellaan ihan äinpäin kirjoitettuun nähden jokatapauksessa.

Eiliset nepali/afghanistan/englanti/hindi -kielisekameteliin tuli tänään lisämausteita kun tavattiin venäjän- ja ransakankielisiä ihmisiä etsiessämme opinto-ohjaaja rva Mülleria (saksalainen), eli tämän bangladeshiläispojan Suomen kontaktia (on joululomalla nämä välipäivätkin).

Tietenkin minä haluaisin oikeasti osata kaikenmaailman kieliä, mutta kohdallani se on myöhäistä oppia. Lie ollut aina ja se harmittaa aivan kamalasti tällaisissa tilanteissa kun on mahdollisuus tavata mielenkiintoisia ihmisiä ympäri maailman.

Tuosta tekstistäni: Tiukkaan kirjoitusasuun päästäkseen menee paljon enemmän aikaa ja sisuja (tupakin korvike) kuin rönsyilevään ja holtittomaan sananjuoksutteluun.