torstai 23. kesäkuuta 2011

Isän kirje


12.3.2009 Mäkiperä


Poijat ja Emilii, kirjotan tämän nyt, kun käsi vielä toimii vähän, eli pienissä erissä jaksamisen mukaan. Ajatus minula on kirkas vaikka ruumis koloile syöpyny ja tutajaa kaikki paikat. Laitan nämä paperilappuset äitiny kirjeen lommaan ja sieltä löyättä kun pois on mies männy ja peruja kirjotatta.

Huono olen ollu aina kirjottammaan. En millonkaan mittään henkilökohtasta ole paperile laittanu, en ees sovasta pannu kottiin mittään tulemaan, siksi niin hankaletta minule. Kaikki viralliset paperit elämässä täytin, mutta omat asiat jäivät viimetiristykseksi. Anteeksi pyyvän sitä.


Minä olen yrittäny olla kova mies täältä sisältä. Isän kuolema ja sota siinä auttovat ja sitten vielä äitiny lähtö. 


Silleen se velipoikahi selevis oman sotasa arvista kun kovetti ihtesä. Lääkihti vain viinala liikaa, van kessyynty lopulta siihenkin ja vasta toissa vuonna kuoli. Eli yli yheksänkymmenen niin kun näyttää minulekin käyvän vaikka jo haluisin huokumisen lopettaakin. Meilon äitin suvusta pitkäikäsyys tarttunu. Äitihän eli pikkusta vajjaaksi sata. Isä kuoli jo nuorena, mutta siihen oli syynä se, kun suistu tantereeseen päälensä pärekatolta. Minula oli isänikävä lapsena ja teilä äitin. Elämä puisteloo, sen muistan isän sanomaksi.


Samoja painajaisiako lie näyttänyt velipojalehi viimeseen asti niin ku minulehin? 


Se oli se viimenen tinka Kannaksella jonka viliminpätkiä vielä kahtelen sakenemaan päin sitä mukkaa kun elämisen loppu lähennee. Se oli hirveetä miten niitä pääle tulevia viholisia riittikään. Oltiin montussa pirstaksi ammutussa kuusikossa kun ruskeeta lihhaa vyöry meitä päin niin että kaksinkäsin kaajettiin sitä vuotamaan kuiviin sinne murrokkoon. Alako se monttuhin, missä oltiin, täyttyä ommiin ja vieraehin verellä ja lihaluumurskalla. Siitä montusta yritän usiampi yö nousta kuin suonsilimäkkeestä. Ajattelin monesti elämänpuisteluksissa, että olisi tullu se kranu siihen meijän pesäkkeeseen,  joka viereisen poteron kolome ukkova tuusaksi pammautti. Van ei, ei isompaa haavaa kumpikaan saatu vaikka rautaa oli ilimassa enämpi kun tarpeeksi. Mikä se sitten toisia täälä varjeleekaan, niin tiijä en kun jumaliinkaan sen reissun jäläkeen en ennää uskonu ole.

Työ lapset oletta ollu minule se pehmein paikka elämässä ja siksi niin yritin kaikkeni. En tiijä, onnistuinko, van hyvin oletta maalimassa pärjänny. Ne kaikki teijän lapsetkii niin tomeria, että minä ihan itkuun joskus liikuttusin jos ossaisin kun muistan miten ne polovelle pieninä istahtivat. Nythän ne nehin ovat jo maalimalla ja niilähi on sitten pieniä jo monta. Kun tulisivat kaikki juhliin kun täytän kesällä sen viimesen pyöreen vuoteni. Sata vuotiaaksi en aio, enkä jaksa.


Niin, sitä kait piti yrittää äitistäny jottain sannoo...


Se on vaikeeta. On se...


Ei tule mittään, panen kynän pois ja yritän aamula uuestaan.


13.3.2009


No niin, nyt on parempi. Nukuinnii hyvin viime yönä. Ei näyttäny sovasta painajaista vaan äitistäny nättiä unta. Se oli siinä unessa niinku sillon kesälä neljäseihtemän kun kihlat käytiin Oulusta ostamassa. Sinä samana kesänä kun Olgamarian veli hiippasi sinne Kanataan.


Äitiny sano unessa, että elä Alpo-oskari lähe maalimasta iliman että kerrot jottain meijän lapsille. Sitten se otti minun kasvot kässiisä välliin, suuteli ja puristeli ja halasi niin, että itkuun heräsin. Enkä ole itkenyt sitten lapsena olon ja isänikävän ja nyt on mieli niin pehmyt, että ihan pelottaa. Ikäloppua miestä.


Mutta lapset. Onneksi alotin tämän kirjeen kirjottamisen öylön, jospa se viime hetken kevennyksestä kävisi ja mieli saisi rauhan ennen kun arkunkannet kiinni ruuvataan. 


Äitiny oli siis pakko lähtee, mutta ei sen olisi tarvinnut ihan niin pahaksi tilannetta kuvitella, että jäikin sinne. Tai oikeestaan äitiny ei tienny, tai ymmärtäny kaikkee kun kerkesi kuolla sillon seitenviis syksyllä. 


Äitiny kuoli ikävään. Yksinkertasesti itki ihtesä kuiviin.


Tämän minä ymmärrän tuosta äitiny kirjeestä ja kun kävin siellä Torontossa seitenkuus. Emilliihän olit jo muuttanu Helsinkiin opiskelemmaan ja täytit sillon kakskymmentä, mutta en sinulekaan tullu kertomaan Kanatan matkastani kun en tienny, miten asiat ovat. Ja sitten jäläkeen päin asia vain mielessä vaikeutu, ja oli niin kippiä paikka, etten voinut, en ykskantaan kyennyt sanomaan mittään vaikka utelittahin.


Läksin sille reissule vaivihkaa kun olin tienny jo sillon talvella välikäsien kautta äitiny kohtalosta. Pojat varmaan muistatta siitä, että olin sen ainuvan kerran poissa kun se oli se Kettusen likka kotinhoitajana ja mummovanahuskin vielä vellejä kykeni keittelemään?


Minut vietiin siellä Kanatassa paikalliseen suomalaisyhistykseen jossa selevittivät minule tilanteen. Äitiny ruumista ei voinu ylös kaivaa eikä Suomeen tuua, kun se oli väärin henkilötotistuksin sielä. Jostain suurlähetystöstä kävivät ne suomiyhistyksen henkilöt kauttarantain sitä selevittämässä, minä kun en kieliäkään osannu enkä muutakaan asiankäytäntöö. 


Ei minule siellä kaikki selevinny. Enkä jaksa kaikkea selittääkään ennää, mutta monimutkasta mulukkausta se olis ollu se äitiny Suomeen tuonti, ja kallista. Elävänä olis se kuitenkin saanu jo seuraavana vuonna tulla eikä sitä olis ennää kukkaan hättyytelly. Jonkun sakon olis saanu väärien asiakirjojen käytöstä, mutta olisi se ollu pieni hinta siitä, että äitiny olis kotiin saatu. Ei se mihinkään semmoseen ollut ite syylistyny josta ikäsä karussa olis pitänyt olla. Sen veli kyllä, mutta se seleviää tuosta äitiny kirjeestä vaikka keskenhän sen selevitys näkkyy jääneen kun se on sairastunut. Mutta tepä oletta nokkelia lapsia niin ajatteletta asialle semmosen lopun kun sielujanne miellyttää. Niin minähin tein.


Sielä se äitiny leppää vinoristin alla Toronton suomalaisten hautausmaala. Tai en tiijä hautapaikan säilyttämisestä sielä. Sovittiin kyllä sillosten ihmisten kansa, että koettavat pittää sen kunnosa, mutta asiat ovat voineet muuttua. Voisitta yrittää tutkia ja laittaa siihen haualle oikeat henkilötiejot ja semmoset. Teillehän kaikille on maalima avoin ja ossaatte kieliä ja asioita hoiella missä tahasa. Nuista papereista, joita äitiny kirjeen vieressä piirongissa on, löytyy tarkat paikat ja sen pienen kylän, tai kaupunkinosako se oli, nimi siinä Toronton laialla, josta hauta löytyy. Ne on osin enlanninkielelä, mutta sitähän te kaikki ossaatte.


Ja kun minähin maalimaa olen seurannu, niin ovathan nuo luita kotimaan multiin tuoneet kaukaakin, vanahojakin. Tuolta ovat kaivelleet tuntolevyjä Kannaksen kaonneistakin. Muutamat tunsinkin jotka Lappeenrantaan tässä hautasivat uuestaan. Taisivat olla siihen viereiseen poteroon jauhautuneet sotatoveritkin jossakin välissä siunattavana. 


Mutta ei se äitiny muisto minule ennää mittään ehi merkitä, itellenne vain. Nyt tämä viimesin uni puhisti mielen ja minun on nyt ihan hyvä olla. Elikä olen nyt muistelut muistellu ja nyt tiiättä etes vähän, että miten paljo oletta äitilleny merkinny. Ja minulehin tänne loppuun asti. Pitäkee omistanuhin huolta. Ja tästä pikkutilasta, talosta ja nuista ulukorakennuksista niin saatte maalimanpuisteluksista tulla tänne välilä huokasemmaan.


Isäny

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Lapset rakkaat

Toronto, Kanada, sunnuntaina 1.4.1973

Olet jo kolmentoista, Roopekalervo! Kirjoitan tätä syntymäpäivänäsi sydän surusta lohduttomasti itkien. Miten hyvillä mielin olisinkaan siellä kotona laittamassa nisupullaa uuniin ja laulamassa onnittelulaulua muiden mukana. Ajattelen alati, miten kaikki nämä syntymäpäivät ja muut jaksan yksinäni.., ehkä en enää hyvin kauan jaksakaan...

Ja Matiastaneli! Sinäkin täytät ihan pian kymmenen vuotta. Äitisi kyyneleet vierivät täällä kaukana honkaiselle pöydälle jolla kirjoitan, itken ja kirjoitan. Ehkä joskus saatte tämän lukea. Sitten, kun minua eikä isäänne enää ole. Sitten, kun ehkä ymmärrätte vaikka anteeksi ette voikaan antaa.

Emilia-lilja, rakas rakas rakas lapseni! Seitsemäntoistavuotias tyttäreni! Voi hyvä Jumala mitä olen tehnyt, että sinut menetin, ja sinä minut, äitisi!

Haluaisin sanoa, lohduttaa, ajatuksella, että me ihmiset olemme vain pieniä lastuja historian laineilla, mutta ei edes itseäni tämä ajatus lohduta, auta.

Yksi pahojen sattumien tyrsky sotien jälkeen muutti yhden aalloilla keikkuvan lastusen, veljeni, elämän täysin. Sen päivän varjoilla oli vaikutuksensa myös minun elämääni ja on syy siihen, että olen nyt täällä, Toronton laitamilla, pienen talon pienessä huoneessa Kanadassa enkä Suomessa perheeni parissa. Olen pakolainen ilman mitään statusta, väärin nimin, väärennetyin passein, ja aivan yksin.

Veljeni pakeni jo 1947 tänne, mutta jäi kiinni yritettyään palata salaa kotimaahan ja tappoi suojelupoliisin kuulustelusellissä itsensä. Hän oli minua kahdeksan vuotta vanhempi, sodat kokenut, selän ja jalan arpia kantava sotaveteraani.
Veljeni pidätyksestä alkoi uusi painajainen josta luulin päässeeni irti.
Ne alkoivat hätyyttää ensin epävirallisilla kutsukirjeillä kuultavaksi. Yhdessä oli valokuva veljestäni Katajanokan sellissä ja hänen pitkähkö kirjeensä ja pyyntönsä, että tulisin käymään. Mutta tunsin veljeni. Ei hän suotta olisi pukinsorkkia lauseiden väliin sijoittanut niin, että tulkitsin ne viestiksi siitä, etten missään nimessä saa tulla katsomaan enkä vastata kuulustelupyyntöihin, enkä lähteä mukaan edes haettaessa. ”Pakene mieluummin muuten ne ottavat hengen sinultakin konstilla millä hyvänsä”, tulkitsemani lauseet tuntuivat huutavan.

Ymmärsin, että veljeni oli jo siinä vaiheessa murtumispisteessä, että hän tappaa itsensä jos häntä ei sitä ennen tapeta. Enkä varmuutta kuolemansa syystä tiedä tänäkään päivänä. Ehkä hänet murhattiin sittenkin ja tapaus naamioitiin itsemurhaksi.

Sitten alkoivat niiden vierailut.
Se oli niin tutun pilvinen syyspäivä kun ne tulivat ensimmäisen kerran. Kärrytiellä lammikoiden riite vain ritisi saappaiden alla kun ne marssivat pihaan. Kuulin sen navetan taakse jossa olin tunkiota talikoimassa luukun edestä matalammaksi.

Ne puhuttivat käskevällä äänellä isää joka valjasti Rutasta lastukon tuomien alla kärryjen eteen. Isä oli lähdössä jyvien vientireissulle myllyyn ja aikoi samalla käydä myös kirkolla mutkan. Meille oli myönnetty valtion asutuslainaan maksuaikaa lisää ja siitä isä aikoi pankinjohtajan kanssa käydä puhelemassa.

Isä sanoi yhtä lujalla äänellä kuin kyselijätkin, että vaimo ei ole nyt kotona, se meni Lepolan Siljamaijaa synnytyksessä avustamaan.
Siljamaijan mies oli käynyt edellispäivänä varoittamassa, että lähipäivinä saatettaisiin heillä kätilön apua tarvita, että jos minä sitten tulisin koska olen ennenkin muutamia vauvoja maailmaan avittanut. Kaksitoista siihen mennessä, muistan sen sillä lapsia syntyi siihen aikaan joka puolella kuin sieniä sateella. Siljamaijalle se olisi kolmas kerta.
Kylmä miehen ääni kysyi, missä Siljamaija asuu?

Tuolla Harjusten takana, vastasi isä ja varmaankin viittasi rukkaskädellään kaivon takaa aukeavalle polunsuulle päin.

Paljonko sinne on matkaa?
Viitisen kilometriä.
Sanotte sitten vaimollenne, että on kotona viidestoista marraskuuta kun tulemme seuraavan kerran.
Sitten kärrytieltä kuuluivat jälleen poistuvien askelten ritisevät äänet ja isä tuli varovasti navetannurkalle mukamas vettä heittämään.

Ne kävivät, sanoi isä kun kaiveli sepalustaan.

Minä lyyhistyin lantakasan viereen kuuraiselle nurmelle oksentamaan.

Kun ne olivat häipyneet kärrytien suoran päästä kääntyvän mutkan taa, isä hyppäsi viereeni ja tempaisi minut syliinsä ja tunsin, kuinka hänkin vapisi kauttaaltaan. Tovi siinä meni kun nyyhkytimme sylikkäin mitään sanomatta, aivan kuin tietäen, että tämä oli vasta lopun alkua.
Marraskuun viidestoista tuli, mutta minä olin hankkiutunut jo pari päivää aiemmin isänne äidin luokse jossa piilouduin vinttikomeroon. Mummo toi ruokaa vasta hämärän tultua ja kävi samalla tyhjentämässä potta-astiani pihanperälle. Kuiskaten puhelimme vaikka kilometrien säteellä ei yhtään asutusta ollutkaan.

Ne olivat lupaustensa mukaan käyneet, mutta koska en nytkään ollut tavattavissa, olivat antaneet uuden päivämäärän uhkaillen isääkin seuraamuksilla jos en tammikuun viidestoista ole saapuvilla.

Isä oli sanonut, että turha uhkailla, minun akkani tapaa herrat jos se itse tahtoo. Tällä kertaa isä ei ollut alentunut edes valehtelemaan olinpaikkaani. Oli vain huitaissut epämääräisesti kädellään maailman suuntaan ja sanonut, että vaimolla on vapaus olla missä lystää tälläkin hetkellä, ottakaa itse selville.

Isä oli jo aiemmin pyytänyt veljensä siksi päiväksi kylään, että jos jotain tapahtuu on ainakin yksi todistaja paikalla. Eivätkä ne olleet uskaltaneetkaan sitten muuta, kuin peitellysti uhkailla niillä seuraamuksillaan.
Tammikuun viidestoista niiden vierailu toistui, samoin minun piilotteluni mummolan vinttikomerossa. Siellä oli kylmä, mutta pärjäsin kun mummo oli kantanut pienen tilan täyteen vilttejä ja muuta vaatetta joiden sisään kääriydyin niin, ettei minusta näkynyt kuin vähän nenää.
Sitten ne tekivät kaksi yllätysvierailua.
Ensimmäinen oli eräänä lauantai-iltana saunan jälkeen, mutta niiden saapumisesta ilmoitti hyvissä ajoin Riemu-piskimme joka alkoi räksyttää lastukolla heti kun ne kuutamossa kääntyivät kärrytien suoralle josta pihaan oli jo näköyhteys.

Pelastauduin menemällä niinkin alkeelliseen piiloon kuin kamarin hetekan alle. Tosin Matiastaneli luuli, että äiti alkoi piiloleikin ja meinasi siten paljastaa olinpaikkani, mutta sitten poikaa alkoi kiinnostaa kolmen saapuneen miehen manttelinvöissä riippuvat pistoolit enemmän ja hän unohti minut.

Toisella kertaa olin tuiskusäällä odottamassa Roopekalervon kanssa linja-autoa tienvarressa ja juuri kun nousimme sisälle, ajoi sen perään musta henkilöauto josta nousi samat kolme miestä jotka olivat aiemminkin meillä vierailleet. Hetken neuvoteltuaan ne lähtivät kahlaamaan jo lumeen peittyneitä jälkiämme kotiamme kohti. Katselin heidän hämärään häipyviä, leveitä hartioitaan jäiseen ikkunaan raaputtamistani kynnenjäljistä ja sydäntä kylmäsi, sillä tiesin, että tämän jälkeen minun on häivyttävä tai antauduttava.
Muutaman päivän päästä tuli tuntematon kuriiri hengästyneenä lumessa tarpomisessa tupaamme ja allekirjoituksen vaatien tarjosi ruskean, sinetillä varustetun kirjekuoren isälle, joka lusikoi pöydän ääressä lihakeittoa. Silloinkin olin varalta, Riemun räksytyksen hälyttämänä ja ikkunasta kurkistelun jälkeen, vetäytynyt itse kamarin oven taakse kuuntelemaan.

Kuriirin poistuttua avasin tuon kirjeen, siinä luki suojelupoliisin päällikön allekirjoituksella ja leimalla vahvennuttuna seuraavasti:

Olgamaria Maununeva, os. Happo, on täten edesvastuun uhalla saavuttava suojelupoliisin kuulusteluun maanantaina 1.4.1968 klo 09.00.