keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Lapset rakkaat

Toronto, Kanada, sunnuntaina 1.4.1973

Olet jo kolmentoista, Roopekalervo! Kirjoitan tätä syntymäpäivänäsi sydän surusta lohduttomasti itkien. Miten hyvillä mielin olisinkaan siellä kotona laittamassa nisupullaa uuniin ja laulamassa onnittelulaulua muiden mukana. Ajattelen alati, miten kaikki nämä syntymäpäivät ja muut jaksan yksinäni.., ehkä en enää hyvin kauan jaksakaan...

Ja Matiastaneli! Sinäkin täytät ihan pian kymmenen vuotta. Äitisi kyyneleet vierivät täällä kaukana honkaiselle pöydälle jolla kirjoitan, itken ja kirjoitan. Ehkä joskus saatte tämän lukea. Sitten, kun minua eikä isäänne enää ole. Sitten, kun ehkä ymmärrätte vaikka anteeksi ette voikaan antaa.

Emilia-lilja, rakas rakas rakas lapseni! Seitsemäntoistavuotias tyttäreni! Voi hyvä Jumala mitä olen tehnyt, että sinut menetin, ja sinä minut, äitisi!

Haluaisin sanoa, lohduttaa, ajatuksella, että me ihmiset olemme vain pieniä lastuja historian laineilla, mutta ei edes itseäni tämä ajatus lohduta, auta.

Yksi pahojen sattumien tyrsky sotien jälkeen muutti yhden aalloilla keikkuvan lastusen, veljeni, elämän täysin. Sen päivän varjoilla oli vaikutuksensa myös minun elämääni ja on syy siihen, että olen nyt täällä, Toronton laitamilla, pienen talon pienessä huoneessa Kanadassa enkä Suomessa perheeni parissa. Olen pakolainen ilman mitään statusta, väärin nimin, väärennetyin passein, ja aivan yksin.

Veljeni pakeni jo 1947 tänne, mutta jäi kiinni yritettyään palata salaa kotimaahan ja tappoi suojelupoliisin kuulustelusellissä itsensä. Hän oli minua kahdeksan vuotta vanhempi, sodat kokenut, selän ja jalan arpia kantava sotaveteraani.
Veljeni pidätyksestä alkoi uusi painajainen josta luulin päässeeni irti.
Ne alkoivat hätyyttää ensin epävirallisilla kutsukirjeillä kuultavaksi. Yhdessä oli valokuva veljestäni Katajanokan sellissä ja hänen pitkähkö kirjeensä ja pyyntönsä, että tulisin käymään. Mutta tunsin veljeni. Ei hän suotta olisi pukinsorkkia lauseiden väliin sijoittanut niin, että tulkitsin ne viestiksi siitä, etten missään nimessä saa tulla katsomaan enkä vastata kuulustelupyyntöihin, enkä lähteä mukaan edes haettaessa. ”Pakene mieluummin muuten ne ottavat hengen sinultakin konstilla millä hyvänsä”, tulkitsemani lauseet tuntuivat huutavan.

Ymmärsin, että veljeni oli jo siinä vaiheessa murtumispisteessä, että hän tappaa itsensä jos häntä ei sitä ennen tapeta. Enkä varmuutta kuolemansa syystä tiedä tänäkään päivänä. Ehkä hänet murhattiin sittenkin ja tapaus naamioitiin itsemurhaksi.

Sitten alkoivat niiden vierailut.
Se oli niin tutun pilvinen syyspäivä kun ne tulivat ensimmäisen kerran. Kärrytiellä lammikoiden riite vain ritisi saappaiden alla kun ne marssivat pihaan. Kuulin sen navetan taakse jossa olin tunkiota talikoimassa luukun edestä matalammaksi.

Ne puhuttivat käskevällä äänellä isää joka valjasti Rutasta lastukon tuomien alla kärryjen eteen. Isä oli lähdössä jyvien vientireissulle myllyyn ja aikoi samalla käydä myös kirkolla mutkan. Meille oli myönnetty valtion asutuslainaan maksuaikaa lisää ja siitä isä aikoi pankinjohtajan kanssa käydä puhelemassa.

Isä sanoi yhtä lujalla äänellä kuin kyselijätkin, että vaimo ei ole nyt kotona, se meni Lepolan Siljamaijaa synnytyksessä avustamaan.
Siljamaijan mies oli käynyt edellispäivänä varoittamassa, että lähipäivinä saatettaisiin heillä kätilön apua tarvita, että jos minä sitten tulisin koska olen ennenkin muutamia vauvoja maailmaan avittanut. Kaksitoista siihen mennessä, muistan sen sillä lapsia syntyi siihen aikaan joka puolella kuin sieniä sateella. Siljamaijalle se olisi kolmas kerta.
Kylmä miehen ääni kysyi, missä Siljamaija asuu?

Tuolla Harjusten takana, vastasi isä ja varmaankin viittasi rukkaskädellään kaivon takaa aukeavalle polunsuulle päin.

Paljonko sinne on matkaa?
Viitisen kilometriä.
Sanotte sitten vaimollenne, että on kotona viidestoista marraskuuta kun tulemme seuraavan kerran.
Sitten kärrytieltä kuuluivat jälleen poistuvien askelten ritisevät äänet ja isä tuli varovasti navetannurkalle mukamas vettä heittämään.

Ne kävivät, sanoi isä kun kaiveli sepalustaan.

Minä lyyhistyin lantakasan viereen kuuraiselle nurmelle oksentamaan.

Kun ne olivat häipyneet kärrytien suoran päästä kääntyvän mutkan taa, isä hyppäsi viereeni ja tempaisi minut syliinsä ja tunsin, kuinka hänkin vapisi kauttaaltaan. Tovi siinä meni kun nyyhkytimme sylikkäin mitään sanomatta, aivan kuin tietäen, että tämä oli vasta lopun alkua.
Marraskuun viidestoista tuli, mutta minä olin hankkiutunut jo pari päivää aiemmin isänne äidin luokse jossa piilouduin vinttikomeroon. Mummo toi ruokaa vasta hämärän tultua ja kävi samalla tyhjentämässä potta-astiani pihanperälle. Kuiskaten puhelimme vaikka kilometrien säteellä ei yhtään asutusta ollutkaan.

Ne olivat lupaustensa mukaan käyneet, mutta koska en nytkään ollut tavattavissa, olivat antaneet uuden päivämäärän uhkaillen isääkin seuraamuksilla jos en tammikuun viidestoista ole saapuvilla.

Isä oli sanonut, että turha uhkailla, minun akkani tapaa herrat jos se itse tahtoo. Tällä kertaa isä ei ollut alentunut edes valehtelemaan olinpaikkaani. Oli vain huitaissut epämääräisesti kädellään maailman suuntaan ja sanonut, että vaimolla on vapaus olla missä lystää tälläkin hetkellä, ottakaa itse selville.

Isä oli jo aiemmin pyytänyt veljensä siksi päiväksi kylään, että jos jotain tapahtuu on ainakin yksi todistaja paikalla. Eivätkä ne olleet uskaltaneetkaan sitten muuta, kuin peitellysti uhkailla niillä seuraamuksillaan.
Tammikuun viidestoista niiden vierailu toistui, samoin minun piilotteluni mummolan vinttikomerossa. Siellä oli kylmä, mutta pärjäsin kun mummo oli kantanut pienen tilan täyteen vilttejä ja muuta vaatetta joiden sisään kääriydyin niin, ettei minusta näkynyt kuin vähän nenää.
Sitten ne tekivät kaksi yllätysvierailua.
Ensimmäinen oli eräänä lauantai-iltana saunan jälkeen, mutta niiden saapumisesta ilmoitti hyvissä ajoin Riemu-piskimme joka alkoi räksyttää lastukolla heti kun ne kuutamossa kääntyivät kärrytien suoralle josta pihaan oli jo näköyhteys.

Pelastauduin menemällä niinkin alkeelliseen piiloon kuin kamarin hetekan alle. Tosin Matiastaneli luuli, että äiti alkoi piiloleikin ja meinasi siten paljastaa olinpaikkani, mutta sitten poikaa alkoi kiinnostaa kolmen saapuneen miehen manttelinvöissä riippuvat pistoolit enemmän ja hän unohti minut.

Toisella kertaa olin tuiskusäällä odottamassa Roopekalervon kanssa linja-autoa tienvarressa ja juuri kun nousimme sisälle, ajoi sen perään musta henkilöauto josta nousi samat kolme miestä jotka olivat aiemminkin meillä vierailleet. Hetken neuvoteltuaan ne lähtivät kahlaamaan jo lumeen peittyneitä jälkiämme kotiamme kohti. Katselin heidän hämärään häipyviä, leveitä hartioitaan jäiseen ikkunaan raaputtamistani kynnenjäljistä ja sydäntä kylmäsi, sillä tiesin, että tämän jälkeen minun on häivyttävä tai antauduttava.
Muutaman päivän päästä tuli tuntematon kuriiri hengästyneenä lumessa tarpomisessa tupaamme ja allekirjoituksen vaatien tarjosi ruskean, sinetillä varustetun kirjekuoren isälle, joka lusikoi pöydän ääressä lihakeittoa. Silloinkin olin varalta, Riemun räksytyksen hälyttämänä ja ikkunasta kurkistelun jälkeen, vetäytynyt itse kamarin oven taakse kuuntelemaan.

Kuriirin poistuttua avasin tuon kirjeen, siinä luki suojelupoliisin päällikön allekirjoituksella ja leimalla vahvennuttuna seuraavasti:

Olgamaria Maununeva, os. Happo, on täten edesvastuun uhalla saavuttava suojelupoliisin kuulusteluun maanantaina 1.4.1968 klo 09.00.

59 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto,
alkavat olla viimeiset ajat, että nämä sodanaikaiset/-jälkeiset asiat pitäisi kirjata ylös ja julkaista. Todenperäisiäkin on varmaan vaikka kuinka paljon.

Äskettäin on ilmestynyt pispalalainen kertomus, asianomaisen muistelu sodan ajalta, jolloin kirjoittaja oli nuori poika: Sakari Selin: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko. Kustantaja on "Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura", jollaisesta en ole ennen kuullutkaan. Ehkä se on tamperelainen.

Kyse oli sodanvastaisista aktivisteista, jotka tekivät minkä kerkisivät tihutöitä sodanaikana. Siis olivat ihan melkein lapsia vielä. Samoista asioista kertoo peräti kaksi fiktiivistä kirjaa: Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä ja Kalevi Seilonen: Vastarintaryhmä. Tämä nyt ilmestynyt siis ei ole fiktiota eikä romaani. Olen lukenut Salaman ja Seilosen kirjat joskus silloin kun ne ilmestyivät, vissiin 1970-luvulla. Mutta en tiedä kuinka fiktiivisiä ne ovat, koska tätä uutta, muistelmakirjaa en ole lukenut.

Tuli kyllä heti mieleen sekin, että mitenhän nuoren pojan mielessä ovat säilyneet tapahtumat. Ajattelin myös että se vastapuoli, eli valtiollinen poliisi, olisi pitänyt haastatella myös, paitsi että todennäköisesti tapahtumat ovat edelleen valtiosalaisuuksia. Meillä asiakirjojen salausikä on yleensä pitkä. Jostakin olen joskus lukenut, että olisi pitempi kuin muissa pohjoismaissa, mutta en tiedä pitääkö paikkansa.

Tämä sinun tarinasi tuntuu erittäin tärkeältä. Olen kuullut että ihmisiä lähti täältä varsinkin Kanadaan 1940-50-luvuilla ja osa heistä käsittääkseni päätyi silloinkin vielä Neuvostoliittoon. Yleensä todellisuus on huomattavasti historiaa mutkikkaampi asia.

Suomessa ei luulisi olevan vaikeata koota historiaa sotaan liittyvistä asioista, meitä on sen verran vähän. Sensuuria meillä ei kuitenkaan ole enää kun ei ole sotaakaan!

Tapsa kirjoitti...

"...sodanvastaisista aktivisteista..."

Kaunis kiertoilmaus ihmiselle, jollaisia olivat isänmaattomat tihulaiset, myöhemmin taistolaiset ja joita edustaa tälläkin hetkellä johanbackmanit.

Valton tarina olisi totta, jos paikkana olisi Karjalan tai Eestin Neuvostotasavalta. Siellä oli tuollaista vallankumouksesta 1990-luvun alkuun asti.

Suomessa ei tuollaista ollut, ei ainakaan 1968.

Sodan aikana ehkä, mutta ei syyttä: kyllä suurin osa kuulusteluihin viedyistä oli vakaumuksellisia kommunisteja, joille Neuvostoliiton etu oli pyhempi kuin Suomen.

Kertomus on hyvä, mutta tendenssi niin paksua, etten kykene ärtymättä nielemään.

Sodan jälkeenkin Supoa hallitsivat moskovamieliset kommunistit. Jaa... siksikö siirsit tarinasi 60-luvulle?

Tapsa kirjoitti...

Vai oliko tämä vaihtoehtoista historiaa?

Näin olisimme eläneet, jos olisimme kokeneet Viron kohtalon?

Silloin se on totista totta. Paitsi, että jos äiti olisi päässyt karkuun, niin isä olisi viety leirille ja lapset hajotettu kolhoosien lastenkohteihin.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, Seilosen kirja tuntuu tutulta, mutta en muista sisältöä -Salaman on hyllyssänikin.

Tarinani syntyjuonteella on oma lähteensä, mutta sitä en paljasta.

Sotien jälkeiset ajat (sieltä sadan vuoden päästä asti) ovat tarinoita täynnä. Ne koskettavat niin poliittisesti ajattelevien kuin vakaumuksellisestikin toimineiden "aktivistien" elämiä. Sitten on niitä, jotka joutuivat syyttäsuottaan piileskelemään, häpeämään ja jopa pakenemaan (varuilta) vielä vuosikymmenien jälkeenkin.

Ehkä tarinani on tätä viimeistä lajia, katsotaan.

Valto Ensio kirjoitti...

Tapsa, kuten huomaat omista ajatuksistasi, viha on se joka meitä pitää elossa ahneuden ja kateuden lisäksi. (Vai tulkitsinko oikein, että ihan vähän puuskahdit lukiessasi?)

En minäkään enää tällä järjellä osaa hyvällä silmällä katsoa minkäänlaista vehkeilyä jonka päämääränä on toisen ihmisen ja ihmisryhmän, kansanosan, etnisen väestön jne. alistaminen vahvemman määräysvallan alle.

Totta kai kommunistit sitä halusivat sodan jälkeen koska luulivat, että Idän Punainen auttaa, mutta kun se ei sitten onnistunut, eli Neuvostoliitto ei yhtynytkään tosissaan tuumaan ja juonikkaat vastapelurit, Kekkonen&kumpp. saunottivat johtohenkilöitä pökerryksiin, niin tässä ollaan. Onneksemme vissiinkin kun Viron historiaa tarkastelee. Mutta yhtäkaikki olemme aina vahvempiemme ikeen alla me, jotka täällä alhaalla matelemme.

Olihan Neuvostoliitolla muitakin syitä "säästää" Suomi jonka se olisi yhtenä haarukkapalana nielaissut jos olisi halunnut. Mutta mehän nämä tiedetään suurinpiirtein. Ei minua näistä hirveästi haluta kohkasta. Kemppinen myötäeläjineen taitaa sen paremmin.

Tarinassani tulee olemaan käänne, joka selittää tämän äidin ratkaisun. Se ei ole poliittinen hänen kohdallaan, vaikka veljelleen olikin.

Hyvin yksinkertainen tarina, ja surullinen.

Niistä olenkin enemmän kiinnostunut kuin iänikuisesta, vihalla maustetusta kansakuntien kahtia- ja jopa kolmiajaosta jota aihetta tahkotaan kyllä osaavimmin voimin kuten jo aiemmin vihjaisin Kemppisen suuntaan.

En sano, enkä ole sitä mieltäkään, etteikö niistä pidä puhetta pitää, mutta osaltani se lienee aika turhaa kun katson ihmislajin pään ylitse víidakkoon kuitenkin.

Keiju kirjoitti...

Mielenkiintoisinta tässä on, että kun tällaisista asioista kirjoittaa, niin ensimmäiset kommentoijat yhdistävät asian heti jollakin tavalla Neuvostoliittoon...

Iines kirjoitti...

Tarina herättää kysymyksiä. Lähinnä tahtoisi saada mahdollisen (?) fiktion lomaan pitävää faktaa. Minua häiritsee ehkä eniten vuosiluku 1968, enkä mitenkään osaa sijoittaa tätä jälleen kerran upeasti ja tunteella kerrottua tarinaa tuohon aikaan. Syynä voi toki olla omien historiatietojeni puute, mutta juuri siksi yleinen edes osviitanomainen taustoitus olisikin hyvä. Tarinan kiinnitys aikaan ja paikkaan.

Mutta jään innokkaan uteliaana odottamaan jatkoa, tuota lupaamasi käännettä, joka ehkä vastaa kysymyksiini ja antaa tarvittavat koordinaatit.

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju, tähän tunteeseen juuri viittilöin tuolla aiemmin kun mainitsin vihan tunteesta.

Neuvostoliitto valtiona, sosialismin piikkiin vannovana totalitarirismin "malliesimerkkinä" teki valtavan suuren pommikuopan ihmisten mieliin kaikkialla maailmassa. Sitä kuoppaa ei ihan pian täytetä. Tässä kokeilussa (muutamien konnien johtamassa) sosialismin idealle tehtiin vankileirien saaristojen ja joukkohautojen avulla niin suuri karhunpalvelus ettei siihen kapitalismin aiheuttamat, joskin yhtä suuret vahingot samanlaisin visuaalein keinoin koskaan yllä.

Kapitalismi-ismi on ovelampi. Se ei teloita niskalaukauksella vaan imee uhrinsa ensin tyhjiin miljoonin eri keinoin ennen kuin heittää tyhjän nahkan kaatopaikalle.

Sitä tässä odottelen, että koska se uusi Marx uusin teesein taivaistaan alas laskeutuu? Jeesuksen alasmarssia olen jo aikoja lakannut odottamasta.

Valto Ensio kirjoitti...

Iines, hyvä että teksti herättää kysymyksiä, ja kaikenlaisia mietteitä. Perustellut eri näkökantoja edustavat ovat kirjoittajalle yhtä tärkeitä kuin myötäilevätkin, kuten Tapsalla ja sinulla osaavat olla.

Tällaisissa tarinoissa ovat omat vaaransa kirjoittajalla ajaa ryminällä metsään, sitä pelkään. Tapsan kommentti pani minut ajattelemaan erityisesti sitä vaaraa.

Ei ole esimerkiksi aikaa paneutua tarpeeksi niihin faktoihin joita fiktiivinenkin, historiaan tinattu kertomus ilmanmuuta vaatii.

Mutta minä yritän, ja siksi tämäkin tarina etenee hitaanlaisesti lopullista versiota kohti.

Otin tänne Unimäkeeni läppärin mukaan. Hain siihen koeajoon Elisalta mokkulan. Epäilin, ettei se kuitenkaan toimi, mutta ovatpa osanneet laittaa kattavuusaluueensa luvatulle tasolle sitten edellisen mokkulaiseni: toimii tosi nopsasti vaikka läppäri on aivan rämä ja rähjääntynyt reissussa.

Ongelma on vain akun lataus, se pitää käydä kirkolla tekemässä. Yksi tyttäristäni asuu siellä, että siksi se onnistuu.

Näkyy riittävän noin 5-6:n tunnin istuntoon yhdellä latauksella, että aika hyvin. (En kerralla niin kauaa kyllä tässä ole)

Ripsa kirjoitti...

Tapsa, Valto!

Minä se kirjoitin sodanvastaisista aktivisteista. Kyse oli Hesarin jutusta viime viikolta ja Pispalan nuorisosta sodan aikana. Isänmaattomista en tiedä, mutta taatusti heitäkin maailma on väärällään, oli sodan aikana, oli 1960-luvulla, on nyt.

Pakolaisongelma ei ole loppunut.

Isänmaattomat tihulaiset? Kyllä minä olen sitä mieltä, ihan maasta riippumatta, että jos maassa on miehitys, niin sabotaasi, sellainen jossa ei kuole kukaan, on se paras mahdollisuus. Siis mielenilmaisuun. Se sitten taas on eri asia, oliko Pispalan nuorisolla syytä aikoinaan, eli noin vuonna 1942, kokea Suomi miehitettynä. Siitä voisi varmaan koota useampikin kirja. Todennäköisesti asiasta on kirjoitettu Suomen historian opinnäytetöissä. On olemassa ihmisiä, jotka kokivat Saksan joukot osin miehittäjinä. Kai sekin tiedetään ettei Mannerheim tykännyt Hitleristä.

Historia ei tarkoita kirjoja täynnä tärkeitä nimiä, vaan ihmisiä jotka elävät kutakin aikaa niin kuin parhaiten taitavat. Tässä tarinassa, siis Valton jutussa, on kyse ihmisestä joka on muuttanut Kanadaan. Minä olen tutkinut jonkin verran noita siirtolaisasioita ja olen itsekin ollut siirtolainen, joten kyllä suomalaisia lähti Pohjois-Amerikkaan monista eri syistä. Syiden ei tarvitse olla poliittisia.

Eikös meillekin tule elintasopakolaisia kaiken aikaa?

meri kirjoitti...

kaikki te rakkaat,

keiju kirjoitti. "mielenkiintoisinta tässä on, että kun tällaisista asioista kirjoittaa, niin ensimmäiset kommentoijat yhdistävät asian heti jollakin tavalla neuvostoliittoon..."

minusta taas on mielenkiintoista se, että jos luen X:n inhorealistisen mielistelevää lausuntoa neuvostoliitosta ja Y:n moraalista närkästymistä samoista tovereista mietin orwellin klassista kertomusta yhteiskunnasta, jossa musta on valkoista ja sota rauhaa.

korostettakoon että äksällä ja yyllä en siis tässä tarkoita keijua tai tapsaa, vaan ihan vaan mielipidepolariteetteja.

minua kiinnostavat kovasti totuuksien kuperkeikat - hyvän muuttuminen pahaksi ja pahan hyväksi.

tietyssä mielessä moraali on suhteellista. se on kulttuurisesti ehdollista, ja vallitseva tilanne vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaista käytäntöä määrätyistä periaatteista syntyy. siksi on ristiriidatonta esimerkiksi pitää kekkosta suurena valtiomiehenä ja samalla kritisoida hänen hallintoperiaatteitaan nykymaailman horisontissa.

saman arvion olen tietyin varauksin valmis ulottamaan myös marxiin ja leniniin. patsaiden kaatamisella ei kumota sitä historiallista merkitystä ja sen moraalisen paatoksen oikeutusta, joita kumpikin aikoinaan edusti.

kuvien raastajat syyllistyvät aina jonkinasteiseen historialliseen valheeseen - niin ymmärrettävää kuin heidän toimintansa onkin massojen tunteiden kiehuessa.

moraalissa on myös ehdoton puolensa, muuten se ei olisi moraalia lainkaan. massoilla ei ole ehdotonta totuutta. jokaisessa voitonhuumassa piilee sadistinen kostontarve. kaikissa historian mullistuksissa on myös uhrinsa.

nykyään minulla on aina vähän outo olo. joka kerta kun aukaisee radion, on varauduttava siihen, että eilen voimassa ollut totuus on tänään julistettu valheeksi - ja päinvastoin.

tuntuu absurdilta lukea lehteä, joka kertoo uutisia maailmasta, jota ei ehkä enää ole olemassa lehden pudotessa lukijan postilaatikkoon. käy sääliksi toimittajia. heidän työssään ei ole mitään vikaa, mutta vallankumouksellisiin muutoksiin kuuluu, etteivät ne ole ennustettavissa. vallankumous on niin kuin lottovoitto tai ydinvoimalan räjähtäminen. aina ei tiedä kummasta on kysymys.

marx oli kiistatta paras uuden ajan vallankumousteoreetikoista. mutta hän yritti mahdotonta - selittää sen, mikä ei ole loppuun asti selitettävissä. jo kouluaikana vitsailimme siitä marxin kuuluisasta lauseesta, että jokaisessa yhteiskuntajärjestelmässä on oman häviämisensä siemen. kysyimme, mikä on kommunistisen yhteiskunnan häviämisen siemen.

nyt sekin on nähty.

Riku Riemu kirjoitti...

Minä en ole lainkaan vakuuttunut, että Kalle olisi N-liiton järjestelmää omakseen tuntenut, vaikka siellä sellaista vannotettiinkin. Siemenet ja mukulat etenkin Sloboissa olivat sangen selvät.

Olemme kai silti edenneet sen verran, ettei kukaan enää takavuosien tapaan kerro tarinoita, joissa "kukaan ei oikein osannut, mutta sitten Kekkonen tuli ja hoiti asiat kuntoon?"

Vallankumoukset, suuret muutokset ylipäätään ovat pelottavia, ne ovat jopa yhtä pelottavia kuin valta itse.

Uusi hallitus on lahtareita täynnänsä, eikä sille ole vaihtoehtoa, koska kaikki puolueet ovat omaksuneet taloudellisen kehityksen periaatteen. - Vaikea niiden muuta on hyväksyäkään, kun sellainen on monesta luopumisen tie, ei sellaisella ääniä saa.

Olenko minä valmis tinkimään elintasostani? - Olen, koska suuresta osasta olen jo luopunut,- esimerkiksi nykyisen vihreän liikkeen edustajat eivät siihen pystyisi, eivätkä ennenkaikkea sitä haluaisi.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, mikä juttu ja minkä pv:n Hesarissa se oli? Minä kun peruin tilauksen tässä keväällä köyhyyttäni niin olen sillä tavalla pihalla tällaisista kolumneista.

"Tihulais"ongelma lienee taaksejäänyttä historiaa. Sillä on ollut omat agendansa sinä ajankohtana kun tieto ei ole tavoittanut kaikkia. Kun kansalaisen on voinut puhua puolelleen se, joka ensiksi on paikalle ehättänyt.

Ja nyt kun tieto mukamas on kaikkien saatavilla kutsutaan poikkeustekoja, mielenilmaisuja, terrorismiksi.

Onko yhteiskunnissa siis mikään muuttunut? Kumpi on lisääntynyt, typeryys vai viisaus? Onko itsenäiselle ajattelulle vieläkään tilaa? Ja jos on, onko sitä hesburgereiden ulkopuolelle asti jakaa?

Ripsa vielä: sehän oli ironinen heitto tuo sinun elintasopakolais-virkkeesi?

Valto Ensio kirjoitti...

Meri vie sanat varmaan useammankin suusta kuin vain minun: "kaikki te rakkaat", hän lausakehtaa.

Ja sitten hän kirjoittaa tekstin johon en minä ainakaan osaa yhtään mitään lisätä. Ja mitä siihen vastaisinkaan silloin?

Voi kiitos Meri, helpotit kovasti yleismaailmallista oloani kommentillasi jonka kyllä, sen viisaudesta huolimatta, ymmärsin; minä, tyhmä.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, ensiksi kerron, että tarinani piski, Riemu, on alkuperäisessä tekstissä Kiusa. Otin siis sinun blogikommentoija-alter-egosi nimen osittain käyttööni. Sallinet sen?

Selvennätkö kommenttisi aivan ensimmäistä pokaletta: "Minä en ole lainkaan vakuuttunut, että Kalle olisi N-liiton järjestelmää omakseen tuntenut, vaikka siellä sellaista vannotettiinkin. Siemenet ja mukulat etenkin Sloboissa olivat sangen selvät."

Miksi en siitä nyt asiayhteyttä mitenkään keksi vaikka se tuntuukin niin järkevältä? Hullua kysyä kun on niin tyhymä, mutta johtunee tuosta näkymästä pottupellon ylitse entisen aarnimetsän ylitse kesäyöhön jossa sentäs perhosen siiveniskut edelleen ovat entisenlaiset.

Elintasosta tinkiminen on helppoa vasta sitten kun muuta vaihtoehtoa ei ole.

Lohduta itseäsi sillä tiedolla, että vain ehkä viidennes maailman ihmisistä elää niin kuin me. Ja sitten painu masennuksen suohon (kuin minä toisinaan) tiedolla, että vain hyppysellinen (epämääräinen ripaus) monimiljardisesta ihmisjäsenistöstä tekee tyhjäksi kaiken työn niin luonnonsuojelun kuin ilmastomuutoksen ehkäisynkin suhteen vain kuluttamalla enemmän kuin missään nimessä olisi kenellekään heistä/meistä tarvis. Ja kun heti pitää miettiä, että kuuluuko todella itse tähän samaan "kuluttajaeliittiin"?.

Riku Riemu kirjoitti...

Kaikin mokomin Valto.

Olisin pyyhkinyt kulmikkaan kommenttini pois, jos et siihen olisi ehtinyt vastata.

n-liitossa Marx oli kai enemmän palvontatotemi, "valta minulle" siellä johtavana hallintoteoriana oli heti Leninistä lähtien.

Valto Ensio kirjoitti...

Nyt hoksasin, Riku. Kallella tarkoititkin Karl Marxia ja minä kun koetin etsiä kaikista teksteistä, kuka puhuu jostakin suomalaisemmasta "Kallesta".

meri kirjoitti...

riku, valto

yleisen käsityksen mukaan torjunta johtaa väkivaltaiseen toistamispakkoon ja muistelu vapauttaa elämään nykyhetkeä. kansallisten traumojenkin kohdalla meidän on ehkä valittava joko tuskan kohtaaminen ja todellisuuden sieto tai hampaiden kiristely ja tiedostamaton katkeruus - käsitelty viha tai elävä viha.

1960-luvulla suomessa sai jalansijaa karkea materialistinen historiankäsitys, ns. vulgäärimarxismi. aineelliset tekijät nähtiin ensisijaisiksi. ihmiset tavoittelevat valtaa ja rahaa, ja nämä ainakin viime kädessä selittävät historian kulkua, myös vallankumouksia.

suomen vanhassa työväenliikkeessä pahaan porvariin siirrettiin kaikki ne paheet, joita itsessä ei sallittu, siis nautinnonhalu, laiskuus, röyhkeys, toisen alistaminen, petollisuus. tällainen vihollinen tuli luonnollisesti eliminoida edistyksen, vapauden ja onnen tieltä.

valkoiset puolestaan näkivät, varsinkin sodan aikana ja sen jälkeen, punikit eläimellisten viettien riivaamana laumana, joka uhkaa kansakunnan yhtenäisyyttä.

tärkein edellytys normaalien ihmisten väkivaltaiselle hurjastelulle on lopulta jokin hallitsematon tunneyllyke. esimerkiksi vuoden 1918 tekijää on etsittävä vähin erin edeltäneinä vuosikymmeninä syntyneistä mentaliteeteista.

jotain arkaaista, tiedostamatonta räjähdysvoimaa oli koteloitunut ihmisten tajuntaan. tilaisuuden tullen se voitiin kutsua esiin, ja kun lupa annettiin, vapaaehtoisia teurastajia löytyi joka niemeen ja notkelmaan.

vanhassa työväenliikkeessä vihan kultti oli ilmeinen. liikkeen johto piti luokkavihaa esillä historiallisesti oikeutettuna tunteena, aatteen palona. kansanomaisella tasolla kostonhaluista vihaa ja tuhoamisenhalua palvottiin sielun uumenissa liekehtivänä perusenergiana.

valkoinen viha - tai jokin muu arkaainen yllyke - oli sekin tosiasia, joka vain osaksi selittyy suurvaltojen sorrossa syntyneen suomalaisen herravihan variaatiolla, ryssävihalla. kyllä valkoiset tiesivät taistelevansa myös kotimaisia työläiskapinallisia vastaan.

historian kaikesta haaveellisuudesta riisuma kommunismi, jonka marx ja engels 150 vuotta sitten julistivat maailmalle, on ihmiskeskeisen eurooppalaisen edistyshuuman vihamielisimpiä luomuksia: avoimen väkivaltainen aate, jossa vallankumous on vanhan tuhoamista. jos neuvostoliiton tukema - ja pian alistama - kommunistinen hirmuhallinto olisi toteutunut suomessa, me käsittelisimme nyt yhteiskunnallisten laitosten luhistumisen, moraalisen rappion sekä proletariaatin diktatuurin seurauksia. veritekojen ja kadonneitten määrä taitaisi olla moninkertainen.

kirjoiti nimimerkki entinen ASSilainen

Anonyymi kirjoitti...

Jopahan Valto tempun teki. Rouvan katoamista mietitään miehissä ja naisissa eikä valmista näy tulevan. Jospa ratkaisu liittyy enemmän tunteisiin kuin politiikkaan? En ryhdy arvailemaan, odotan vain suurella mielenkiinnolla. Olisiko Valtossa aineksia jännityskirjailijaksi?

van V.

Raili kirjoitti...

Voi ihanat ihmiset! Minä olen aina harmitellut, että historian opiskelu jäi mulla kouluaikoina todella huonolle tolalle. Monta kertaa olen aikonut tarttua historian opuksiin mutta aikomukseksi on jäänyt. Koulussa historian opiskelu oli yhtä kalvosulkeista mikä sai tuntemaan syvää antipatiaa koko ainetta kohtaan. Mutta hiphurraa...täällä minäkin opin! Molemmat poikani ovat onneksi aina olleet kiinnostuneita historiasta ja esikoiseni haluaisi opiskelemaankin historiaa armeijan suoritettuaan.

vanVeen tapaan minäkin odotan ratkaisua suurella mielenkiinnolla. Minkä surullisen käänteen vuoksi äiti joutuu selvästikin tahtomattaan hylkäämään lapsensa. Toinen mies lienee jo poissuljettu.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

joo, kyllä elintasopakolaisuus oli tarkoitus olla ironiaa. Ja sehän on tunnetusti vaikea laji.

Minun suvustani on joka sukupolvesta lähtenyt ihmisiä Amerikkaan. Osa on jäänyt. Kanada on sen takia minusta tässä selvä maa, että vuoden 1924 USA ei enää vastaanottanut elintasopakolaisia (?) Suomesta. Se johtui siitä, että Suomi laskettiin ei suotaviin itäeurooppalaisiin maihin, jotka eivät pääse jaloilleen ja joissa se tuo sosialismin rutto etenee. (Ironiaa!)

Nimittäin eniten Kanadaan lähti Suomesta ihmisiä 1950-luvulla, kun evakkojen asuttamisen jälkeen jäi edelleen ylimääräisiä, ruokkimattomia suita. Meillä on Turussa Siirtolaisinstituutti ja lueksin sen julkaisuja viimeksi kun oli tarkoitus jatkaa gradua lisuriksi ja niinpoispäin, 1990-luvun puolivälissä. Aihe oli seurannäyttämötoiminta, jota oli suomalaisten keskuudessa siellä ja paljon.

Tutkimussuunnitelmani törmäsi finanssipoliittisiin kylmiin tosiasioihin.

Sittemmin olen kuullut että laman ja jatkuvammankin henkisen laman seurauksiin kuuluu että instituutti ei ole oikein enää saanut tarpeeksi rahaa. Se harmittaa ihan hirveästi, koska tämä on ainoita maita maailmassa, joissa kirkonkirjoihin on merkitty siirtolaisiksi lähteneet ja joissain kirkkoherranvirastoissa on otettu asiaksi selvittää miten siirtolaiset ovat sitten selvinneet.

Suomi on ainakin tässä suhteessa aika ainutlaatuinen maa. Tottakai se on tarkoittanut aikoinaan kirkon valtaa, joka tunnetusti on kiinni tiedon hallinnasta.

Valitettavasti se Hesari on kadonnut. Minä olen valitettavasti idiootti: olen aina vannonut ja vakuuttanut että panen viittaukseni päivämäärän esille. Sori. En tiedä löytyisikö se hakusanalla Pispala, vastarintaryhmä. Voisi löytyä. Yritän katsoa.

Ripsa kirjoitti...

Valto:

en pahus vie saa katsotuksi verkkolehdestä. Pitäisi ostaa lukuoikeutta, vaikka mulla on tilaus! Pitäisi varmaan lopettaa tilaus...

Ripsa kirjoitti...

Valto!

Yhtäkkiä muistin että olin maininnut kirjakritiikistä yhdelle ystävälleni ja löysin päiväyksen: Hesarin kulttuurisivut 2.6.2011. Ellei mun meiliohjelma valehtele.

Kai niillä on kirjastossa Hesareita pitemmältä ajalta?

Riku Riemu kirjoitti...

Meri pystyy kirjoittamaan paljon viisampia kuin minä koskaan.

Silti en pysty Marxia samaistamaan tuohon vihaan, tai neuvostoliittoon. Itse tiesin jo lapsena, että kekkonen puhuu paskaa.

Ammoisen suomalaisen työväenliikken vihaan pystyn hieman samaistumaan, -kyllä kova on aika kovaa, vaikka sitä tarkastelisi mistä suunnasta.

Tapsa kirjoitti...

Keiju - totta kai vedin mukaan Neuvostoliiton, kun tarinassa kerrotaan sodan jälkeisestä ajasta ja viitataan siihen muutenkin vahvasti. Neukkuja vastaanhan me sodimme.

Olen ehkä vain liian hyvin perille Suomen historiasta, ja minut sai hieman harmistumaan, kun Valto pilasi hyvän tarinansa tahallaan tai vahingossa nurinkäännetyllä historilla.

Aluksikin vaikka tuo suojelupoliisin sellissä 1947 tapettu veli. Tulkitsinko ihan väärin, kun oletin että veli tapettiin hänen "sodanvastaisen" eli äärivasemmistolaisen vakaumuksensa vuoksi?

Mutta kun Supo oli siihen aikaan ns. punainen Valpo! Tässä lyhyt lainaus Wikistä:

"Vuosina 1944–1949 erityisesti Otto Brusiinin päällikköaikana erotettiin Valposta paljon aiempaa henkilökuntaa, joka korvattiin kommunisteilla ja muilla neuvostomielisillä. Joka kymmenes henkilökuntaan kuuluva oli saanut tuomion joko maan- tai valtiopetoksesta. Brusiinin päällikköaikana palvelukseen otettiin myös lähes 80 henkilöä joilla oli takanaan rikoksista saatu vankeustuomio.[9] Kautta kutsuttiin yleisesti Punaiseksi Valpoksi, virallisemmin Valpo II tai Uusi Valpo. Punaisen Valpon syntyyn vaikutti valvontakomission ja kommunistisen sisäministerin Yrjö Leinon lisäksi asekätkentäjutun paljastuminen. Sosiaalidemokraattisen hallituksen noustua valtaan Valpo II hajoitettiin vuonna 1948."

Nämä valpolaiset eivät siis vainonneet kommareita, vaan saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneitä, joita luovutettiin jopa Neuvostoliittoon. Tästä kertoo esim. kirja Berijan tarhat. Nyt on löytynyt yksi uudempikin, aiemmin sensuroitu (sic!) muistelma näistä ajoista ja asioista.

Toinen sokea pisteeni oli tuo ihana vuosi 1968.

On ihan jumalattoman varmaa, ettei siihen aikaan vasemmistolaisesti ajatelleita ihmisiä haettu sodan ajan toimistaan Supon selliin. Ei haettu SS-miehiäkään, vaikka heitä muuten pilkattiin. (Mm. ex appiukkoni oli heitä.)

Toisin sanoen tulkitsin tarinan varmaan vain turhan tosikosti?

Anonyymi kirjoitti...

Komppaan Tapsaa. Työskentelin vuonna 1968 rikosreportterina Helsingissä ja olisin kyllä kuullut, jos Supo olisi raahannut selliin minkään sortin sosialisteja. Joitakin "neuvostovastaisia aineksia" siellä on saatettu nähdä puhuteltavina. Neuvostovastaisuushan oli siihen aikaan yhtä suuri rikos kuin neekeriukkoilu tänään.
Keskusrikospolisi jahtasi tuohon aikaan tehostetusti huumeiden salakuljettajia ja myyjiä. Myös pirtun kuljettajia vainottiin julmasti.
Mutta älkäämme olko tosikkoja mitä Valton tarinaan tulee. Luulen vähän, että ratkaisu yllättää meidät kaikki.

van V.

Tapsa kirjoitti...

Terve van Vee, mukava huomata että olet taas maisemissa.

Joo, kyllä se niin on, että 60-luvun loppupuolelta alkaen "neuvostovastaisuus" oli sata kertaa isompi synti kuin stalinismi, joka ei mikään synti ollutkaan, vaan "tieteellinen maailmankatsomus".

Mutta onhan se hienoa, että Valto on saanut aikaan täällä blogistanissa aidon kirjallisen sodan. Ihan kuin Linna, Rintala ja Salama aikoinaan.

Salaman suuruuden kirjailijana huomaa lukiessaan Siinä näkijän missä tekijän. Vaikka mies on Pispalan kommunisti, oikea änkyrä, niin eipä vain sorru hymistelyyn ja ihannointiin, vaan kuvaa asiat raadollisen terävästi.

Siitähän se Seilonen, rauha hänen muistolleen, vetikin mahorkat nenäänsä ja kirjoitti "oikeamman" käpykaartieepoksen.

Anonyymi kirjoitti...

Äh, nythän asia selvisi. Luetaanpa uudestaan Valton jutun loppu:

"Olgamaria Maununeva, os. Happo, on täten edesvastuun uhalla saavuttava suojelupoliisin kuulusteluun maanantaina 1.4.1968 klo 09.00."

Ensimmäinen neljättä ei nyt ole niitä kaikkein luotettavimpia päiviä.

Terve itsellesi, Tapsa! Ehkä täällä nyt ei ihan kirjallista sotaa käydä, mielenkiintoista keskustelua kylläkin. Kukaan ei ole vissiin vielä heilutellut edes fasistikorttia?

van V.

Valto Ensio kirjoitti...

Tapsa: "Aluksikin vaikka tuo suojelupoliisin sellissä 1947 tapettu veli."

Olgamarian veli kuoli 1968 kun yritti tulla Suomeen salaa, mutta joutui kuitenkin etsivien kynsiin ja tapettiin, tai teki itsemurhan sellissaaän. Hän siis paluullaan repi jonkin arven levälleen niin viranomaisten "Ei vanhene koskaan"-mapissa kuin siskonsakin elämässä...

Minäkin jotain tiedän lähihistoariastamme, mutta en varmaankaan niin hyvin kuin moni. Yritän kuitenkin olla tekemättä kardilaanimunausta, eli vääntää tekstiä aiheesta, josta en tietäisi höekäsenpöläystä.

Mutta tarkkana saa varmasti olla jos jutunjuuri sijaitsee totuudessa.

Tietenkin, jos heti alussa sanon, että nämä juttuni ovat peräisin Ankkalinnan arkistosta,niin sittenhän voin kirjoittaa mitä tarinapellosta talikkoon tarttuu.

Mutta ah; on kesäyön varhainen aamu, sumun harsoa, vähän pilviä, mustarastas pottuvaossa vetämässä matonuottaa, ja ilimassa itikoita!

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, kiitos. Kyllä kirjastosta lehdet löytyvät. Käväisempä ma, kun kotiudun, niin lukaisemassa.

Minäkin uskon laillasi, että pakolaisia on Suomenkin kaltaisessa maassa edelleen. Ainakin niitä, jotka ovat koko ajan liikkeessä ettei heitä tavoitettaisi.

Mitäs retkiä nekään muuta ovat olleet kuin pakoon lähtemisiä kun kansalaiset korpeimme joukoin sankoin Svea Mamman sylin lämpöön menivät?

Miksi maaseutu autioituu edelleen? Ja toisaalta, miksi pahoinvoinnin tukahtuneet ähkäisyt kuuluvat selvimmin kaupunkien sydämistä?

Valto Ensio kirjoitti...

Läppärin akku tilttaa kohta, kiireesti Rikulle, Railille ja vVeelle terveisiä, että luin kaikki komentit, mutta vastasin sekalaisesti mihin kerkesin.

Railille sen verran yritän, että en usko historiaa opittavan kouluissa kovin kattavasti. Sieltä saa vain jonkinlaisen yleiskuvan ja sitten elämä tuo lisää tietoa tullessaan. Riippuu paljon myös elämäntyöstä, että tarvitseeko sen rakennuspuina esimerkiksi vaikka selkäytimeen painettua tietoa historiasta tai jostain muusta tärkeästä.

Se hyvä puoli kaikessa on, ettei tieto minnekään karkaa. Se on löydettävissä aina ja nykyisin yhä helpommin. Tosin tietoa taitaa olla jo liikaakin tarjolla...

Anonyymi kirjoitti...

Jopahan vetää Valto homman jännittäväksi. Kuolema Supon sellissä vuonna 1968 viittaa sihen, että tarinan sankari on syyllistynyt murhaan. Murha on rikos, joka ei vanhene, toisin kuin vaikka valtiopetos, joka vanhenee aina vaalien välillä.
Jos nyt vaikka Olgamaria piteli uhria paikallaan kun velipoika hakkasi kirveellä, oli kummallakin hyvä syy poistua maasta, ellei pitänyt Kakolaa parempana vaihtoehtona.
No, nämä nyt olivat pelkkiä arvailuja.

Valton mainitsemat Svean-mamma syliin lähteneet olivat aikoinaan todellisia elintasopakolaisia - minä ainakin ja taisi olla sama tilanne veli Tapsallakin. Olisihan sitä Suomessakin pärjänyt pintavettä juomalla ja käpyjä sekä pettua jyrsimällä mutta ei: leveämmän leivän perään vaan piti lähteä. Hyviä olivat Ruotsin tienestit, mutta kyllä siellä palkkansa eteen sai töitäkin tehdä.

Kun läppärisi taas saa virtaa, kertoisitko, Valto, mitä tarkoitit tällä: "Minäkin uskon laillasi, että pakolaisia on Suomenkin kaltaisessa maassa edelleen. Ainakin niitä, jotka ovat koko ajan liikkeessä ettei heitä tavoitettaisi."

Olihan meillä taannoin tämä Matti "Volvo" Markkanen, jota ajettiin koirien ja kissojen kera takaa ja lopulta löydettiinkin. Tälläkin hetkellä maanteillämme kiirehtii paikasta toiseen seurueita, jotka eivät haluaisi nähdä peruutuspeilissään sinisen valon välähdystä.
Mutta näitä et tainnut tarkoittaa?

van V.

Tapsa kirjoitti...

Svea Mamman syliin minäkin painelin joukon jatkona suuressa muuttoaallossa, mutten tainnut muuta paeta kuin itseäni.

Olen joskus tuumaillut niin, että meidät Ruotsiin menijät pystyi jakamaan kolmeen luokkaan: 1) kylmätilalliset, b) elintasonparanjat, c) seikkailijat.

Mutta tuo Hapon Olga... sukunimihän viittaa menetettyyn Karjalaan, ihan rajaseudulle, Suojärven ja Salmin pitäjiin, joissa venättäkin puhuttiin joka toisessa talossa.

Arvaankin nyt, että Olga ja Igor-veli olivat venäläisten ns. nukkuvia vakoojia, joista viimeisimmät jäivät kiinni vasta vuosi pari sitten.

Kolmas kontakti oli KGB-agentti salanimeltään "Urho"... Se selittää myös vuoden 1968.

Anonyymi kirjoitti...

Peijakas, unohdin tyystin nukkumatit. Niistä on muuten hyviä perustietoja täällä: http://www.secmeter.com/svr.html

Nimistään päätellen Igor ja Olga tuskin olivat CIA:n tai Mossadin leivissä. Jäljelle jää vain Putinin putiikki.

Tähän ehkä sopii ikivanha vakoojavitsi:

USA:ssa päätettiin, että nyt otetaan kunnolla selvää Siperiaan sijoitetuista ohjustukikohdista. Maan taitavin vakooja pantiin koulunpenkille ja muutaman vuoden kuluttua hän puhui venäjää kuin alkuasukas, osasipa vielä käyttää puheessaan vain Siperiassa käytettyjä ilmaisuja.
Eräänä yönä vakooja sitten pudotettiin laskuvarjolla lähelle Omskia. Toppatakkiin ja -housuihin, huopikkaisiin ja karvahattuun puettuna hän sitten koputti erään majan ovea yösijan saadakseen. Isäntä vilkaisi ovelle ja kysyi: No, mitäpä Amerikkaan kuuluu?
Vakooja kalpeni ja änkytti: Mi-mistä te arvasitte?
-Täällä päin näkee harvoin teitä neekereitä, siperialainen vstasi.

Anteeksi poliittisesti epäkorrekti ilmaisu, mutta siperialaiset nyt ovat tuollaisia. Heille ei kukaan ole neuvonut tapoja vielä.

van V.

Valto Ensio kirjoitti...

vV, tarkoitan niitä, kadonneiksi julistettuja henkilöitä joita Suomessakin jää vuositasolla löytymättä yli neljäkymmentä.

Näistä tietenkin vain muutama on pakosalla, ehkä yhden käsin sormin laskettavia, joiden jostakin syystä on parasta piilotellakin.

Silkkaa rikollisuuttaan piileskeleviä en laske.

Poliittisista syistä piiloon meneviä ei kai meillä enää liene mikäli ei oteta lukuun niitä, jotka pakenevat puolueesta toiseen kun kotia eivät mistään löydä.

Kerran 80-luvulla luonani piileskeli muutaman vuorokauden ajan henkilö, joka oli saapunut Suomeen ulkomailta, ollut siis jo pitempään siellä. Hänet pidätettiin lentoasemalla ja jonkun aikaa poliisin sellissä oltuaan, hänet köijättiin mielisairaalan suljetulle josta pakeni ja joutui välikäsien kautta takahuoneeni hämäryyteen.

Hän halusi paeta edelleen Ruotsiin ja järjestelyt olivatkin pitkällä, kun suunnitelmiin tuli muutos ja vein hänet johonkin rannassa sijaitsevaan kurssi- ja leirikeskukseen eräässä kaupungissa jossa minulle tuntemattomat (ei hänelle) henkilöt ottivat hänet huostaansa.

Sen jälkeen en hänestä kuullut mitään.

Tapaus on askarruttanut sillä senkin jälkeen olen eri yhteyksissä törmännyt muutamaan "harhailijaan" jolla ei tunnu kotia, ei kotimaata olevan mutta suomalaisia he kuitenkin ovat olleet.

Enkä tässä mitään salaliittoteorioita aja takaa, enkä suurempia kehiä, ihmiset nyt vain joutuvat joskus tilanteisiin, joiden he itse arvioivat olevan sellaisia, että katoaminen lienee ainut vaihtoehto.

Ehkä kyse on silkasta seikkailunhalusta tylsissä elämissä?

Katoaminen tarvitsee kuitenkin yhteyksiä ja rahaa. Mistä niitä sitten siunautuu, niin lienee kysymys, johon tarvitaan sitten niitä salaliittoteorioita, mielikuvitusta ja ehkä ripaus todellisuuttakin.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, riemukseni sattui lukemisekseni Unimäessä Eero Silvasti ja sieltä kumpusi viisauksia tähänkin Marx-liepeeseen lailla Merin kommenttien:

"Haave vapaudesta on yhtä ikuinen kuin kärsimys. Haave vapaudesta on yhtä kuin ikuinen kärsimys."

"Marx uudisti myytin. Proletariaatti on Prometheus -jalo jättiläinen joka itse vapauttaa itsensä, riistää jumalilta edistyksen tulen, alkaa hallita historiaansa, valaisee kaiken. Mutta myytti on murtumaton. Jättiläinen kahlittiin byrokratian ja ortodoksian kallioon. Siinä se nääntyy hitaasti. Korppikotkat nokkivat maksan, eivät silmiä. On siis nähtävä avoimesti historia, nykyisyys, julmuus. Eivät ne eroa toisistaan."

Ja vielä:

"Vain pettynyt marxsilainen näkee myytin pohjaan asti: Pandoran lipas on tyhjä, kansi auki, viettelijättären ruukku ei sisällä mitään. Myytit pysyvät, teoriat murtuvat."

Ripsa kirjoitti...

Tapsa,

hyvä että on joitakin jotka seurasivat kirjallisia sodantapaisia 1970-luvulla. Seilosen tunsin hyvin jo 60-luvulla, Salamaan ei voinut välttää törmäämättä milloin missäkin.

Suomi on niin pieni maa, että väkisinkin ihmiset tapaavat toisensa ja rupeavat puhumaan.

Joo, mulla ei ole Seilosen kirjaa, Vastarintaryhmää, mutta Siinä näkijä missä tekijä, siis Salaman on. Olen Seilosen kuoltua lueksinut hänen toista proosateostaan nimeltään Metsäroisto, jota suosittelen. Se on yksinkertaisesti hauska!

Hesari näkyi väittävän nekrologissaan että Seilonen oli dogmaattinen stalinisti 70-luvulla, ilmeisesti sitä varten että sattui ajautumaan Kulttuurivihkojen päätoimittajan hommiin. Tapasin häntä tuolloinkin, harvemmin kyllä, mutta en minä mitään dogmaattisuutta huomannut.

Minulle ei tullut Kulttuurivihkoja, joten en voi tarkistaa oliko siellä dogmaattisuuden käsitteen täyttäviä kaameita stalinistisia salaliittoja. Luulen kyllä että Kalevi olisi niille nauranut.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, kirjasodat ovat miellyttäviä sotia vaikka niissä syntyykin toisinaan henkisiä ruumiita, kyvyttömiä jatkamaan töitään -kirjailijoita, ja muuta epäoikeudenmukaisuuksia. Mutta usein voittaja pitkässä juoksussa kuitenkin on se totuus, jota näkijät ja tekijät ovat yrityksillään koettaneen eläessään julkituoda.

Kun edellisessä kommentissani mainitsin ihmisistä, jotka pakoilevat puolueesta toiseen poliittisesti kodittomina, on tämän huomion taustalla se ankara tosiasia, että politiikkaan pettyneiden määrä on ollut 70-80-lukujen jälkeen melkoinen. He ovat pakolaisia omilta juuriltaan, omasta uskostaan maailman parempaan suuntaan menemisessä. Naivisteja suurin osa, lapsenuskoisia huijattavia suorastaan.

Heillä, niillä, politiikan toimijoilla, on ketunhäntiä kainaloiset täynnä. Tyynysodissa käytetään aseina tyynyjä, mutta ketunhäntien taisto se vasta ovelaa on.

Ne, jotka eivät osaa vielä maailmaa katsoa ilman toisten tarjoamia silmälaseja, repsahtavat edelleen siihen kelkkaan, jonka lupausten kuormasta tuntuu heillekin jotain tipahtelevan.

Itse olen juureton poliittisessa mielessä, ollut ehkä sitä aina vaikka lapsena niin vahvoja suuntaviittoja teiden haaroissa jököttikin, että mihin suuntaan olisi viisasta lähteä vaeltelemaan. En ole uskonut ihmisten luomuksiin, ja varsinkaan niihin, joita on tyrkytetty auktoriteettien välityksellä. Siksi persut(kaan) eivät saa mieltäni liikkeelle.

Mainitsin jo aiemmin, että olen nähnyt ihmisen hilserajan ylitse viidakkoon jo aikoja sitten.

Ainoa mihin lujasti uskon, on tuhon tie jota ihmiskunta raivaa kaikilla toimillaan -se maailmankatsomukseni lienee käynyt selväksi jo aiemmista kirjoituksistani mm. luonnon hyväksikäytön kaameudesta.

Tapsa kirjoitti...

"Hän halusi paeta edelleen Ruotsiin ja järjestelyt olivatkin pitkällä..."

Suunnitelma, jolla Ruotsiin paetaan Suomesta, on yksinkertainen: ostetaan laivalippu, kävellään laivaan, Ruotsissa kävellään laivasta ulos.

Mikäli "pakenija" on kantasuomalainen, kuten selostuksesta rohkenee olettaa, kukaan ei kummassakaan päässä kysele mitään. Tiedän sen siitä, että olen tehnyt tuon reissun molempiin suuntiin ainakin sata kertaa.

Jos ei uskaltaudu laivaan, niin junalla pääsee Tornioon ilman mitään tarkistuksia, ja sieltä voi kävellä Haaparantaan. Kukaan ei kysy mitään.

Eli hieman tarkempaa selitystä kaipaisin. Miksi hän pakoili, miksi hänet pidätettiin lentokentällä, miksi hänet vietiin mielisairaalaan?

Tapsa Tavalliselle ei noin käy ikinä. Mitä siinä miehessä (?) oli niin erikoista ja omituista?

Anonyymi kirjoitti...

Suomesta Ruotsiin pakeneminen ei todellakaan ole vaikeaa. Yhtenä talvena venäläinen vieraani vuokrasi auton ja ajeli pohjoiseen. Ajettuaan yli sata kilometriä Ruotsin puolella hän vasta äkkäsi vaihtaneensa maata. Mies kieppasi ympäri ja palasi takaisin eikä koira perään haukahtanut.
Mutta kenties Valton pakenijalla oli sama ihonväri kuin mainitsemallani amerikkalaisella vakoojalla? Siinä tapauksessa saattaa rajamies kiinnostua, ellei sitten satu olemaan kalalla.
Valto mainitsi, että Suomessa noin 40 ihmistä katoaa vuosittain. Luku taitaa pitää paikkansa. Aika moni heistä menehtyy, tekee itsemurhan tai tapetaan. Lapin jänkiin katoaa väkeä vielä nytkin raskaan saappaan polkemana.
Itse olen tavannut vain yhden piileskelijän, akkaansa oli paossa. Käytän "akka" sanaa tässä vain siksi, että hän todella oli riivinrautaakin pahempi.
Keksimme yhdessä hyvän keinon kadota: hän osti omalla nimellään laivalipun Ruotsiin ja myös matkusti sinne. Hyttiinsä hän jätti lapun, jossa kertoi hypänneensä yli laidan matkan aikana.
Tarinalla oli sittemmin onnellinen loppu.
Siinä Valto on oikeassa, että katoaja, ainakin jos pysyy Suomessa, tarvitsee rutosti rahaa. Omalla ninmellään hän ei voi mennä lailliseen tienestiin. Josain tuttavien kesämökillä voi tietysti aina asuskella aikansa, mutta ruokaa ja keskiolutta siinäkin kuluu.
Ripsa epäili, etteivät Kulttuurivihkojen tekijät olisi olleet kelpo stallareita. Kyllä he minun mielestäni olivat. Lehti tuli työpaikalleni ja saatoin pysytellä edistyksen eturintamassa sen juttuja lukien. Jutut olivat joskus niin reippaita, että pois alta.
Valto: toivottavasti et nyt ota paineita Tapsan ja minun ja muidenkin arvioista ja epäilyistä ja koukusteluista. Sinulla ja vain sinulla on avaimet Olgan ja Igorin kohtaloihin. Odotamme (uskallan sanoa muidenkin puolesta) ratkaisuasi enemmän kuin kiinnostuneina.

van V.

Valto Ensio kirjoitti...

Tapsa, en todellakaan tiedä mitä se ihminen pelkäsi, mitä pakeni ja miksi Ruotsiin menemisessä nimenomaan matkustusvaihe tuntui pelottavimmalta vaikka ei se 80-luvun alun oloissakaan kummempi juttu juuri ollut kuin nykyäänkään.

Mutta miksi hänelle silti niin helposti järjestyi apujoukkoja kun hieman sai soitella? Siihen aikaan ei kännyköitä ollut ja puhelinosake, jota hän käytti, oli minun. Sen ymmärsin, että jonkinlainen etsintäkuulutus hänellä oli päällä vaikka ei rikolliselta missään nimessä vaikuttanut. Kulunsa hän kuittasi nakkaamalla muutaman satasen? (en tarkemmin muista) käteeni kun vein hänet sinne, minne pyysi. Ne rahat hän sai vastaanottajiltaan.

Minusta kyllä välillä tuntui, ettei se ihminen täysillä käynyt, mutta olin nuori eikä minulla ollut kokemusta moisesta.

Olen minäkin monet laivaristeilyt Ruotsiin kokenut ja Haaparannan, Kolarin ja Muonion veräjätkin ylitellyt.

Kerran Kolarissa pakettiautoni tutkittiin päällisinpuolin kun tulin takaisin. Eräällä toisella kertaa minulta unohtui metsästyshaulikko (luvallinen Suomessa) tavaratilaan kun menin Kittilästä Muonioon korjauttamaan autoni laturin ja samalla reissulla ajelin sitten naapurimaassakin mutkan (aseitahan ei ilman rangaistusta saa ilman juuri sitä tarkoitusta varten laadittuja asiakirjoja edelleenkään rajojen ylitse kuljetella). Siinä kaikki "jännittävyys" niillä ylityksillä.

meri kirjoitti...

riku,

voi olla että tulkintani oli lievästi psykologisoiva ja turhan kärkevä, mutta kyllä minä silti näkisin, että työväenliikkeessä ihanneminästä lohkottiin ahneus ja nautinnonhalu jotka siirrettiin viholliseen, pahaan ja irstailevaan porvariin. herravihaa palvottiin oikeutettuna ja pyhänä. valkoisella puolella vastaava logiikka siirsi raivokkuuden eläimellisiin punaisiin.

olen silloin tällöin yrittänyt selvittää välejäni taistolaismenneisyyteni kanssa, jotta voisin sen yli vihdoinkin vetää viivan. toisaalta en usko itsekään moiseen poistoleikkaukseen. loppuun käsittelemisen ajatus taitaa olla osa traumaani.

minusta on kivalla tavalla vapautumisen merkki, että näistä asioista puhutaan koko ajan, paljon ja levottomasti. tapahtumistahan ei kuitenkaan koskaan löydetä yhtä totuutta - joskin sen julistajia on aina ollut ja on oleva. historia kun on hermeneuttinen tiede, jossa toisiaan täydentävät tulkinnat perustuvat vajavaisiin lähteisiin kadonneesta menneisyydestä.

saksalaiset historioitsijat sanovat, että mahdollisuus narratiiviseen historiankirjoitukseen haihtui auschwitzin savuissa. meidän kansallistraumamme ovat käsitettävämpiä, mutta niidenkin kohdalla unelma tapahtumille mielekkyyden antavasta suuresta kertomuksesta on käsitääkseni toistuvasti luhistunut.

kekkosesta vielä: muistat varmasti kun poliittiseen kielenkäyttöön kuulunut termi rauhanomainen rinnakkainolo tuli suomalaisille tutuksi kekkosen ja koiviston suosimassa muodossa rauhanomainen rinnakkaiselo.

mielestäni oli hiusten halkomista väittää, että noilla kahdella termillä olisi ollut jotakin oleellista eroa. olin väärässä. sanapari oli yksi neuvostoliiton ulkopolitiikan peruskäsitteitä, ja sillä oli tärkeä ideologinen merkitys.

rinnakkainolon piti olla rauhanomaista, koska siten turvattiin parhaiten sosialismin voitto kapitalismista. tämä ideologinen merkitys tunnettiin kyllä lännessä, ja juuri siksi mm. kekkonen ei hyväksynyt kommunistien käyttämää käännöstä rinnakkainolo.

myöhemmin luin, että rauhanomaisella rinnakkainololla ei ollut neuvostoliitossa sellaista merkitystä, joka olisi ymmärretty samalla tavoin eri aikoina ja eri aloilla. useimmiten se oli vain iskulauseenomainen tyhjiösana.

näistä muista tyhjiösanoista olisikin kiva koota joku lista. taidan ruveta heti töihin. aloitan vaikka kekkosen lanseeraamasta saatanan tunareista ja vennamon rötösherroista.

Anonyymi kirjoitti...

Meri hei!
Kannattaako nuoruuden poliittisista toimista pulttia ottaa? Eikös taistolaismenneisyyttä voisi myös muistella hyvillä mielin?
Kirjoitit, "että työväenliikkeessä ihanneminästä lohkottiin ahneus ja nautinnonhalu."
Tuota en kyllä allekirjoita. Juuri tiedostavien tyttärien seuraan me sen ajan paatuneet hekkumoitsijat pyrimme ja kyyti oli varsin nautinnollista. En nyt viitsi tähän kirjata sen ajan meininkiä pääkaupungin punatyttöjen parissa. Moni ei sitä edes uskoisi.
Kenties sinäkin, Meri, olit mukana Ison Roban kolhoosin bileissä, joista ei puuttunut sen enempää vauhtia kuin vaarallisia tilanteitakaan. Ja mistä sitä viiniäkin aina riitti?
Oli se mukavaa luokkataistelua!
Esittelit hyvän termin, "tyhjiösanan." Niitä tosiaan lenteli ilmassa UKK:n aikaan. Hämmästyin monesti Neuvostoliitossa käydessäni sitä, kuinka eri tavalla meillä käytössä olevat iskusanat siellä käsitettiin.
Kekkosen ajasta ei tosiaan saa aikaan suurta kertomusta, mutta monta hyvää pientä. Oli se UKK sentään aika poika!

van V.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, suomettuminen oli myös aikanaan vahvasti latautunut termi, mutta oliko se muuta kuin poliittinen kikka pitää itsesensuurin ja rinnakkainelon jyhkeimpinä vuosina kansalaisissa luuloa yllä, että kyllä meillä puhua voidaan asioista kuin asioista?

Salaman Juhannustanssit jäivät elämään, mutta entä Johannes Virolaisen juhannuspommi vuonna 1979, kuka muistaa sen?

Suomen Kuvalehdessä J. Virolainen sanoi jotain sen suuntaista, että siitä Länsi Saksa tulkitsi suomettumisen aloittaneen uuden aallon. Kekkonen tietenkin otti kaljuunsa tästä ja kirjoitti myllykirjeen Martti Miettuselle, että pankaa se jorolainen rautoihin, se on ulkopoliittisesti epäluotettava.

Eli kelpuutatko listaasi nämäkin: itsesensuuri, juhannuspommi, myllykirjeet ja suomettuminen.

Tästä tullaankin nykyaikaan: Nyt tulee vain isoja jytkyjä joiden aiheuttama kuoppa poliittisessa kentässä täyttyy muutamassa kuukaudessa siksbäkin pahvinahkoilla.

Ripsa kirjoitti...

Van v.: jaa, että oli stalinistinen. Siis Kulttuurivihkot? Minun mielestäni tämä maa ei ole stalinisteja nähnytkään. Jo sodan aikana käsittääkseni kuka tahansa taustasta riippumatta oli jo kuullut Stalinin leireistä ja tiesi varsinkin miten suomalaisille oli käynyt.

Minä muistan oikein hyvin ensimmäiset tiedot siitä kuinka suomalaisia oli siirretty pois Karjalasta ja mielestäni ne kertojat olivat sotaveteraaneja. Istuivat siinä meidän mökin takan ympärillä ja kertoivat kuulemiaan juttuja. Nehän eivät olleet edes vanhoja miehiä silloin, minä olin lapsi. Oli käsittääkseni 1950-luku.

En ole ikinä käsittänyt tuota stalinisti-leimaa. En ole ikinä tavannut ketään joka olisi halunnut tänne jonkun isä aurinkoisen diktatuurin. Mutta sen muistan että poliittinen väittely oli käynnissä joka lehdessä ja joka kuppilassa kaiken aikaa ja varsinkin 1970-luvulla. Meillä oli parlamentaarinen demokraattinen järjestelmä, joka ehkä huojahteli sen suomettumisen tahdissa, mutta oli kumminkin.

Selitykseksi siihen, että Kulttuurivihot tuli luetuksi kyllä aika heikosti oli se, että opiskelin, kävin töissä ja meillä oli 0-3-vuotias lapsi, tämä siis Helsingissä asumisen aikaan. Olin juuri muuttanut takaisin Suomeen kolmen vuoden Ruotsin ja Amerikan reissun jälkeen.

Vasemmistolaisia oli kyllä nuorisosta iso osa, mutta pitää ottaa huomioon myös esimerkiksi Vietnamin sota ja yleensä rauhanliike. En usko että nuorison enemmistö oli silti vasemmistolaisia. Päinvastoin, todennäköisesti nuorisosta suurin osa tahtoi rauhallista elämää lasten ja puolison kanssa, työpaikkaa ja asuntovelkaa.

Eivätköhän kaikki jotenkin maailmasta selvillä olevat ihmiset tienneet että vasemmistolaisena se elanto tuskin niin helposti irtoaa.

Mitä tulee näihin pakolaisiin, joita me kaikki nyt mietimme Valton tarinassa, niin niitä on lähtenyt Suomesta ja niitä on tullut Suomeen ja minun nähdäkseni tasapaino on noin suunnilleen säilynyt.

Mutta silti tämä keskustelu on hyvä ja tarpeellinen. On hyvä muistaa ja tulla muistutetuksi. Ilman historiaa ei ole tätäkään päivää.

meri kirjoitti...

van V,

joo, traumani koostuu lähinnä siitä tosiseikasta, että olin radikaalivuosinani 'säikähtänyt' nainen, joka tarvitsi 'joukkojen turvaa'.

huusin mukana että eteenpäin kommunistit ja kansandemokraatit, eteenpäin koko suomen työväki ja edistyksellinen rintama! säikähtänytkin ihminen voi huutaa niin, koska joukossa on hyvä huutaa.

vuosia myöhemmin, selatessani vanhaa tiekkaria, minä oikein kumarruin eteenpäin tuolissani, että näkisin paremmin niistä nimiluetteloista, ketkä kehottivat kommunisteja ja kumppaneita siirtymään eteenpäin. tiedonantajan sivulta silmilleni lentelivät 'työtätekevien ja nuorison edut', 'kansainvälinen solidaarisuus' ja 'suomalais-neuvostoliittolaiset suhteet'.

nauroin ääneen ja mietin, mikä kohta KTL:n kannanotossa mahtoi olla peräisin minun kynästäni. ainakin tekstissäni oli yksi 'yhteiskunnallinen'-sana enemmän kuin muilla......

minä synnyin 1956. brezhnev kuoli 1982. siihen mennessä ehdin panna nimeni vapputervehdyksiin 12 kertaa. voitin kahdella tervehdyksellä ystäväni arjan, mutta hävisin kolmella tervehdyksellä poikaystävälleni leolle.

ajat ovat muuttuneet. eri ihmiset allekirjoittavat tällä hetkellä adresseja kuin 1970-luvulla.

kun meidän adressissamme oli jaakko laakson nimi, tiesimme että edistys oli kanssamme.

kun me istuimme koiton salin plyyshituoleilla tammikuussa 1977, panimme nimemme adressiin, jolla vetosimme presidenttiin, eduskuntaan ja valtioneuvostoon. halusimme, että valtiovalta alkaisi taistella meidän rinnallamme.

ei se alkanut.

mitä tästä opimme? älä tyydy kääntämään ainoastaan takkia, vaan myös itseäsi siellä takin sisällä!

Ripsa kirjoitti...

Ystävät! Toverit!

Nyt kun juhannus on tulossa, niin ennen kaikkea toivon että Valto löytää jostain välistä aikaraon, jolloin hän voi miettiä tarinaa eteenpäin.

Ameriikan käyneenä minua kutkuttaa tuon siskon paikka ennen kaikkea. Kolme viikkoa mennä jyrryytettiin vuona 1971 Kanaattan läpi. Ei ehditty käydä Thunder Bayssä, suomalaiskaupungissa, mutta suomalaisia nimiä oli kaikkialla, etenkin Sudburyn kaivoskaupungissa. Siellä huoltamon katolla liehui YK:n lippu. Kun kysyttiin siitä, niin vastaus oli että YK:lta on yritetty ajaa suojelua Ameriikan kaivosyhtiötä vastaan, joka on tuhonnut puut ja vedet.

En mainostanut suomalaisuuttani, kun säikähdin että jos vaikka suomalaisilla on kovastikin jyrkkä maine. On voinut ollakin. Joka tapauksessa Antti Tuuri puhuu Ameriikan raitti-opuksessaan mm. Sudburystä. Se on siirtolaisopus vähän myöhemmiltä vuosilta. Kauhavan kaupungista lähti verovelkoja ja konkurssia pakoon veljet kavereineen ja vaimoineen Floridaan ja siitä sitten eteenpäin Kanadaan.

Mutta verovelat ovat vanhentuvia rikoksia, käsittääkseni.

Tuossa edellä Merin epistolassa on paljon kiinnostavia asioita. Olen taatusti kuullut noista jutuista, mutta en ehkä ole ollut missään kovin täyssydämisesti mukana - ellei lasketa rauhanmielenosoituksia Vietnamin sotaa vastaan. Mutta sota taisi loppua jo 1975. Paitsi tietysti siinä että edistys on hyvä juttu. Sen suunnasta tapellaan aina tietyin väliajoin tässäkin maassa. Koiton talo? Siellä oli yleensä laulua ja runonlausuntaa? Oli tietysti, oli semmoinen kuoro kuin Koiton laulu.

Tänään on kesäpäivän seisaus (vai tasausko se on). Valo pysyy vielä samana vähän aikaa, mutta sitten alkaa hitaasti vähetä. Ihmiset hakevat ruokaa kaupasta kuin ruoka olisi just loppumassa.

Täällä kaikki valmistautuvat muuttamaan saariin tai muuten vain maalle. Toivottavasti blogi-isäntämme on selvinnyt ilman käärmeenpuremia ja etenkin pojat!

Ottakaa iisisti, te kaikki! Olen ilahtunut siitä että ihmiset tahtovat keskustella!

Anonyymi kirjoitti...

Hei, Ripsa!
Käytin stalinistia "taistolaisen" tai "vähemmistöläisen" synonyyminä, kuten 60-luvun lopulla tapa oli. Ja usko tai älä, olen tavannut muutaman taistolaisen, joiden mielestä Stalin oli hyvä jätkä.
Sanoit, että "Eivätköhän kaikki jotenkin maailmasta selvillä olevat ihmiset tienneet että vasemmistolaisena se elanto tuskin niin helposti irtoaa."
Saatat erehtyäkin. Kuusikymmenluvun lopulla ja pitkälle seitsemänkymentälukuakin vasemmistolaisuus oli monesti tae hyviin, rahakkaisiin virkoihin. Muutamat, kuten Nalle Wahlroos saivat sen verran räyhäkän perinnön, että sillä pystyi perustamaan oman pankin ja lopulta rikastumaan tolkuttomasti. Uusi ulkoministerimmekin oli kova vasemmistolainen ja nyt hän yrittää pärjäillä 16 000 euron kuukausituloilla.
Noihin aikoihin oli mm. yleisradiossa ja jopa Hesarissa oma "taistolaiskiintiö" eli varma työpaikka muutamalle tosiänkyrälle. "Tavallisille" kommunisteille ja demareille, kuten tietysti kokoomuslaisille ja kepulaisillekin oli niinikään omat kiintiöt. Nythän niiden tilalle ovat tulleet nais- maahanmuuttaja- ja sukupuolivähemmistö-kiintiöt.
Otetaan toki iisisti kuten Ripsa kehoitti. Keskustelu on hauskaa ja hyödyllistä, riitely ei.

van V.

Tapsa kirjoitti...

Ripsa, Ripsa - kaikkiko muka meillä tiesivät Neuvostoliiton vankileireistä?

Vielä silloin, kun Solzshenitsyn karkoitettiin, taistolais- ja muissa tiedostavissa piireissä häntä kutsuttiin petturiksi, joka myötäili länsimaiden suurkapitaalin irvokasta valhetta, että työläisten valtiossa olisi muka pakkotyöleirejä!!

Jaakko Laakso ei varmaan vieläkään myönnä niitä olleen.

Aivopesu oli muutenkin jatkuvaa. Esim. vielä 80-luvulla ilmestyi "tutkimus", jossa vakuuttavasti todistettiin tilastoihin vedoten, että Neuvosto-Eestissä on korkeampi elintaso kuin Suomessa.

Olemme varmaan eläneet eri maassa, koska minä elin maassa, jossa pelkkä äänen lausuttu epäily, että Neuvostoliitossa olisi jotakin vikaa, aiheutti leiman "neuvostovastainen". Se tarkoitti, että oli taantumuksellinen pahinta lajia ja moraalisestikin jotenkin alempiarvoinen.

Hieman samaa, mutta kertaluokkaa vähemmän, on nykyään leimassa "maahanmuuttokriittinen". Sellainenhan on rasisti eli taantumuksellinen pahinta lajia ja moraalisestikin jotenkin alempiarvoinen.

Valto Ensio kirjoitti...

Tapsa, "maahanmuuttokriittiset" itse, Jussi Halla-aho etunenässä ovat tehneet termistä maahanmuuttokriittisyys rasismille haisevan, junttilandian ahdaskatseisuuden ilmentymän.

Aito kriittisyys asiaa kuin asiaa kohtaan harvoin saa niin haisevan leiman.

Neuvostoliittokriittisyyttä ei voida verrata tähän mitenkään sillä ääneen sanovien suille painuva käsi oli ihan jotain muuta.

Anonyymi kirjoitti...

Muistan hyvin, kuinka 70-luvun lopulla Neuvostoliitossa ramppasi edistysuskovaisia kertomassa, kuinka huonosti asiat Suomessa olivat. Oli työttömyyttä ja herrat sortivat.
Nyt ramppaavat meidän aikamme edistykseen uskovat naiset länsimaissa kertomassa, kuinka suomalaismiehet rutiininomaisesti hakkaavat vaimonsa lähtiessään töihin. Miesten työ aiheuttaa jatkuvaa eriarvoisuutta, josta erityisesti kolmas maailma kärsii. Suomi on maailman väkivaltaisin maa, kerrotaan myös.
Eipä siis ihme, että egyptiläislehti kertoo, että Suomi on muslimin taivas. Totta kai, kun naisia saa piestä mennen tullen.
Olemme kaikessa Ruotsia jäljessä kymmenen vuotta. Youtube-filmit Malmösta kertovat hienovaraisesti, miltä Helsingissä näyttää vuonna 2021.
Tietenkään filmejä ei tänään uskota, yhtä vähän kuin uskottiin aikanaan Solzhenitsyniä.
Tällä vain tahdoin sanoa (omana mielipiteenäni), että suomlainen edistysuskova pyllistää aina päin kotimaata, oli aika mikä tahansa. Jos joku kumartaa kotimaahan päin, hän on rasisti, taantumuksellinen ja vielä saatanan tyhymä.

van V.

Valto Ensio kirjoitti...

En kyllä haluaisi, että minunkin isännöimällä kirjoitusalustalla aletaan janttelemaan kuin niin monella blogiareenalla näistä samoista teemoista, samoin, tuloksettomin sävyin, samoin henkilöin. Ainakaan, jos ne eivät muutu pohtivampaan suuntaan.

Pohjaton ja kanneton, tarkoitushakuinen propakanda ei sitä ole.

vVeen pitää esim. kumartua noukkimaan todisteita Neuvostoliitossa 1970-luvulla rampanneista Suomen moittijoista.

Eiköhän se ollut niin, että sinne mentiin kehumaan suomalaista työtä, osaamista ja innovaatioita kun idänkauppaa vauhditettiin.

Neuvostoliittoon ei kenenkään tarvinnut mielipideilmaston tilanteesta mennä kertomaan, se tapahtui Tehtaankadulta suoralla linjalla Kremliin. Sitäpaitsi juoruaitana raja oli aika vaikea.

Suomalaismiesten väkivaltaisuudesta on tutkimuksellisia todisteita, vaikka ei niitä jokapäiväisen median seuraaja välttämättä tarvitsekaan. Väitteet egyptiläislehdistön moisista ylistämisistä voi jättää omaan arvoonsa; minusta hyvin lapsellista edes jatkaa mainintoja jos sellaista on ollutkaan. Mihin tällaisilla "uutisilla" tähtäät, vV?

Tuskin yotube-filmitkään mitään uskonasioita ovat. Ne kertovat vain tapauksista, jotka ovat yksittäisiä. Jos kerran joku ne katsoo, ei sen sälän joukosta viikon päästä kukaan muista mitään katsoneensakaan.

Eivätkä Malmön tapahtumat Suomen tulevaisuutta ole näyttämässä. Minusta ne näkyvät tuolla revityissä metsissä. Ovat näkyneet jo vuosikymmeniä.

Me emme ole Ruotsia tai mitään muutakaan maailmaa jäljessä yhtään missään. Moiset heitot ovat myyttejä vain.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, olen kotiutunut jo ja ilman käärmeenpuremia. Pitää yrittää kirjoittaa tuo lopun synopsis, että jännitys helpottaa.

Juhannuksena on Mr G:n 4-vuotissynttärit ja eka vieraat kävivät jo, että siinäkin omat järjestelynsä. Äskenkin tekaisin kakunpohjan kun piti uunia lämmittää ilman kolakkuuden vuoksi.

Tiedossa on jälleen "maahanmuuttokriittiset" synttärit, eli kansainväliset niin sanoakseni kun yksi ja toinen ulkomaaliastaustainen ystävä alkaa saada koulutuksensa loppumaan ja hakeutua työmarkkinoille, niin ei heistä kovinkaan moni tänne, työttömyysrintamaille jää. Samalla siis jäähyväistellään moni. Muutama jo valmistunut on kyllä ihmeesti työllistynyt täälläkin.

Keskustelu on hyväksi vaikka edellisessä kommentissani varoittelinkin umpikujan suuntaan marssimasta.

meri kirjoitti...

muistelin muutama aika sitten ystäväni kanssa muinaisia stallariaikojamme. oikein herkuttelimme sillä, miten vähän on täytynyt keksiä 1970-luvun yliterhakan mielistelyn yksityiskohtia, sillä elävä elämä tarjosi herkut. esimerkiksi näin: musta voitiin selittää valkoiseksi, eikä kukaan muu selittänyt valhetta todeksi niin hyvin kuin tiedotusoppia opiskeleva kaksikymppinen opiskelija. me emme voineet jäädä syrjään, sillä liika itsekseen oleminen tulkittiin helposti porvarillis-individualistiseksi eksistentialismiksi. toisaalta taas blondin naiminen omistusasunnossa saattoi olla lopullinen merkki siirtymästä luokkapettureiden riveihin, vaikka pöksylähetys olikin käypä tapa käännyttää nukkuvia tajuntoja tiedostaviksi.

virheitä teimme, mutta ehkä virheet on tehty toistettaviksi? pysyvää on siis vain toisto.

michel tournier kertoo iki-ihanassa kirjassaan rakastavaisten illallinen tarinan kalifista, joka menetti kokkinsa. seuraajaa valittiin kahdesta niin erinomaisesta, että tehtävä tuntui mahdottomalta. niinpä kokit pääsivät esittelemään taitojaan hovissa peräkkäisillä sunnuntaipäivällisillä.

ensimmäinen kokki lumosi hovin taidoillaan täysin, ja vain kalifi piti päänsä kylmänä. hän päätti antaa tilaisuuden myös toiselle yrittäjälle.

toinen kokki kauhistutti hoviväkeä valmistamalla aterian, joka oli ruokalistaltaan ja maultaan täydellinen kopio ensimmäisen tarjoilemasta.

kalifi ei kuitenkaan pitänyt toisen kokin toimintaa arveluttavana, vaan palkkasi molemmat: ensimmäisen metsästys- ja sotaretkien ruuanlaittajaksi, toisen kotioloihin huolehtimaan toistumisen muistojuhlasta. sillä, kuten kalifi asian ilmaisi, pyhyys on olemassa vain toiston kautta, ja saa jokaisesta toistosta lisää merkittävyyttä.

mutta hei, hyvää juhannusta kaikille! voikaa kevyesti, sillä mikä tähän aikaan voisi olla tarpeellisempaa kuin pään tyhjentäminen. suomi jää kohta lomalle. satakieli soittaa suutaan vuorokaudet läpeensä kuin paikallisradion musiikkijuontaja, siili hörppii kaiken eteensä kannetun kerman kuin suomalainen pankkilaitos ja vaivalla mökille haetut sanomalehdet ovat tyhjäänsä täynnä.

hyvän haltuun!

Ripsa kirjoitti...

Valto,

halaukset myös minulta Mr. G:n synttäreiksi! Minä muistan hyvin kun olin sen ikäinen, vaikka en muistakaan synttärikakkua. En tiedä paistoiko kukaan sellaista, mutta on voinut olla mahdollista, että ei ollut vehnäjauhoa eikä sokeria. Korttiannokset olivat pieniä.

Tuot sitten kuvan pikkumiehen syntymäpäivistä tänne. Minä muistan kun oma poika täytti aina vuoden kerrallaan lisää enkä lopettanut sitä kasvua ihmettelemästä. Oikeastaan en ole lopettanut vieläkään, tuskin kukaan vanhempi lopettaa.

Eiköhän umpikujan purkaminen tarkoita käännöstä muualle. Vaikka siitä ei ehkä olisikaan kyse, mutta hieman outoja sävyjä tässä on tullut.

Valto, minun suhteeni saat olla rauhallinen. Minä liityin Sadankomiteaan jo vuonna 1966, enkä ole siitä ikinä eronnut. Isänisä oli sellainen ihminen, että ei osallistunut edes sisällissotaan. Meni sensijaan Punaisen Ristin junaan hoitamaan haavoittuneita minkä pystyi.

Isä sen sijaan, isä ei tykännyt koulusta, joten kesken sen käymisen meni sotaan. Teki lähtöä, hyvästeli äitiään eteisessä ja tavoitteli sellaista juhlallista tyyliä:
-Rakas kotiväki, äiti-kulta! Jos emme enää tässä elämässä näkisi niin-

- Mikäs pahan tappaisi, tokaisi äitinsä.

Eikä sitten tullut tapetuksi. Se oli viisas se Mamma.

Täällä teettelee sadetta. Lämmitelkää, olkaa yhdessä, älkääkä päästäkö käärmeitä sisälle asti! Olen pitänyt niistä monikansallisista juhlienne kuvista. Niistä tulee yksinkertaisesti hyvä mieli.

Anonyymi kirjoitti...

Ystävät, toverit, luokkapetturit ja pöksylähetystyöntekijät sekä muut raatajat!
Oikein hyvää juhannusta ja rattoisia keskusteluja kaikille, kaikille. Minä lähden tästä viikoksi keskikesän viettoon Berliiniin. Hei, hei!

van V.

Tapsa kirjoitti...

Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

Kotijärveni suuri poika Eino Leino se näin helskytteli sanaista kanneltaan kauan sitten Suomen Suurruhtinaanmaassa, toisenlaisessa maailmassa ja maassa, mutta kuitenkin niin samanlaisessa, iloineen ja murheineen.

Raili kirjoitti...

Lämminhenkistä Juhannusta niin Kivaniemen Valto-isännälle kuin teille kaikille muillekin Kivaniemessä viihtyville. Mr Geelle SUURET ONNITTELUT. Syö paaaaljon kakkua!

Valto Ensio kirjoitti...

Kyvää Juhannusta ja kiitosta kaikille !

Mr Geen puolesta Lailille, että kyllä valmasti kaakkkua syön paaaljon! Se on semmonen kellostalokaakku, laklitsi-ikkunat ja suklaaovet ja takapihan puolelta saapi nuolla kinuskimaalin seinistä ensimmäiseksi...