perjantai 28. elokuuta 2009

Turkinhihan suulla pesii sieni...

...ja maahanmuuttokriittisten vuokrakohtu kippuroi endometrioosin kourissa, joten keinohedelmöitys piti laittaa uudelleen alulle. Eikä hätiäpahoja: Keinosiementäjä kurvaa tiistai-aamuna klo 09.38 kuplawolkkarillaan patiolle, vetää lateksihanskat kyynärpäitä myöten karvaisiin käsiinsä ja alkaa harjoittaa kutsumustointansa.


Eräs mäkiketeläinen Nääsvillestä alkoi siis lyödä polvilumpioita hajalle perussuomalaisten joukoissa. Lihasulasta Pyynikinharjulle kaikuvat uusien maahanmuuttokriittisten teesien jylähdykset. Kumu on samankaltainen, kuin vuonna 1918 ylä- ja ala-asteen poikien ottaessa mittaa toisistaan Kangasalalta Messukylään ja siitä kaupungin ytimeen. Riitaa täytyy pitää yllä vaikka veriveljen nenää kaivaisemalla.

Keskustorilla ja Tillikassa "Muutos 20000011"-aihion aktiivitatuoidut häiritsevät ohitse kiirehtiviä nimi listaan-vaatimuksineen. Pulu paskoo kerääjien haaveihin myös Tammelan torin syksyisten vihannes- ja marjatarjousten kattamien pöytien lomassa. Laukanrannassakin joku repalepolvi tarjoaa kynää sekä kirjoitusalustaa nimilistaan kirjoittamista varten. Hämeenkatu Asemalta Metsoon saakka on miehitetty mäkiketeläisagentuuritoimiston väellä niin, että vain notkeakylkiset heidän ohitsensa kynänpistoitta selviävät.

Tamperelainen Juha Mäkiketelä ja helsinkiläinen Jussi Halla-aho ovat kuin tähän päivään syntyneet, geeneillään ynnä aivojensa rasvahappojen koostumuksella toisiinsa tinatut Jooseppi Kenkkunen, Juutas Käkriäinen ja Pietari Aholainen eli Kätkäläinen. Samankaltaisia, kuset housuihin lirauttelevia naurunpyrskäyksiä aiheuttavaa heidän toimintansa jälleen uudeksi puolueeksi pyrkyryydessä on, ei mitään muuta sen syvällisempää.

Tästä molekyylien tragikoomisesta sekasikiöstä heidän pitäisi uudelle puolueelle nimi kehitellä. "Muutos plus vuosiluku" on syntymä- ja kuolinvuosi samassa; puolue ei tule käytännössä elämään yhtään sen kauemmin.

Kun edellinen Muutos 99 piti kokoustaan Ylioppilastalolla Helsingissä 1900 -luvun lopulla vilahteli paikalla ainakin SKP eli Yrjö Hakanen ja jokunen vihreä harhailija, sekä metsien mies Erkki Lähde. Nekin sen kokoustamisen "Tärkeä tiedote"-A-4:set ovat jo kauan sitten silppurin lävitse menneet eikä julisteista ole jäljellä kuin haalistuneet oikovedokset jonkun konkurssiin ajetun mainostoimiston unohtuneessa varastossa.

"Nazit vittuun" -valokuvassani olisi sen suuntaista ideaa, että siitä voisi muovailla mäkiketelähalla-ahoille nimiehdotusta puolueelle, jotta se ei ihan nuorena nukahtaisi Tammerkosken puistikkoon. Tahtojen taistelua sininen ja punainen tussittaja ovat jo betoniseinällä käyneetkin. Nazien alla häämöttää nimittäin sana "somalit".

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Pyöräretki lähimaastoon

Läksin kotipihan hiekkalaatikolta polkemaan eilenaamulla klo 07.20. Aurinko oli hätyytellyt sumuhaituvat pois ja kirkasteli jo ylhäällä. Harmittelin ajatuksenhäivän verran, että olisin voinut suoriutua matkaan aikaisemminkin.
Kiersin kauppatorin kautta kaupungin halki menneinä vuosikymmeninä kulkeneelle, vanhalle 5-tielle. Torilla oli varhainen muikunmyyjä farmarinsa takaluukku selällään puolenkymmentä asiakasta ympärillään. Muutamia eläkeläisäijiä istui jo kahvion katoksessa odottelemassa sen avautumista ja lihavia pullasorsia kallisteli Pietari Brahen patsaan kukitetun jalustan lähellä, pensaikkojen katveessa nurmikolla.
Heinisuon huitteilla, jonkun omakotitalon grillikatoksessa kaksi nuorta miestä kallisteli krpulakaljojaan ja möläkehteli siihen malliin, ettei eiliseniltaisetkaan olleet vielä päistä haihtuneet.
Uudemmalla, kaupunginosien väleihin halkaistulla valtaväylällä alkoi liikenne kiivastua. Panin merkille, että Vartiuksen tullinpuomien takaa tulleet naapurivaltakunnan ostosmatkailijat olivat lähteneet liikkeelle anivarhain ja työntelisivät kohta täyteen lastattuja kauppakärryjään prismojen hyllyjen väleissä, autotarvikeliikkeissä ja vaatekaupoissa. Moninkertainenkohan suomalaisten maksama sotakorvausten määrä olikaan venäläisturistien, ja näiden ostosmatkalaisten mukana tullut suomalaisten liikemiesten hyppysiin takaisin? Luin siitä joskus arvion, mutta enpä sen enempää asiasta muista.
"Istu mun naamallein rakas -mut elä pierase!", luki tienvarren levähdyspaikalla, sotkuisenruttuiselle kuittilappuselle tuherrettuna. Kuin Gösta Sunqvistia koe-eläinpuistossa: Hähähää...errkele, kato...
Pyörämatkani suunta oli siis Ristijärvi, keltapuna-väritteisen julistetaulun mukainen hyvän iän yllätyskunta jonne kuvan heilimöivän ohrapellon laidasta hurauttaisi autolla kahdeksassa minuutissa. Pyörällä siihen kuluu melkein tunti.
Tämän tunnin aikana ehtii ajatella mainostaulun viestin jotakuinkin puhki.
Kuva hyväkuntoisesta, harmaapartaisesta ukista, noutajakoirasta, nuoresta neidistä ja eläkeläisrouvasta ei kerro yhtään mitään siitä todellisuudesta, jota "Seniorikyläksi" konsulttien lanseeraama, 16oo asukkaan kunta tätä nykyä todellisuudessa on.
Ristijärven lyhyt historia on äkkiä karkeaan kuvioon piirretty. Se on ollut kalastusta, metsästystä, sekä viljaisakin niin pirttiviljelyn suhteen kuin muutoinkin. Enimmillään 5-6:n tuhannen asukkaan kunnassa on purtu pettua, kirottu herroja ja ryssiä, oltu maalaisliittolaisia, kommunisteja ja ristitty käsiä Jumalan, isänmaan ja avuttomuuden tunteen nimeen aamen. Täältä on viety elämänkekäleitä niin eteläisiin maammeosiin kuin myös Ruotsiin ja Amerikkaan. Korpimetsien laaksot ja kukkulat on ainakin pariin kertaan, kuin itsenäisyyden julistukseksi paljaiksi parturoitu. Niistä saadut rahalliset voitot ovat storaensot, kaukojorviset ja UP-ämmät ripotelleet sitten maailman pörsseihin niin, että nyt niillä saaduilla korkoroposilla rakennellaan tehtaita kaukomaiden eucalyptysplantaasien viereen eikä suomalaismetsien korpeimme kuiskintojen muistoilla enää edes perseitä kotimaassa pyyhitä.
Tunnin pähkäilyni tulos on, että "Seniorikylä"-hanke on vain harhaanjohtavaa rokonarpisten isänmaankasvojen pakkelointia, vain mainostaulu metsänlaidassa, hetken heilimöitsevän ohrapellon ojanpenkalla. Kuin auton alle jäänyt jänis varisten nokittavana asvaltin reunalla.

Ristijärven kirkonkylän sivuutin vain tienvarren marketissa evästäydennyksellä pistäytyen, kinkkuleikkelepaketin ja jäätelön ostaen. Kymmenisen kilometriä poljettuani kurvasin Jokikylässä Kirnukosken 1920 tai 1930 -luvulla rakennetulle kaksikerroksiselle sillalle jonka yläkerrassa enää hyvin vähäisessä käytössä oleva rata huilaa kohti Kuusamoa ja alakerran tie tekee lenkin muuten vain huvikseen ei mihinkään. Siltalankut on uusittu joskus moottorisahakaudella sahausjäljistä päätellen, sanoo kirvesmies sisälläni, mutta teräksiset niittiliitokset tulevat jyhmöttämään vielä satoja vuosia näissä rakennelmissa, on ne niin Eiffeltornimaisen lujan näköisiä, kuin eilen paikoilleen tuotuja.
Otan palasta, juon termoksesta kahvia ja vesikin maittaa. On lämmintä. Joku laittaa savustimeen tulet joenvarren mökin pihassa ja kohta tulee katajainen tuoksu tuulenvireen mukana nenääni. Nuori tyttö pöräyttää skootterilla sillan kautta vitostielle. Kohta punainen Opel ajaa ympyrää uuden sillan kautta ja takaisin. Kaksi, vain eteensä katsovaa, aika paksua ladya siinä on ajelulla, mutta mikä ajelun tarkoitus oli? Oliko ne ohitse kulkevia entisiä Jokikylän asukkaita, jotka verestivät muistojaan edes paikalle pysähtymättä, rinkiä ajaen?
Sama se sille.
Käyn lepikossa kyykkykakat. Vesakkoa on raivattu harvemmaksi ja raivaajalla on ollut alkoholipitoista janojuomaa risukkoon jätetyistä puteleista päätellen. Kohta jatkan matkaani koukaten lakkautetun Jokikylän koulun lähitse. Kun nykyinen vaimoni on ollut ala-asteikäinen, on hän aloittanut koulunsa täällä. Kertomansa mukaan hänelle jäi koulun alkuajoista hyvät muistot. Hän on sen ikäinen, että uudet tuulet kansakoulujen muuttumisesta peruskouluiksi ovat puhallelleet silloin jo jonkin aikaa. Nurkkaan häpeämään ei ole enää saanut laittaa ja opetettavaa on pitänyt muutenkin huomioida.
Toisin kuin minun koulun aloittamisaikana vielä 1960-luvulla, huokaan ajatuksissani. Tai sitten minä vain satuin syntymään kuntaan, joka veti puoleensa juuri ja juuri opettajaseminaarinsa Hämeenlinnassa läpäisseitä, sodissa katkeroituneita kapiaisia. Yksisilmäisiä perkeleitä lapsen havainnointikyvyillä ajateltuna.
"Mummolaan kun pyöräilemme, pilvenhattaraa ei näy..."
Salokylän tiellä tulevat vastaan mummolaan jo edeltä autolla menneet mukulani ja saan näin seuraa loppumatkakseni.
Lasten siinä hiekkatiellä pyöräillessä en malta olla ajattelematta niitä vuosikymmeniä, joita tämänkin metsätien varrella olevat asukkaat ovat asuneet, ja että kuinka tavallinen on tämä kesäinen näky joskus ollutkaan.
Nyt paristakymmenestä tienvarren talojen asutustilasta vain alta kymmenessä joku asuu, joista loppumatkaansa kulkevia eläkeläisiä valtaosa. Yksi tai kaksi jotenkin kituroivaa maatilaa on jäljellä, lopuissa heinikoituneiden pihojen kätköissä olevissa tönöissä muutamia kesäisiä käväisijöitä jotka tuskin uskaltavat rapistuviin pirtinuuneihin tulia viritellä.
Mummolan tienhaarassa maitolaiturin kynnyksen lävitse on pujouttautunut koivuntaimi. Vieressä oleva kuusi kasvaessaan tönii laiturinrippeet nurin, mutta luulen, että ukki tai veljensä korjaavat vielä tämän kunhan muilta toimiltaan ennättävät.
Mummolastakin on karja hävitetty pois, vain puimakoneelle pidetään sen verran pellolla viljaa, että se kannattaa tavan vuoksi käynnistää. Pottua, porkkanaa ja muita kasvimaan tarjontaa on tähän asti maa tarjonnut tällä hallalta suojassa olevalla maatilalla. Yksi asia, jota olen aina ihaillut, on, että aukkohakkuisiin täällä ei liiemmälti ole koskaan sorruttu. Vanhaa, hoidettua metsää, jota nyt ei maailman mittakaavassa suurensuuresti ole, on mukava katsella. Miksi tämänkaltainen metsienkäsittelymalli ei maailmanahneille sopinut? Miksi piti ruveta raiskaamaan ja ryöväämään niin hirvittävällä volyymilla ainoaa asiaa, josta näillä leveyspiireillä kaikki sen eläjät olisivat voineet hyötynsä hakea?
Mr G, minun nuorimmaiseni työnteli äitinsä lapsuuden aikaista polkupyörää mummolan nurmikolla. Isommat lapset hilskasivat muuten, pelasivat jalkapalloa ja kirmailivat hyvin hoidetussa pihapiirissä.
Ajattelin jotain pihakeinussa kiikkuessanikin, palautuessani 65:n kilometrin polkemisen aiheuttamasta, lievästä väsymyksestä. Mietiskelin siinä, hikisiä sukkia riisuessani ja varpaita tuuletellessani, että miltähän ukista ja mummosta lasten elämänriemun seuraaminen tuntuu, millaisina muistuvat mieleen menneet vuosikymmenet omine lastenkasvatuksineen.
Ei ehkä ole vaikea asettua heidän tilanteeseensa. Arvailen loput.
Olin saapunut mummolan pihatielle siinä puoli kahden aikoihin. Levättyäni tarpeeksi ja saatuani täydennystä retkieväisiin, läksin oikaisemaan metsäautotietä pitkin Hyrynsalmelle päin, takaisin vitostielle ja kohti Oulujokiyhtiön vuonna 1961 valmiiksi saamaa Seitenoikean patoa jonka kuvaaminen osoittautui kovin ongelmalliseksi siitä kulmasta, josta reittini kulki. Pari kuvaa kävin alapuolelta näpsäisemässä, mutta eipä tämmöiset rakennuskuutiot kummoista elämystä minussa aikaan saa. Se, että joku Vennamo, lie vaikka Veikko, on oman nimensä tielle saanut, saattaa merkitäkin jotain. Liekö V.V. ollut vaikuttamassa jotenkin näidenkin seutujen asutustilallisten historiaan?

Silmäähiveleväksi tarkoitetulla arkkitehtuurilla ei koskaan ole ollut tällaisten työmaiden suunnittelussa sanansijaa. Vain käytännöllisyys on ratkaisevassa asemassa. Ja jos oikein kriittiseen ajatteluun aikalaiset (tai ihan siinä kuoleman tiimalasin kääntämisen jälkeisessä hämmennyksessä hännystakin lievettä nostelevat) kykenisivät, niin tuskinpa montaa Alvar Aallonkaan luomusta kauaa puskutraktoreilta säästeltäisiin. Murskattaisiin äkämystyksissään helsinkiläisille kalliiksi tullut Finlandia-talokin vääntyilevine marmoreineen kohta valmistuvan musiikkitalon kivijalan täytetarpeiksi.
Toisin on vaikkapa tämän, 1926 paikallisten kivimiesten taidonnäytteen laita. Sen arkkitehtuuri, lujuus ja käytännöllisyys ovat jotain ihan muuta, kuin elottomat vesisilmät teiden alitse, joita betoniputkilla äkkiä aikaan saadaan. Kuvat otin Ristijärvi-Hyrynsalmi välillä olevilta silloilta, joista toinen, Möykkysenjoen silta on oikein Museoviraston suojelukohde.

Ansaitsi ottaa kuvan, niin maanläheinen, kaunistelematon nimi jollakin pusikon takaisella on.

Vielä haamuillaan olevan pottukuopan sisäänkäynti metsäisellä taipaleella toi mullanhajun sieraimiini. Muistot siitä, kuinka samanoloisesta montusta piti talvella, ja ehdottomasti vain lauhalla ilmalla, nopeasti toimien, käydä juureksensa tempaisemassa peltisankkoon ja töytyyttää kiireesti tupaan lämpimään. Lumi luotiin yleensä takaisin eristeeksi ja kun uutta lunta satoi, oli paikka kuin siltä kohtaa ei olisi hiiri hyppyään hypännyt.

Pottukuoppa oli toisella puolella tietä kuin tämä, hieman saneeraustakin kokenut hirsitorppa. Kooltaan sekin oli kuin lapsuuteni koti, mutta huomattavasti parempikuntoinen ainakin ulospäin. Pihapiiriin joskus kuulunut vaja sen sijaan on ilmeisesti tehty 1960-70 -lukujen pikkufiiuille tai kuplawolkkareille ja tarkoitettukin vain pahimmaksi tuulen- ja pakkasensuojiksi kun sen aikaisissa autoissa eivät vielä olleet yleistyneet moottorinlämmittimet. Ja kaasullakos lämmitit, häh?

Savusauna on jälkeenpäin tehty uloslämpiäväksi. Kaivo oli siinä ihan lähellä jota ei tämän päivän rakennusperiaatteet hyväksyisi.

Harvinaisen tukevasti syöneen, hyvin eläneen oravan elontie päättyi Möykkysenjoelle sillä aikaa, kun kesäasukkaat lämmittivät lauantai-illan saunaansa läheisellä, järvelle päin viettävällä keitaallaan.

Lähestyessäni Ristijärveä, nyt toisesta suunnasta, lähtee hiekkaisella kummulla sijaitsevalta hautausmaalta vanhempi nainen, menee P-paikalle punaiseen tojotaansa ja kun ajaa ohitse, veivaa hän ikkunaa vaivalloisesti auki sanoen, että saapi siellä käydä valokuvaamassa lähempääkin.

Neljäkymmentäyksi vuotiaalta Ristijärven sillalta katselen tyyntä vedenpintaa jossa irtosaari kelluu koivuineen, toisaalla kaksi ihmistä nousee vedestä alastomina kotirantansa laiturille, varikset istuvat rivissä sillankaiteella lokin tarkkaillessa maisemia katulampun päällä.
"Vielä on kesää jäljellä".
Ajelen hiljaksiin kylän keskustaan. Työnnän hentoiselta tuntuvan kirkkoaidanportin auki, koska sisäpuolella on penkki, jossa arvelen olevan hyvä laittaa suolenmutkaan leipää ja kahvia.
Pihasta on joskus kaadettu valtavankokoinen kuusi ja sen päälle aseteltu kukkapata on saanut tuekseen sienikasvuston. Tilataidetta kenenkään tilaamatta.

"Nuorukaiselle kuuluu kuolla puolesta maansa ja heimonsa" lukee graniittijalustassa. Niinköhän se tarkoitus olisi?
22 -vuotias Eetu Taavetti Oikarinen, kuuluiko sinun kuolla puolesta maasi ja heimosi? Ymmärsitkö edes kupletin koko juonen kun tarjottuun kivääriin tartuit?
Näitä kysymyksiä saa esittää kaikkien suomalaisten kirkkojen katveissa, hautalehdoissa ja muistopaasien äärellä.
Nuorukaisia on maailmansivu laitettu tuhoutumaan sotakentillä vedoten heimoon, uskontoon, isänmaahan, esivaltaan ja hallitsijaan. Nuorukaiset ovat nurisseet, itkeneet ja lähteneet. Vaihtoehtoja ei ole tarjottu minkään maan kansalaisille eivätkä minkään maan nuorukaiset ole joukolla heittäneet aseitaan kekoon sanoen, tapelkaa keskenänne yläkerran isännät, myö lähetään saananlämmitykseen, perkele!
Kun nyt katsoo tätä maailmaa, jonka puolesta eetutaavetit on uskoteltu itseään tapattamaan, voi ihan reilusti vittuilla isänmaidensa kauppiaille sen kustannuksella, kuinka epävarmaksi he ovat maailman tavallisen tallaajan elämisen ja olemisen tehneet päinvastaisista vakuutuksistaan huolimatta. Lähtisivätkö eetutaavetit nyt näitä risukoita puolustamaan jos käsky kävisi? Kannattaisiko heidän lähteä? Nyt tiedämme enemmän, mutta auttaisiko se sodanvastaisen viestin perille menossa?
Ilta alkoi vähitellen hämärtyä kun klo tällä kohtaa oli 20.40 ja pyörän mittarissa jotain yhdeksänkymmentä kilometriä.
Eikä edellisestä pysähdyksestä ehtinyt kulua pariakymmentä minuuttia, kun tiellä levitteli kauniita siipiään nuori kanahaukka -vainaa, turha liikenteen uhri ja uljaampi metsästäjä kuin metsäautotien päässä, näköetäisyydelle kulkupelistään nuotion valmiilla sytykkeillä sytyttänyt lenkkimakkaran käristäjä. Se essonbaarien äänekäs vatsastapuhuja, joka sanoo rasvaisen sydämensä kyllyydestä vihaavansa kaikkia metsänpetoja, eritotenkin kanahavukoita ja susia, saatana! (Korjaus 8.9.09: Tarkastelin päivänvalossa pakastimessa olevaa lintua ja huomasin erehdykseni sen tunnistamisessa: Se onkin hiirihaukka.)

Vielä, ennen pimeän täydellistä laskeutumista oli levähdyspaikalla käynyt joukko venäläisiä naisia, jotka ennen tullia ovat riisuneet seksikaupoista hankkimiensa dildojen kääreet. Selittävät sitten luonnollisesti kujerrellen, jos tullimies sattuu kysäisemään, niiden olevan vain omaan käyttöön tarkoitettuja välineitä, ja mukana siksi, että ei ilman niitä jaksa naapurimaan keikkaa tehdä. Ja onhan se mahdollista, että tarkoitukseensa varatussa paikassa ne kulkeutuvat kepoisesti tullitta rajan ylitse...
"Yö jo laskeutuu/huomaatko/tuolla palaa purppurarovio/tuuli vastainen/nyyhkytys sen/polku kuoppainen/kuin pelto savinen/sanoja vieraita/minulle puhutaan/sinne sanojen tupaan käyn mä kuolemaan/ruoho keltaista on/kaikki palaa/mua ei näy/kaiken peittävä on/pimeys!" Vladimir Vysotski/Mika ja Turkka Mali.

Kotona klo 23.40, kilometrejä 139.

perjantai 21. elokuuta 2009

Mammuttitauti

Mammutteja ei enää ole. Viimeisten lajinsa edustajien vehkeet jäätyivät Siperian ikiroutaan, joka sekin alkaa sulaa pois ilmaston lämpenemisen myötä.

Muutamien tuhansien vuosien takainen ilmastonmuutos katkaisi miljoonia vuosia jatkuneen jättiläisen taivalluksen. Sukupuuton arkunnaulaajiksi ilmestyivät nykyisen ihmislajin korkeaotsaiset esi-isät, ja niinpä viimeiset mammutit kellahtivat ikiuneen Siperian lohdulliseen routaan. Sieltä niiden osia lajimme uhkarohkeat, kaiken käsiinsä kulkeutuvan rahaksi muuntavat kauppasaksat muistoesineiksi irti lohkovat ja toisilleen myyskentelevät. Kysyä sopinee vain, että minkä muistoksi?

Ovatpa tilastotanelitkin koulutusta vastaavaan työhön näin päässeet. He ovat liimautuneet päätteidensä äärelle herkeämättömään kolmivuorityöhön. Sormet jännetuppitulehduksen jäytäminä he naputtelevat tiedostoihin uusia lajikuolemia kymmenittäin, sadoittain ja tuhansittain jokaikinen päivä.

Työtähän se on sekin, mutta sitä vartenko evoluutiokehitys meidät tänne pistäytymään kehitteli?

Jos oli koomisen oloinen kulleineen muinainen mammuttikin, se sinnitteli kuitenkin pohjattoman vatsansa kanssa miljoonia vuosia omassa lajilokerossaan. Mutta ihmismammutti, jossa suurta ei ole kuin mittaamattomat aivojensa tuottamat halujen rönsyt, joita tyydyttääkseen se tärvelee niin omat kuin myös kaiken muun elollisen olemassaolon mahdollisuudet, ei osaa pysyä lainkaan omalla tontillaan.



Näissä toimissaan, kärsä elinalustaansa kelvottomaan kuntoon kyntäessään, se kulkee vääjäämättä nopeaa loppuaan kohti jääräpäisesti kuin kehittelemänsä kulkupeli -juna, jota paljon kaluttuna metaforana tähän minäkin lainaan.

tiistai 18. elokuuta 2009

Meidän jokapäiväinen pottumme a´la Alv 14%

(Alla olevan valokuvan huonolaatuisuus jostuu siitä, että torilla, jossa lentokoneellinen kokoomukselaisia oli kokoontunut ajatuksiensa kokoomuksia alamaisille esittelemään, oli kova vesisade ja muita, pitempiputkisia valokuvaajia tulvehti kiveyksellä niin, etten ilennyt 150 mm:n pökylöineni lähemmäs tunkea. Jyrgi Marjanpoika K miljoonanteen kertaan pikseleihin ikuistettuna siinä kuitenkin on.)
Mutta jep, kokoomusministerit ja erityisesti Jyrgi Marjanpoika K.

Te loistatte aurausviittoina tällä talouselämän yksiin ja samoihin holveihin johtavilla valtaväylillä asemissanne, johon olette äitien kakkapyllyjenne pesun ja pihapuihin kiipeämisharjoittelujen jälkeen kansakunnan suunnannäyttäjiksi rautakangein, hakuin ja lapioin toisianne hikinauhat märkinä asetelleet, työmiehen ottein rukkasin taputelleet.

Jyrgi Marjanpoika K, minä tunsin pikkupeppusi pesijän, eli äitisi Siilinjärven ajallani, olinhan hetken aikaa saman kuntatyönantajan palveluksessa kuin hänkin. Kun olet minua paljon nuorempi, olit juuri silloin ehkä siinä iässä, jolloin lähetit muutaman piirustuksesi Vieterin Vintiöt-sivuille, jota silloin hurlumhei-tyyliin lapsille Uutis Jouseen toimitin. Vai olitkohan jo silloin niin paljon hiekkalaatikkotovereitasi edellä, että ymmärsit olla ilmaista avustusta lehteen tarjoamatta. Vai sanoiko äiti-Marja, että elä poeka hassuttele joutavia, oikaisehan kravattisi ja laskehan laskujasi, että suurena miehenä sitten valtion kassankannella istuisit.

Täytynee kaivautua lehtileikekansioihinsa, ehkä sieltä löytyy selitys tälle Ruuan ALV:lla valtakuntaa rikastuttamaan-prognoosillesi jonka möläyttämään menit ennen kuin sitä aatetoveriesi kanssa ehdit pähkäillä ja sen ujuttamisoperaatiota elintarvikehyllyjen hintakoodeihin kunnolla miettiä.

Kuvassa oleva tiistainen ateria on vereeni ravinteensa jo liuottunut ja kuona-aine korkeintaan kvartaaligigan kakkana huuhteluun jo joutunut. Tätä, omasta pottumaasta kaivettua hyödykettä voitte siis verottaa enää postuumisti, mutta eihän sekään mikään ihmeiden ihme olisi. Kuva kuitenkin antanee hyvät viitteet siitä, miltä verotettava lautaseni tulee suunnilleen näyttämään muutaman viikon vielä eteenkinpäin. Eikä pidä unta nähdä siitä, että vuokratontin kulmauksessa sijaitseva kasvimaani olisi ilmaiseksi paskanjatketta luovuttanut! Eikö tuo loppupelissä liene niin, että mitättöminkin omavaraistalouden höyste on kalliimpaa kuin markettien nahistuneet ja kolhiintuneet tarjoukset.

Nähkääs, minulla ei ole enää asiaa kauppaan loppukuussa koska olen huolehtinut raskaasti verotettujen muiden hyödykkeiden laskut eräpäivinään, kuten asunnosta aiheutuneet kulut, verot ja pankkilainat ja niiden korot. Ruoka jää aina vähävaraisella viimeisien maksettavien listalle.
Vielä kun elatusapumaksu välielämässä tehdystä erheestä jäi viime kuulta suorittamatta ja nyt kun yritän niihin roposet taskujeni pohjilta kaivella kahden kuukauden osalta, olen pankkitileineni niin paljon miinuksella, että Jyrgi Marjanpoika K on hyvä ja tulee vain ALV 14% -mallinnuksensa kera marketin kauppakärryyn -lastensellaiseen- istumaan. Siinä voit vaikka karkkihyllyn kohdalla ränkäistä jotain syvällistäkin, en hermostu, olen jo aikoja sitten oppinut pienten kanssa kaupassakäynnin lainalaisuudet.

Mutta talouden kovat lait, ne Jyrgi Marjanpoika K ovat vain sinun ja kaltaistesi kylmien miekkosten hallussa. Me täällä, jotka virheitä tehden tolskaamme, emme ehdi kaikkia koiruuksianne edes hoksata niihin varautuaksemme, ja ylipäätään pärjätäksemme, kun jo uusia opeteltavia asioita lamojen varjolla meille tungette. Lisäksi maailmaa kiertävät konsulttivanttuunne ohjeistavat teitä itseänne, lähipiiriänne, sukujanne ja ystäviänne sekä sukareitanne aina sen verran ajoissa seuraavan omaisuudenjakoperiodin saapumisesta, että omat, rahalaineilla keinahtelevat paattinne ehditte nykäistä kyllä saaliinensa telakalle kuivahtelemaan, raskaassa lastissansa huokaisemaan.

Minä muuten enää kahdengigankakankaan verran välittäisin siitä, kuinka ihmispaskaan hukkuvan maailman näen kiertyvän samalla myllynakselilla samoin laakerein, mutta kun te, hyvät kammenkiertäjät olette niin toistenne klooneja vuosikymmenistä -tuhansista toiseen, että alan epäillä olevani itsekin jo ammoin kuollut seemiläinen orja ja tämä on se paljon puhuttu Taivasten Valtakunta, ikuinen ikiliikkuja galaksien tuulissa, jossa meille erheiden tekijöille on tämä sama saatanan perkeleen helvetti ja te laskelmoimaan oppineet senkuin jumalienne kirnuamissa kermasammioissa likoatte meille irvistelemässä. Muustahan te ette kicksejänne enää saakaan.

perjantai 14. elokuuta 2009

Elämme aikaa, kun...

...runoilijoiden rivienvälit ovat vain rivienvälejä...

...esseistien nokkeluus ei otsikkoa alemmas vaivaudu...

...romaanihenkilön arkulle on mullat ropisteltu...

...eikä kukaan edes metsänreunasta irvistele.



Aa tuuti lullaa.

torstai 13. elokuuta 2009

Vaientakaa ne saatanat

Otsikon mukailin Sven Linqvistin kirjasta "Tappakaa ne saatanat".
Seuraavia ajatuksia ajattelin aamupäivällä, käydessäni katsomassa sairaalassa erästä, Kambodzasta perheensä mukana lähtemään joutunutta, valtaapitäviä arvostelevien mielipiteiden uhria. Nuorta naista, jolta on kotimaahan pääsy evätty luultavasti lopullisesti ja jonka mieli ja fysiikka sairastaa koti-ikävän ja oudon ympäristön, sekä menneisyydessä koettujen kuolemanpelon hetkien vuoksi.

Tshetsheniassa ovat voimassa edelleen lait, joiden tulkintakoodit sähkötetään Venäjältä ja syytteet luetaan miliisiladojen takapenkillä. Jo aiemmin muualla luetut tuomiot pannaan täytäntöön arotuulten huuhtomilla kujilla, hajallaan räsöttävien lauta-aitojen takusissa tai teiden kääntöpaikoilla louhoksissa. Kohutuimmat salamurhat tehdään keskellä kirkasta päivää kaupunkien porraskäytävissä, ihmisjoukoissa tai uhrin kotikadulla. Jokatapauksessa paikoissa, joista teloitetut löytyvät maailman töllisteltäväksi kuin ammutut räkättirastaat, jotka koivistaan laitetaan mansikkamailla roikkumaan varoitukseksi muille nälkäisille.

Tshetshenian teurastajapresidentti Ramsan Kadyrov tanssii jälleen ripaskaa mielipiteidensä vuoksi murhatun toimijan ja hänen perheensä haudalla. Lie jalat tällä körmyllä kipeänä, sillä edellisistä peijaistanssiaisista ei ehtinyt kulua kuukauttakaan, ja uusia murhattaviakin listalla jonoksi asti lienee.

Zarema Sadulajevan ja Natalia Estemirovan hautakummuilla passaa Kadyrovin kaltaisten barbaarien kuseksia sillä heidän suojelijansa ovat maailman mahtavimpia tiikerien tainnuttajia, jänteviä yläruumiitaan paidatta esitteleviä panssaridivisioonien käskyttäjiä, joilta eivät pelot ja painajaiset yöunia vie, koska he tietävät auliiden pyövelien odottavan talutusnuorien jatkeina, kalashnikovit vireessä torjumaan suunsoittajien piipittävää sakkia .

Vladimir Putin ei nukkuisi öitään hyvin, jos valtakunnan politiikasta ja kansalaisoikeuksista mielipiteiden esittäjillä olisi sananvapaus, jos he saisivat elää ja puhua suunsa puhtaaksi, ja jos hän näiden aktivistien pelottoman toiminnan vuoksi uhkaisi joutua Haagin tuomioistuimen kuultavaksi. Tai maailman yleisen mielipiteen tuomittavaksi.

Ensin on tietenkin rikos ihmisyyttä vastaan täytynyt tapahtua, suuria joukkoja koskeva kansanmurha käynnistyä, että sen esillä pitämisestä, ja irvokkaiden tapahtumien juurimutiaan myöten paljastamisesta aktiiviset ihmiset ovat valmiita laittamaan henkensä likoon.

Tämä ihmiskunnalle niin tavallinen, kalmankauhea rikos Tshetsheniassa on tapahtunut, se on totta, eikä senkään sodan jäljiltä jääneiden ruumiskasojen löyhkä tule peittymään vaikka kuinka silikonilla jälleenrakennuskulissien ilmanvaihtokanavat ja ikkunat Groznyissä tiivistettäisiin. Totuuden takuunaisina toimvat murhatut toimittajat, ihmisoikeusaktivistit ja ääneen ajattelijat.
Sanon naisina, koska miehet kulkevat kylvämässä kuolemaa koska siihen heidät on määrätty, siitä heille maksetaan. Ei miehiset jänishousut kynään tartu koska kivääriä tarjotaan vaihtoehdoksi. Mies tietää, että kiväärinpiipusta kun luodin kohteeseensa lähettää, ei se paljasta liipaisimen koukistajasormen omistajaa. Kun kynällä paperille vastaavanlaisen mielipiteesi esität, joudut vastaamaan sanoistasi. Siinä rohkeus vasta punnitaan. Tämän tietää typerinkin asepuvun päällensä pukija, käskyjen mukaan kääntyilijä ja taaksepoistuja. Lepo!

Toisaalla Aasian Myanmarissa poliittinen junttaeliitti pelkää kuollakseen hentoisen Aung San Suu Kyin mielipiteitä. Koko maa on kuin entivanhainen, suomalaisen kansakoulun luokkahuone jonne psykopaatti on päästetty antamaan opetusta. Mielipiteitä omaavat seisovat nurkassa kun muovattava massa istuu kuset sukissa ja pelonpaskat housuissaan kiltisti pulpeteissaan.

Niin vahva ja pelottava on sana kun se tulee toisinajattelijan suusta. Se torppaa diktaattorin matkaan lähettämän tykinammuksen senkin jälkeen, kun sanan suustaan päästävältä on kaula katkaistu tai niskanikaman väliin on täyteinen täräytetty.

Suuressa osassa maailmaa valtaapitävät uskovat edelleen, että tappamalla toisinajattelijoitaan heidän kruununsa hohde ei himmene.

Suomessa, ja monessa niin sanotussa länsimaassa uskotaan, että palkitsemisella päästään samoihin tuloksiin. Onhan se ehkä inhimillisempi keino, mutta eri mieltä oleva, joka näin voideltuna ryhtyy käsiä nuolemaan, ei ole enää mielipidevaikuttaja vaikka siltä hetken aikaa näyttäisikin.

tiistai 11. elokuuta 2009

Yksinäisen uhma

Kävin alkuillasta joella uimassa. Katselin sitten rannalla istuen kun kesän lihottamat pullasorsat kömpivät kaupunki-ihmisten auringonottonurmikolle napsimaan ruohonkärkiä iltapalaksi. Joku tyhjänkiitäjä läpsytti puhurinlainetta pikaveneellään ja tavarajuna kolisteli kaukana takanani pitkänä vaunuletkana kohti pohjoista. Kun monena päivänä ilman isompia pilvien varjostuksia hehkunut aurinko kiertyi pitkine valoviiksineen toisten maailman kansalaisten lämmittäjäksi, nousin kulkupelini selkään ja pienen mutkan kautta pyöräilin kotiini.

Kotona liimasin käsissä kuluneen, 127 sivuisen kirjan irronneet kannet paikoilleen ja laitoin sen painoksi toisen, 192 sivua enemmän sisältävän aforismikokoelman. Vakavia asioita pohtivia lauseita molemmissa kuten olivat vakavia, uhman ja yksinäisyyden riivaamia niiden tekijätkin.

"Kukaan ei tunne kaikkia sisäisiä seikkoja, jotka tekevät jostakin ihmisestä erakon." Näin aloittaa toinen näistä miehistä pohdintansa esseessä, joka käsittelee erään kolmannen sielunveljensä yksinäisyyttä. Kirjoituksen otsikkokin on asiaan suoraan taluttava: "Yksinäisyys"

Grammoiltaan painavamman kirjan sivuilta löytyy lyhyt lause, joka laittaa lukijansa aikakoneeseen, painaa namikkaa ja vie jonnekin 140 vuoden takaiseen kirjailijan yksinäisyyteen: "Ahlqvistiläinen vaino jatkui vielä Kiven kuoltuakin."

Ajattelen yksinäisyyttä. Sitä tunnetta, joka minunkin sisälläni on aina asunut. Ajattelen Haanpäätä, Parosta, Kiveä ja E.Paasilinnaa joista muutaman rivit harvakseltaan tuohon näppäilin. Samat rivit, jotka jo siellä rannalla jonkinlaisena aihiona tukalaa ympyrää korvasta korvaan kimpoilivat.


Kirjoitustensa kautta he ovat kuolleita eläviä, yksinäisiä haudoissaankin. Minulle.


En vertaudu heihin omien kirjallisten tekojeni puolesta, mutta saman yksinäisyyden hehkun tunnistan joka kerta avatessani minkä tahansa heidän kirjoittamansa teoksen. Kuvaisin tätä tunnetta kuin olisin poikki murrettu oksa suuren kuusen kyljessä, roikkumassa vain muutaman nilaliukkaan kuoren varassa puolessa välissä runkoa ja jos oravakin oksalle hyppää, rojahdan alas eikä minua enää ole.


Kun olin ihan pieni, oli fyysinen elämä hälinää aamusta iltaan. Ainoassa huoneessa, mitättömän hirsimökin tuvassa keskellä savolaista pimeyden sydäntä, tuntui joskus, että me, sen surkeat asukkaat nukummekin kerroksittain.


Siinä ei luulisi yksinäisyyden riivaavan, mutta mitä vielä. Illalla, kun ikkunapenkillä käryävä tuiju äidin puhalluksesta sammui, tai kaasuvalo lakkasi matalan pahvilaipion koukussa tohajamasta, tunsin, kuinka yksinäisyyden peikkopahalainen käpsehti separaattoripölkyn takana kuin Punahilkkaa vaaniva susi synkän metsän polunmutkassa. Sieltä nurkasta se lähti suunnistamaan nukkuvien veljieni ylitse ja aina se minut viltin mutkasta tavoitti kyyristelemästä vaikka muitakin päitä kylmällä lattialla olisi ollut sen majoittua.


Tämä yksinäisyyden tunne on alati läsnä. Sitä ruokkii tieto siitä, ettei syö ruohoa samalta puolelta aitaa joukkojen kanssa, eikä saman auringon säteet lämmitä samalla tavalla kuin muita. En ole samaa mieltä insinöörin enkä papin, tai rakkaudesta runoilevan kanssa siitä, että maailma pelastuu. Että ihmisen peruselementti olisi hyvyys, ja että sitä siunaamassa olisivat korkeammat voimat.


Fyysinen minäni on täällä muiden joukossa, mutta se, joka sisälläni itseään ajatuksin ravitsee, lampsii omia polkujaan eikä ystävää rinnalleen hyväksy. Tai sitä ei hyväksytä - summa summarum.

Sopii kysyä, miksi niin on ja miksi niin on aina ollut.


Itse tiedän, suurinpiirtein psykologiseen ihmiskarttaan kaarta huitaisten, vastauksen, mutta selitäpä se pillastuvalle laumalle niin, ettet sen jälkeen ole vieläkin yksinäisempi.

maanantai 10. elokuuta 2009

Puheluonnos hautausmaan syntymäpäiville


Valokuva Kajaanin hautausmaan 200-vuotissyntymäpäiväjuhlilta 9.8.2009

Huhtikuussa, vuonna 1809, kun mörssärit vielä jylisivät sotakentillä ja pistimet puhkoivat sven dufien mahoja jokien silloilla, iskivät jämerät känsäkourat hakkujaan Kajaanijoen kupeessa roudasta jähmeään kankaaseen. Näin avasivat nämä uutterat, leivänkannikkansa toimellaan tienaavat kaivajat maaemon hyisen kohdun, ja kohta jo kannettiin paikalle ensimmäinen vainaja, jonka nälän kevyeksi kalvama ruppi vaatimattoman puulaatikon kera maaksi takaisin maatumaan laskettiin. Vain harmaantunut varisvanhus katseli jo viisikymmentä vuotta paikalla seisoneen kuusen latvasta, kun kuopan reunalla päät paljastettiin ja virsi veisattiin.

Näin on jälleen uusi hautausmaa syntynyt ja se kauan eläköön, sanoi kirkonpalvelija kun multaa kapustallisen arkulle nakkasi.

Sitten maan haava kiinni ommeltiin ja kumarapäiset omaiset tuohikattoisiin kömmänöihinsä metsänkätköihin vaelsivat. Mursivat he kuitenkin vielä vainajan muistoksi viimeisestä orsileivästä palasen jota laihaan sintuun kastaen jatkoivat kukin kituliasta elämäänsä rukoillen jumalaansa, joka ei kasvojaan valistanut näiden synkkien korpien eläjille vaan pelmahutti turkkinsa mustista kulmista hallan toisensa perään kaskipeltojen oraille.

Niin mitätön oli uuden hautausmaan eläjänkin taival ollut, ettei kirkonkirjoista hänen nimeään jälkipolvet voi tavata, vaikka hautausmaan itsensä syntymäpäivä tarkalleen niissä mainitaan. Ei moisen raasun vainajan nimeen aatelisarvoa kirjoitettu, koskapa ei valimossa ristinmuottia suvullensa ollut, eikä marmoriveistämöön toimituskäskyä uudesta, jyhkeästä muistopaadesta kuoleman kulkiessa pikaisesti kiidätetty.

Seuraavinakin vuosikymmeninä ja -satoina ihmisiä tänne hammastenkiristelyyn siitettiin ja synnytettiin, haudattaviksi hommailtiin. Hautausmaiden historiat kukoistivat kun kuoleman laajakaarinen viitake niitti parahiksi heilimöivää ihmisviljaa lakkaamattomissa sodissa ylitse maanpiirien. Saapui myös kulkutauteja, ruttoa ja kuppaa kulkijoiden räkäisissä nenissä sekä sotajoukkojen hikisissä, satiaisten kipeiksi imemissä nivusissa heidän töytäillessänsä rajoja siirtelemässä vallanpitäjien niitä mantereella jos toisellakin ensin karttoihinsa mielijohteistaan piirrellessä, tammitynnyreistä viiniä kippoihinsa laskiessansa.

Ja nälkä, tämä alamaisen alituinen seuralainen, riesa josta köyhälistö ei eroon koskaan tule pääsemään, murhasi miljoonittain maisten polkujen tallaajia taaten täten hautausmaiden hiljaista riemua riemuitsevat elämät.

Nälkäkuolemat viimeistään varmistivat, että tänäpänä näiden kalmistojen lehtomaiset puistot virkistävät käypäläisten mieliä kukkaloistoinensa, joita ammattiyhdistysten palkkavaatimuksiltaan oman onnensa varaan jättämät seurakuntien puutarhurit hyvinvoinninkuilun paremmalla töyräällä olevien pappiensa siunauksella keväästä syksyyn haravoitsevat, hoitavat ja vaalivat, sairainakin töihinsä toistensa kanssa riitelemään kampeavat, ja että hautausmaiden syntymäpäivinä nämä kauniit kulissit kuolemien tuskat näkijöiltänsä peittäisivät.

maanantai 3. elokuuta 2009

"Me pelkistämme, karsimme, karsinoimme, aitaamme...

...pullotamme, suljemme, nimeämme ja hyllytämme elämän. Kysy mitä vain, mitä on." Nämä Samuli Parosen sanat luin aamuni avaukseksi ja läksin matkaan torstaina, 30.7.09 klo 04.oo.


Aurinko änkesi valoaan sankan sumun sekaan selkäni takana, matkahuollon pieni kuorma-auto humahti ohitse ja hirvi, joka oli tulossa tielle, kääntyi näppärästi takasiensa varassa häviten vesakkoon.
Klo 04.30 Kainuun Portti

"Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa...", tai liimautuu eteesi kuten tämä kuva osoittaa klo 07.47.
Hylätyn muurahaiskeon kohdalla ajattelen jälleen biljoonien muurahaisten kotien hävitystä ihmisen toimien vuoksi tietäen kuitenkin, että nuo pienet elävät eri lajihaaroineen ovat olleet ennen meitä ja tulevat olemaan meidän jälkeenkin. Me vain pistäydymme avaruudellisten aikajanojen välissä mahtailemassa kusiaisille.
Variksillakin on omat marjansa. Syövätkö ne muka näitä? Tuskin sen enempää kuin koira myrkyllisä koiranmarjoja. Kaikelle pitää vain nimi olla, ihmisen mielestä.
Vielä vuosi sitten kuvasin Tunturi Tangoni varusteineen nojailemaan kylttiin, joka kantoi Piippolan nimeä. Metso ja teeri ne toisinaan istuvat puun latvassa, mutta korppiko siian sinne olisi kuljettanut että nimi seutukunnalle saataisiin? Klo 13.03
Virtaa kun saisi, niin alkaisin tekemään jotain, sanoo tämä kapine tienposkessa klo 13.04.
Piippolaan saavuttaessa on tienvarressa puupeltokokeilu jollaisia olen aina silloin tällöin nähnyt. Voiko metsää tylsemmäksi kuvitella? Millainen mieli sillä erkillä klustereineen oli, joka näitä kaavaili runsaimminkin maahamme istutettavan?
Ja Pentti sai minut riesakseen taas! Hassu pieni mies kävi jututtamassa minua kun söin eväitäni tässä kirkkopuistossa. Tarjosin hänelle mustaa, kevyttä lierihattua, jonka löysin tienvarren vanhalta kolaripaikalta, mutta kaveri sanoi: "En ota. Kullehan, kato kullehan. Minä inhoon tuommosia. Uskotko. Sanoin, inhoon tuommosia..." Hassulla miehellä oli repaleinen lippis päässään, henkselit harmaita housuja kannattelemassa ruutupaidan päällä ja kumikengät
jalassa. Ei halunnut kuvaan mukaan kun kysyin. "...e´e´ee!" mies äkisi, "...o´o´paha päivä o´. Huonot kamppeet ja parta kasvanu..." Oli kuitenkin iloinen, kun puhuin hänen kanssaan.
Pentin ja Ailin muistomerkillä ajattelin kaikenlaista. Heidän kirjeenvaihtoaan kun P oli sotatouhuissa ja rauhanajan perhe-elämäänsä. Sitäkin ajatuksen pätkä siipesi, ettei Haanpään suku suuresti itse kirjailijan ansiosta jatkunut. Tällä kohtaa soitti Kalevan verkkotoimittaja kännykkääni ja lupasi 132,22 euroa rahaa kuukauden kuvasta joksi oli valittu ottamani "luontokuva" pojastani sekä kirjosiepon poikasista hänen hartioillaan.
Seuraavaksi ajelin Leskelään. "Isännät ja isäntien varjot" saivat vahvistusta kuvaushetkellä auringolta. Eletään taas samankaltaisia aikoja joista Pentti Haanpää kirjoitti edellä mainitun nimisessä kirjassaan kolmikymmenluvulla. Aika ja ihmiset eivät muutu. Virheet toistetaan vain muotteja muokaten. Omaisuudet laitetaan uusjakoon, köyhiä kyykytetään, heikointa lenkkiä heikennetään. Keulilla olevat ajelevat Amerikan malliin Kremlin muureista vauhtivettä tankaten kun koirankoppimme jokaiselta ilmansuunnalta irvistelevät globaaliuden pelot kuin Valtimon korveneläjän piskiä sivutietä jolkotteleva susihukkanen.
Leskelässä otin torkut samalla laavulla, josta edelliskesän juhannussateessa minut haettiin läheiseen taloon katsomaan mulkunimemistä, viinaksista turtana olevia suviyön juhlijoita ja juomaan kahvia. Siitä taisin silloin mainita vain, että olo oli kertakaikkiaan "haanpääläinen."
Kun olin tarpeeksi levähtänyt, läksin jälleen tien päälle suuntana Haapavesi. Sain hetkeksi kyytiläisen tarakalleni. Harakkaa oli auto tönäissyt ja siitä sekopäisenä se lennähti tavaratelineelle kuorman painoksi. Otin siitä kuvia ja kun läksin eteen päin, harakka istui jonkin matkaa kyydissä ja jossain mutkassa se sitten sai tarpeekseen lennähtäen pientareen takaiselle pellolle. Ei se pitkäikäinen tule olemaan, ajattelin. Siipi ainakin oli murtunut ja tällaisen vammaisen känkkäsijän tahtovat lajitoverit nokkia lopulta hengiltä. Ja luonto on muutenkin ankara vajavaiselle. Klo 18.44
Haapavedelle saavuin ennen yhdeksää. Kävin kaupasta leipää, juustoa, maitoa, banaaneja ja jotain makkarantapaista evääksi ja ajelin uimaan "Kylpyläsaareen" jossa ei kylläkään mitään kylpylää ole, leirintäalue kylläkin josta varasin telttapaikan. Maksoi 5€. Siinä tapasin kittiläläisen opettajan, joka oli jo paluumatkalla ylös kesän pyöräretkeltään. Sanoi ajelleensa Tampereen seuduilla kuten useimpina kesinä ennenkin. Puhuttiin polkupyöristä, ympäristön roskaamisesta ja kaatopaikkaongelmista. Mitäs sitä muusta me joutavan kulkijat.
Haapavedellä ei ollut mitään kuvattavaa. Sieltä ei löydy selkeää keskustaa, ei penkkejä joilla istahtaa ja muutenkin tuntui takki tyhjältä. Takana helteiset 140 km, niin ei kai se ihmekään.
Pe 31.7.09
Haapavedellä olisin tietenkin voinut yöpyä siskoni luona, mutta kävin sitten aamulla syömässä siellä aamupalan ja rasvaamassa pyöränketjut. Läksin ajelemaan kahdeksan jälkeen ja ehkä kymmenisen kilometriä taivallettuani kohtasin vanhoilla, pusikoituneilla peltosaroilla latoja, niissä ja niiden ympärillä takavuosikymmenten hevosvetoisia maataloustyökoneita, jokunen saabinromu sekä tämä "tuulipuisto" josta muutaman kuvankin otin.
Betonimyllykin oli pantu viralta. Sen kytkinkannen alle ja pois pörräsi ampiaisia jonossa, joten pesänsä niillä siellä lienee. En kolistellut.
Tienro 800 varrella oli myös metsänlannoitetta 3250 kg. Ensin maaperä köyhdytetään raastamalla se kaikista metsänhakkuujätteistä, pintamaista ja kannoista paljaaksi ja sitten sinne aletaan kylvää toiselta kohtaa planeettaamme olevista ikikallioista louhittua, kemiallisesti liotettua ja tuhansissa suotovesissä uitettuja kemikaaleja... Kysyn perkele näiden luonnottomien säkkien äärellä, että minäkö ja kaltaiseni täällä vain niitä mittaamattomia, koskaan korjaamattomia virheitä mitättömien elämiensä aikana tekevät?
Sitten lähti sivutie oikealle, matalaa maastoa myötäillen, jossa tämä hauska huomautus, joka kävisi useammalle kansalaiselle huoneentauluksi sen haalistuneen, tehonsa menettäneen "Kotini on linnani" tilalle.
"Pesämaa on tästä lähtien nimeni, lausui Heikki Henrikinpoika Hautamaa 1868..." Komean kiven on Pesämaan sukuseura kankaasta kaivanut, lakki ja kaikki möhkäleellä...

Ylivieskan Vähäkankaalla poikkesin sivutienpätkälle huilaamaan ja kuselle. Kuusien kätköissä oli vanha pihapiiri. Horsmikon ja nokkosien ympäröimänä siinä lepäsivät sijoillansa joskus ammoin punamullattu, vanhempi hirsirakennus ammottavin ikkunasilmin ja pihan perällä kartanomallinen, jyrkin, kirkkomaisin lappein peltikattoinen asuinrakennus. Ovet reuhottivat avoimin saranoin, ikkunat kivin puhkottuina ja sisällä vallitsi kaaos kuin pommin silpomassa palestiinalaisessa kodissa. Vahva rakennus silti. Hirret, joita siellä täällä muun verhouksen lomasta esillä oli, olisivat kovaa tavaraa edelleenkin koska saumakatto ei ole vuotanut. Tuuletus ainakin pelasi, koska kaikki reiät olivat avonaisina. Panin merkille, että sisäovien peilitkin oli potkittu säpäleiksi.
Tuvasta ja keittiöstä keräsin kahvitteluun liittyvää tavaraa kollaasiksi eteiseen ja räpsäisin muutaman kuvan. Tuttuja kaikki tavarat omasta lapsuudestani 1960-70 -luvuilta. Sanomalehdistä päättelin tässä asutun vielä 1967-69. Elokuun 31 pv vuonna 1968 Alvari Kangas oli kirjoittanut Valittujen Palojen punaiseen almanakkaan: "Päänkipu alkoi ja..." ja 1.8: "...Tänään oli kovasti kipiä..." Sen jälkeen ei ollut enää yhtään merkintää. Oliko Alvari muuttanut pois, ehkä saviseen maahan kirkon kupeeseen tai vanhainkotiin?

"Vako-Ville" oli laitettu lepäämään eteisen korotukselle rojujen sekaan. Nimi on hauska ja viittaa tietynlaiseen mieheen joten siksi kuva. Klo 12.37
Kalajoen siltateräkseen on Miss 1981 ikuistettuna jonkun palavasilmäisen nuorukaisen himokkain ottein. Olisiko peräti viiden tuuman galvaninaula ollut työstövälineenä? Tässä ehta tyylinäyte pikkuisille spreijaajapoikasille.

Ennen Kannusta kellotti kärppä suolet ulkona asvaltilla. Ei saanut kesäänsä elellä ja poikasiaan ruokkia loppuun tämäkään, mutta monenko autoilijan yöunta moisen mitättömyyden surma häiritsisi...
Kovin pieni on:

Kun kieltämme on vasta opeteltu kirjoittamaan enemmälti nykyisenmallisesti, ovat tuotokset hautakivissäkin olleet aikaansa kuvaavia: "Tässä Lepäävät kappalaisenA.L.Cummeruksen lapset GUSTAF GEORG Kuollut 13/3 1849 1den vuoden ja 1den kuukauden ijässä ja SOFIA AUGUSTA kuollut 4/12 1859 8san vuoden ja..."

Tieliikenteen uhriluku paisuu Kokkolan rajojen sisälläkin...

Käläviä kauhistutti tästä suunnasta kohdattuna! Mikä rumilusrakennus tienvarteen onkaan roiskaistu. "Best Hall!", karjaisee mainosteline. Itsekin olen ollut kokoamassa tämän firman tuotetta Turun satamassa kerran, mutta on nyyhkäisten todettava, että satamien ja muiden tuotantolaitosalueiden ollessa katseelle hirveitä ympäristöjä, ei firman kotikonnuillakaan sen innovaatio kenenkään esteettistä silmää hivele..
....uhriluvuista edelleen mainitakseni....

Jättiläisen polkumakone. Tämän takana häämöttää vasemmalla kädellä huollettu "automuseo" ja kanikopperoilla varustettu "kotieläinpiha". Huh pärkkele! Ovatkohan terveysviranomaiset tai eläinlääkärit tarkastaneet paikan milloinka viimeksi?
Rytimäen tienhaarassa on ainakin kerran rytissyt haulikon laukauksen verran ja ruotsinkielinen i on saanut pisteen vartaloonsa.
Kun läksin Kokkolasta la-iltana siinä klo 19.30 ajelemaan takaisin päin, oikaisin Museon tienhaarasta Peltokorven kautta Kälviälle.
Mukava reitti ajella. Useassa paikassa röyhysi piipuista saunojen savut. Jossakin näkyi ihmisiä terasseillaan paitasillaan istuksimassa. Erään rivitalon terassille kokoontuneella seurueella oli naurattava olo ja joitakin lenkkeilijöitä koirineen lampsi jalkakäytävällä. Vattuja olisi ollut poimia asti tienvarsilla, mutta mustikoita en erottanut kuin muutamissa mättäissä siellä täällä. Hallaiset aamut taisivat sopivasti kukinta-aikaan käväistä lävitse maan?
Kälviällä, Peltokorven kyltin seutuvilla oli pystyssä kaistale vanhahkoa metsää ja se miellytti silmääni vaikka se valhekuva vain olikin.

Käläviä on ihan eri näköinen tältä suunnalta tultaessa. Eivät notkauta polvia pressuhallien rumilukset ja sattui vielä ilta-aurinkokin sopivasti kirkonkupolia valaisemaan.
Tämän miehen, Kauno Kleemolan, määräsi Kekkonen syntymävuotenani 1958 muodostamaan hallituksen. Maalaisliiton mies epäonnistui siinä ja V.J Sukselainen sai ruveta hommaamaan uutta. Merkittäväksi henkilöksi käläviäläiset ovat hänet arvelleet kun on patsaaseen ikuistettu. Mitähän se tuo pronssikiekura pään yläpuolella markkeeraa?
Nälkään nääntyneille on laitettu muistokiviä milloin minnekin ja vuosiluvut ovat usein erilaisia. Jossakin on kuoltu ruuan puutteeseen vain yhden vuoden aikana, mutta esimerkiksi Käläviällä 171:n vuoden ajan. Mistä ilmiö kertonee? Valehtelustako? Kaunistelunhalusta?
Kälviällä on eleskellyt myös "tietowiisauden maisteri". Siinä hywä titteli monelle nykyisellekin besserwisserille.
Mäessä on ollut rako Kannuksessa. Siinä on ollut Vako-Villelle hommia.
Kannuksen lävitse virtaili Lestijoki jähmeänä kuin edellisen lama-ajan puolivaloilla ajellut ministerimme Esko Aho, joka on lapsena uittanut kulkusiaan tässä harmaassa vedessä. Sillan alla näytti, ettei vesi tiedä, mihin suuntaan lirittelisi ja siitä putkahti mieleeni Gambrigdessäkin luennoinut maalaisliiton, eekäku keskustan mies.


Sinikattoisen talon aidalle oli istutettu puisia lintuja. Niitä oli mukava katsella hetken aikaa lähdettyäni Kannuksesta jossa vietin sateisen aamuyön tunnit radan varren hylätyn rakennuksen pitkän lipan suojissa. Nukuinkin ihan kohtalaisesti seinänvierustan hiekalla sadevarusteisiin kääriytyneenä, kevytpatja alusenani ja makuupussi kääröllä tyynynäni. Tällaiset yöt kuuluvat köyhän pyöräilijän elämyksiksi. Ne ovat mauste unille ja ajatuksille. Ei tämänmallisessa päässä tapahdu mitään viiden tähden makuupaikoilla hajustettujen lakanoiden välissä.


Kymmenisen kilometriä ennen Sievin kirkonkylää kurvasin merkitsemättömälle levähdyspaikalle jonka varustetasoon kuului olohuoneen sohva. Sen takaa horsmikosta nostin selkänojalle jonkun "Punahilkan" pusakan. Sen taskussa oli pyörän avain ja toisessa tyttöjen kello, jonka viisarit olivat kynänmuotoiset. Myöskin varanepparit olivat tallella. Takki on siis ollut aika uusi, kun se on heitetty menemään. Tuli dekkarimaisia ajatuksia mieleeni, jospa kyseessä on jonkun kadonneen henkilön viimeiseksi jääneitä tavaroita? Takin maastossaolon ajaksi määrittelin joko aikaisin tämän vuoden keväästä tai korkeintaan edellisestä kesästä olevan ajan. Ajattelin jopa, että minun olisi syytä ilmoittaa löydöstäni viranomaisille.
Kello on tallessa jos joku kaipailee. Takki ja pyöränavain jäivät sohvan selkänojalle.


Sievin vanhankirkon hautausmaalla Oskari ja Alma Verrosen kohdalla ajattelin tietenkin kirjailija Maarit Verrosta. Mietin, onkohan hän näiltä kunnailta kotoisin koskapa hautausmaalla oli muidenkin verrosten hautoja. Ei Verronen ainakaan omani sukunimen laajuinen levinneisyydeltään ole. (Tarkistin kotona: M.Verronen on syntynyt Kalajoella)

Alopaeuksenkin nimi on monesta asiayhteydestä tuttu. Kettusia taitavat vain olla nykyään kaikki sen suvun jäsenet?


Jyringin mutkan pyöräilin säästyäkseni edes hetkeksi maatalousmessuille Kokkolaan huristavien autoletkojen lakkaamattomalta melulta. Kävinhän siellä minäkin lauantaina, mutta niistä nyt ei ole mitään kerrottavaa. Koneet vain suurenevat, navetat ja lehmien utareet laajenevat eikä tämä sonnassa rämpivä laji ymmärrä ahneutensa mittaamattomuutta silti. Olen viimeksi käynyt 1970-luvulla Joensuussa samaisilla markkinoilla eikä ihmisten vellominen makkarakojujen, koneiden ja lehmänhäntien väleissä ole miksikään muuttunut.
Se, että lasten pomppulinnaan pääsymaksu olisi ollut 3 euroa/10 minuuttia mietitytti eniten; onko niinkään pieni asia suhteessa mihinkään kohtuullinen?


Sievissä on pirteän värinen kirkko. Kaunis.


Sievin museossa oli mukava käydä. En useinkaan niihin enää nykyisin poikkea, mutta iloinen tyttö ovelta sanoi, että tervetuloa ja siksi menin. Puinen polkupyörä oli hauska, ja sitä mietittiin, että onpa kapeapyllyisiä olleet ruuhentarvitsijat joskus muinoin. Yläkerrassa oli myös jokin kouluopetukseen liittyvä numerotaulu jossa numerot olivat äkkiä katsottuna kummallisessa järjestyksessä. Taululle ei ollut museossa selitystä. Arvoitus se tälle pirteälle työntekijällekin on vielä toistaiseksi.
Vanhan Suomen kartan äärellä ajatus käväisi siinä mahdollisuudessa, että olisi se mukava ollut pyöräillä vapaassa Karjalassakin, ja miksei myös Petsamossa, siellä Erno Paasilinnan kotiseuduilla jotka nyt ovat toisen valtion raiskattavina.


Sievistä lähtiessäni lötkötti pyörätiellä neiti Kyy. Ajattelin sen heti neidiksi, koska se sähisi kuin teini-ikäinen tyttö ja yritti kuitenkin saada itsestään muodostumaan sydämenmuotoista kuviota kuumalle asvaltille.








Nivalaa lähestyessäni liikenteen uhriluetteloni sai lisämerkintöjä. Sammakko oli litistynyt kesken hypyn, räyskästä ei ollut jäänyt jäljelle kuin siipi ja harvinaisempaa lumikkoakin oli nopea loppu kohdannut.
Evääksi ostamani Järvenpääläisen Wursti Oy:n "GRILLIHÄRKÄ" osoittautui tuoteselostetta tutkittuani loppuunlypsetystä naudasta siivutetuksi huijaukseksi. HÄRKÄ-nimellä luodaan vain mielikuva nuoresta, mureasta mullikasta ja saadaan panna paketille puolet liikaa hintaa. Harvoin tulee moisia edes ostettua eikä seuraavaa kertaa enää tulekaan. Sama saatana laittaa jotain jauhoista lauantaita leipäpalasensa lisukkeeksi.

Nivalassa ehdin ennen rajua sadekuuroa juuri ja juuri kuvata kukkameren ja valkeat ristit jotka muistuttavat aina niistä turhista uhreista, joita ihmisten väliset vihanpidot ovat aiheuttaneet. Nivalassa oli äskettäin pystytetty muistopaasi Kälviän tavoin nälkään kuolleille ja sen mukaan oli Nivalassa kuoltu vain vuoden ajan kun jauholaarit olivat tyhjentyneet.

Nivalasta muistin, että kävin muutama vuosi sitten katsomassa vuoden 1932 konikapinasta kertovan Pula-oopperan. Seuraavaksi voisivat tehdä Nälkä-oopperankin, sillä pulaahan yleensä seuraa pohjaton nälkä joka kiduttaa, luo epäjärjestystä, masennusta ja lopulta tappaa kokonaisia kansanosia vaikka maailmankatoilla samaan aikaan viettää ihmisen läskimöhkäleitä elämää, jossa puute ja kurjuus on tyystin tuntematon käsite.





Loput valokuvat ovat Pentti Haanpään Korpelaisesta jonne viimeinkin sain itseni vääntäytymään. Siellä välkkyi ilta-auringossa Lamujärvi johonka kirjailija muikkujen seuraksi sukelsi. Kankaalla kypsyivät harvalukuiset mustikat, paarmat pörähtelivät ja itikat inisivät kuten ne aina ovat pusikoissa inisseet. Katokseen oli laitettu reikäpohjainen vene kumoilleen. Mitään lappua ei kuitenkaan ollut siitä, että onko se sama vene, jolla PH viisikymmentäneljä vuotta sitten viimeiselle soutumatkalleen läksi.
Samapa se sille.
Tämäkin pienoinen retkeni on tehty ja painan sen jonnekin muistojen joukkoon takaraivon tienoille. Ajattelen, että jos lähtisin valmismatkalle ylitse maailman lentäen, rahatukkojen tursutessa taskujensuilta, niin saisinko yhtä paljon ajatelluksi kuin tällä reissulla?