sunnuntai 23. elokuuta 2009

Pyöräretki lähimaastoon

Läksin kotipihan hiekkalaatikolta polkemaan eilenaamulla klo 07.20. Aurinko oli hätyytellyt sumuhaituvat pois ja kirkasteli jo ylhäällä. Harmittelin ajatuksenhäivän verran, että olisin voinut suoriutua matkaan aikaisemminkin.
Kiersin kauppatorin kautta kaupungin halki menneinä vuosikymmeninä kulkeneelle, vanhalle 5-tielle. Torilla oli varhainen muikunmyyjä farmarinsa takaluukku selällään puolenkymmentä asiakasta ympärillään. Muutamia eläkeläisäijiä istui jo kahvion katoksessa odottelemassa sen avautumista ja lihavia pullasorsia kallisteli Pietari Brahen patsaan kukitetun jalustan lähellä, pensaikkojen katveessa nurmikolla.
Heinisuon huitteilla, jonkun omakotitalon grillikatoksessa kaksi nuorta miestä kallisteli krpulakaljojaan ja möläkehteli siihen malliin, ettei eiliseniltaisetkaan olleet vielä päistä haihtuneet.
Uudemmalla, kaupunginosien väleihin halkaistulla valtaväylällä alkoi liikenne kiivastua. Panin merkille, että Vartiuksen tullinpuomien takaa tulleet naapurivaltakunnan ostosmatkailijat olivat lähteneet liikkeelle anivarhain ja työntelisivät kohta täyteen lastattuja kauppakärryjään prismojen hyllyjen väleissä, autotarvikeliikkeissä ja vaatekaupoissa. Moninkertainenkohan suomalaisten maksama sotakorvausten määrä olikaan venäläisturistien, ja näiden ostosmatkalaisten mukana tullut suomalaisten liikemiesten hyppysiin takaisin? Luin siitä joskus arvion, mutta enpä sen enempää asiasta muista.
"Istu mun naamallein rakas -mut elä pierase!", luki tienvarren levähdyspaikalla, sotkuisenruttuiselle kuittilappuselle tuherrettuna. Kuin Gösta Sunqvistia koe-eläinpuistossa: Hähähää...errkele, kato...
Pyörämatkani suunta oli siis Ristijärvi, keltapuna-väritteisen julistetaulun mukainen hyvän iän yllätyskunta jonne kuvan heilimöivän ohrapellon laidasta hurauttaisi autolla kahdeksassa minuutissa. Pyörällä siihen kuluu melkein tunti.
Tämän tunnin aikana ehtii ajatella mainostaulun viestin jotakuinkin puhki.
Kuva hyväkuntoisesta, harmaapartaisesta ukista, noutajakoirasta, nuoresta neidistä ja eläkeläisrouvasta ei kerro yhtään mitään siitä todellisuudesta, jota "Seniorikyläksi" konsulttien lanseeraama, 16oo asukkaan kunta tätä nykyä todellisuudessa on.
Ristijärven lyhyt historia on äkkiä karkeaan kuvioon piirretty. Se on ollut kalastusta, metsästystä, sekä viljaisakin niin pirttiviljelyn suhteen kuin muutoinkin. Enimmillään 5-6:n tuhannen asukkaan kunnassa on purtu pettua, kirottu herroja ja ryssiä, oltu maalaisliittolaisia, kommunisteja ja ristitty käsiä Jumalan, isänmaan ja avuttomuuden tunteen nimeen aamen. Täältä on viety elämänkekäleitä niin eteläisiin maammeosiin kuin myös Ruotsiin ja Amerikkaan. Korpimetsien laaksot ja kukkulat on ainakin pariin kertaan, kuin itsenäisyyden julistukseksi paljaiksi parturoitu. Niistä saadut rahalliset voitot ovat storaensot, kaukojorviset ja UP-ämmät ripotelleet sitten maailman pörsseihin niin, että nyt niillä saaduilla korkoroposilla rakennellaan tehtaita kaukomaiden eucalyptysplantaasien viereen eikä suomalaismetsien korpeimme kuiskintojen muistoilla enää edes perseitä kotimaassa pyyhitä.
Tunnin pähkäilyni tulos on, että "Seniorikylä"-hanke on vain harhaanjohtavaa rokonarpisten isänmaankasvojen pakkelointia, vain mainostaulu metsänlaidassa, hetken heilimöitsevän ohrapellon ojanpenkalla. Kuin auton alle jäänyt jänis varisten nokittavana asvaltin reunalla.

Ristijärven kirkonkylän sivuutin vain tienvarren marketissa evästäydennyksellä pistäytyen, kinkkuleikkelepaketin ja jäätelön ostaen. Kymmenisen kilometriä poljettuani kurvasin Jokikylässä Kirnukosken 1920 tai 1930 -luvulla rakennetulle kaksikerroksiselle sillalle jonka yläkerrassa enää hyvin vähäisessä käytössä oleva rata huilaa kohti Kuusamoa ja alakerran tie tekee lenkin muuten vain huvikseen ei mihinkään. Siltalankut on uusittu joskus moottorisahakaudella sahausjäljistä päätellen, sanoo kirvesmies sisälläni, mutta teräksiset niittiliitokset tulevat jyhmöttämään vielä satoja vuosia näissä rakennelmissa, on ne niin Eiffeltornimaisen lujan näköisiä, kuin eilen paikoilleen tuotuja.
Otan palasta, juon termoksesta kahvia ja vesikin maittaa. On lämmintä. Joku laittaa savustimeen tulet joenvarren mökin pihassa ja kohta tulee katajainen tuoksu tuulenvireen mukana nenääni. Nuori tyttö pöräyttää skootterilla sillan kautta vitostielle. Kohta punainen Opel ajaa ympyrää uuden sillan kautta ja takaisin. Kaksi, vain eteensä katsovaa, aika paksua ladya siinä on ajelulla, mutta mikä ajelun tarkoitus oli? Oliko ne ohitse kulkevia entisiä Jokikylän asukkaita, jotka verestivät muistojaan edes paikalle pysähtymättä, rinkiä ajaen?
Sama se sille.
Käyn lepikossa kyykkykakat. Vesakkoa on raivattu harvemmaksi ja raivaajalla on ollut alkoholipitoista janojuomaa risukkoon jätetyistä puteleista päätellen. Kohta jatkan matkaani koukaten lakkautetun Jokikylän koulun lähitse. Kun nykyinen vaimoni on ollut ala-asteikäinen, on hän aloittanut koulunsa täällä. Kertomansa mukaan hänelle jäi koulun alkuajoista hyvät muistot. Hän on sen ikäinen, että uudet tuulet kansakoulujen muuttumisesta peruskouluiksi ovat puhallelleet silloin jo jonkin aikaa. Nurkkaan häpeämään ei ole enää saanut laittaa ja opetettavaa on pitänyt muutenkin huomioida.
Toisin kuin minun koulun aloittamisaikana vielä 1960-luvulla, huokaan ajatuksissani. Tai sitten minä vain satuin syntymään kuntaan, joka veti puoleensa juuri ja juuri opettajaseminaarinsa Hämeenlinnassa läpäisseitä, sodissa katkeroituneita kapiaisia. Yksisilmäisiä perkeleitä lapsen havainnointikyvyillä ajateltuna.
"Mummolaan kun pyöräilemme, pilvenhattaraa ei näy..."
Salokylän tiellä tulevat vastaan mummolaan jo edeltä autolla menneet mukulani ja saan näin seuraa loppumatkakseni.
Lasten siinä hiekkatiellä pyöräillessä en malta olla ajattelematta niitä vuosikymmeniä, joita tämänkin metsätien varrella olevat asukkaat ovat asuneet, ja että kuinka tavallinen on tämä kesäinen näky joskus ollutkaan.
Nyt paristakymmenestä tienvarren talojen asutustilasta vain alta kymmenessä joku asuu, joista loppumatkaansa kulkevia eläkeläisiä valtaosa. Yksi tai kaksi jotenkin kituroivaa maatilaa on jäljellä, lopuissa heinikoituneiden pihojen kätköissä olevissa tönöissä muutamia kesäisiä käväisijöitä jotka tuskin uskaltavat rapistuviin pirtinuuneihin tulia viritellä.
Mummolan tienhaarassa maitolaiturin kynnyksen lävitse on pujouttautunut koivuntaimi. Vieressä oleva kuusi kasvaessaan tönii laiturinrippeet nurin, mutta luulen, että ukki tai veljensä korjaavat vielä tämän kunhan muilta toimiltaan ennättävät.
Mummolastakin on karja hävitetty pois, vain puimakoneelle pidetään sen verran pellolla viljaa, että se kannattaa tavan vuoksi käynnistää. Pottua, porkkanaa ja muita kasvimaan tarjontaa on tähän asti maa tarjonnut tällä hallalta suojassa olevalla maatilalla. Yksi asia, jota olen aina ihaillut, on, että aukkohakkuisiin täällä ei liiemmälti ole koskaan sorruttu. Vanhaa, hoidettua metsää, jota nyt ei maailman mittakaavassa suurensuuresti ole, on mukava katsella. Miksi tämänkaltainen metsienkäsittelymalli ei maailmanahneille sopinut? Miksi piti ruveta raiskaamaan ja ryöväämään niin hirvittävällä volyymilla ainoaa asiaa, josta näillä leveyspiireillä kaikki sen eläjät olisivat voineet hyötynsä hakea?
Mr G, minun nuorimmaiseni työnteli äitinsä lapsuuden aikaista polkupyörää mummolan nurmikolla. Isommat lapset hilskasivat muuten, pelasivat jalkapalloa ja kirmailivat hyvin hoidetussa pihapiirissä.
Ajattelin jotain pihakeinussa kiikkuessanikin, palautuessani 65:n kilometrin polkemisen aiheuttamasta, lievästä väsymyksestä. Mietiskelin siinä, hikisiä sukkia riisuessani ja varpaita tuuletellessani, että miltähän ukista ja mummosta lasten elämänriemun seuraaminen tuntuu, millaisina muistuvat mieleen menneet vuosikymmenet omine lastenkasvatuksineen.
Ei ehkä ole vaikea asettua heidän tilanteeseensa. Arvailen loput.
Olin saapunut mummolan pihatielle siinä puoli kahden aikoihin. Levättyäni tarpeeksi ja saatuani täydennystä retkieväisiin, läksin oikaisemaan metsäautotietä pitkin Hyrynsalmelle päin, takaisin vitostielle ja kohti Oulujokiyhtiön vuonna 1961 valmiiksi saamaa Seitenoikean patoa jonka kuvaaminen osoittautui kovin ongelmalliseksi siitä kulmasta, josta reittini kulki. Pari kuvaa kävin alapuolelta näpsäisemässä, mutta eipä tämmöiset rakennuskuutiot kummoista elämystä minussa aikaan saa. Se, että joku Vennamo, lie vaikka Veikko, on oman nimensä tielle saanut, saattaa merkitäkin jotain. Liekö V.V. ollut vaikuttamassa jotenkin näidenkin seutujen asutustilallisten historiaan?

Silmäähiveleväksi tarkoitetulla arkkitehtuurilla ei koskaan ole ollut tällaisten työmaiden suunnittelussa sanansijaa. Vain käytännöllisyys on ratkaisevassa asemassa. Ja jos oikein kriittiseen ajatteluun aikalaiset (tai ihan siinä kuoleman tiimalasin kääntämisen jälkeisessä hämmennyksessä hännystakin lievettä nostelevat) kykenisivät, niin tuskinpa montaa Alvar Aallonkaan luomusta kauaa puskutraktoreilta säästeltäisiin. Murskattaisiin äkämystyksissään helsinkiläisille kalliiksi tullut Finlandia-talokin vääntyilevine marmoreineen kohta valmistuvan musiikkitalon kivijalan täytetarpeiksi.
Toisin on vaikkapa tämän, 1926 paikallisten kivimiesten taidonnäytteen laita. Sen arkkitehtuuri, lujuus ja käytännöllisyys ovat jotain ihan muuta, kuin elottomat vesisilmät teiden alitse, joita betoniputkilla äkkiä aikaan saadaan. Kuvat otin Ristijärvi-Hyrynsalmi välillä olevilta silloilta, joista toinen, Möykkysenjoen silta on oikein Museoviraston suojelukohde.

Ansaitsi ottaa kuvan, niin maanläheinen, kaunistelematon nimi jollakin pusikon takaisella on.

Vielä haamuillaan olevan pottukuopan sisäänkäynti metsäisellä taipaleella toi mullanhajun sieraimiini. Muistot siitä, kuinka samanoloisesta montusta piti talvella, ja ehdottomasti vain lauhalla ilmalla, nopeasti toimien, käydä juureksensa tempaisemassa peltisankkoon ja töytyyttää kiireesti tupaan lämpimään. Lumi luotiin yleensä takaisin eristeeksi ja kun uutta lunta satoi, oli paikka kuin siltä kohtaa ei olisi hiiri hyppyään hypännyt.

Pottukuoppa oli toisella puolella tietä kuin tämä, hieman saneeraustakin kokenut hirsitorppa. Kooltaan sekin oli kuin lapsuuteni koti, mutta huomattavasti parempikuntoinen ainakin ulospäin. Pihapiiriin joskus kuulunut vaja sen sijaan on ilmeisesti tehty 1960-70 -lukujen pikkufiiuille tai kuplawolkkareille ja tarkoitettukin vain pahimmaksi tuulen- ja pakkasensuojiksi kun sen aikaisissa autoissa eivät vielä olleet yleistyneet moottorinlämmittimet. Ja kaasullakos lämmitit, häh?

Savusauna on jälkeenpäin tehty uloslämpiäväksi. Kaivo oli siinä ihan lähellä jota ei tämän päivän rakennusperiaatteet hyväksyisi.

Harvinaisen tukevasti syöneen, hyvin eläneen oravan elontie päättyi Möykkysenjoelle sillä aikaa, kun kesäasukkaat lämmittivät lauantai-illan saunaansa läheisellä, järvelle päin viettävällä keitaallaan.

Lähestyessäni Ristijärveä, nyt toisesta suunnasta, lähtee hiekkaisella kummulla sijaitsevalta hautausmaalta vanhempi nainen, menee P-paikalle punaiseen tojotaansa ja kun ajaa ohitse, veivaa hän ikkunaa vaivalloisesti auki sanoen, että saapi siellä käydä valokuvaamassa lähempääkin.

Neljäkymmentäyksi vuotiaalta Ristijärven sillalta katselen tyyntä vedenpintaa jossa irtosaari kelluu koivuineen, toisaalla kaksi ihmistä nousee vedestä alastomina kotirantansa laiturille, varikset istuvat rivissä sillankaiteella lokin tarkkaillessa maisemia katulampun päällä.
"Vielä on kesää jäljellä".
Ajelen hiljaksiin kylän keskustaan. Työnnän hentoiselta tuntuvan kirkkoaidanportin auki, koska sisäpuolella on penkki, jossa arvelen olevan hyvä laittaa suolenmutkaan leipää ja kahvia.
Pihasta on joskus kaadettu valtavankokoinen kuusi ja sen päälle aseteltu kukkapata on saanut tuekseen sienikasvuston. Tilataidetta kenenkään tilaamatta.

"Nuorukaiselle kuuluu kuolla puolesta maansa ja heimonsa" lukee graniittijalustassa. Niinköhän se tarkoitus olisi?
22 -vuotias Eetu Taavetti Oikarinen, kuuluiko sinun kuolla puolesta maasi ja heimosi? Ymmärsitkö edes kupletin koko juonen kun tarjottuun kivääriin tartuit?
Näitä kysymyksiä saa esittää kaikkien suomalaisten kirkkojen katveissa, hautalehdoissa ja muistopaasien äärellä.
Nuorukaisia on maailmansivu laitettu tuhoutumaan sotakentillä vedoten heimoon, uskontoon, isänmaahan, esivaltaan ja hallitsijaan. Nuorukaiset ovat nurisseet, itkeneet ja lähteneet. Vaihtoehtoja ei ole tarjottu minkään maan kansalaisille eivätkä minkään maan nuorukaiset ole joukolla heittäneet aseitaan kekoon sanoen, tapelkaa keskenänne yläkerran isännät, myö lähetään saananlämmitykseen, perkele!
Kun nyt katsoo tätä maailmaa, jonka puolesta eetutaavetit on uskoteltu itseään tapattamaan, voi ihan reilusti vittuilla isänmaidensa kauppiaille sen kustannuksella, kuinka epävarmaksi he ovat maailman tavallisen tallaajan elämisen ja olemisen tehneet päinvastaisista vakuutuksistaan huolimatta. Lähtisivätkö eetutaavetit nyt näitä risukoita puolustamaan jos käsky kävisi? Kannattaisiko heidän lähteä? Nyt tiedämme enemmän, mutta auttaisiko se sodanvastaisen viestin perille menossa?
Ilta alkoi vähitellen hämärtyä kun klo tällä kohtaa oli 20.40 ja pyörän mittarissa jotain yhdeksänkymmentä kilometriä.
Eikä edellisestä pysähdyksestä ehtinyt kulua pariakymmentä minuuttia, kun tiellä levitteli kauniita siipiään nuori kanahaukka -vainaa, turha liikenteen uhri ja uljaampi metsästäjä kuin metsäautotien päässä, näköetäisyydelle kulkupelistään nuotion valmiilla sytykkeillä sytyttänyt lenkkimakkaran käristäjä. Se essonbaarien äänekäs vatsastapuhuja, joka sanoo rasvaisen sydämensä kyllyydestä vihaavansa kaikkia metsänpetoja, eritotenkin kanahavukoita ja susia, saatana! (Korjaus 8.9.09: Tarkastelin päivänvalossa pakastimessa olevaa lintua ja huomasin erehdykseni sen tunnistamisessa: Se onkin hiirihaukka.)

Vielä, ennen pimeän täydellistä laskeutumista oli levähdyspaikalla käynyt joukko venäläisiä naisia, jotka ennen tullia ovat riisuneet seksikaupoista hankkimiensa dildojen kääreet. Selittävät sitten luonnollisesti kujerrellen, jos tullimies sattuu kysäisemään, niiden olevan vain omaan käyttöön tarkoitettuja välineitä, ja mukana siksi, että ei ilman niitä jaksa naapurimaan keikkaa tehdä. Ja onhan se mahdollista, että tarkoitukseensa varatussa paikassa ne kulkeutuvat kepoisesti tullitta rajan ylitse...
"Yö jo laskeutuu/huomaatko/tuolla palaa purppurarovio/tuuli vastainen/nyyhkytys sen/polku kuoppainen/kuin pelto savinen/sanoja vieraita/minulle puhutaan/sinne sanojen tupaan käyn mä kuolemaan/ruoho keltaista on/kaikki palaa/mua ei näy/kaiken peittävä on/pimeys!" Vladimir Vysotski/Mika ja Turkka Mali.

Kotona klo 23.40, kilometrejä 139.

4 kommenttia:

Avatar kirjoitti...

Onpa tullut taas kilometrejä mittariin sinulla, Valto. Ja mielenkiintoista kuvausta kuvien kanssa. Luin tarkkaan ja tuttuja asioita tuli tämän tästä vastaan.
Melkein joka kesä on käyty niissä maisemissa. Ajeltu samoja teitä, joita sinä pyörällä.

Ihmiset siellä Kainuussa ovat ihan omaa luokkaansa. Kieli, jota puhuvat, on herkullista ja mehevää. Pottumaito hyvää ja juustoleipä. Ja olen minä kerran lakkasuollakin ollut. Hurja, mikä määrä itikoita, lämpäreitä ja hetteitä. Naavaisia kuusia ja mäkäräisiä.
Parasta minussa on Kainuussa taivas. Sitä on paljon enemmän näkyvissä kuin täällä etelässä. Iisalmen jälkeen ne alkavat, vaaramaisemat, ja kun sinne asti päästään, miehen silmät kirkastuvat. On kulttuurielämäkin siellä jonkun verran tuttua, mutta enimmäkseen on siellä tullut lomailtua. Vieraanvaraisia ja tosi mukavia ihmisiä siellä asuu. Minä olen siellä vähän muukalainen, mutta mies on siellä kuin kotonaan. Sillä on juuret siellä.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Jep Avatar! Yhden pv:n pyöräretkeksi ihan kova suoritus, minulle.

Ajaa jotkut 200 km:ä ja ylikin, mutta ei se ehkä retkipyöräilyn tarkoitus liene. Tasan 100 on hyvä lukema, ehtii vähän tutkia paikkojakin, ja ajatella, kirjata jotain ylöskin sekä töllistellä muita kulkijoita. Riippuu paljon ilmasta, vuodenajasta jne. Sanoisin, että tuntivauhdiksi laittaisin enintään 15 km. Tinkiä siitäkin pitää jos jotain mielenkiintoista reitillä ilmenee.

Pyöräilin aikoinaan Tampereen ympäristössä jonkin verran ja kyllä sielläkin äkkiä pääsi taivasta laajastikin näkemään. Ja Hesassa, Vantaalla.., joka paikassa ovat Suomessa "metsät" (entiset) lähellä. Valosaaste tietenkin pilaa satojen kilometrien matkalta tähtitaivaan kirkauden.

Ihan pohjoisessa taas ei koskaan voi ennalta arvata, että herääkö aamulla nenä kuurassa kanervikosta vaikka illalla helteessä köntsälleen köllähti.

Kerran Kittilässä, kevätiltana töistä tullessani näin merkillisen valoilmiön joka oli yhdistelmä aurinkoa, lunta ja illan hämärtymistä. Luulin sillä sekunnin sadasosalla ymmärtäneeni Reidar Särestöniemen taulujen värejä edes vähän. Sen hetken kirjasin johonkin päiväkirjoistanikin.

Muukalaiseksi minäkin itseni täällä koen, kuten niin olen tuntenut melkein kaikkialla. Kotoaan kesken kehityksen poisjoutuneet kokevat usein niin, ainakin sisimmässään. Olen jututtanut aika montaa kotoaan poismuuttanutta elämäni varrella. Voi olla, että ikänsä syntymäseuduillaan asuneet kokevat muuttamisen muualle vielä raskaammaksi.

Siksi ymmärrän, yritän ainakin ja haluan ymmärtää, jonkin verran kaukaa maailmalta, ja maailmalle, erinäisten syiden vuoksi pois muuttaneita.

Tutustuin nuorukaisena ollessani eräällä paikkakunnalla karjalaissiirtolaisiin ja heidän seurassaan tuli aina tunne, että he eivät ole oikein kotonaan vaikka olisi ollut talot, tilat ja perhe ympärillä.

Ne tilanteet tosin ymmärsin täysin vasta jälkeen päin, "isompana" ollessani ja pohtiessani omia yksinäisyyden -outouden- tunteitani.

Nyttemmin, kun olen tutustunut globaalin maailman pakolaiskysymyksiin itse pakolaisten seurassa aikaa vietettyäni, heitä haastateltuni ja heihin ystävystyessäni, ymmärrän ehkä välittömämmin, kouriintuntuvammin monia asioita.

Sinulla on muuten samanvärinen vaate profiilihahmollasi kuin eräällä somaliystävälläni joka muutti täältä Espooseen. Kun se juhla-asu oli hänellä yllään, hän oli niin mykistävän kaunis, että vanhankin rintaa oikein kylmäsi.

Ja tästä taas alan ajattelemaan, että mitähän hänelle kuuluu kun viime soitostakin on kulunut jo pari-kolme viikkoa? Hänen tarinansa kotoa Mogadishusta lähdön syistä ei ollut kaunis. Se tarina pyöri päässäni monta päivää kun ensin haastattelu kesti kolme tuntia...

No, mutta se on sitten jo toinen, tai kolmas, aihe tähän yhteyteen.

Hannele mummu kirjoitti...

KIva reissu, meillakin pieni polkupyörä menossa kolmannelle sukupolvelle.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Hannele mummu, hyvä että retkeni kuvaus kelpasi. Kiitos käynnistäsi, kommentistasi ja tervetuloa uudelleen.

Itse harmittelen sitä, että kuvat ja tekstinmuokkaus eivät synkkaa näissä blogijärjestelmissä. Ei mene mieleisekseni kappalejaot jne. sitten niin millään!

Toivottavasti se ei häiritse blogini lukijoiden mahdollisia lukuelämyksiä.