"Me pelkistämme, karsimme, karsinoimme, aitaamme...

...pullotamme, suljemme, nimeämme ja hyllytämme elämän. Kysy mitä vain, mitä on." Nämä Samuli Parosen sanat luin aamuni avaukseksi ja läksin matkaan torstaina, 30.7.09 klo 04.oo.


Aurinko änkesi valoaan sankan sumun sekaan selkäni takana, matkahuollon pieni kuorma-auto humahti ohitse ja hirvi, joka oli tulossa tielle, kääntyi näppärästi takasiensa varassa häviten vesakkoon.
Klo 04.30 Kainuun Portti

"Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa...", tai liimautuu eteesi kuten tämä kuva osoittaa klo 07.47.

Hylätyn muurahaiskeon kohdalla ajattelen jälleen biljoonien muurahaisten kotien hävitystä ihmisen toimien vuoksi tietäen kuitenkin, että nuo pienet elävät eri lajihaaroineen ovat olleet ennen meitä ja tulevat olemaan meidän jälkeenkin. Me vain pistäydymme avaruudellisten aikajanojen välissä mahtailemassa kusiaisille.

Variksillakin on omat marjansa. Syövätkö ne muka näitä? Tuskin sen enempää kuin koira myrkyllisä koiranmarjoja. Kaikelle pitää vain nimi olla, ihmisen mielestä.

Vielä vuosi sitten kuvasin Tunturi Tangoni varusteineen nojailemaan kylttiin, joka kantoi Piippolan nimeä. Metso ja teeri ne toisinaan istuvat puun latvassa, mutta korppiko siian sinne olisi kuljettanut että nimi seutukunnalle saataisiin? Klo 13.03

Virtaa kun saisi, niin alkaisin tekemään jotain, sanoo tämä kapine tienposkessa klo 13.04.

Piippolaan saavuttaessa on tienvarressa puupeltokokeilu jollaisia olen aina silloin tällöin nähnyt. Voiko metsää tylsemmäksi kuvitella? Millainen mieli sillä erkillä klustereineen oli, joka näitä kaavaili runsaimminkin maahamme istutettavan?

Ja Pentti sai minut riesakseen taas! Hassu pieni mies kävi jututtamassa minua kun söin eväitäni tässä kirkkopuistossa. Tarjosin hänelle mustaa, kevyttä lierihattua, jonka löysin tienvarren vanhalta kolaripaikalta, mutta kaveri sanoi: "En ota. Kullehan, kato kullehan. Minä inhoon tuommosia. Uskotko. Sanoin, inhoon tuommosia..." Hassulla miehellä oli repaleinen lippis päässään, henkselit harmaita housuja kannattelemassa ruutupaidan päällä ja kumikengät
jalassa. Ei halunnut kuvaan mukaan kun kysyin. "...e´e´ee!" mies äkisi, "...o´o´paha päivä o´. Huonot kamppeet ja parta kasvanu..." Oli kuitenkin iloinen, kun puhuin hänen kanssaan.

Pentin ja Ailin muistomerkillä ajattelin kaikenlaista. Heidän kirjeenvaihtoaan kun P oli sotatouhuissa ja rauhanajan perhe-elämäänsä. Sitäkin ajatuksen pätkä siipesi, ettei Haanpään suku suuresti itse kirjailijan ansiosta jatkunut. Tällä kohtaa soitti Kalevan verkkotoimittaja kännykkääni ja lupasi 132,22 euroa rahaa kuukauden kuvasta joksi oli valittu ottamani "luontokuva" pojastani sekä kirjosiepon poikasista hänen hartioillaan.

Seuraavaksi ajelin Leskelään. "Isännät ja isäntien varjot" saivat vahvistusta kuvaushetkellä auringolta. Eletään taas samankaltaisia aikoja joista Pentti Haanpää kirjoitti edellä mainitun nimisessä kirjassaan kolmikymmenluvulla. Aika ja ihmiset eivät muutu. Virheet toistetaan vain muotteja muokaten. Omaisuudet laitetaan uusjakoon, köyhiä kyykytetään, heikointa lenkkiä heikennetään. Keulilla olevat ajelevat Amerikan malliin Kremlin muureista vauhtivettä tankaten kun koirankoppimme jokaiselta ilmansuunnalta irvistelevät globaaliuden pelot kuin Valtimon korveneläjän piskiä sivutietä jolkotteleva susihukkanen.

Leskelässä otin torkut samalla laavulla, josta edelliskesän juhannussateessa minut haettiin läheiseen taloon katsomaan mulkunimemistä, viinaksista turtana olevia suviyön juhlijoita ja juomaan kahvia. Siitä taisin silloin mainita vain, että olo oli kertakaikkiaan "haanpääläinen."

Kun olin tarpeeksi levähtänyt, läksin jälleen tien päälle suuntana Haapavesi. Sain hetkeksi kyytiläisen tarakalleni. Harakkaa oli auto tönäissyt ja siitä sekopäisenä se lennähti tavaratelineelle kuorman painoksi. Otin siitä kuvia ja kun läksin eteen päin, harakka istui jonkin matkaa kyydissä ja jossain mutkassa se sitten sai tarpeekseen lennähtäen pientareen takaiselle pellolle. Ei se pitkäikäinen tule olemaan, ajattelin. Siipi ainakin oli murtunut ja tällaisen vammaisen känkkäsijän tahtovat lajitoverit nokkia lopulta hengiltä. Ja luonto on muutenkin ankara vajavaiselle. Klo 18.44

Haapavedelle saavuin ennen yhdeksää. Kävin kaupasta leipää, juustoa, maitoa, banaaneja ja jotain makkarantapaista evääksi ja ajelin uimaan "Kylpyläsaareen" jossa ei kylläkään mitään kylpylää ole, leirintäalue kylläkin josta varasin telttapaikan. Maksoi 5€. Siinä tapasin kittiläläisen opettajan, joka oli jo paluumatkalla ylös kesän pyöräretkeltään. Sanoi ajelleensa Tampereen seuduilla kuten useimpina kesinä ennenkin. Puhuttiin polkupyöristä, ympäristön roskaamisesta ja kaatopaikkaongelmista. Mitäs sitä muusta me joutavan kulkijat.

Haapavedellä ei ollut mitään kuvattavaa. Sieltä ei löydy selkeää keskustaa, ei penkkejä joilla istahtaa ja muutenkin tuntui takki tyhjältä. Takana helteiset 140 km, niin ei kai se ihmekään.

Pe 31.7.09

Haapavedellä olisin tietenkin voinut yöpyä siskoni luona, mutta kävin sitten aamulla syömässä siellä aamupalan ja rasvaamassa pyöränketjut. Läksin ajelemaan kahdeksan jälkeen ja ehkä kymmenisen kilometriä taivallettuani kohtasin vanhoilla, pusikoituneilla peltosaroilla latoja, niissä ja niiden ympärillä takavuosikymmenten hevosvetoisia maataloustyökoneita, jokunen saabinromu sekä tämä "tuulipuisto" josta muutaman kuvankin otin.

Betonimyllykin oli pantu viralta. Sen kytkinkannen alle ja pois pörräsi ampiaisia jonossa, joten pesänsä niillä siellä lienee. En kolistellut.

Tienro 800 varrella oli myös metsänlannoitetta 3250 kg. Ensin maaperä köyhdytetään raastamalla se kaikista metsänhakkuujätteistä, pintamaista ja kannoista paljaaksi ja sitten sinne aletaan kylvää toiselta kohtaa planeettaamme olevista ikikallioista louhittua, kemiallisesti liotettua ja tuhansissa suotovesissä uitettuja kemikaaleja... Kysyn perkele näiden luonnottomien säkkien äärellä, että minäkö ja kaltaiseni täällä vain niitä mittaamattomia, koskaan korjaamattomia virheitä mitättömien elämiensä aikana tekevät?

Sitten lähti sivutie oikealle, matalaa maastoa myötäillen, jossa tämä hauska huomautus, joka kävisi useammalle kansalaiselle huoneentauluksi sen haalistuneen, tehonsa menettäneen "Kotini on linnani" tilalle.

"Pesämaa on tästä lähtien nimeni, lausui Heikki Henrikinpoika Hautamaa 1868..." Komean kiven on Pesämaan sukuseura kankaasta kaivanut, lakki ja kaikki möhkäleellä...

Ylivieskan Vähäkankaalla poikkesin sivutienpätkälle huilaamaan ja kuselle. Kuusien kätköissä oli vanha pihapiiri. Horsmikon ja nokkosien ympäröimänä siinä lepäsivät sijoillansa joskus ammoin punamullattu, vanhempi hirsirakennus ammottavin ikkunasilmin ja pihan perällä kartanomallinen, jyrkin, kirkkomaisin lappein peltikattoinen asuinrakennus. Ovet reuhottivat avoimin saranoin, ikkunat kivin puhkottuina ja sisällä vallitsi kaaos kuin pommin silpomassa palestiinalaisessa kodissa. Vahva rakennus silti. Hirret, joita siellä täällä muun verhouksen lomasta esillä oli, olisivat kovaa tavaraa edelleenkin koska saumakatto ei ole vuotanut. Tuuletus ainakin pelasi, koska kaikki reiät olivat avonaisina. Panin merkille, että sisäovien peilitkin oli potkittu säpäleiksi.

Tuvasta ja keittiöstä keräsin kahvitteluun liittyvää tavaraa kollaasiksi eteiseen ja räpsäisin muutaman kuvan. Tuttuja kaikki tavarat omasta lapsuudestani 1960-70 -luvuilta. Sanomalehdistä päättelin tässä asutun vielä 1967-69. Elokuun 31 pv vuonna 1968 Alvari Kangas oli kirjoittanut Valittujen Palojen punaiseen almanakkaan: "Päänkipu alkoi ja..." ja 1.8: "...Tänään oli kovasti kipiä..." Sen jälkeen ei ollut enää yhtään merkintää. Oliko Alvari muuttanut pois, ehkä saviseen maahan kirkon kupeeseen tai vanhainkotiin?

"Vako-Ville" oli laitettu lepäämään eteisen korotukselle rojujen sekaan. Nimi on hauska ja viittaa tietynlaiseen mieheen joten siksi kuva. Klo 12.37

Kalajoen siltateräkseen on Miss 1981 ikuistettuna jonkun palavasilmäisen nuorukaisen himokkain ottein. Olisiko peräti viiden tuuman galvaninaula ollut työstövälineenä? Tässä ehta tyylinäyte pikkuisille spreijaajapoikasille.

Ennen Kannusta kellotti kärppä suolet ulkona asvaltilla. Ei saanut kesäänsä elellä ja poikasiaan ruokkia loppuun tämäkään, mutta monenko autoilijan yöunta moisen mitättömyyden surma häiritsisi...

Kovin pieni on:

Kun kieltämme on vasta opeteltu kirjoittamaan enemmälti nykyisenmallisesti, ovat tuotokset hautakivissäkin olleet aikaansa kuvaavia: "Tässä Lepäävät kappalaisenA.L.Cummeruksen lapset GUSTAF GEORG Kuollut 13/3 1849 1den vuoden ja 1den kuukauden ijässä ja SOFIA AUGUSTA kuollut 4/12 1859 8san vuoden ja..."

Tieliikenteen uhriluku paisuu Kokkolan rajojen sisälläkin...

Käläviä kauhistutti tästä suunnasta kohdattuna! Mikä rumilusrakennus tienvarteen onkaan roiskaistu. "Best Hall!", karjaisee mainosteline. Itsekin olen ollut kokoamassa tämän firman tuotetta Turun satamassa kerran, mutta on nyyhkäisten todettava, että satamien ja muiden tuotantolaitosalueiden ollessa katseelle hirveitä ympäristöjä, ei firman kotikonnuillakaan sen innovaatio kenenkään esteettistä silmää hivele..

....uhriluvuista edelleen mainitakseni....

Jättiläisen polkumakone. Tämän takana häämöttää vasemmalla kädellä huollettu "automuseo" ja kanikopperoilla varustettu "kotieläinpiha". Huh pärkkele! Ovatkohan terveysviranomaiset tai eläinlääkärit tarkastaneet paikan milloinka viimeksi?

Rytimäen tienhaarassa on ainakin kerran rytissyt haulikon laukauksen verran ja ruotsinkielinen i on saanut pisteen vartaloonsa.

Kun läksin Kokkolasta la-iltana siinä klo 19.30 ajelemaan takaisin päin, oikaisin Museon tienhaarasta Peltokorven kautta Kälviälle.

Mukava reitti ajella. Useassa paikassa röyhysi piipuista saunojen savut. Jossakin näkyi ihmisiä terasseillaan paitasillaan istuksimassa. Erään rivitalon terassille kokoontuneella seurueella oli naurattava olo ja joitakin lenkkeilijöitä koirineen lampsi jalkakäytävällä. Vattuja olisi ollut poimia asti tienvarsilla, mutta mustikoita en erottanut kuin muutamissa mättäissä siellä täällä. Hallaiset aamut taisivat sopivasti kukinta-aikaan käväistä lävitse maan?

Kälviällä, Peltokorven kyltin seutuvilla oli pystyssä kaistale vanhahkoa metsää ja se miellytti silmääni vaikka se valhekuva vain olikin.

Käläviä on ihan eri näköinen tältä suunnalta tultaessa. Eivät notkauta polvia pressuhallien rumilukset ja sattui vielä ilta-aurinkokin sopivasti kirkonkupolia valaisemaan.

Tämän miehen, Kauno Kleemolan, määräsi Kekkonen syntymävuotenani 1958 muodostamaan hallituksen. Maalaisliiton mies epäonnistui siinä ja V.J Sukselainen sai ruveta hommaamaan uutta. Merkittäväksi henkilöksi käläviäläiset ovat hänet arvelleet kun on patsaaseen ikuistettu. Mitähän se tuo pronssikiekura pään yläpuolella markkeeraa?

Nälkään nääntyneille on laitettu muistokiviä milloin minnekin ja vuosiluvut ovat usein erilaisia. Jossakin on kuoltu ruuan puutteeseen vain yhden vuoden aikana, mutta esimerkiksi Käläviällä 171:n vuoden ajan. Mistä ilmiö kertonee? Valehtelustako? Kaunistelunhalusta?

Kälviällä on eleskellyt myös "tietowiisauden maisteri". Siinä hywä titteli monelle nykyisellekin besserwisserille.

Mäessä on ollut rako Kannuksessa. Siinä on ollut Vako-Villelle hommia.

Kannuksen lävitse virtaili Lestijoki jähmeänä kuin edellisen lama-ajan puolivaloilla ajellut ministerimme Esko Aho, joka on lapsena uittanut kulkusiaan tässä harmaassa vedessä. Sillan alla näytti, ettei vesi tiedä, mihin suuntaan lirittelisi ja siitä putkahti mieleeni Gambrigdessäkin luennoinut maalaisliiton, eekäku keskustan mies.

Sinikattoisen talon aidalle oli istutettu puisia lintuja. Niitä oli mukava katsella hetken aikaa lähdettyäni Kannuksesta jossa vietin sateisen aamuyön tunnit radan varren hylätyn rakennuksen pitkän lipan suojissa. Nukuinkin ihan kohtalaisesti seinänvierustan hiekalla sadevarusteisiin kääriytyneenä, kevytpatja alusenani ja makuupussi kääröllä tyynynäni. Tällaiset yöt kuuluvat köyhän pyöräilijän elämyksiksi. Ne ovat mauste unille ja ajatuksille. Ei tämänmallisessa päässä tapahdu mitään viiden tähden makuupaikoilla hajustettujen lakanoiden välissä.

Kymmenisen kilometriä ennen Sievin kirkonkylää kurvasin merkitsemättömälle levähdyspaikalle jonka varustetasoon kuului olohuoneen sohva. Sen takaa horsmikosta nostin selkänojalle jonkun "Punahilkan" pusakan. Sen taskussa oli pyörän avain ja toisessa tyttöjen kello, jonka viisarit olivat kynänmuotoiset. Myöskin varanepparit olivat tallella. Takki on siis ollut aika uusi, kun se on heitetty menemään. Tuli dekkarimaisia ajatuksia mieleeni, jospa kyseessä on jonkun kadonneen henkilön viimeiseksi jääneitä tavaroita? Takin maastossaolon ajaksi määrittelin joko aikaisin tämän vuoden keväästä tai korkeintaan edellisestä kesästä olevan ajan. Ajattelin jopa, että minun olisi syytä ilmoittaa löydöstäni viranomaisille.

Kello on tallessa jos joku kaipailee. Takki ja pyöränavain jäivät sohvan selkänojalle.

Sievin vanhankirkon hautausmaalla Oskari ja Alma Verrosen kohdalla ajattelin tietenkin kirjailija Maarit Verrosta. Mietin, onkohan hän näiltä kunnailta kotoisin koskapa hautausmaalla oli muidenkin verrosten hautoja. Ei Verronen ainakaan omani sukunimen laajuinen levinneisyydeltään ole. (Tarkistin kotona: M.Verronen on syntynyt Kalajoella)

Alopaeuksenkin nimi on monesta asiayhteydestä tuttu. Kettusia taitavat vain olla nykyään kaikki sen suvun jäsenet?

Jyringin mutkan pyöräilin säästyäkseni edes hetkeksi maatalousmessuille Kokkolaan huristavien autoletkojen lakkaamattomalta melulta. Kävinhän siellä minäkin lauantaina, mutta niistä nyt ei ole mitään kerrottavaa. Koneet vain suurenevat, navetat ja lehmien utareet laajenevat eikä tämä sonnassa rämpivä laji ymmärrä ahneutensa mittaamattomuutta silti. Olen viimeksi käynyt 1970-luvulla Joensuussa samaisilla markkinoilla eikä ihmisten vellominen makkarakojujen, koneiden ja lehmänhäntien väleissä ole miksikään muuttunut.
Se, että lasten pomppulinnaan pääsymaksu olisi ollut 3 euroa/10 minuuttia mietitytti eniten; onko niinkään pieni asia suhteessa mihinkään kohtuullinen?

Sievissä on pirteän värinen kirkko. Kaunis.

Sievin museossa oli mukava käydä. En useinkaan niihin enää nykyisin poikkea, mutta iloinen tyttö ovelta sanoi, että tervetuloa ja siksi menin. Puinen polkupyörä oli hauska, ja sitä mietittiin, että onpa kapeapyllyisiä olleet ruuhentarvitsijat joskus muinoin. Yläkerrassa oli myös jokin kouluopetukseen liittyvä numerotaulu jossa numerot olivat äkkiä katsottuna kummallisessa järjestyksessä. Taululle ei ollut museossa selitystä. Arvoitus se tälle pirteälle työntekijällekin on vielä toistaiseksi.

Vanhan Suomen kartan äärellä ajatus käväisi siinä mahdollisuudessa, että olisi se mukava ollut pyöräillä vapaassa Karjalassakin, ja miksei myös Petsamossa, siellä Erno Paasilinnan kotiseuduilla jotka nyt ovat toisen valtion raiskattavina.

Sievistä lähtiessäni lötkötti pyörätiellä neiti Kyy. Ajattelin sen heti neidiksi, koska se sähisi kuin teini-ikäinen tyttö ja yritti kuitenkin saada itsestään muodostumaan sydämenmuotoista kuviota kuumalle asvaltille.

Nivalaa lähestyessäni liikenteen uhriluetteloni sai lisämerkintöjä. Sammakko oli litistynyt kesken hypyn, räyskästä ei ollut jäänyt jäljelle kuin siipi ja harvinaisempaa lumikkoakin oli nopea loppu kohdannut.

Evääksi ostamani Järvenpääläisen Wursti Oy:n "GRILLIHÄRKÄ" osoittautui tuoteselostetta tutkittuani loppuunlypsetystä naudasta siivutetuksi huijaukseksi. HÄRKÄ-nimellä luodaan vain mielikuva nuoresta, mureasta mullikasta ja saadaan panna paketille puolet liikaa hintaa. Harvoin tulee moisia edes ostettua eikä seuraavaa kertaa enää tulekaan. Sama saatana laittaa jotain jauhoista lauantaita leipäpalasensa lisukkeeksi.

Nivalassa ehdin ennen rajua sadekuuroa juuri ja juuri kuvata kukkameren ja valkeat ristit jotka muistuttavat aina niistä turhista uhreista, joita ihmisten väliset vihanpidot ovat aiheuttaneet. Nivalassa oli äskettäin pystytetty muistopaasi Kälviän tavoin nälkään kuolleille ja sen mukaan oli Nivalassa kuoltu vain vuoden ajan kun jauholaarit olivat tyhjentyneet.

Nivalasta muistin, että kävin muutama vuosi sitten katsomassa vuoden 1932 konikapinasta kertovan Pula-oopperan. Seuraavaksi voisivat tehdä Nälkä-oopperankin, sillä pulaahan yleensä seuraa pohjaton nälkä joka kiduttaa, luo epäjärjestystä, masennusta ja lopulta tappaa kokonaisia kansanosia vaikka maailmankatoilla samaan aikaan viettää ihmisen läskimöhkäleitä elämää, jossa puute ja kurjuus on tyystin tuntematon käsite.

Loput valokuvat ovat Pentti Haanpään Korpelaisesta jonne viimeinkin sain itseni vääntäytymään. Siellä välkkyi ilta-auringossa Lamujärvi johonka kirjailija muikkujen seuraksi sukelsi. Kankaalla kypsyivät harvalukuiset mustikat, paarmat pörähtelivät ja itikat inisivät kuten ne aina ovat pusikoissa inisseet. Katokseen oli laitettu reikäpohjainen vene kumoilleen. Mitään lappua ei kuitenkaan ollut siitä, että onko se sama vene, jolla PH viisikymmentäneljä vuotta sitten viimeiselle soutumatkalleen läksi.

Samapa se sille.

Tämäkin pienoinen retkeni on tehty ja painan sen jonnekin muistojen joukkoon takaraivon tienoille. Ajattelen, että jos lähtisin valmismatkalle ylitse maailman lentäen, rahatukkojen tursutessa taskujensuilta, niin saisinko yhtä paljon ajatelluksi kuin tällä reissulla?