maanantai 20. joulukuuta 2010

Poistuneet riveiltä

Käteeni sattui vanha osoitekirjani. En ole tarvinnut sitä vuosikymmeneen, tai kahteen. Lankapuhelimiakaan ei enää ole joiden numeroita sen sivuilla on. Lopullisesti elämästä poistuneiden ihmisten kohdalle olen piirtänyt ristin, äidin nimikin lepää mustekynäristin katveessa. Muutamia rukseja lisäsin.

Kirjanen putosi lattialle. Eivät edes sen välissä olevat lippuset ja lappuset ja entisten heilojen valokuvat levinneet sängyn alle.

Ajattelin, mietin. Tassuttelin villasukissani tuvassa ja uunikompleksin ympäri. Lasten huoneessa kohensin peittoja, silitin poskia. Kävin vessassa. Vilkaisin ulos pakkaseen oven raosta. Tuuli pyörsi lumikierrettä puisilla portailla ja kaiteen päällä. Naapurin keskuslämmityskattilan piipusta nousi kevyehkö savujuova taivaalle, sekin samalla tavalla kierteellä kuin lumenhöytyvät portailla. Kuu sentään katsoi suoraan silmiin vaikka sen edessä hieman pakkashärmää olikin.

Olisi tehnyt mieli lasillista viiniä, punaista tai valkoista. Ja sitten olisin juonut koko pullollisen. Tai kaksi. Koskenkorvakin olisi kelvannut teehen sekoitettuna. Tai kahviin. Mutta niin tehdään vain Hollywood-elokuvissa. Ehtymättömiä viinavarastoja ei kädestä suuhun eläjät kykene pitämään. Kuten ei muitakaan suuhunlaitettavien varastoja. Hörppäsin vettä.

Tuijottelin muistikirjasen nimiä joita olen ihmisten eläessä muistiin raaputtanut. Heille sitten joskus soitellut. Toisille enemmän, toisille vähemmän. Ja sitten yhtä´äkkiä en kenellekään heistä. Eikä kukaan niistä minulle. Heikkikin, mihin se siellä Keravalla kuoli?

On tullut uusia ihmisiä tilalle. Heitä olen laittanut uusiin vihkoihin ja sittemmin vain kännykkäni simiin. Sitten niitäkin on alkanut tippua pois. Kuka hautaan, kuka muuten vain unohtunut.

Kai ne kännykästäkin pitäisi kaikki nimet ja numerot kirjata paperille. Kännykkä voi pudota viemäriin, luiskahtaa aura-auton alle, unohtua jonnekin. Kuka kuollutta valotaululta osaa muistella vaikka tuhoa ei tulisiskaan?  En ole raskinut heitä vielä poistaa. Entäs jos kuolleen numerosta joku yö soitetaan?

Minulla on tapana lukea pääruuaksi jokin raskaampi teos, dokumentti tai elämänkerta. Sain äskettäin luetuksi Heikki Ylikankaan kirjan josta edellisessä kirjoituksessa mainitsin ja nyt otin uusintaluettavakseni Pablo Picasson elämänkerran "Nero ja paholainen"; Arianna Stassinopoulos Huffington (Otava 1989).

Välipalana lueskelen joskus kaikenlaista.

Nyt on menossa Antti Tuurin "Surmanpelto" (Otava 2008). Se ei ole kylläkään mikään kasvisvälipala vaikka minäkertojan poljentaan on  Tuuri kepeyttäkin luonut. Luin nyt sivulta 166: "Naiset puhuivat luotsin tappamisesta ja vankien huonosta kohtelusta ja ruuan puutteesta leirillä. Luotsi Baraniecki ei niiden mielestä ollut tehnyt lopulta muuta kuin ollut Venäjän tsaarin alamainen niin kuin me kaikki. Ne tiesivät myös, että Betty Nygård pelkäsi Popovin päätyvän samalle hautausmaalle Baranieckin kanssa."

Antti Tuurin teksti kävisi radiolukemiseksi. Joskus sitä hänen kylmien kyytimiestään joku mieleenjäävän äänen omaava mies lukikin.

Pitää kirjoittaa välillä päiväkirjaankin. Yritän löytää siihen myös maailman oman itseni ympäriltä, mutta kummasti kynä kääntyy tuijottamaan omaan napaan sitäkin tehdessä. Mutta kenellepä juuri minun elämässäni olisi yhtä paljon tapahtunut kuin minulle itselleni?

En minä voi kovin paljoa kotikatumme varrella olevien ihmisten elämästä kirjoittaa. Voisin tietysti yrittää kuvitella heidät tassuttelemaan omisssa tupasissaan, panna heidät naimaan, syömään, paskalle, saunaan tai soudattamaan kuumeisia lapsiaan. Voisin kuvitella riveilleni yksinäistä, kaunaista vanhusta tiiliverhoillun talonsa huoneessa tässä vähän matkan päässä, arkkitehti-opettajapariskuntaa siitä eteen päin tai eläkkeelle äskettäin jäänyttä pankinjohtajaa jolla korot ja rahanarvotaulukot kiipeävät edellenkin öisiin uniin kuten kymmeninä vuosina finanssimarkkinoiden ohjaksissa ollessaan.

Mutta piruako minä niistä! Tekstiä kyllä näkyy lyijykynästä ruutuihin valuvan, mutta tuskinpa mitään jäljestä muistettavaa.

Suuret uutiset maailmalta kertovat jännittävämpiä asioita. Pommit räjähtelevät ja aseet papattavat Somaliassa, Norsunluurannikolla, Sudanissa, Afghanistanissa ja ihan äsken Tukholmassa. Lukashenko voittaa vaalit kyseenalaisin konstein Valkovenäjällä ja mielenosoittajat esittävät protestinsa vyöryen kaduille ja virastoihin ilmaisemaan mielipiteensä tuloksesta. Sillä ei mitään vaikutusta ole, pampuista mustelmia ja luita rikki.

Lunta tulee kuin turkin hihasta kaikkialla muualla paitsi täällä, keskisessä Suomessa. Ihmiset jumittuvat lentokentille Pariisissa ja Englannissa, rekat luistelevat Romanian teillä ja Italiassa suihkulähteet jäätyvät. Mutta peruskoni Silvio Berlusconi sen kuin vain porskuttaa kaivellen hampaitaan mafian kustantamilla tikuilla.

Vladimir Putin nukkuu höyhenvuoteellaan Moskovassa eikä näe painajaisia Kaukasuksen teurastuksista. Barak Obamalla amerikoissa on työpäivä kääntymässä  myöhäisiltapäivään Radovan Karadzicin makaillessa Haagin sellissään  lukemassa Serbian kielistä Aku Ankkaa.

Minun äitini ja isäni haurastuneet luut koisaavat vierekkäin siilinjärveläisellä hautausmaalla. Saman kuun valo, joka nyt lankeaa pihamaalleni täällä, etsiytyy myös heidän hautojensa yllä kasvavan suuren kuusen oksiin. Ehkä jokin kuunsäde etsiytyy myös hautakiveen johon heidän nimensä on kirjailtu. Juuri tällä hetkellä tämä sama kuu valaisee muitakin sukulaisten ja entisten tuttavieni hautakiviä.

Miksi siis käydä omaisten haudoilla kun heitä voi kuun välityksellä muistaa kaukaakin ja yhtä aikaa. Kynttilän voi sytyttää itsensä iloksi takan reunallekin. Vainajaa se ei enää lämmitä.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Katse pimeään päin!

Sain luetuksi Heikki Ylikankaan "Romahtaako rintama?":n (Otava 2007). Siinäpä pioneerityö vailla vertaa. En ihmettele yhtään, jos salailuun erikoiskoulutetut sotalaitoksen miehet vaihtoivat vehjettään puntista toiseen sitä luettuaan. Ruusukekaulainen Jarmo Nieminenkin on ollut kovasti tohkeissaan kirjan julkistamistilaisuudessa muutama vuosi sitten: http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=3&t=23&a=8028

Mutta se. Menen kevyempiin asioihin ja nykypäivään ja haluni on edelleen pysyä valitsemassani sotaisassa aiheessa.

Eli voinemme kääntää katseemme sotien jälkeisiin puolustusvoimiin. Vai voimmeko? Saako niin tehdä? Onko armeija tabu keskustelun aiheena? Rikonko lakia jos kirjoitan siitä? Ammutaanko minut tavattaessa? Pääsenkö karkuun jos oikein yritän sen valkovenäläisen poliisinjuoksuttajan tavoin tässä männäsyksynä?

Kysyn ihan aluksi tiedämmekö me, arjessa puurtajat Suomen puolustusvoimista ja sen toiminnasta muuta kuin että:

1. Siellä on nykyisin myös naisia varusmiehinä.
2. Kovimpia ramboja lähetetään kriisipesäkkeisiin maailmalle "turvaamaan rauhaa" ja että siellä heistä voi tulla ramPoja, varsinkin Afghanistanissa.
3. Ylipäällikkö on nimeltään Tarja.
4. Uutisissa kerrotaan toisinaan sotaharjoituksista siellä ja täällä.
5. Armeijan määrärahat ovat niukat kuten.., kukas se nyt olikaan se uusi Kaskeala joka siitä niukkuudesta kertoi television aamulähetyksessä?
6. ...ai niin se oli se Ari Puheloinen (tarkistin Wikistä). ("Puheloinen, khih khih khih", khihittelisi Tuntemattoman Määttä).
7. Joku miinalaiva lähtee Somaliaan merirosvojen varalta.
8. Sotaveteraaneja on elossa enää n. 80 000, mutta eihän se tähän kuulu!

Siis me ihan tavalliset ihmiset, joita ei jaksa kiinnostaa tietojen kaivelu jos ne ovat vähänkään hankalasti saatavilla, niin tiedämmekö, ja kiinnostaako tietää Suomen sotavoimien todellisesta sisällöstä yhtään mitään?

Emme. Eikä suuremmasti kiinnostakaan.

Mutta jos kiinnostaa, niin armeijan sisällysluetteloa ei löydy Wikibediasta. Siis sellaista, että se kertoisi ihan kaiken ja olisi totta. Kertoisi valheetkin joita on ja niin, että selityksen voisi uskoa.

Mitä siitä sitten voisi kirjoittaa? Arveluja vain ja omia mielikuvitelmiaan. Ja kysellä perkeleesti kysymyksiä joihin, jos vastauksia saisikin, niin ei uskaltaisi niihin luottaa.

Esimerkiksi kuinka ruotuväen melkein maanalainen toiminta sujui heti vuoden 1945 jälkeen, 1948, -58, -68, -78..?

Jos puolustuslaitoksemme historiikkeja lukee, niin kuka ne todella on laatinut ja mikä osuus niissä on silkkaa propagandaa ja valhetta, silmänlumetta?

Onko tappokoneistoksi tarkoitetussa järjestelmässä olemassakaan mitään muuta kuin salaisuuksia peittelemässä entisiä salaisuuksia? Ja kun tämä tiedetään, niin perhanankos väliä sillä sitten on; siinähän totuus seisoo ja juo shamppanjaa kuin Valhe joka puki Totuuden paidan päällensä eräässä Vladimir Vysotskin balladissa.

Jutut ovat olleet kovia joita setämme ja setämme sedät ovat kertoneet ja naapureiden itseä aiemmin pitkiksi kasvaa hujeltaneet beatlestukat valehdelleet. Itsekin huitaisin jonkun jutun sitten aikanaan lomilla käydessäni jäljessä raahautuville.

Mutta sinne armeijan sisälle, sinne pimeään katseemme eivät yllä. Sen organisaatioon ja nokkimisjärjestykseen siellä. Poliittisiin kytköksiin, kähmintään sotakaluston uusimisprosesseissa, sisäpiiriläisten kartelleihin muissa tarvikehankinnoissa, NATO-suunnitelmissa, suhteissa Venäjään, Ruotsiin, Tanskaan, Leppävirtaan ja Raumaan. Se, mitä meille näytetään, on tarkkaan harkittua sotapropagandaa rauhanviittaan puettuna.

En näe minäkään mitään vaikka olen 11 kuukautta sitä käynyt v. 1978-79 ja kertauksissakin käynyt.

Sotamies ei ymmärrä varmasti tänä päivänäkään sen enempää laitoksensa toiminnasta kuin minunkaan aikanani. Näkee tykit ja mörssärit, karjuvan alikersantin ja kasarmin räystäältä tippuvan lumitönkyrän. Ilahtuu kovasti, jos se osuu osaston edessä konahtelevan alikessun karvahattuun. Odottaa kiihkeästi iltalomaa kun kaivelee rättien hauduttamia varpaidensa välejä Masin lavalla ampumaradalle mennessään. Vai vieläkö armeijassa jalkarättejä käytetään?

Sotalaitos on yksi maastopukuun sonnustautunut ektoplasma joka hyllyy kaduillamme ja metsissämme ollen alati läsnä vaikka emme näkisikään sitä.

Välttämätön paha?

Mitä salaisuuksia armeijalaitos sisällään pitää? Kertoisiko joku Suuri Herra Kernaali, anteeksi KeNraali tai ylin talouspäällikkö jos menisin kysymään? Jos emeritusprofessori Heikki Ylikangas haluaisi tehdä puolustuslaitoksesta ruotoa myöten kaivelevan tutkimuksen, saisiko hän vapaat kädet kaikkeen arkistomateriaaliin? Mitä kaikkea salaista tietoa "päivitetään" (tuhotaan) alati kallioluolisssa ja sota-arkistoissa sodanjälkeisiltä vuosilta? Pannanko kaikki talteen? Suuret ja pienet mokat? Miljoonia maksaneet erehdykset ja ehkä yksityisiin ihmisiinkin sattuneet törkeydet?

Moniko alokas on kiusattuna näiden kymmenien vuosien aikajanalla itsemurhaantunut, ampunut kuulan kalloonsa tai ajanut rekan alle? Paljonko on aiheutunut mielenterveysongelmia ja lopullisia sairastumisia armeijan ahdistavassa ilmapiirissä aiempina vuosina, silloin, kun elossa olivat vielä tyypit, joiden sotakokemukset kulkeutuivat alokaskoulutuksiin ja muihin simputuksiin? Ja niiden jälkeläisiin, joiden vihan suunta oli Itä? Minunkin aikanani ainakin yksi kapteeni oli sellainen jonka koulutuksen aikana ei jäänyt epäselväksi mihin suuntaan rynnärin piiput täytyy ojentaa.

Juopottelevatko pikkukapiaiset armeijan eri tilaisuuksissa ja kertausharjoitusten aikana kuten ennen? Kuskaavatko sotilaspojat heitä kapakasta kapakkaan, naisen luota naisen luo ja taas äkkiä aamulla siitä ja siitä osoitteesta Kiuruvedelle kuten silloin, kun minä olin herrakuskina Kuopion AseV1:ssä? Tämä on ihan mitätön sivupolku suurten kysymysten sekaan, mutta kiinnostasi kovasti tietää.

Ihan tarkkaan ottaen minne kaikki Puolustusvoimille suunnatut miljardit katoavat?

Horneteihin, juu ja Pasi-panssari-, sekä miehistönkuljetusvaunuihin, ammuksiin, ruutiin ja rautaan ne huljahtavat.

Henkilökunnan palkkoihin, eläkkeisiin, etuisuuksiin ja varusmiesten ruokkimiseen, vaatehtimiseen ja kouluttamiseen, huoltoon ja suunnitteluun. Eli sotien ehkäisyyn, jos olen oikein ymmärtänyt rahaa tuhlataan tälläkin hetkellä käsittämättömiä määriä. Ja ne määrärahat eivät ole ensimmäisenä hallitusten leikkuulaudoilla vaikka maa kuinka makaisi velkasuossa, vanhukset vaipoissaan, koululaitos homeisissa kouluissaan ja köyhät hurstien soppajonoissa.

Pikkuripeneitä sentin kolikoina hilisee tietenkin armeijan lonksuvien saranoiden väleistä laittomuuksiinkin. Ihan varmasti. Jokunen miljoona, ehkä puoli miljardia voi hukkamarginaali olla jolla kustannetaan kaikenlaista mukavaa sopivissa kerroksissa oleville hyötyjille.

Mutta mitäpä niistä. Niin on aina ennenkin ollut. Se on maan tapa. Varsinkin kun kukaan ei enää sotilasta tapa. Kunhan humputellaan ja röyhistellään rintoja kun Hornettilaivue ärjäisee paraatikentän ylitse: Hups, siinäpä vartin mittaisella lennolla kärysi taivaalle ilmastonmuutosta vauhdittamaan Helsingin yhden vuoden joukkoliikenteellisen verran kerosiinia eikä tuntunut yhtään miltään.

Vähän persettä alkoi kutittamaan kun se jälkimmäinen herhiläinen ampaisi värivana pyrstöstä roiskuen silmukkaa tekemään.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Lauri Kontro, Päätoimittaja

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/savo/lauri-kontro-suomen-suurpedot-eiv%C3%A4t-uhanalaisia/626662

 Kuvassa  Hesarissa 2.12.2010 julkaistu juttu uhanalaisista lajeista joihinka susikin kuuluu.

Lauri Kontrolle ovat maaseudun tulevaisuudentekijät soitelleet. Ja Maaseudun Tulevaisuuden tilaajat. Sekä että metsästäjät, jotka laskevat samat jäljet viiteen eri kertaan ja huitaisevat vielä omansakin tilastojen päällimäisiksi. He ovat puhuneet Lauri Kontron ympäri.

Lauri Kontro Maaseudun Tulevaisuus-lehden päätoimittajana sekä toisaalla metsästäjäjärjestön puuhamiehenä ja puolesta puhujana on selkeästi kättennuolijoidensa talutuksessa.

Ikävän asiasta tekee se, että kun on pikkuisen titteliä ja tällainen henkilö römähtelee tuollaisa kannanottoja kuin Lauri Kontro Pieksämäelle erätulille kokoontuneelle hymistelijäjoukolleen, panee useamman otsikonlukijan pitämään tätäkin "suurpedot eivät ole uhanalaisia"-lausuntoa suurenakin totuutena.

Kun miestä nimeltä Lauri Kontro tarkastelee matkan päästä, saa hänestä kuvan, että hän manttelinsa mukaan hyväksyy itsekin yksityishenkilönä ja täysin kritiikittä kaikenlaisen luonnonriiston, risupaketit ja "Suomi yhdeksi kaivosmontuksi" pekkaroinnitkin. Häntä ja hänenlaisiaan eivät tieteelliset tutkimukset, valtavat määrät kirjoituksia ja puheita siitä, mihin alati kasvava luonnonriisto maapalloa vääjäämättä johtaa, hytkäytä valitsemaltaan kuukausipalkkalaisen tieltä ajattelemaan omilla aivoillaan.

Lukekaa Maaseudun Tulevaisuutta niin siellä näkyy Lauri Kontron "maaseudun tulevaisuus". Siis rivien väleissä. Se ei hääppöinen tule olemaan ainakaan luonnon itsensä suunnasta katsottuna.

Tuo autolla ajelija, joka Savon Sanomien juttuun on kommenttihännän hökäissyt ja jossa kertoo nähneensä susilauman tiellä kauhistellen niiden jälkiä, on taas niitä maaseudun "omia poikia" joilla on pontimena vain omat, alkukantaiset pelkonsa ja millään sivistyksellä puuduttamaton primitiivinen tunto munaskuissa, joka sanoo petojen tulevan samalle reviirille jakamaan samoja apajia. 

Tällaiset räsäset edustavat sitä perinteisintä "peto-osaamista" jolla ei ole tekemistä laajamittaisen luonnontilan ymmärtämisen kanssa saatika että pää ylettyisi tajuamaan koko maapalloa. Tällaisilta populistit, kuten tässäkin petoasiassa Lauri Kontro on, äänensä saavat lyhyenkantaman uraohjukset ja neljän vuoden poliitikot.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Eri paria

Ajatuksenvirtaa ajatukset virtaa.

Ajan pyörällä ajanpyörässä.

En välitä voittajista, harvoin ketään kannustan. Mieluummin istun, juon kahvia, nyökkäilen.

Voittajat häviävät viimeiseksi. Häviäjät häviävät ensimmäiseksi. Kuka on siis voittaja?

Kirjailija Pentti Saarikoski vaelsi Euroopan reunalla, valtionvarainministeri Jyrki Katainen Euroopan Ytimessä.

Irlanti kaatuu, ei kaadu, kaatuu, ja jos kaatuu, kaatuu myös Portugali ja Kreikka. Mereenkö ne humpsahtavat? Onko Dublin sen jälkeen entisensä?

Pielavedellä tehdään valtioiden kaatumistenkin jälkeen muikkukukkoja ja Kuopiossa kaivetaan nenien lisäksi torin alusia.

Rahaliitoilla estetään sotien syttymisiä.

Rahalähetyksillä ammutaan horjuvia ja heikkoja. Kaapataan loppuun kalutut kainaloon ja tiristetään, kiristetään, uhataan, luvataan, kastroidaan. Elintilaa, saadaanko sitä kun ruumiita ei tule kuin valtioista?

Unessa olivat eriparia minun kenkäni ja olivat lisäksi väärissä jaloissa. Jalat olivat naapurin jalat.

Tikka nakutti kelossa: kekkonenkekkonenkekkonenkekkonen. Hiivin kannolta toiselle, puulta puulle ja kallionkielekkeeltä kallionkielekkeelle. Katsoin alas. Olin kaupungissa jonka joskus hyvin tunsin, mutta nyt se oli hakattu toiseen paikkaan; louhittu kallioon.

Mitä tästä ajattelin kun heräsin? En mitään. Keitin kahvit, laitoin kaurapuuroa, luin lehden ja herättelin lapset.

Vaimon kanssa emme ole hyvissä väleissä. Emme nuku samaa sänkyä. Omissa huoneisamme rakastelemme peittojemme kanssa. Olemme yksinäisiä sillä huoneemme ovat yhtä kaukana kuin Helsinki Tukholmasta; seinä välissä. Kaikki on sanottu, mutta mitään ei ole sanottu. Tai mikään sanottu ei ole jäänyt mieleen tai emme ymmärrä toistemme kieltä. Tätä ei voi hallita kuin olemalla poissa toistensa tieltä. Miten se onnistuu kun ovat samat omat lapset, samat omat lattiat ja samat omat lautaset? Ja kaikki mihin kosket on lähellä sinua ja elämääsi jota elät ja josta on huolehdittava että ne, joilla ei ole osaa eikä arpaa ongelmiisi, eivät särkyisi.

Jos kävisi kysymässä perheneuvolassa? Puhuisin neuvojan penkin alle ja sekin kohta vihaisi minua. Niin kuin vaimoni sanoo vihaavansa minua ja minun puheitani. Ja sitä, että tarvitsen naista muutenkin kuin lasteni äidiksi.

Mutta vihaako se oikeasti? Tietääkö tavallinen ihminen mitä viha on? Ehkä Vietnamissa My Lain aaveet kokeneet voivat sanoa, mitä viha voisi olla.

En minä tiedä, miten näistä mennään ensi vuoteen? Vaikka olen jo elänyt, en silti ole tätä elänyt. Ihminen ei ole kokemustensa summa, matemaattinen kaava jonka opittuaan pääsee kaikkien tilanteiden herraksi. Ei silloin, kun on muitakin tilanteen herroiksi haluavia. Tai kun herroja ei ole, on vain elämän narreja.

Vein pojat kouluun, kerhoon, kävin kirjastossa, lainasin Heikki Ylikangasta ja sen jälkeen kävelin torin ympäri. Katsoin punaista digitaalimittaria joka näytti miinusasteita 5. Marketista hain maitoa, tarjouskahvin ja kaksi banaania. Kaupan käytävällä näin naisen joka oli käynyt luonani kun olin vielä nuori. Hän ei nähnyt minua. Hänelläkin oli jo silmien alla ryppyjä ja harmaata hiuksissa. Muotitakki oli kiristetty mustin vöin laihalle uumalle.

Mitä hän tässä kaupungissa tekee? Ei hän ole täältä kotoisin. Onko hän mistään? 

Katselin partavesihyllyn takaa kun hän luki Ilta-Sanomien etusivua, nappasi sen koriinsa ja kävellä tikutteli laihoin jaloin pulkkien, liukureiden ja vaaterekkien välistä käytävän mutkaan ja hävisi näkyvistä.  Niin kuin silloin, kun hän ajoi Datsunillaan mökille Unimäkeen, tuli sisälle, oli vähän aikaa limittäin kanssani, avasi jälleen ulko-oven, tikutteli autolleen, avasi sen oven, luiskahti ratin ja selkänojan väliin, laittoi auton käyntiin, lukitsi turvavyön, avasi sivuikkunan, katsoi minua, vilkaisi peruutuspeiliin, käänsi auton aitan nurkalla, kurvasi tielle ja häipyi, eikä koskaan enää käynyt.

Niin elämä kulkee.

Me kulumme ajassa joka ei koskaan lopu.

Kari Tapio on kuollut. Kusin samanmoisessa kännissä hänen kanssaan samaan ränniin Kalajoen juhannuksessa 1983. Olen kuunnellut kymmenet, sadat kerrat tanssipaikoilla ja levyiltä hänen laulujaan. "...on pohjan tähden alla/tää koti mulla mainen/mä elämästä laulan/olen suomalainen..."

Mutta hän oli jo iäkäs mies, piti luultavasti mennäkin jo?

Minun isäni kuoli 59-vuotiaana 30 vuotta sitten. Jouluksi.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Elää Pohjantähteiden alla


Katselen Oranssinhuoneeni ikkunasta kadun ylitse naapurin tiilitalon kuuraista seinää. Kuuntelen Juicen "ota viini ja juo/se on elämä mun" jotka sanat soljuvat pienen poikani pikkuauton pörinän ylitse kuin alkava lumisade itsenäisyyspäivän hämärässä.

Hoksaan tässä, että meidät, suhteellisen köyhän perheen erottaa yhdestä rikkaasta, iäkkäästä pariskunnasta eräs tämän kaupungin laitakatu kuin kaita latu. Voisin kuvitella tuon kadun kuin tuloerojen kuiluksi, joita myyntiin ja ostamiseen, ahneuteen ja hamstraukseen perustuva yhteiskunta ratkoo kansalaisten välille kuin maanjäristys maankamaraa Haitilla.

Mutta ei katu kuitenkaan erota meitä toisistamme kuin sillä tasolla, joka pankkitileillämme vallitsee. Olemme hyvin keskenämme toimeentulevat naapurukset. Keskustelemme postilaatikolla kuin tasavertaiset ihmiset. Kun korjaan satasen arvoista Tojotanrotteloani pihamaalla, tulee 150 tuhannen arvoisen Mersun omistaja luokseni kumartuen katsomaan ruosteista autonpohjaa jotain virkehtiäkseen. Ja kun käyn aukaisemassa lumivallit postilaatikoiden ja naapureiden tiensuulta, koska he ovat jo vanhoja ihmisiä, voimme heittää huulta myös Mersun ominaisuuksista ja hinnasta.

Tiedän, että naapurimme eivät ole olleet rikkaita aina. Koko elämä mammonan keräämiseen on mennyt. Päätä on pitänyt olla sijoituksia suunnitellessa, ja ennen kaikkea tuuria. Raha ei ole kuitenkaan estänyt sairastumisia eikä nivelten rikkoontumisia. Ja vielä vähemmän sitä, että vuosilustoja kertyy, hauta odottaa ihan tuossa huomiseen raollaan olevan oven takana. Rahamiesten ja -naisten on ehkä helpompaa ja nopempaa päästä hoitoon, mutta kipuja rahasäkeillä eivät kuitenkaan nivelistä korjaile muut kuin sarjakuvakroisokset.

Näiden naapuriemme aikuiset lapset sen sijaan voivat sanoa, että ovat olleet rikkaita koko elämänsä, koska heidän vanhempansakin ovat. Mutta ymmärtävätkö he, kuinka etuoikeutettuja ovatkaan kun köyhyys ei ole koskaan mahanpohjia kylmännyt? Entä lapsenlapset joilla on vielä pitempi aikajana ylitettävänään jäkkiheinän niittokauteen jonka isovanhemmat ovat vuosikymmeniä sitten kokeneet?

Varakas naapurini suunnitteli kesällä tasakattoisen tiilitalonsa muuntamisesta aumakattoiseksi. Kyseli ja tiedusteli minultakin, miten se kannattaisi tehdä. Sanoin, että yksinkertaisin ratkaisu on pyytää tarjouksia rakennus- ja kattofirmoilta joita täälläkin on ihan luotettavia. Sanoin jopa hinta-arvionkin likelle 50 tuhatta euroa riippuen materiaaleista ja millaisia kattolappeita taloonsa haluaa, ja millaisia ratkaisuja rakennusluvat antavat tehdä. Varmaankin hän, rahaa ikänsä kerännyt ja nuukastikin elellyt, hinnoista perillä on. Mutta kyseli kuitenkin, kuin puheenaiheeksi, koska tietää minun rakennuksilla ikäni heiluneeksi.

Minä en osaa olla kateellinen. Se ei kertakaikkiaan sykähdytä sydäntäni minkäänlaiseen laukkaan. Mutta vihainen minä saatan olla niille pohatoille, jotka polkevat ihmisoikeuksia rikkauksia hankkiessaan. Mutta ymmärrän myös sen, kuinka mittaamattomia globaalin ahneuden kentät ovatkaan. Niiden edessä ei edes verta päähän nostava vihakaan auta kun ei auta YK eikä UNHCR. Ei Amnesty eikä Nobelin rauhanpalkinnot.

Ylhäällä oleva kuva on parin vuoden takaa eräistä itsenäisyyspäivän juhlista. Ajattelen tuota kaveria, josta tuon, jopa joitakin persoonia ehkä provosoivankin kuvan otin. En ole sitä uskaltanut julkaista missään, sillä se satuttaa niiden sydämiä, joilla ei ole kykyä ajatella heille aseteltuja rajoja levemmälti. Ja se voisi siten satuttaa myös tätä ystävääni joka suomenlipun kähärään tukkaansa halusi itsenäisyyspäivänämme kiinnittää.

Mutta kohtahan tämä maa on myös hänen kotimaansa. Hän saa kansalaisuuden ehkä jo ensi vuonna. Mutta sittenkö hänellä vasta olisi oikeus sonnustautua sinivalkoisiin väreihin?

Itsenäisyyspäivänä kuuluisi kai ajatella isänmaallisia ajatuksia, katsoa 55. kerran Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas-elokuvallinen sovitus ja seurata illalla kuinka reilut 2000 tärkeää ihmistä kättelee presidentin ja hänen puolisonsa Linnan boolijuhlien eteisessä. Olisi ehkä suositeltavaa myös kuunnella sinivalkoisia Sibeliussovituksia sinivalkoista luomuruokaa hellalla hämmentäessään sinivalkoisen kynttilän lepatellessa ikkunalaudalla ja lumilyhdyissä portinpielessä.

Itsenäisyyspäivä ei tietenkään ole pilkan asia. Se on kuitenkin päivä vuodesta, jolloin tulee myös kykyjensä mukaan kyseenalaistaa asioita, joita pidetään itsestäänselvyytenä. Kuten vaikkapa jokavuotiset armeijaosastojen marssit, tykit ja hornetit joita lumituiskuun töllisteltäviksi komennetaan. Kysyä voisi, että mitä tällainen turhuuksien liikekannallepano maksaa koska kerran lapsiperheiden kustannuksia, terveydenhoitomenoja ja muutaman kymmenen romanikerjäläisenkin yhteiskunnalle tuottamia laskuja osataan laskea, niitä posket kiukkua puhallellen hirvitellä. Miksi hintaa ei oikeasti kukaan suostu ajattelemaan vaikka parinsadan torkkupeiton kustannuksistakin lööppejä revitään? Eikä sitäkään kukaan ääneen pohdi, mihin muuhun ja tärkeämpään nekin miljoonat voisi vaikka lahjoittaa.

Sohaista voisi hiilihangolla tuota elokuvan katsomistraditiotakin oikein kunnolla. Jos osaisi.

Tämä, että ajattelen Tuntematon-elokuvan olevan toistosta tykkäävien jästipäiden karaoke, ei ole kuin vittuiluksi otettavaa vastarannan kiisken niuhotusta. Ja vaikka sanon, että mielestäni sitä katsomalla ei entisten, parhaillaan käynnissä olevien eikä tulevienkaan sotien syntysyitä ymmärretä, eikä voida estää, ei ole kovin perusteltu mielipide. Ja vaikka huokaisisin lannistettuna, ettei tuon elokuvan katsomisella tajuntaa laajenneta, eikä ymmärrystä lisätä yhtään mihinkään suuntaan, niin siitäkään huokaisusta ei ole kuin itselleni kyseenalaista huvia nurkkakuntaisten patrioottien heilutellessa joukkohengessä siniristilippuja toimintaansa sen kummemin kyseenalaistamatta.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Rojua


Kävelin hetkisen yössä. Ihan pikku matkan vain. Pakkaslunta. Kuuraa ravisteli tuuli puista ja katulamppujen varsilta. Rusakko loikkasi postilaatikon vieritse ja joku toinen yksinäinen vastakkaiseen suuntaan narskutteli.

Kävelin, että saisin tuon rojukopan harteillani edes jonkinlaiseen järjestykseen.

Tulin takaisin, istahdin hetken hämärässä eteisessä riisumatta ulkovaatteita. Olin ajattelevinani jotain tärkeää, mutta ei se niin tärkeää ollutkaan.

Huoneeni lattialla on akkuporakonelaatikko jossa on muuta rojua, mutta ei koneita. Olen tehnyt viime aikoina remonttia alakerrassa ja se alkaa olla viimeinkin valmis. Listoituksethan minulta oikeastaan vain puuttuivat, ja myykit ikkunoiden pielistä. Käytävän puoleinen palomuuri on enää maalaamatta. Vedin siihen tasoitteet toissapäivänä ja eilen hioin vähän. Ja puuttuu pari eritasolistaa sekä kahden huoneen kynnykset. Tästä huoneesta myös kaapin päällikonsoli. Pikkujuttuja.

Yläkerrassa olisi vielä paljon tekemistä. Siellä paikat reuhottavat ilman levytyksiä ja makuualkoveista puuttuvat eristeetkin. Suihku laatoittamatta, kalustamatta ja keittiö vailla mitään.

Mutta mitäpästä näistä.

Olisihan se hyvä, jos paikat olisivat edes joltisenkinlaisessa kunnossa jos tämän joutuu myyntiin laittamaan. Ei mahda silti saada edes omiaan pois niin, että saisi asuntolainan maksettua.

Miten käynee. Huominen näyttää. Tai ylihuominen. Ensi viikko, tai -vuosi.

Kituutettu on tähän saakka ja kun lukee ihmisten kokemuksista milloin mistäkin, niin kituvat ne muutkin. Ehkä omissa ketunraudoissaan. Omatekemissään tai toisten asettamissa.

Aloitin kävelyltä tultuani uuden päiväkirjan. Se sattui sopivasti joulukuun ensimmäiselle, Oskari-sedän nimipäivälle. Ajattelin kirjoittaa sitä toisellatapaa kuin tähän saakka olen päiväkirjojani kirjoittanut. En laita jokaisen päivän kohdalle merkintää kelloaikoineen kuten olen 30 vuotta tehnyt. Kirjoitan vain mitä on ja niistä voinee suurinpiirtein ajankulun hahmottaa. Jos voi. Eihän sillä väliä ole jos oikeasti ajatellaan.

Kimmokkeen sain kirjailija Pentti Saarikosken, sotatuomari Paavo Alkion ja nyt sitten lisävahvistuksena sotaretkestään kertovan poliisi Taaveti Heikkisen julkaistuista päiväkirjoista.

Eivät edellämainiutut minulle tässä mielessä auktoriteettejä edusta. Tajusin vain yhden asian niitä lukiessani: oma isäni olisi saanut pitää päiväkirjaa elämänsä vaikeista vuosista, sota-ajastaan ja Unimäessä asumisestaan. Siitä, miltä tuntui, kun aika näytti, ettei neljästä pojasta kasva täystajuisia vaan he ovat kehitysvammaisia. Ja omasta alkoholismistaankin olisi saanut kirjoittaa, suhteestaan äitiini, siis vaimoonsa ja lapsiinsa. Ja siitä, kuinka haluaisi kuoleman tulevan. Ihan mistä vain olisi voinut kirjoittaa ja olisin niitä ahmien lukenut nyt, kun oma elämäkin on jo tälle kinkamalle kiivennyt.

On minulla tallessa isältä yksi sota-ajan "päiväkirja", mutta se on vain kopioita sen aikaisista rallatuksista. Luin minä nekin, ja moneen kertaan olen sitä vihkoa selannut kuin toivoen, että sieltä rivien välistä olisi isäni omiakin ajatuksia syliini karissut. Mutta ehkä ne olivat niissä lauluissa jo valmiiksi pureskeltuina? Mitä parikymppisellä miehellä kuoleman kentillä muuta voi olla mielessä kuin kaipuu jonnekin, haavekuviensa naisen syliin. Ja lopulta sinne jalkojen väliin.

Niin. Ajattelen siis, että lapsilleni sitten aikanaan nämä tulevat olemaan tärkeitä luettavia kun pois olen mennyt. Pidän itseni tärkeänä miehenä heille niin kuin pidin omaa isääni tärkeänä itselleni. Muuten en olekaan tärkeä.

Päiväkirjaa voisi toki pitää täällä blogissaankin, mutta ei se sellaista ole kuin itselleen kirjoitettaessa. Koko ajan olisi tietoinen siitä, että joku kurkkii olan takaa, tulee lukemaan sen. Henkilökohtainen päiväkirja on psykologi jonka vastaanotolla pitää käydä kun ahdistaa eikä kukaan muu kuuntele, mitä sinulla olisi sanottavaa.

Vihkoihin käsin kirjoitetut löytyvät vielä kauankin kirjoittajansa poistumisen jälkeen. Internetistä ei kukaan tiedä, milloinka se kaatuu kokonaan. Ja vaikka ei kaatuisikaan, kukaan ei niille jäljille lähde, joita tämä virtuaalilantala on täynnänsä.