maanantai 20. joulukuuta 2010

Poistuneet riveiltä

Käteeni sattui vanha osoitekirjani. En ole tarvinnut sitä vuosikymmeneen, tai kahteen. Lankapuhelimiakaan ei enää ole joiden numeroita sen sivuilla on. Lopullisesti elämästä poistuneiden ihmisten kohdalle olen piirtänyt ristin, äidin nimikin lepää mustekynäristin katveessa. Muutamia rukseja lisäsin.

Kirjanen putosi lattialle. Eivät edes sen välissä olevat lippuset ja lappuset ja entisten heilojen valokuvat levinneet sängyn alle.

Ajattelin, mietin. Tassuttelin villasukissani tuvassa ja uunikompleksin ympäri. Lasten huoneessa kohensin peittoja, silitin poskia. Kävin vessassa. Vilkaisin ulos pakkaseen oven raosta. Tuuli pyörsi lumikierrettä puisilla portailla ja kaiteen päällä. Naapurin keskuslämmityskattilan piipusta nousi kevyehkö savujuova taivaalle, sekin samalla tavalla kierteellä kuin lumenhöytyvät portailla. Kuu sentään katsoi suoraan silmiin vaikka sen edessä hieman pakkashärmää olikin.

Olisi tehnyt mieli lasillista viiniä, punaista tai valkoista. Ja sitten olisin juonut koko pullollisen. Tai kaksi. Koskenkorvakin olisi kelvannut teehen sekoitettuna. Tai kahviin. Mutta niin tehdään vain Hollywood-elokuvissa. Ehtymättömiä viinavarastoja ei kädestä suuhun eläjät kykene pitämään. Kuten ei muitakaan suuhunlaitettavien varastoja. Hörppäsin vettä.

Tuijottelin muistikirjasen nimiä joita olen ihmisten eläessä muistiin raaputtanut. Heille sitten joskus soitellut. Toisille enemmän, toisille vähemmän. Ja sitten yhtä´äkkiä en kenellekään heistä. Eikä kukaan niistä minulle. Heikkikin, mihin se siellä Keravalla kuoli?

On tullut uusia ihmisiä tilalle. Heitä olen laittanut uusiin vihkoihin ja sittemmin vain kännykkäni simiin. Sitten niitäkin on alkanut tippua pois. Kuka hautaan, kuka muuten vain unohtunut.

Kai ne kännykästäkin pitäisi kaikki nimet ja numerot kirjata paperille. Kännykkä voi pudota viemäriin, luiskahtaa aura-auton alle, unohtua jonnekin. Kuka kuollutta valotaululta osaa muistella vaikka tuhoa ei tulisiskaan?  En ole raskinut heitä vielä poistaa. Entäs jos kuolleen numerosta joku yö soitetaan?

Minulla on tapana lukea pääruuaksi jokin raskaampi teos, dokumentti tai elämänkerta. Sain äskettäin luetuksi Heikki Ylikankaan kirjan josta edellisessä kirjoituksessa mainitsin ja nyt otin uusintaluettavakseni Pablo Picasson elämänkerran "Nero ja paholainen"; Arianna Stassinopoulos Huffington (Otava 1989).

Välipalana lueskelen joskus kaikenlaista.

Nyt on menossa Antti Tuurin "Surmanpelto" (Otava 2008). Se ei ole kylläkään mikään kasvisvälipala vaikka minäkertojan poljentaan on  Tuuri kepeyttäkin luonut. Luin nyt sivulta 166: "Naiset puhuivat luotsin tappamisesta ja vankien huonosta kohtelusta ja ruuan puutteesta leirillä. Luotsi Baraniecki ei niiden mielestä ollut tehnyt lopulta muuta kuin ollut Venäjän tsaarin alamainen niin kuin me kaikki. Ne tiesivät myös, että Betty Nygård pelkäsi Popovin päätyvän samalle hautausmaalle Baranieckin kanssa."

Antti Tuurin teksti kävisi radiolukemiseksi. Joskus sitä hänen kylmien kyytimiestään joku mieleenjäävän äänen omaava mies lukikin.

Pitää kirjoittaa välillä päiväkirjaankin. Yritän löytää siihen myös maailman oman itseni ympäriltä, mutta kummasti kynä kääntyy tuijottamaan omaan napaan sitäkin tehdessä. Mutta kenellepä juuri minun elämässäni olisi yhtä paljon tapahtunut kuin minulle itselleni?

En minä voi kovin paljoa kotikatumme varrella olevien ihmisten elämästä kirjoittaa. Voisin tietysti yrittää kuvitella heidät tassuttelemaan omisssa tupasissaan, panna heidät naimaan, syömään, paskalle, saunaan tai soudattamaan kuumeisia lapsiaan. Voisin kuvitella riveilleni yksinäistä, kaunaista vanhusta tiiliverhoillun talonsa huoneessa tässä vähän matkan päässä, arkkitehti-opettajapariskuntaa siitä eteen päin tai eläkkeelle äskettäin jäänyttä pankinjohtajaa jolla korot ja rahanarvotaulukot kiipeävät edellenkin öisiin uniin kuten kymmeninä vuosina finanssimarkkinoiden ohjaksissa ollessaan.

Mutta piruako minä niistä! Tekstiä kyllä näkyy lyijykynästä ruutuihin valuvan, mutta tuskinpa mitään jäljestä muistettavaa.

Suuret uutiset maailmalta kertovat jännittävämpiä asioita. Pommit räjähtelevät ja aseet papattavat Somaliassa, Norsunluurannikolla, Sudanissa, Afghanistanissa ja ihan äsken Tukholmassa. Lukashenko voittaa vaalit kyseenalaisin konstein Valkovenäjällä ja mielenosoittajat esittävät protestinsa vyöryen kaduille ja virastoihin ilmaisemaan mielipiteensä tuloksesta. Sillä ei mitään vaikutusta ole, pampuista mustelmia ja luita rikki.

Lunta tulee kuin turkin hihasta kaikkialla muualla paitsi täällä, keskisessä Suomessa. Ihmiset jumittuvat lentokentille Pariisissa ja Englannissa, rekat luistelevat Romanian teillä ja Italiassa suihkulähteet jäätyvät. Mutta peruskoni Silvio Berlusconi sen kuin vain porskuttaa kaivellen hampaitaan mafian kustantamilla tikuilla.

Vladimir Putin nukkuu höyhenvuoteellaan Moskovassa eikä näe painajaisia Kaukasuksen teurastuksista. Barak Obamalla amerikoissa on työpäivä kääntymässä  myöhäisiltapäivään Radovan Karadzicin makaillessa Haagin sellissään  lukemassa Serbian kielistä Aku Ankkaa.

Minun äitini ja isäni haurastuneet luut koisaavat vierekkäin siilinjärveläisellä hautausmaalla. Saman kuun valo, joka nyt lankeaa pihamaalleni täällä, etsiytyy myös heidän hautojensa yllä kasvavan suuren kuusen oksiin. Ehkä jokin kuunsäde etsiytyy myös hautakiveen johon heidän nimensä on kirjailtu. Juuri tällä hetkellä tämä sama kuu valaisee muitakin sukulaisten ja entisten tuttavieni hautakiviä.

Miksi siis käydä omaisten haudoilla kun heitä voi kuun välityksellä muistaa kaukaakin ja yhtä aikaa. Kynttilän voi sytyttää itsensä iloksi takan reunallekin. Vainajaa se ei enää lämmitä.

14 kommenttia:

meri kirjoitti...

nuorena monen tunnin mittaisista puhelinkeskusteluista seurasi satikutia ja pitkä puhelinlasku, mutta silloin ei ollutkaan operaattoreita, jotka tyrkyttävät kilvan ilmaista puheaikaa.

nykyään minulla olisi mahdollisuus puhua 500 minuuttia tietyllä kiinteällä kuukausihinnalla, mutta laskusta huomaan kerta toisensa jälkeen, että siitä on puhutta vain noin sata.

¤

olen aina suhtautunut epäillen kaikenlaisiin väitteisiin synestioista, taiteidenvälisistä samuuksista ja päällekkäisyyksistä. minulle runo on runo ja maalaus taas . . . jotakin muuta. ne eivät voi puhua niin, että ne voisi edes reunoiltaan asettaa päällekkäin.

mutta chagallin omaelämänkertaa lukiessa oli pakko panna tämä näkemys erehdysten joukkoon. ilmeisesti on siis mahdollista luoda sanoin lähes pikkupiirteitä myöten sama tunnelma, sama kokemus kuin kuvataiteen kielellä, kun luoja on sama.

olen aina rakastanut chagallin riemua, eheyttä ja nöyryyttä. hänen kuvissaan köyhät ihmiset rajoituksineen ovat ilman sääliä ja sovitusta, humanistin silmin. niissä on elämän salaperäistä kauneutta, mutta niissä ei ole tingitty köyhyyden pohjimmaisesta murheesta.

chagall kuvaa lapsuutensa vitebskiä, nuoruutensa matkoja ja rakkauttaan vaimoonsa bellaan - kotikaupunkinsa katuja, toreja ja synagogaa, teurastajan työtä, suutarin viulunsoittoa, äitinsä kuolemaa. kaikessa on jotain tuttua: on mietittävä hetki kunnes muistaa missä hänen maalauksessaan tai piirroksessaan on sama kokemus, sama ihminen.

Riku Riemu kirjoitti...

Aikojen puitteet muuttuvat, asiat eivät.

Raskaalta tuntuu poistaa läheisen ihmisen nimi puhelimen simkortilta; kuitenkin olen päätynyt siihen, että se on tehtävä heti.

Haudoissa olevat lepäävät, edelleen ajan kulkiessa poistuvat kaikesta: ihmisten muistoista, luonnon kiertokulustakin.

Uskovaisilla on Jumala, biologit luulottelevat itselleen geenien jatkuvuuudesta. - Kolmannessa, viimeistään neljännessä polvessa ihmiset ovat geenicoktailinsa ja ihmisyytensä puolesta aivan erilaisia ihmisiä.

Aikansa kaikella.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, menin ja lainasin Chagalin. Muistin sitten, että olen tämän joskus lukenutkin, ei vain ole omassa hyllyssä kuten Picasso. Vähemmän muistan tästä elämänkerrasta kuin Kahlon tai Picasson. Mietin, mitä se voisi merkitä?

Sitäkö, että Kahlo ja Picasso ovat olleet enemmän suomalaisen taiteen seinillä esillä?

"Missä hän on oppinut lentämään?
Missä hän on oppinut katkomaan päät hahmoiltaan? Mikään suuri oppinut hän ei ole. Sodat ja vallankumoukset ovat hänelle pikku juttuja."

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, Kittilästä tuli aamutuimaan puhelu: Hyvän ystäväni veli, "Käkri Karhunkaataja", jonka tunsin itsekin, oli eilenillalla kuollut. Vuoden suurin piirtein kesti kituminen hänellä. Aivokasvain. Sama kaveri muuten, joka oli ryyppäjäisissämme Kalajoen juhannuksessa 1983 kun Kari Tapio kusi ränniin kanssani. Pitää siis poistaa yksi nimi riveiltä jälleen.

Tältä kaverilta oli kuollut samaan syssyyn myös työnantaja ja työtoveri sydänkohtauksiin. Tiesin nekin.

Luonnolistahan kuolla on kun kuolee muuhun kuin pommiin.

Olet oikeassa kuolleitten nimien poiston suhteen. Minä vain joskus ajattelen niin, että nähdessäni jonkun edesmenneen nimen, muistan hänestä jotain. Sillä sitten saattaa taasen olla merkitystä jotain kirjoitusta laatiessani. Poistan vasta sitten kun ihminen on mielestänikin lopullisesti vainajoitunut.

Itsekkyyttä? En tiedä.

Riku Riemu kirjoitti...

Ei ole itsekkyyttä, ei: jokainen käsittelee asiat niin kuin itsestä tuntuu.

Olen jo useaan otteeseen joutunut tuumaamaan: itse olisin mielummin mennyt. Luultavasti noin on ajatellut useimmat riittävän vanhoiksi eläneet.

Mutta paskaako näistä: "eteenpäin Nieminen vaikka sydän rämisisi kuin tyhjä peltitoosa." (Armi Ratian motto)

Delilah kirjoitti...

Muistivihkosi toi mieleen oman osoitemuistioni. Joulukortteja kirjoitellessa tuli muistiossa vastaan niin monta, joiden yli olen vetänyt viivan. Hetken heitä muistelin, itselleni joskus niin tärkeitä ihmisiä. Joukossa nuoriakin rajan taakse siirtyneitä. Isää, veljiä, lapsuusystävää... Kuten totesit, sukupolven kahden päästä heitä harva muistaa, pois lähteneitä. Joululaulussa sanotaan: Miespolvet vaipuvat unholaan. Se on ihmisen osa. Siihen asti "...palakaamme lieskoin leimuvin. Tulessa kohotkaamme korkealle. Maa maahan jää, mut henki taivahelle."

Valto Ensio kirjoitti...

Delilah, hyvää Joulunseutua ja Uudenvuoden vaihdetta: "Ensimmäiset ihmiset maan päällä olivat Susi ja Punahilkka, sitten niistä tuli apinoita. Sitten tulivat gallialaiset ja intiaanit, ja lopuksi meistä tuli ihmisiä." ANDREA 8V

Näillä lasten viisauksilla kävin tekemässä myös blogikierroksen ja toivotin jo joulua kaikille. Kaivoin ne kirjasta "Vanhat tädit eivät muni" Mark Levengood ja Unni Lindell (Schildts Kustannus 2002)

Ripsa kirjoitti...

Valto,

vai että kierroksen teit. Siitä hyvästä annan sulle tähän Mellerin ekan runon samasta kirjasta nimeltä Elävien kirjoissa:

"Älä sano. Näin on ollut maailman sivu.
Se kääntyy."

Valto Ensio kirjoitti...

Kiitos Ripsa!

Valto Ensio kirjoitti...

Piti vielä sanomani, etten kovin montaa blogia ehdi lukemaan joten "kierros" ei kovin pitkä ollut.

Mutta tuo mainitsemani kirjan lasten lausahduksista löysin mielestäni jokaiselle omansa. (ajattelin siinä samalla kulloisenkin blogin "henkeä" niitä valitessani.

Raili kirjoitti...

Isäni kuolemasta on 23 vuotta, mutta vasta viime vuosina hän on unissa poistunut riveiltäni. En tiedä johtuiko kaipauksesta vai huonosta omastatunnosta se,että hän unissani aina vain asui maalla kotipaikallamme. Äitini oli mukamas muuttanut kirkonkylälle heidän erotessaan ja isä asui yksin maalla. Unissa minulla oli aina valtavan huono omatunto ettei kukaan käy isäni luona. Joskus minä unissani kävin, mutta useimmiten vain omatuntoni kolkutti. Mutta olisikohan alitajuntani nyt päässyt jostain haamusta eroon kun en enää ole tuota unta nähnyt. Minusta on aina hauska lukea Valto unistasi, kun itsekin näen ihan hirveästi pöljiä unia. Olen joskus ajatellut rueta kirjoittamaan yökirjaa….päiväkirjani olisi tylsä, mutta yöllä sitten tapahtuu siitäkin edestä.
Valto ja Valton viisaat kommentaattorit, minusta on ollut niin mukava lukea teidän ajatuksianne tässä syksyn aikana kun tänne Valton blogiin eksyin. Olen myös vieraillut teidän muiden, Iineksen, Rikun, Merin, Keijun ja Ripsan blogeissa. Ripsan kirjan tahtoisin lukea…aion sitä lomalla metsästää. Juttujanne lukiessa tulee jotenkin optimistinen olo….vielä on ajattelevia ihmisiä, vielä on jotain inhimillisyyttä, rehellisyyttä ja erilaisuuden sietokykyä tässä maassa… Itse en aina jaksa kommentoida suuren maailman asioihin, vaikka vallan ja vastuun miettiminen on aina kiehtonut minua, niin pienemmässä kuin suuremmassakin mittakaavassa. Tässä elämänvaiheessa työ, kolme nuorta, koira, talo ja velat tuntuvat vievän aika lailla energiani. Eilen sain läheisen ihmiseni kiinni kirkkain silmin valehtelusta. Vaikka äänettömät kyyneleet kastelivatkin yöllä tyynyliinani niin mikä olikaan aamukeskustelu, hän puhuu säistä ja minä toivottelen hyvää työpäivää. Painanko asian villaisella ja annan pikkuhiljaa hiljaisuuden muurin kasvaa välillemme vai pyyhinkö kissalla pöydän. Pakko pyyhkiä…puhumattomuuden muuri on ajan saatossa Kiinan muuriakin vaikeampi murtaa. Jos jollekin teistä tulee Hesari, niin kysyisittekö ystävällisesti Kirstiltä tai Torstilta, kuinka voi olla olematta sinisilmäinen kuitenkaan täysin menettämättä uskoa ihmisyyteen. Taidanpa tietääkin vastauksen, täytyy hankkia värilliset piilarit ja lukea tedän blogejanne.
Hyvää Joulu Teille Kaikille Rakkaat Tuntemattomat!

Riku Riemu kirjoitti...

Raili, minusta sinun kannattaa aloittaa myös oma blogi, luulen, että sinulta löytyy sanottavaa.

Kiitokset Valtolle jouluntoivotuksista; samoin sinulle, ja hyvää joulua myös kaikille niille, jotka tätä Valton aina mielenkiintoista blogia lukevat!

Valto Ensio kirjoitti...

Raili, vielä on joulua, ja jouluja, jäljellä, joten hyvät sulle myös.

Kuten Riku tuossa viittaa suuntaasi kirjoittajana, lisäisin, että blogi on hyvä alusta laittaa ylös myös unia.

Kokemuksesta tiedän, että unet ovat vaikeita kirjoittaa muistiin. Joskus ne onnistuu tallentamaan kynäillen (muita tallennusvälineitä ei ole jos ei sitten nauhalle kerro), mutta saada ne sellaiseen asuun, että joku toinenkin niitä lukisi, on ylen vaativaa. Muutamat tiiviit lauseet, viittaukset unen tapahtumiin, töksäykset, kuten joskus unissakin.., vähän kuin jättäisi tarinan ilmaan roikkumaan. Niinhän ne yölliset "seikkailut" menevät muutenkin.

Viime yön uneni esimerkiksi häipyi kuin kalakukkotuhnu savupirtin laipioon koska se loppui siihen, että ampiainen surahti pistämään korvaani isosta pesästä ja kun ravistin rajusti päätäni, heräsin, enkä unesta muuta muistanut vaikka olen vakuuttunut siitä, että se oli tosi jännittävä.

Muistan semmoisenkin, kun erään kerran paukautin kädelläni paneliseinään kesken unien niin että paukahti. Näin nimittäin unta, että ampiainen pisti kämmenselkään. Siihen unennäkööni heräsi muitakin silloin.

Mulla on vissiin ampiaisia kohtaan jotain...

Varmaan ei tarvinne Kirstiltä eikä Torstilta kysellä vastausta sinisilmäisyysasiassa. Tiedän itse joskus valehdelleena, että se loppujen lopuksi käy yhtä kipeästi narraajan omaankin nilkkaan. Riippuu tietysti valehtelijan mielenlaadusta. Toisethan ovat patologisia sen suhteen ja psykopaatit ovat oma lukunsa.

Olen tullut myös siihen päätelmään, että ihmisellä on lapsena ja nuoruudessa omat jaksonsa jolloin valehteleminen johtuu silkasta typeryydestä, opiskelusta elämään. Ja siitä sitä vasta kipeästi omantunnon omaava vasta maksaakin.

Raili kirjoitti...

Pakko oli aaton aattoiltana katti pöydälle nostaa, muutoin olisin asiaa hautonut ja jouluni olisi ollut täysin pilalla. Sain asiaan jonkinlaisen selityksen.En vielä värillisiä piilareita omista joten ajattelin, että olkoon sitten niin. Mutta uskomattoman pahalta se voi tuntua kun huomaa toisen puhuvan palturia....johtuneeko sitten edesmenneenn isäni selkäytimeen kaivertamista opeista koskien luotettavuutta ja rehellisyyttä ym. nykyisin kai vähemmän arvostettuja ominaisuuksia.
Riku ja Valto, kyllä minä nyt kuitenkin aion vain nauttia teidän ja muiden viisaiden ihmisten blogikirjoittelusta. Kirjoitustaitoni on vajavainen niinkuin mielipiteenikin ja tietotekniikkaakin pitäisi enemmän hallita. Olen sentään pienen painostuksen alla lupautunut naamautua sosiaaliseen mediaan...jahka tässä saan aikaseks....huomenna tai ens kesän keskiviikkona...tai joskus....