keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Rojua


Kävelin hetkisen yössä. Ihan pikku matkan vain. Pakkaslunta. Kuuraa ravisteli tuuli puista ja katulamppujen varsilta. Rusakko loikkasi postilaatikon vieritse ja joku toinen yksinäinen vastakkaiseen suuntaan narskutteli.

Kävelin, että saisin tuon rojukopan harteillani edes jonkinlaiseen järjestykseen.

Tulin takaisin, istahdin hetken hämärässä eteisessä riisumatta ulkovaatteita. Olin ajattelevinani jotain tärkeää, mutta ei se niin tärkeää ollutkaan.

Huoneeni lattialla on akkuporakonelaatikko jossa on muuta rojua, mutta ei koneita. Olen tehnyt viime aikoina remonttia alakerrassa ja se alkaa olla viimeinkin valmis. Listoituksethan minulta oikeastaan vain puuttuivat, ja myykit ikkunoiden pielistä. Käytävän puoleinen palomuuri on enää maalaamatta. Vedin siihen tasoitteet toissapäivänä ja eilen hioin vähän. Ja puuttuu pari eritasolistaa sekä kahden huoneen kynnykset. Tästä huoneesta myös kaapin päällikonsoli. Pikkujuttuja.

Yläkerrassa olisi vielä paljon tekemistä. Siellä paikat reuhottavat ilman levytyksiä ja makuualkoveista puuttuvat eristeetkin. Suihku laatoittamatta, kalustamatta ja keittiö vailla mitään.

Mutta mitäpästä näistä.

Olisihan se hyvä, jos paikat olisivat edes joltisenkinlaisessa kunnossa jos tämän joutuu myyntiin laittamaan. Ei mahda silti saada edes omiaan pois niin, että saisi asuntolainan maksettua.

Miten käynee. Huominen näyttää. Tai ylihuominen. Ensi viikko, tai -vuosi.

Kituutettu on tähän saakka ja kun lukee ihmisten kokemuksista milloin mistäkin, niin kituvat ne muutkin. Ehkä omissa ketunraudoissaan. Omatekemissään tai toisten asettamissa.

Aloitin kävelyltä tultuani uuden päiväkirjan. Se sattui sopivasti joulukuun ensimmäiselle, Oskari-sedän nimipäivälle. Ajattelin kirjoittaa sitä toisellatapaa kuin tähän saakka olen päiväkirjojani kirjoittanut. En laita jokaisen päivän kohdalle merkintää kelloaikoineen kuten olen 30 vuotta tehnyt. Kirjoitan vain mitä on ja niistä voinee suurinpiirtein ajankulun hahmottaa. Jos voi. Eihän sillä väliä ole jos oikeasti ajatellaan.

Kimmokkeen sain kirjailija Pentti Saarikosken, sotatuomari Paavo Alkion ja nyt sitten lisävahvistuksena sotaretkestään kertovan poliisi Taaveti Heikkisen julkaistuista päiväkirjoista.

Eivät edellämainiutut minulle tässä mielessä auktoriteettejä edusta. Tajusin vain yhden asian niitä lukiessani: oma isäni olisi saanut pitää päiväkirjaa elämänsä vaikeista vuosista, sota-ajastaan ja Unimäessä asumisestaan. Siitä, miltä tuntui, kun aika näytti, ettei neljästä pojasta kasva täystajuisia vaan he ovat kehitysvammaisia. Ja omasta alkoholismistaankin olisi saanut kirjoittaa, suhteestaan äitiini, siis vaimoonsa ja lapsiinsa. Ja siitä, kuinka haluaisi kuoleman tulevan. Ihan mistä vain olisi voinut kirjoittaa ja olisin niitä ahmien lukenut nyt, kun oma elämäkin on jo tälle kinkamalle kiivennyt.

On minulla tallessa isältä yksi sota-ajan "päiväkirja", mutta se on vain kopioita sen aikaisista rallatuksista. Luin minä nekin, ja moneen kertaan olen sitä vihkoa selannut kuin toivoen, että sieltä rivien välistä olisi isäni omiakin ajatuksia syliini karissut. Mutta ehkä ne olivat niissä lauluissa jo valmiiksi pureskeltuina? Mitä parikymppisellä miehellä kuoleman kentillä muuta voi olla mielessä kuin kaipuu jonnekin, haavekuviensa naisen syliin. Ja lopulta sinne jalkojen väliin.

Niin. Ajattelen siis, että lapsilleni sitten aikanaan nämä tulevat olemaan tärkeitä luettavia kun pois olen mennyt. Pidän itseni tärkeänä miehenä heille niin kuin pidin omaa isääni tärkeänä itselleni. Muuten en olekaan tärkeä.

Päiväkirjaa voisi toki pitää täällä blogissaankin, mutta ei se sellaista ole kuin itselleen kirjoitettaessa. Koko ajan olisi tietoinen siitä, että joku kurkkii olan takaa, tulee lukemaan sen. Henkilökohtainen päiväkirja on psykologi jonka vastaanotolla pitää käydä kun ahdistaa eikä kukaan muu kuuntele, mitä sinulla olisi sanottavaa.

Vihkoihin käsin kirjoitetut löytyvät vielä kauankin kirjoittajansa poistumisen jälkeen. Internetistä ei kukaan tiedä, milloinka se kaatuu kokonaan. Ja vaikka ei kaatuisikaan, kukaan ei niille jäljille lähde, joita tämä virtuaalilantala on täynnänsä.

10 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Ota Valto rauhallisesti, kun tuon perusteella olet remontoinut suomalaisella luonteellasi niin, että kädet särkevät, etkä saa nukutuksi.
Luulen että kyseessä oli kuitenkin vain ammattimiehen silmien vaatima remontti, meille maallikoille olisi vielä kelvannut.

Internetistä ei ehkä tiedä, vihkotkin saattaa aika, vesi tai tuli turmella, kaikki on sattuman, kohtalon tai suurempien käsien hallussa.

Internet on toki lantala, mutta sitä ovat myös painotuotteet keskimääräisesti. Painotuotteissa hyvälaatuista toki on enemmän kuin netissä ja valinta on selkeämpi, huonoa tai sitä mikä itseä ei miellytä, ei tarvitse samalla lailla lukea.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, piti ihan jonkin aikaa miettiä, mitä vastakommentoisin sinulle.

Aika rauhallinen kyllä olen, en hötkyile kuten nuorempana. Tiirailen ja tutkailen kuin jotkut romaanihenkilöt Huovisella.

Siihen on syynsä; rahattomuus jne.

Tämä talo oli, kun se Kittilästä tänne saapumisen jälkeen hankittiin, purkulupaa vailla-kunnossa. Ainakin 10-15 cm kallellaan ööö... (viittaan jonnekin ikkunan suuntaan)...ööö... siis Ruotsiin päin. Maksoi tontinvuokraoikeuksineen 35.000€. Sen jälkeen olen pannut suurin piirtein kaiken uusiksi ja mania on palanut paljon. Yhtään vanhaa pintaa ei ole näkyvissä. Nyt velkaa 152.000€. Kaikki muukin mikä vain elämiseltä on jäänyt, on uponnut tälle tontille. Toisinaan tuntuu, että olisi sittenkin pitänyt kutsua catepillari paikalle.

Että iso rojekti tämä on ollut eikä tässä paljon muita ole häärännyt kuin minä. Sähkö- ja putkimiehet sekä joku satunnainen talkoolainen. Kaveri ja hyvä ystäväni hamasta nuoruudesta saakka teki kaivinkonehommat miltei veloituksetta.

Tämä on perhanan iso talo. Kunhan on kokonaan valmis, pitäisi kaikenkaikkiaan löytyä yli 250m2. En muista nyt tarkkaan. Tämän kokoisen ja ikäisen (alkup.rakv.1953) talon hinnat näkyvät (valmiina) pyörivän 140-200 tuhannen välillä tällä korkeudella, että siihen perustan sen, etteikö velkaa vielä voisi jäädäkin jos joutuu myymään. Työlleen ei voi siksi mitään arvoa laskea, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Ja kuinka minua huvittaakaan se, että puhuvat ok-taloa hallinnoivan omistavan jotakin ja että se on hyvä verotuksen kohde yhteiskunnankin kannalta. Minä en näe tällaisessa mitään verotettavaa.

Lantalasta puheenolleen kepulaiset, ainakin entisajan maalaisliittolaiset tiesivät, että lannan voimalla leipä ja peruna hyvin kasvaa.

Mitä sitten sikiää meidän puheenaolevasta nettijätteestä kunhan se on aikansa saanut kompostoitua, niin vasta aika näyttää. Ehkä se uusi ja uljas yhteiskunta?

Päiväkirjat, jos kokee ne jotenkin yleisessä mielessä aikaansa kytketyksi, kannattanee lähettää SKS:n arkistoon. Siellä säilyvät ja sieltähän sitten lukevat ne, ketä niin kiinnostaa.

Olen aikonut sen tehdä, mutta epäröin, olisiko niistä ajankuvaksi miltään osin. Ehkä näistä aivan viimeisimmistä voisi ollakin. Ainahan olen jonkun lauseen yhteiskunnastakin ja politiikasta muun voivotusteni sekaan sykäissyt. Säätiedoista harvemmin.

Tapsa kirjoitti...

Paljon olen elämässäni katunut, mutten sitä elokuista päivää kauan kauan sitten, kun kaukana eteläisellä Ruotsinmaalla aloitin päiväkirjan pidon.

Sehän on terapiaa. Kun sinne saa kerrottua huolensa, murheensa, hätänsä - toki myös ilonsa ja haaveensa - niin sitä kaikkea ei tarvitse kantaa koko ajan mukanaan. Se on siellä ja pysyy.

Tunnen muuten Taavetti Heikkisen tyttären. Keskustelin juuri eilen hänen kanssaan tästä päiväkirjasta, jonka juuri hän oli luovuttanut julkaistavaksi. Hän kehotti lukemaan sitä rinnan sotatuomari Alkion - Santeri Alkion poika - päiväkirjan kanssa. Alkio ja Heikkinenhän kulkivat sodassa yhtä matkaa.

Isänikin, kyläsepän poika Pohjanmaalta, piti sotapäiväkirjaa ja sen jälkeen muutaman vuoden tavallistakin. Ne avaavat hänen elämäänsä ja persoonaansa todellakin ihan uudella tavalla. Hänet näkee niissä ihmisenä, ei isänä.

Saako kysyä, Valto, missä päin Kajaania sinun mökkisi seisoo?

Valto Ensio kirjoitti...

Tapsa, minulla on Paavo Alkion "Sotatuomari" ja muutamia kohtia siitä uudelleen luin Taavetti Heikkisen "Rintaman poliisia" tavatessani. Hyvin lomittuvat kertomukset sodan ns. suuriin linjoihin. Myös sama apeus, mielettömyyksien aiheuttamat puistatukset yksityiskohdissa ja rintaman oloissa ovat yhteneväiset.

Ei osaa sanoa, kumpi olisi mieluisampaa luettavaa jos valita pitäisi.("Mieluisampaa" on aika korni ilmaisu, sillä väliin kylmäsi selkäpiitä se armottomuus, joka esiintyi kuolemantuomioiden jakelussa.)

Jotenkin sotaromaanien tarinat haalistuvat näitä päiväkirjoja lukiessa, Tuntemattomankin. Näiden rivin väliin on tungettu niin paljon.

"Mökkini" sijaitsee Lehtikankaalla eikä osoitteeni ole salainen. Täsmälleen samanniminen mies kuin minä asuu myös tässä kaupungissa, että häneen tahtovat sekoittaa minut ja toisinpäin. Saa selitellä puhelimessa usein. Jospa velkojatkin sitten menevät hänen ovellensa...

Tapsa kirjoitti...

Saman sukuniminen oli ensirakkautenikin, Kivesjärven tyttöjä, sen verran yleinen nimesi on niillä seuduilla. Et ole kuitenkaan sukua Taavetille? Tai Halla-Ukolle?

Valto Ensio kirjoitti...

"Heikkisiä joka neljäs helevetissäe, tolosia toenen puoli."

Tapsa, minä olen Savonmuan Heikkisiä, enkä ole harrastanut sukututkimusta kuin sen verran, että isäni puolelta ovat olleet useita sukupolvia savolaisia. Kainuulaiseksi en itseäni tunne kun olen niin vähän aikaa täällä ollut eivätkä Taavetti tai Halla-Ukkokaan ole sukulaisia -tietääkseni. (Sinällään itselläni on ollut ainainen kodittomuuden tunne olenpa asunut missä tahansa) Ei ole tullut hankituksi edes sitä kirjaa, johon muut aktiivit heikkiset ovat vaiheitamme kirjanneet.

Äitini isä, tuovisia, on tullut Laatokan rannoilta Savoon.

Nykyinen vaimoni (ristijärveläisiä) on ollut tekemässä laajan tutkimuksen muiden Tolos-seuralaisten kanssa Kainuun tolosista ja julkaisivat siitä kirjankin aivan vastottain (Tolosia toinen puoli, 2008). Kirjaa on jokunen kappale vielä tuolla yläkerran varastossa hintaan 60€+postik.

Eli kun tuollaisia tutkimuksia sitten tavaa, ymmärtää, ettei suvut loppujen lopuksi kovin kauaa yksiä ja samoja seutuja ole miehittänyt. Ja kun tullaan lähemmäs nykyaikaa, hajonta on valtavaa. Kuten pitää ollakin.

Sullekin on varmaan itsestäänselvyys, että sukunimisysteemi on aika nuori henkikirjoituskäytänne historiassamme, että eihän niitä vihjeitä seuraamalla päästäne paljoakaan 1600-lukua varhempiin kirjauksiin kiinni.

Tapsa kirjoitti...

Totta. Itä-Suomessa sukunimet ovat vanhempaa perua, mutta lännessä ihan tuoretta tavaraa. Omaa sukuani isän puolelta olen sen verran tutkinut, että sukunimemme tuli talon mukana 1800-luvun alussa, ja jäi, vaikka talo sittemmin kortilla menetettiinkin (sukutarina kertoo näin). Se talo seisoo edelleen komeana Pohjois-Pohjanmaalla, kävin kesällä katsomassa.

Tapsa kirjoitti...

Niin, Hyrynsalamen Hallan Ukosta minun piti kertoa toinen sukutarina, joka ainakin tätieni mukaan on totista totta.

Sen mukaan eräs isotädeistäni oli emäntäpiikana Hallassa ja toimi oman toimensa ohessa vuosikymmenet Ukon jalkavaimona. Tapasin kerran erään Ukon jälkeläisen ja kun kautta rantain kohteliaasti yritin asiaa udella, niin ilmeni ettei hän ollut siitä ikänä kuullutkaan.

Tällaisista asioista ei ennen huudeltu. Usein lööppejä lukiessa tuntuu, että se olisi hyvä tapa edelleen.

Valto Ensio kirjoitti...

Niinpä Tapsa, ite kellekiin on kaikenlaista sattunut, mutta onneksi lööppeihin päätyvät vain "tärkeät" tyypit. Ja loppujen lopuksi mitä ihmiselle täällä sattuu, niin niistä saadaan suuria vain mustetta runsaasti tuhlaamalla, useimmiten.

Hallan Pirtin muuten korjasivat vastottain eli 2008. Mm. täällä on siitä jotakin.:

http://www.luontoon.fi/page.asp?Section=12926

Sehän oli yksi niistä Esko Riekin jääkäreiksi aikovien etappipaikoista.

Luithan Matti Lackmanin toimittaman Esko Riekin elämänkerran?

Tapsa kirjoitti...

Totta kai. Hallan tiesin etappipaikaksi varmaan jo koulupoikana Kajaanin Lyseossa, siinä samassa missä Kajaanin Sissien Urkkikin hieman aiemmin oli opiskellut.

Historian siipien havinaa on siinäkin, että tämä ex appini, sukunimikaimasi, seurasi sota-aikana jääkäreiden jalanjälkiä eli oli suomalaisessa SS-Viking-divisioonassa Saksassa. Nimi löytyy matrikkeleista netistäkin.

Hän väitti aina, että hän on Lauttamuksen esikoisessa, Vieraan kypärän alla, se paksumpi päähenkilö, iloluonteinen huliveli. Enkä epäile yhtään, niin oli samanluonteinen.