perjantai 19. joulukuuta 2014

37. Äänisen aallot

Pe 27.6.2014 Petroskoi, Petrozavodsk, Петрозаво́дск

Istun rantabulevardin penkillä ja Äänisen aallot ovat nyt tuossa edessäni. Niistä ne sota-ajan kokeneet miehet humalapäissään virttä veisasivat vaikka olisivat olleet ihan jossakin muualla tappelemassa. Siksipä vähän isänkaipuu mielessä käväisee. Voisin kilauttaa Heimosedälle ja laulaa lurauttaa tervehdykseksi "yööö Iänisen uaaavaan...", hän sen vitsin ymmärtäisi, vaan enpä nyt soita.
Puhaltelee idästä voimakkaasti ja kylmästi vaikka aurinko lämmittää selustaa minkä repalehtelevilta pilviltä kykenee. Näen veneitä vesillä sekä isompia paatteja pitkän laiturin päässä kauempana. Rantakivillä taiteilee pari onkimiestä pitkine vapoineen ja varsisaappaineen. Lapsia, turisteja ja mummeleita leipäpalasia nakkelemassa puluparvien keskellä. Lokkeja, naakkoja, muutamia varpusiakin seassa lentelee.
Kohtasin täälläkin ihmisiä ihan kosketukseksi asti. Eräänkin ihanan mukavan naisen tuolla tuonnempana. Hänen myyntiartikkelinaan olivat jousimaiset rannekorut, kortit ja jotain muutakin pientä. Ostin useita kortteja ja värikkään rannelängen. Sain valita yhden ylimääräisen kuvakortin maksutta. Juteltiin jokusen tovin minkä nyt kykenimme. Englannin sanoja piti minunkin taas hampaiden takaa kaivella vaikka ylen huonoa se mulla on. Siihen tuli myös naispari jonka näin suutelevan erään Kalevala-aiheisen puuveistoksen luona aiemmin. Näille kolmelle naiselle sitten esittelin kartalla sormea kuljetellen mistä tulen ja minne olen menossa. Huokailuja, kättelyjä ja lopulta myös vatsanpohjaa mutjauttelevia halauksia sain. Sitä tuntee näissä tilanteissa itsensä lapsellisen sankarilliseksi. Käännyin jopa takaisin ja annoin viimeisen käyntikorttini korunmyyjälle. Sain vielä yhden halauksen ja suukon partaiselle poskelleni. Lisäksi nainen painoi kätensä rintaani vasten ja sanoi jotenkin näin: "I press you my heart". Isoa lovea ei olisi ruplaläjääni syntynyt, jos olisin ostanut vaikka kaikki hänen myyntiartikkelinsa. Kuvittelen, että hän olisi ollut onnellinen ainakin tämän päivän, olisi ehkä saanut lapsilleen ruokaa, tai jopa maksettua sähkölaskunsa tai kotinsa vuokran. Hän oli onnellinen jo siitä, että ostin minkä ostin. Minua harmittaa, että olipa missä tahansa, täytyy pennosiaan laskeskella, kitsastella suotta.
Kun olin valokuvaamassa selkäni takana olevaa puista rakennuskompleksia, paikalle reippaili kättelemään kapearenkaisella polkupyörällä sutjakkavartaloinen, kultahampainen Boris joka osasi suomenkieltä. Kun kysyin häneltä, mikä rakennus valokuvaukseni kohde on, hän pisti nyrkin kurkulleen ja sanoi "drunk". Sitten hän selitti, että se on toiminut vuosikymmeniä sitten alkoholistien sijoituspaikkana, eräänlaisena parantolana, mutta on seissyt jo kauan autiona. Kun siinä jälleen käytiin lävitse minun matkani ääret ja määrät, tuli mainituksi kotikaupunkini Kajaani. Boris pamautti, että hänen poikansa on KAKS:ssa kirurgina! On se maailma pieni, todettiin. Otettiin toisistamme valokuvia ja hän jatkoi hyväntuulisena reitilleen, minä jäin hämmästelemään tähän.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

36. Elämää kuusikossa

 Pe 27.6.2014

Kuusikkoleirissä edelleen. Klo on 04.45. Päätä särkee vähän. Näin unta neiti K:sta, se pyllisteli puolukoita poimimassa punainen sadetakki päällä ja oranssit kumikkaat jalassa.

Kävin kusella ja näin polun liejussa raskaskuvioiset, tuoreet saappaanjäljet, liekö ohitsekulkija huomannut telttarysäni? Heräsin tikan kolkutukseen puun kyljellä, sitten ripisteli linnunpoikanen telttakankaalla. Yritti kovasti pysyä liukkaalla laskeutumisalustallaan, mutta kun eivät jalat pitäneet eivätkä siivet kantaneet, se liukui pyllymäkeä varvikkoon ja häippäsi. Emo ja muut poikaset säksättivät äkäisesti seikkailijalle. Vielä tulivat käetkin takaisin kun yritin unta, eikä rukiinvihneestä niiden kurkussa äänenvaimentimena ole vielä merkkiäkään. Eivätkä ne pelkkää kukkuu-sävelmiä päästele. Jos millaisia ääniä nytkin kuuluu kun loppukiimassaan urokset kähisevät ja jo tiineet naaraat keskenään riitelevät munien sijoituspaikoista, kirvisten ja leppälintujen pesistä. Jotain tällaista: ku ku kukukuuKUKKUUU! khä khä khä kukakäkä khäKHÄÄ! kukk kukk rjääh kjäh kjäh KHÄÄ! Sitten kuuluu sellaisiakin ääniä joita ei oikein kirjaimilla voi kuvailla; tjaaha tjaaha tjaa, tjee tjee thee...

Metsä on siis turvallisen mukavaa meteliä täysi. Yritin vaania valokuvaan muutamaa metelöijää, mutta jo oviläpän vetoketjun avaaminen ja kankaan heilahdus pelästyttää ne kauemmas.

Lähestyessäni eilen näitä maisemia näin maakotkan liitelemässä ja vähää aiemmin parin merimetson suoraviivaisen lentotyylinäytöksen. Niiden jälkeen alkoi lentokoneiden meteli yltyä. Äänisen rannoilta lentoon ujaltavia hävittäjiä oli taivaalla alati ja jyrinä jos jonkinmoinen. Oli kuin olisivat minua tervehtimään kiihdytelleet. Yölläkin havahduin ylitse möyrähtävän tappokoneen ulahadukseen. Mieluummin kuuntelen siis metsän elävien metakkaa kuin niiden.

Pitäisi ruveta jälleen leirinpurkuun. Petroskoihin ei ole päätietä kuin pari peninkulmaa plus tämän sivutien peninkulma päälle (n. 30 km).

Vettä perkele ripsii! En taida vielä lähteä.
Klo 10

Nyt vasta sade hellitti. Pilvissä olikin taas isot reiät. Tässä ovat kuuset ja haavat suojanneet pahimmalta. Nukuin pari tuntia kun otin buranan. Nyt ei koske päähän enää, vaikka ei se iso paha särky ollut aamullakaan. Säryt yleensäkin ovat olleet vähänlaiset tällä matkalla vaikka vaivalloista on ollutkin. Parantavaa rasitusta siis.

Siili mönki teltan liepeen alle ja siihen heräsin. Tuntui hauskalta kun se yritti möngertää väkisellä alitse, mutta törmäsi kylkeeni. Luja sen kuono on, kuin pyöreäksi hiotulla puupulikalla olisi joku tönkinyt luiden välejä. Siili  ei esteen edessä vähällä hellittänyt, yritti aina uudesta kohti ja jalkopuolelta se sukelsikin teltan alle tonkimaan möyhevää, haapojen suurlehtien lannoittamaa maata. Olisiko matoja löytänyt, tai koppiaisia. Sammakkokin on voinut olla. Mässytti löytämäänsä jonkin aikaa ennen kuin jatkoi matkaansa teltan toiselle puolelle ja siitä omille poluilleen.

Kääräisen nyt äkkiä leirin kasaan ja lähden taipaleelle. Olkoon uimapaikkojen etsintä, haisenpahan oikealle kulkurille kun Petroskoihin saavun.

perjantai 12. joulukuuta 2014

35. Kuusikossa


To 26.6.2014 klo 11.45

Puolipilvistä, lämpöasteita 7. Tyyntä.

Tässä karhukankaalla vielä leireilen, mutta vähitellen irtaantumassa jo. Ruokailun jälkeen kiertelin lähimaastoa katselemassa. Männikkö on suoraryhtistä, 40-60 vuotiasta, osa nuorempaa riukua. Jossakin vaiheessa nämäkin kankaat ovat olleet linnunlaulupuita vailla. Näin ketusta vilahduksen kun se painui mäkeä alas, pari närheä kuusessa kankaan laidalla, ja käet senkun kukkuvat.

Ovat taisteluharjoituksiakin joskus pitäneet kun on hiekkaharjuihin poteroita lapioitu. Niistä näkee, että eivät ole oikeiden sotien ajoilta; sammal on kasvanut vasta ohuelti kaivelujen päälle. Törmäsin täälläkin tuttuun näkyyn: Maisemaa oli koristeltu kotitalousjätteillä, autonvanteilla ja ainakin yhdellä pölynimurin raadolla.

Lähetin tekstiviestin Karjalan Sanomiin Mikko Nesvitskille Petroskoihin, että jos toimitukselle passaa eikä matkaan mutkia tule, niin pistäydyn huomenna juttusilla. On enpätiijä varassa, että löydänkö Titovinkadulle jossa toimitus on. Petroskoin kartassa katujen nimet ovat kyrillisin kirjaimin joten ei aavistustakaan, missä päin kohde sijaitsee. Hirvittää muutenkin kylmiltään niinkin suureen kaupunkiin meno metsätaipaleiden jälkeen. Varsinkin, kun tietää jo nämä Karjalan liikenneolot ja pyöräteiden kunnon jos niitä missä sattuu olemaan.

Tästä lähdettyäni seuraava kyläpahanen on Kutisma, sitten Villavaara, Paatjärvi ja Viitana. Peseytyä pitäisi jossain, mutta melkoisen mutkan takana Koskenkylän suuntaan rauhallista vesistöä löytyisi. Siellä on vasemmalla isohko joki ja oikealla Uksjärvi, kohtalaisen kokoinen sekin. Näkkyypähän missä kyljelleni seuraavaksi köllähdän. Mänen hikineni kaupunkiin jos "suihkua" ei löydy.

Petroskoin jälkeen sitten Aunukseen vievälle M18 tielle jossa liikenne on kuulema jonkinmoista.

Liinoitanpa siis loputkin rojut heppani selkään ja lähden ratsastamaan. Tämä oli mukava paikka leiriytyä.
Klo 20.30 Leiri nro 24

En tiedä lainkaan, minne johtavan sivutien varrella olen. Uimapaikkaan en eksynyt vaan kuusikkoon kun läksin Viitanasta tielle, joka ei sittenkään ollut se, miksi luulin kun kartasta katsoin. Seurasin "sydämen ääntä", eli asvaltoidun sivutien varrella oli tasaisin välein punainen sydän-kyltti jossa hääjuhlapaikasta informoitiin. Eräässä mutkassa sydänviitat kehottivatkin kääntymään oikealle ja sinne muutama pikkubussillinen sekä pari henkilöautoa sora renkaissa rahisten menivätkin juuri kun poljin tienhaarasta ohitse. Siellä olisi varmaan järvikin ollut.
Rumusin märässä heinikossa liejuista polkua metsään, mutta kun pari kilometriä taivallettuani järveä ei alkanut näkyä ei tuoksua, niin tulin vähän matkaa takaisin päin ja panin telttarysän puiden lomaan piiloon. On aika paljon oksia ja muuta maatumatonta piikkiä sammalen alla jotka tuntuvat ohuen, enää ilmaa pitämättömän telttapatjankin lävitse. Mutta väsyttää niin, ettei se uneen päästyäni enää haitanne. Nuotiota en nyt rakentele, syön kuivia eväitä. Satelee välillä pahimoilleen.

Näistä kuusien seassa suorina, pitkälti oksattomina jyhmöttävistä haapapuista tulisi juhlavia savusaunan lankkuja kun tyveltä miehenmitan verran katkaisisi polttopuiksi; sen verran lahoa ydintä tuon ikäisistä yleensä löytyy.


Säpsän leirin jälkeen ei isompia tapahtunut. Paitsi että meinasin hengestäni päästä kun ohitse jyristelevän Sisun alustatelineestä irtosi muttereita, pultteja, ketjunpätkiä ja työkaluja sisältävät öljypönttöjen puolikkaat jotka liukuivat kymmeniä metrejä asvaltilla juuri siinä kohdalla, jossa olisin polkenut. Muutamaa sekuntia ennen tuota tapahtumaa kurvasin pysäkin katosta kohti kun vesikuuro alkoi vettä viskoa ja se pelasti minut vähintään jalkojen murskaantumiselta. Kohta paikalle saapui keltaisella, rumasti kolisevalla ja musiikin melulla maustetulla Ladalla iso, nuori mies joka nosteli pöntöt kyytiin. Painavampaa niistä se ei saanut kuin etuistuimen eteen auton lattialle, takakontin korkeudelle ei jaksanut nostaa. Kysyi se "Problem?". Vastasin päätäni puistellen "Njet problem."
Villavaaran pikkukylässä kävin kaupassa evästäydennyksellä. Ostin tietenkin myös jäätelön sillä on ne niin hyviä täällä Venäjällä. Kaupan kupeelta tapasin laiskan vahtikoiran joka makasi pitkässä heinikossa eikä edes hampaitaan näyttänyt kun valokuvia otin.
Tännenpänä, Viitanan "taajamassa" oli vilkas kauppapaikka. Siihen pysähteli kaikenlaista kansaa ostamaan juomia, jäätelöä, hedelmiä, kalaa, lihaa, makkaraa, leipää.  Tienvarressa makoili useamman koiran mistään hätkähtämätön lauma. Minustakaan ne eivät välittäneet lainkaan ja sitä ihmettelin. Ehkä vilkkaan tien kulkijoiden monimuotoisuus on turruttanut niiden ärhentelyvaistot. Millähän nuo lukemattomat, isännättömät koiralaumat elävät? Missä ne talvella majailevat ja mitä syövät? Entä kissat, joita niitäkin näkee käsittämättömiä määriä kylien liepeillä? Rajoittavatko asukkaat näiden eläinpopulaatioiden liikakasvua millään tavalla? Kelpaako ne edes susien menyyhyn?
Kutisman kylässä pysähdyin katselemaan uusia hirsikehikoita joita oli useita kahta puolen tietä. Rakennusmiehiä ei paikalla näkynyt, olisin kyllä mennyt puhuttamaan. Sen kylän jälkeen alkoi vauraus ja suuremman kaupungin läheisyys ilmiselvästi vaikuttaa kylänäkymiin juuri rakentamisen ja remontoimisen kiivautena. Mutta myös köyhyys erottuu irvokkaampana, varsinkin Viitanassa jonka halki ajoin päätiensuuntaisesti kulkevaa, kuoppaista kylätietä pitkin. Eräänkin vinotönön pihassa muutama ryysyläislapsi leikki miten kuten kyhätyillä leikkikaluilla vanhojen autonrotteloiden lomassa kun viereisellä tontilla pantiin kallista materiaalia seiniin ja kattoihin uudisrakennuksella, ja raskaasti aidatun tontin rajalle oli parkkeerattu useampikin isokokoinen uusi maasturi.
Säpsän tienhaaran vastantaittajien meiningitkin selvisivät, sillä tienvarressa oli useammallakin kohtaa vastanippujen myyjämummoja istuksimassa toivottoman tuntuisessa hommassa. Ohitse hurahtelee satoja autoja tunnissa, mutta moniko pysähtyy varta vasten vastanostoon? Olisi pitänyt mummoja jututta ja vaikka maksaa, että saisi ottaa valokuvia. Mutta niin saamaton olen, että vain ajattelen asiaa sillä tavalla. Ei minusta valokuvaavaksi journalistiksi olisi, sillä niin paljon arkailen ihmisten pyytämistä kuvattavaksi.

Valokuvaaminen on kyllä erittäin rasittavaa tuon kuormajuhtani kanssa, joka ei omilla jaloillaan hetkeäkään pystyssä pysy. Ja ainainen pysähtyminen, kameran kaivelu etulaukusta, pyörän pitely ja laukaisemisen painaminen... moniko perhana viitisisi sitä tehdä. Onko kuvaamisestani koskaan edes mitään hyötyä? Tuskin itselleni ainakaan.
Kaksi käkeä rähähtelee ja kyselee kukakäkikäkäkää tuossa ihan lähellä, melkein teltan katon päällä. Vai mulleko ne noituvat? Nukuttaa, oli rasittava päivä vaikka en kilometrimäärillä voikaan koskaan kehua näillä teillä. Alan muate. Huomisen kaupunkielämyksen odotus jännittää.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

34. Jessoilan jälkeen


To 26.6.2014 klo 10.30

Karhuleirissä edelleen. Nukuin kymmeneen, on levännyt olo. Unessa jykälsin Armin kanssa sängyssä. Enpä ole siitä naisesta kuullut vuosiin mitään, missä lienee hän? Jäi Iisalmeen, kun minä nostin Hiacen kytkintä ja muutin Pohjoiseen. Suhteemme toimi erinomaisesti sängyssä, kun sieltä noustiin, syttyi sota. Ja kun oli tarpeeksi tapeltu, mentiin takaisin sänkyyn. Onneksi ei edes leikitty kotia saman katon alla, eikä lapsia siunaantunut. Kummassakin vikansa, se on selkeä asia kun ajan takaa taaksensa katselee. Niitä sänkypuuhia joskus kaipaan, ei se monen kanssa niin säväkkää ole ollut. Mutta jos pöydästä yksi jalka linkkasee niin linkkasee sitten koko pöytä. Ei siinä seksi auta. Eikä seksittömyys.

Se menneiden kaiveluista; uni johdatti ajatukset katalille teille.

Luin äsken Karjalaoppaasta, että Säpsässä on ollut henkisesti sairaiden siirtola, muuta mainittavaa ei kylästä kerrota.
Eilisestä piti kirjoittamani lisää.

Jessoilasta lähdettyäni kävin hautausmaalla. Se oli siistimpiä näkemiäni. Mietin siellä kuljeskellessani venäläisten hautausmaiden kulttuurihistoriaa. En minä niiden syvällisistä arvoista paljoa tiedä, yleisellä tasolla vain. Jotain voin kuitenkin näkemistäni päätellä ja pintaa rapsutella. Surullisia tarinoita kummut sisäänsä kaikkialla kätkevät.
Toisaalta näyttäisi siltä, että ihmisen kuoltua hänet palautetaan luonnonhelmaan eikä luontoa ympäriltä siistitä kuten suomalaisilla hautausmailla rikkaruoho rikkaruoholta. Kaiken annetaan kasvaa ja kukoistaa omanlakisesti. Merkilliseltä äkikseltään tuntuu, kun hautakumpujen ympärille puita, kiviä ja maastonkohoumia väistellen hitsaillaan raudasta aidat, taiteillaan niihin koristemutkia ja väkkäröitä ja maalataan ne värikkäiksi, painatetaan kivipaasiin jopa valokuvia. Taosportit ovat toisinaan suorastaan upeita. Liekö monella vainajalla sellaista eläessään kotinsa pihatietä sulkemassa ollut? Tai on ollut kuin Tapio Rautavaaran Seppä Samuli-laulussa; "... aita jäi puuttumaan, portti yksin nyt vaan, sepän tontilla seisoa julkee..."
Muovisten kukkalaitteiden historia lie lyhyempi kuin hautaustavat. Pakeliitti on tullut markkinoille sata vuotta sitten, muovi myöhemmin. Nyt senkin tuotteen kehittelyn tulosta, maatumatonta jätettä ihmisen takia sen kuoltuakin luontoon päästellään. Vaan tätähän olen pitkin matkaa päivitellyt, että olokoot toistaiseksi.
Ennen Säämäjärveä työnsin pyörää aivan rannassa jossa kulki pehmeähiekkainen polku. Tuuli julmetusti. Kesäkuumalla sellaisella rannalla on varmasti porukkaa, ehkä petroskoilaisetkin käyvät leiriytymässä kun kyllästyvät Äänisen aaltoihin. Rannassa oli grilli- ja kioskirakennelmia, tulihtapaikkoja ja aivan uusi ulkokäymälärakennus. Kauempana näytti olevan majoitustoimintaan viittaavaakin. Lomalaisia ei vielä näkynyt.
Säämäjärven kylän kävin kulkemassa perillä saakka. Tiensuun kahdesta koiranhutaleesta selvittyäni ja vaihdettuani muutaman suomensukuisen sanan harmaahapsisen, sekavalta vaikuttavan miehen kanssa jolla oli kissa sylissä, työntelin pyörääni rannassa luikertelevaa kylätietä koirien varalta ranstakkaa kädessäni puristaen.
Tuli näkyviin saunoja aivan vedenrajassa ja enimmäkseen vanhahkoa rakennuskantaa joka kohosi  loivasti nousevassa maastossa järveltä pois päin. Yhden aivan uuden, hyvin rakennetun talon pihassa nuori kaveri nosteli Tikkurilan maalipönttöjä peräkärrystä pihakiveykselle. Harmikseni en pysähtynyt odottamaan kun se juuri meni raskaiden kantamusten kanssa sisälle. Minullekin tutut maalit olisivat olleet hyvä juttelun aloitusaihe. Tullessa miestä ei näkynyt. Rakennustarvikkeetkin oli kaikki kannettu pihalta pois.
Eräällä takapihalla kaksi iän ja kokemusten kuivettaamaa miestä multasi akkauatralla pottupeltoa ja puhua polotti äänekkäästi. Palatessani toinen niistä riisui kumikenkiä aidan vierellä ja laittoi villasukat riukujen päälle kuivamaan. Heilautti se mulle kättä, mutta kääntyi samassa menemään sisälle. Toista ei enää näkynyt.
Kovin vilkasta ei kylällä ollut, jossakin kaksi tyttöä, poika, luultavasti niiden isä ja musta koira tulivat pihasta tielle ja kävelivät edelläni halki aikoja sitten lakkautettujen viljelyspeltojen. Kääntyivät jollakin kohden polulle, joka meni järvelle päin. Pari ongenvapaa niillä oli ja sanko isän kädessä. Muutama auto tuli vastaan tai sivuutti minut pölisyttäen hiekkatien pintaa. Melkein perillä isovaalea, mustalaikkuinen koira makasi keskellä tietä. Kaukana tie näytti päättyvän talon seinään. Käännyin takaisin koska se koira ei tuntunut ystävälliseltä vaikka ei rähissytkään, kirsu sillä meni ruttuun kun keltaisia hampaitaan vilautteli.
Säämäjärven jälkeen Säpsän risteykseen saakka asvaltti oli meko uutta. Heti kylästä lähdettyäni, otin bussikatoksessa vähän käestä kakkua, join appelsiinimehua ja seurasin, kun eräs avokelavirvelin kanssa kyytiä odottanut mies nousi bussiin joka oli puoliksi tyhjä -tai puoliksi täysi. Yhden tumman naisen hiuspehko oli niin laaja, että se täytti kohdallaan olevan sivulasin raameja myöten. Partaisella kuskilla oli henkselit ja lippahattu. Siitä lähdettyäni vaihdoin Jessoilasta tankkaamani pahanmakuisen, ruskeatäpläisen veden raikkaanpaan tienvarren talon pihatien varressa olleelta kaivolta. Muuta ei sitten ennen Säpsää erikoista ollut. Paitsi että Säpsän tienhaarassa akka ja ukko rapsivat pusikossa saunavastoja Ladan takapenkille ja tavarasäilöön ja taksikuski oli pysähtynyt asiakkaansa tai tuttunsa kanssa petäjän juurella olevien pölkkyjen päälle istumaan ja tupakehtimaan.