keskiviikko 17. joulukuuta 2014

36. Elämää kuusikossa

 Pe 27.6.2014

Kuusikkoleirissä edelleen. Klo on 04.45. Päätä särkee vähän. Näin unta neiti K:sta, se pyllisteli puolukoita poimimassa punainen sadetakki päällä ja oranssit kumikkaat jalassa.

Kävin kusella ja näin polun liejussa raskaskuvioiset, tuoreet saappaanjäljet, liekö ohitsekulkija huomannut telttarysäni? Heräsin tikan kolkutukseen puun kyljellä, sitten ripisteli linnunpoikanen telttakankaalla. Yritti kovasti pysyä liukkaalla laskeutumisalustallaan, mutta kun eivät jalat pitäneet eivätkä siivet kantaneet, se liukui pyllymäkeä varvikkoon ja häippäsi. Emo ja muut poikaset säksättivät äkäisesti seikkailijalle. Vielä tulivat käetkin takaisin kun yritin unta, eikä rukiinvihneestä niiden kurkussa äänenvaimentimena ole vielä merkkiäkään. Eivätkä ne pelkkää kukkuu-sävelmiä päästele. Jos millaisia ääniä nytkin kuuluu kun loppukiimassaan urokset kähisevät ja jo tiineet naaraat keskenään riitelevät munien sijoituspaikoista, kirvisten ja leppälintujen pesistä. Jotain tällaista: ku ku kukukuuKUKKUUU! khä khä khä kukakäkä khäKHÄÄ! kukk kukk rjääh kjäh kjäh KHÄÄ! Sitten kuuluu sellaisiakin ääniä joita ei oikein kirjaimilla voi kuvailla; tjaaha tjaaha tjaa, tjee tjee thee...

Metsä on siis turvallisen mukavaa meteliä täysi. Yritin vaania valokuvaan muutamaa metelöijää, mutta jo oviläpän vetoketjun avaaminen ja kankaan heilahdus pelästyttää ne kauemmas.

Lähestyessäni eilen näitä maisemia näin maakotkan liitelemässä ja vähää aiemmin parin merimetson suoraviivaisen lentotyylinäytöksen. Niiden jälkeen alkoi lentokoneiden meteli yltyä. Äänisen rannoilta lentoon ujaltavia hävittäjiä oli taivaalla alati ja jyrinä jos jonkinmoinen. Oli kuin olisivat minua tervehtimään kiihdytelleet. Yölläkin havahduin ylitse möyrähtävän tappokoneen ulahadukseen. Mieluummin kuuntelen siis metsän elävien metakkaa kuin niiden.

Pitäisi ruveta jälleen leirinpurkuun. Petroskoihin ei ole päätietä kuin pari peninkulmaa plus tämän sivutien peninkulma päälle (n. 30 km).

Vettä perkele ripsii! En taida vielä lähteä.
Klo 10

Nyt vasta sade hellitti. Pilvissä olikin taas isot reiät. Tässä ovat kuuset ja haavat suojanneet pahimmalta. Nukuin pari tuntia kun otin buranan. Nyt ei koske päähän enää, vaikka ei se iso paha särky ollut aamullakaan. Säryt yleensäkin ovat olleet vähänlaiset tällä matkalla vaikka vaivalloista on ollutkin. Parantavaa rasitusta siis.

Siili mönki teltan liepeen alle ja siihen heräsin. Tuntui hauskalta kun se yritti möngertää väkisellä alitse, mutta törmäsi kylkeeni. Luja sen kuono on, kuin pyöreäksi hiotulla puupulikalla olisi joku tönkinyt luiden välejä. Siili  ei esteen edessä vähällä hellittänyt, yritti aina uudesta kohti ja jalkopuolelta se sukelsikin teltan alle tonkimaan möyhevää, haapojen suurlehtien lannoittamaa maata. Olisiko matoja löytänyt, tai koppiaisia. Sammakkokin on voinut olla. Mässytti löytämäänsä jonkin aikaa ennen kuin jatkoi matkaansa teltan toiselle puolelle ja siitä omille poluilleen.

Kääräisen nyt äkkiä leirin kasaan ja lähden taipaleelle. Olkoon uimapaikkojen etsintä, haisenpahan oikealle kulkurille kun Petroskoihin saavun.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

valto

niin on hyvää tekstiä, etten osaa edes sanoa.

se ainakin paistaa läpi, että yksinäinen fillaristi voi olla hyvin onnellinen. jokainen aisti saa matkasta kaiken mahdollisen, kulut ovat pienet ja valinnan vapaus rajaton. kustannuksia hillitsee yöpyminen teltassa.

parasta, ainakin jälkeenpäin, ovat juuri ne vastoinkäymiset. lapsena muistan että oli enemmän tahatonta kuin tarkoituksellista, kun perheen yhteisellä veneretkellä ajettiin karille tai marjamatkalla eksyttiin sakeassa sumussa. vanhempani uskoivat että hyvät lapset kasvattavat itse itseään. kukaan ei kyllä varsinaisesti ajatellut, että koulusuorituksista tai kotitöistä annettu lupa pyöräretkeen, melontamatkaan tai erävaellukseen oli kasvatusta.

jälkeenpäin ajatellen retkiin liittyi lähes aina pelkoa, joka täytyi voittaa. piti uskaltaa nukkua teltassa tai laavussa. oli löydettävä turvallinen suoja ukkosella tai saatava vene kaatamatta kiveltä. myöhemmin syntyi selvittiinpäs-olo, joka varmaan lisäsi juuri itseluottamusta, vaikka kukaan ei ajatellut sen liittyvän mitenkään mahdollisuuksiin menestyä arkielämässä.

meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Teltta on aika turvaton nukkujalle. Majoittuessa mielessä saattaa käväistä ne Bodomjärven selvittämättömät murhatkin, mutta en minä usein suoranaista pelkoa tuntenut. Joskus kyllä karsaisi selkäpiitä metsästä kuuluva rasahdus, tuulen pudottama laho oksa tai eläimen aiheuttama muu ääni. Mutta jos ne kykeni tunnistamaan luonnollisiksi metsän ääniksi, niin sitä vain jatkoi uniaan. Huono kuulokin pelastaa turhilta hötkyilemisiltä.

Kun jälkeen päin mietin, niin kyllä useimmiten olin onnnellinen kuin onneton. Ikävää lupasin jo lähtiessä olla potematta ja lupaukseni pidin melko hyvin.

Muuten, en itse ole laittanut tuota kirjaintodistetta, ettei ole "robottti" kommentoimaan päästäkseen, näkyykö se muille?

Anonyymi kirjoitti...

joo, robotin kanssa joutui kyllä taistelemaan kolme kertaa. joko joskus tulisi sellainen aika, että näihin captchoihin tulisi jotakin tolkkua.

meri