perjantai 12. joulukuuta 2014

35. Kuusikossa


To 26.6.2014 klo 11.45

Puolipilvistä, lämpöasteita 7. Tyyntä.

Tässä karhukankaalla vielä leireilen, mutta vähitellen irtaantumassa jo. Ruokailun jälkeen kiertelin lähimaastoa katselemassa. Männikkö on suoraryhtistä, 40-60 vuotiasta, osa nuorempaa riukua. Jossakin vaiheessa nämäkin kankaat ovat olleet linnunlaulupuita vailla. Näin ketusta vilahduksen kun se painui mäkeä alas, pari närheä kuusessa kankaan laidalla, ja käet senkun kukkuvat.

Ovat taisteluharjoituksiakin joskus pitäneet kun on hiekkaharjuihin poteroita lapioitu. Niistä näkee, että eivät ole oikeiden sotien ajoilta; sammal on kasvanut vasta ohuelti kaivelujen päälle. Törmäsin täälläkin tuttuun näkyyn: Maisemaa oli koristeltu kotitalousjätteillä, autonvanteilla ja ainakin yhdellä pölynimurin raadolla.

Lähetin tekstiviestin Karjalan Sanomiin Mikko Nesvitskille Petroskoihin, että jos toimitukselle passaa eikä matkaan mutkia tule, niin pistäydyn huomenna juttusilla. On enpätiijä varassa, että löydänkö Titovinkadulle jossa toimitus on. Petroskoin kartassa katujen nimet ovat kyrillisin kirjaimin joten ei aavistustakaan, missä päin kohde sijaitsee. Hirvittää muutenkin kylmiltään niinkin suureen kaupunkiin meno metsätaipaleiden jälkeen. Varsinkin, kun tietää jo nämä Karjalan liikenneolot ja pyöräteiden kunnon jos niitä missä sattuu olemaan.

Tästä lähdettyäni seuraava kyläpahanen on Kutisma, sitten Villavaara, Paatjärvi ja Viitana. Peseytyä pitäisi jossain, mutta melkoisen mutkan takana Koskenkylän suuntaan rauhallista vesistöä löytyisi. Siellä on vasemmalla isohko joki ja oikealla Uksjärvi, kohtalaisen kokoinen sekin. Näkkyypähän missä kyljelleni seuraavaksi köllähdän. Mänen hikineni kaupunkiin jos "suihkua" ei löydy.

Petroskoin jälkeen sitten Aunukseen vievälle M18 tielle jossa liikenne on kuulema jonkinmoista.

Liinoitanpa siis loputkin rojut heppani selkään ja lähden ratsastamaan. Tämä oli mukava paikka leiriytyä.
Klo 20.30 Leiri nro 24

En tiedä lainkaan, minne johtavan sivutien varrella olen. Uimapaikkaan en eksynyt vaan kuusikkoon kun läksin Viitanasta tielle, joka ei sittenkään ollut se, miksi luulin kun kartasta katsoin. Seurasin "sydämen ääntä", eli asvaltoidun sivutien varrella oli tasaisin välein punainen sydän-kyltti jossa hääjuhlapaikasta informoitiin. Eräässä mutkassa sydänviitat kehottivatkin kääntymään oikealle ja sinne muutama pikkubussillinen sekä pari henkilöautoa sora renkaissa rahisten menivätkin juuri kun poljin tienhaarasta ohitse. Siellä olisi varmaan järvikin ollut.
Rumusin märässä heinikossa liejuista polkua metsään, mutta kun pari kilometriä taivallettuani järveä ei alkanut näkyä ei tuoksua, niin tulin vähän matkaa takaisin päin ja panin telttarysän puiden lomaan piiloon. On aika paljon oksia ja muuta maatumatonta piikkiä sammalen alla jotka tuntuvat ohuen, enää ilmaa pitämättömän telttapatjankin lävitse. Mutta väsyttää niin, ettei se uneen päästyäni enää haitanne. Nuotiota en nyt rakentele, syön kuivia eväitä. Satelee välillä pahimoilleen.

Näistä kuusien seassa suorina, pitkälti oksattomina jyhmöttävistä haapapuista tulisi juhlavia savusaunan lankkuja kun tyveltä miehenmitan verran katkaisisi polttopuiksi; sen verran lahoa ydintä tuon ikäisistä yleensä löytyy.


Säpsän leirin jälkeen ei isompia tapahtunut. Paitsi että meinasin hengestäni päästä kun ohitse jyristelevän Sisun alustatelineestä irtosi muttereita, pultteja, ketjunpätkiä ja työkaluja sisältävät öljypönttöjen puolikkaat jotka liukuivat kymmeniä metrejä asvaltilla juuri siinä kohdalla, jossa olisin polkenut. Muutamaa sekuntia ennen tuota tapahtumaa kurvasin pysäkin katosta kohti kun vesikuuro alkoi vettä viskoa ja se pelasti minut vähintään jalkojen murskaantumiselta. Kohta paikalle saapui keltaisella, rumasti kolisevalla ja musiikin melulla maustetulla Ladalla iso, nuori mies joka nosteli pöntöt kyytiin. Painavampaa niistä se ei saanut kuin etuistuimen eteen auton lattialle, takakontin korkeudelle ei jaksanut nostaa. Kysyi se "Problem?". Vastasin päätäni puistellen "Njet problem."
Villavaaran pikkukylässä kävin kaupassa evästäydennyksellä. Ostin tietenkin myös jäätelön sillä on ne niin hyviä täällä Venäjällä. Kaupan kupeelta tapasin laiskan vahtikoiran joka makasi pitkässä heinikossa eikä edes hampaitaan näyttänyt kun valokuvia otin.
Tännenpänä, Viitanan "taajamassa" oli vilkas kauppapaikka. Siihen pysähteli kaikenlaista kansaa ostamaan juomia, jäätelöä, hedelmiä, kalaa, lihaa, makkaraa, leipää.  Tienvarressa makoili useamman koiran mistään hätkähtämätön lauma. Minustakaan ne eivät välittäneet lainkaan ja sitä ihmettelin. Ehkä vilkkaan tien kulkijoiden monimuotoisuus on turruttanut niiden ärhentelyvaistot. Millähän nuo lukemattomat, isännättömät koiralaumat elävät? Missä ne talvella majailevat ja mitä syövät? Entä kissat, joita niitäkin näkee käsittämättömiä määriä kylien liepeillä? Rajoittavatko asukkaat näiden eläinpopulaatioiden liikakasvua millään tavalla? Kelpaako ne edes susien menyyhyn?
Kutisman kylässä pysähdyin katselemaan uusia hirsikehikoita joita oli useita kahta puolen tietä. Rakennusmiehiä ei paikalla näkynyt, olisin kyllä mennyt puhuttamaan. Sen kylän jälkeen alkoi vauraus ja suuremman kaupungin läheisyys ilmiselvästi vaikuttaa kylänäkymiin juuri rakentamisen ja remontoimisen kiivautena. Mutta myös köyhyys erottuu irvokkaampana, varsinkin Viitanassa jonka halki ajoin päätiensuuntaisesti kulkevaa, kuoppaista kylätietä pitkin. Eräänkin vinotönön pihassa muutama ryysyläislapsi leikki miten kuten kyhätyillä leikkikaluilla vanhojen autonrotteloiden lomassa kun viereisellä tontilla pantiin kallista materiaalia seiniin ja kattoihin uudisrakennuksella, ja raskaasti aidatun tontin rajalle oli parkkeerattu useampikin isokokoinen uusi maasturi.
Säpsän tienhaaran vastantaittajien meiningitkin selvisivät, sillä tienvarressa oli useammallakin kohtaa vastanippujen myyjämummoja istuksimassa toivottoman tuntuisessa hommassa. Ohitse hurahtelee satoja autoja tunnissa, mutta moniko pysähtyy varta vasten vastanostoon? Olisi pitänyt mummoja jututta ja vaikka maksaa, että saisi ottaa valokuvia. Mutta niin saamaton olen, että vain ajattelen asiaa sillä tavalla. Ei minusta valokuvaavaksi journalistiksi olisi, sillä niin paljon arkailen ihmisten pyytämistä kuvattavaksi.

Valokuvaaminen on kyllä erittäin rasittavaa tuon kuormajuhtani kanssa, joka ei omilla jaloillaan hetkeäkään pystyssä pysy. Ja ainainen pysähtyminen, kameran kaivelu etulaukusta, pyörän pitely ja laukaisemisen painaminen... moniko perhana viitisisi sitä tehdä. Onko kuvaamisestani koskaan edes mitään hyötyä? Tuskin itselleni ainakaan.
Kaksi käkeä rähähtelee ja kyselee kukakäkikäkäkää tuossa ihan lähellä, melkein teltan katon päällä. Vai mulleko ne noituvat? Nukuttaa, oli rasittava päivä vaikka en kilometrimäärillä voikaan koskaan kehua näillä teillä. Alan muate. Huomisen kaupunkielämyksen odotus jännittää.

6 kommenttia:

Samppa kirjoitti...

Hyvinhän sinä olet jaksanut kuvata, että pitääkö sitä jokainen mummokin kuvata vielä?

Valto Ensio kirjoitti...

Samppa, liki 3000 kuvaa koko matkan saalis. Mutta mummoista ja paapoista niistä vasta hyviä kuvia saisi. Eritotenkin vastanmyyjämummoista olisi saanut. Onhan mulla ihmiskuviakin, mutta enämpikin olisi saanut olla; ahneus se joka paikkaan tuppaa.

Olen minä rohkaistunut pyytämään kuvauslupaakin, mutta esimerkiksi eräs sienenmyyjämummeli Laatokanrannalla kielsi ehdottoman jyrkästi sellaisen aikomuksen. Miehet paremminkin tulevat kuvaan ihan kyselemättä, paitsi rajavartijat joilta en kyllä häpeillyt kuvauslupaa pyydellä.

Samppa kirjoitti...

Tiedän kyllä tämän tunteen, että nyt pitäisi kuva ottaa, mutta syystä tai toisesta se jää tekemättä. Erittäin hyvin tunnen.

Tottahan se on, että ihmiset ovat tärkeitä. Mutta kuten sanoit, sun kuvaamisen prosessi on vaativaa.

Ensi matkalle kamera joka kulkee vyölaukussa?

Valto Ensio kirjoitti...

Vyölaukkukamera.., hmh. Harkitsin monelaista kameraa ennne lähtöäni ja kokeilussa oli joku Panasonic, mutta kyllä siinä ei kuvanlaatu kummoinen ollut. Jos nyt ei aina ole tällä nykyisellä Canonillakaan jonka käyettynä hankin kun Olympus meni särki.

Raha ratkaisee.

Kuulema hyvä olisi tämä: https://www.topshot.fi/product/8162/panasonic-lumix-dmc-fz72-superzoomkamera

Ja kun tuohon ostais telejatkeen, niin...

Mutta hintaa on tuollakin liiaksi minulle.

Anonyymi kirjoitti...

valto

jotenkin minä näen tämän karjala-sarjan matkakirjallisuuden lisäksi eräkirjallisuutena. eräkirjallisuus on hieno laji, ja sinä pidät sitä täällä hengissä.

viimeviikkoinen radiotoimittaja epäili että eräkirjallisuus on kuoleva laji. no jos vaikka olisikin, niin lause oli typerä. ihan kuin jonkin pitäisi koko ajan olla kuolemassa, syntymässä tai syrjäyttämässä tieltään kaikkea muuta.

meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, komeasti sanottu, ehkä liian kanssa.

Entislainen eräkirjallisuus, siis sellainen, jossa pääasia oli riista (mahdottomat määrät) ja niiden pyyntikeinot sekä jännitys, eli pääasiassa taitavat vaanimiskuvaukset, olivat tietenkin vielä alkuihmisenä ollessa kaluttua sanallista evästä, huurremetsot ja mitä niitä nyt olikaan, mutta eivät ne enää maittaisi, varsinkin kun metsästysvietti on tylstynyt. En kirjoittajia nimeltä montakaan muista. Järvisen ja muutaman muun, jos oikein alan kaivelemaan.

Eräkirjallisuuteen kai voisi lukea myös luontokuvaajien kirjat. Nehän ovat kulkeneet edellämainitun ammatti- ja harrastajaryhmän nimikeen alla. Mutta jos luontokuvauskirjat eräkirjallisuudeksi virallistettaisiin, niin ei laji sitten ainakan olisi kuoleva.

Metsästyskin on paljolti muuttunut välineurheiluksi maastoautoja ja garderoopia myöten. Metsästyskoirien sukupuun kylkeen niitattuna pitää olla pitkä erinomaisuuslista, eikä näitä erikoisvalioita löydä myydään palstojen "annetaan hyvään kotiin" -osastoilta. Jos nykymetsästäjä siis kirjoittaa vaikkapa blogia, niin minkähänlaisia kuvauksia sieltä löytäisi? En uskalla googlata kun saattaa tulla onneton olo.

Moni romaanikirjailija oli muuten ennen eräkirjailijakin ihan luonnostaan.