sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

57. Sortavala

Ma 7.7.2014 iltapäivä, Sortavalan satama

Vihdoinkin terassikahvila. Makuuni sopivaa ei tässäkään paikassa kahvi silti ole. Pukkasi helteeksi ilmanalan. Hirmuisen lihavia nuorukaisia käväisi kaljoilla ja nyt kurvaavat paikalta pois C240 Mersulla. Sekin paksupohkeinen joi, joka ratin taakse ahtautui. Tuli myös munkinkaapuun sonnustautunut hapsuparta teetä maistelemaan. Eiköhän lie hiki kaapunsa alla kun kuumaa teetä auringon puolella olevan pöydän ääreen meni ryystämään? Kilvoittelua lihan toimintojen kanssa kai sekin. Hipaisukännyköitä munkitkin alkavat heti räplätä; nykyajan rukousnauhoja.

Seuraava kantosiipialus Valamoon lähtee klo 16. Pöydässäni istui hentoinen, harmaahapsinen nunnankaapuun pukeutunut nainen ja söi jogurtin tapaista, mutta sakeampaa tahnaa muovisesta purkista. Tarjosi minullekin samasta lusikasta enkä ilennyt kieltäytyä. Se oli hyvin imelää ja seassa pähkinää ja ehkä rusinaa. Sanoi menevänsä Valamoon ja sen hän kertoi hauraankatkonaisella suomenkielellä. Nainen oli sama kumarainen hahmo, joka jäi ehkä kirkon kanssa samaan kuvaan aiemmin tuloreittini varrella.

Kun saavuin tähän paikkaan n. tunti sitten, istui pöydissä kovaäänisesti keskusteleva, puolalainen motoristiporukka. Niiden kanssa sitten ilakoin minäkin kun huidottiin menemisemme ja tulemisemme. Niitä huvitti kovasti matkani ääret, mutta eivät heidänkään aikomuksena ajella kauas pohjoiseen, Murmanskiin ja Norjan, Ruotsin, Tanskan  jne. kautta minunkaan korviini kovin heppoiselta reissulta vaikuttanut. Koetin sanoa, että koukkaavat myös Suomessa mutkan. Isoja, tummia, ystävällisen remakoita kavereita olivat. Juurettomuuden tunne tarttuu ja kasvaa kun tapaa maailmaa kierteleviä ihmisiä. Ei se hassumpi tunne olisikaan jos voisi sen varaan iäksi heittäytyä.
Tullessa ihmettelin polkupyörä- ja mopediliikkeen hintoja. 24 vaihteinen retkipyörä olisi maksanut vajaat parisataa euroa ja tavarankuljetukseen suunniteltu ilmajäähdytteinen 250 kuution moottoripyörä parisen tonnia (85 000 ru).  Polkupyörä minun olisi kannattanut vaihtaa uudempaan ehdottomasti.
Vuosikymmeniä partansa kasvua vaalinut munkki näpelöitsi vanhanmallista kännykkäänsä eräässä kadunkulmassa jotain odotellessaan. Kun pari kevyesti pukeutunutta pyllynkäistä kopsutteli hänen ohitseen, kääntyi munkin karvainen pää seuraamaan takamusten kaarien mukavasti keinuvaa liikettä. Millaisenhan ripin luostarisaarelle kaupungin levottomuudesta palatessaan joutuu riettaista ajatuksistaan sekin ukko säveltämään. Harrastavatko munkit ja nunnat masturbointia? Saavatko ne sellaiseen hillittömyyteen syyllistymisen anteeksi? Entä jos munkinkammionsa vaatimattomalla, koloiseksi kuluneella pöydällä yötä päivää avoimena hehkuvan läppärin näytölle lävähtää synnyinseutujen ihka aito karvainen kuva, mihin kiusaukseen joutuvatkaan näiden kilvoittelevat sielut?
Osauduin puistoon jossa runonlaulajan monumentin laatassa luki Elias Lönnrotin poikenneen runojen keruumatkallaan Sortavalaan vuonna 1828. Sen kyllä tiesinkin, mutta tulipahan evästeltyä hänellekin omistetussa puistossa jonka viileään varjoon oli etsiytynyt muutamia vanhuksiakin, jokunen nuori nainen kännykkäänsä hivelemään ja pari lapsien kanssa liikkeellä olevaa limpparien kittaajaa. Myös yksi hyvin humalassa oleva keski-ikäinen mies kävi hetken nuokkumassa roskapöntön vieressä puunjuurella.
Hotellin pihassa tapasin kaksi suomalaiseläkeläistä jotka olivat liikkeellä moottoripyörillä. Pitkiä olivat heidänkin matkustamisaikeensa. Eivätkä olleet eilisenteeren poikia niissä hommissa. Toinen kertoi, että pieniä, napin kokoisista mustista rei´istä tallentavia videokameroita pitää olla jokaisessa ajoneuvon kulmassa ja kypärässäkin parit. Siinä tulin ajatelleeksi rajavyöhykkeiden, tai yhtään minkään paikkojen ja seutujen kuvaamiskieltojen mahdottomuutta nykymaailmassa jos ei ihan Pohjois-Korean malliseksi systeemiä taannuteta. Oma valokuvaamiseni tuntui hetken verran mitään tekemättömältä touhulta sillä niin on ympäröivä maailma jo virtuaaliin ylöspantu, tallennettu. Silti, tai juuri siksi, Elias Lönrotin pelkin sanoin kirjaamat näkymät kiehtovat enemmän kuin miljardi värikästä valokuvaa joita ei silmät jaksa katsella, tai edes totena pitää.

Klo on nyt 17. En perkule vie sopinutkaan tunti sitten  lähteneeseen paattiin. Kun yritin perustelua kysellä, epäystävällinen kapteeni hännyspoikineen hätisteli minua tylyin elein ja vihaisin ilmein kauemmas. Tuli siihen sitten suomea taitava entinen pappi joka selitti tilanteen minulle ja sanoi, että seuraavaan mahdun mukaan ja se lähtee klo 19. Pappi kertoi poikansa kilvoittelevan munkiksi Valamossa ja oli sitä saattelemassa. Olikohan se sama aiemmin näkemäni hapsuparta? Jotain muutakin se kertoi nimensä ja suomalaisten sukujuuriensa lisäksi itsestään, mutta olin niin tuohtunut paattihenkilökunnan tylyydestä, etten enää muista mitä se jutteli. Harmi. No, koetan tässä odotella ja patsastella.

Klo 18. Kioskissa, jonka taakse varjoon menin odottelemaan, merimiespaitaan ja kapteeninlakkiin pukeutunut mies tarjosi suuren kupillisen kahvia ja keksejä ilman maksua. Jonkin verran se osasi suomea ja kyseli matkani ääret ja määrät hänkin. Kesäiseen hameeseen ja paitapuseroon sonnustautunut heleäposkinen nainen, joka istui puisella, yhdenpuunpenkillä kanssani, kyseli hänkin kulkurointiani jota kartalta jälleen sadannen kerran selvitin. Kioskin mies tulkkasi puolestani. Hullunkuuloinen retkeni teki jonkinlaisen vaikutuksen naiseen. Ihmetteli, etten ole joutunut jo ryöstetyksi, tai peräti tapetuksi. Sen sanoessaan veti kuvaannollisesti puukolla kurkkunsa poikki ja nauraa lehautti ison naurun niin, että muhkeat tissit kepeän paidan alla hytkähtelivät. Erotiikkaa ilmassa, mutta eipä se ihme ole kun viikkokaupalla on pusikoissa yksiksensä rymynnyt.

Ikävää, että naisen piti poistua kun sitä tultiin hakemaan. Samaran ratin takana oleva mies oli ehkä hänen iäkäs isänsä ja etupenkillä istui äiti. Punerva kissa makasi pitkin pituuttaan hattuhyllyllä.  Nainen vinkkasi silmää kun lähtiessään kopaisi kättäni. Tuoksuikin ihan rehelliselle hielle. Sen mukana nenääni tunkeutuvat feromonit pistivät lisää riähkiä mielleyhtymiä aivoihin laukkaamaan. Pitänee minunkin ripittäytyä kunhan, tai jos, Valamoon vielä päädyn.
On satamassa kaikenlaista seurattavaa, ettei aika pitkäksi käy. Muutama yksityinen vene ottaa kyytiläisiä ja lähtee viemään Valamoon, mutta minua ei huolita pyöräni takia sillä veneet on kalustettu sillä tavalla ikävästi, että irtopakaaseja niihin saa kyllä aseteltua, mutta mihinpä panisi polkupyörän. Isompi, alumiininen paatti läksi äsken rannasta ja siitä olisi kyllä tilaa pyörällekin löytynyt, mutta seurue, joka siihen tunki, vei tavaroineen niin paljon tilaa, että en mahtunut mukaan. Olisi se ollut puolta halvempikin kuin virallisen liikennöitsijän tarjoama.

Aamupäivänkin tässä joutaa muistelemaan kirjaimiksi:

Oli mukava ajella viimeisimmän leirin jälkeinen taival. Joissakin paikoissa kapea, sileä asvalttitie luikerteli aivan rannassa kiinni. Piti varoa takaa tulevaa liikennettä ja ajaa soralle, jos sattui samaan aikaan vastaantulijoita. Eräs kalliilla autolla ajeleva mies vaimonsa kanssa pysähtyi jossakin mutkassa kysymään ystävällisin äänensävyin, onko kaikki hyvin kun rassasin ketjun ja rattaan väliin hypännyttä risua pois. Sanoin yhtä ystävällisesti, niet problem ja ne jatkoivat matkaansa kättään heilauttaen.
Aivan tien varressa, järvinäköalalla oleva kivilinna oli erikoinen ilmestys. Bussikatoksen istuimella oli pari ihmistä ja rakennuksen pihalla hoitaja-asuiset henkilöt tumppasivat juuri tupakoitansa sisälle mennessään. Kysyin kyydinodottelijoilta, että onko rakennus "hospital?", mutta ne puistivat päätään. Sisältä reipasteli nahkakengissään lierihattuinen  pikkutakkimies ja hän selvitti sujuvalla englanninkielellä kivitalon tarkoitusta. Vuolaasta puheenrimpsusta taisin ymmärtää  winterguesthousen, ja että sitä käyttävät old rich manit, rikkaat ihmiset, sekä että hoito on kallista, mutta hyvää. Voipi olla, että ymmärsin väärin, vaan samapa se, millä tavalla itselleni kivilinnan funktion selitän.
Wärtsilän tienhaarassa tuli vastustamaton halu kääntyä kohti muutaman kymmenen kilometrin päässä olevaa raja-asemaa ja loikata kotisuomeen. En alkanut riidellä itseni kanssa enemmälti ja kampesin jyrkästä mutkasta vasemmalle josta ei enää pitkästi ollut tänne Sortavalaan. Tien reunasora oli perhanan karkeaa sepeliä ja liikenne kiihtyi sitä mukaa kun aamupäivä eteni ettei asvaltin päällä voinut juurikaan ajaa.
Vanhat rakennukset kertovat täälläkin vielä vähän aikaa tarinaa entisistä ihmismuurahaisten touhuista, kulttuurista ja pois kuoleutuneesta Sortavalasta joka niiden lahoamisen, maahan painumisen, totaalisen häviämisen mukana häipyy vähitellen kokonaan ihmiskunnan muistista. Kunnostettavana olevalla hautausmaalla kivissä nimet pysyvät jos ne ilkivallalta, happosateilta, ydinräjähdyksiltä ja murskaamoilta säilyvät. Niissäkin on museoiduille muistoille kajahtava maku. Poika, joka raivasi vanhan suomalaisen hautausmaan pajukkoa, teki sitä niin kuin kesätöihin pakotetut pojat kaikkialla; vastentahtoisesti kuumuutta ja itikoiden iholle tuloa kiroillen. Tuskin ymmärtäen, mikä paikan historia on, millaisia elämiä niminä enää nähtävinä olevien ihmisten taustoista löytyisikään. "Ei voisi vähempää kiinnostaa" ajattelee hän.
Alistuneen äidin surua kuvastava äitipatsas sotamuistomerkkinä kertoi enempi sotien todellisuudesta kuin ne uhoavat, aseilla ja uhmakkaiden nuorukaisten marmoriin ja betoniin ikuistetut hahmot joiden voitto taistelussa ei ole koskaan voitto äideille, lapsille, vanhuksille.
Kaupasta, joita oli kahdessa kerroksessa erilaisn tavaranimikkein hankin Laatokalla matkailua silmälläpitäen säilykekalapurkkeja, banaaneja, omenoita, tomaatteja, appelsiinimehua, kananmunia, makkararoita, molokoa, leipää ja jäätelöä. Kuivamuonapusseja myös joita tarvitsen Valamossa jossa ei kai kauppaa liene.

Nyt näkyy ulapalla kantosiipialuksen kuohut. Kyrpäkapteeni sieltä pikkupippeleineen saapuu, täytyy lähteä laiturille valmiiksi. Siellä on jo jonoksi asti porukkaa.

torstai 18. kesäkuuta 2015

56. This is Sparta

Ma 07.07.2014 edelleen leiri nro 31

Aikainen, aurinkoinen aamu. Lämmin valo lankeaa Laatokan yltä, mutta en sen takia herännyt näin varhain, vaan havahduin siihen, kun jokin pieni, vanttera eläin tunki teltan alle. Kun se ei päässyt kylkeni lävitse, kulki se jalkaani tönien pitkin reidenvartta kunnes pujahti polvitaipeen alle mutta jäi jalkoväliin loukkuun koska toinen jalka oli tiiviisti teltanpohjaa vasten. Annoin armon ja nostin koukkuun toisenkin jalan ja eläin mönki pian toiselle puolelle telttaa ja rapisteli tiehensä. Koetin jouduttautua katsomaan, mutta en kerennyt. Tuhina ei ollut samanlainen kuin siilillä, pikemminkin  niiskuttava,  eikä sen teltanpohjaa nosteleva, notkea muotokaan siilin pyöreyttä muistuttanut. Kärpän, lumikon ja näädän suljen pois, ja tuskin vesikkoa näillä kunnailla on maailmanlaajuisen harvinaisuutensa takia. Piisami ja rottakin mielessä käväisi, mutta ehkä se kuitenkin oli minkki jonka kulkureitille telttani sattui.

Kiehautin murukahvit sillä sain aika helposti yölliseen hiillokseen tulet. Söin kalasäilykeleivän ja ryystäisin appelsiinimehun jämät päälle. Eilen kävin Läskelässä kaupassa josta evästäydennystä viimeksi hankin: 2 kalasäilykepurkkia,  jäätelöä, mehua, kahvikeksejä, maitoa, kahdenlaista makkaraa melkoiset jöötit ja 2 isoa, paksukuorista leipää. Kuitti on liimautunut mehupurkin pohjaan ja se näyttää kauheaa 320 ruplan summaa (7-8 euroa)!
Läskelässä, kaupassakäynnin jälkeen ja syötyäni kaupannurkalla jäätelön, menin miettimään seuraavaa siirtoani ja evästelemään suomalaisten (?) rakentaman, aivan uuden kirkon varjoon. Kirkossa oli alkamassa juuri saarna. Oven edessä betonisilla portailla odotteli 3 vanhempaa naista ja yksi oikein soma nuorempi neitokainen. Sepelille kirkon eteen rapisteli Ladan rämä josta nousi oikein iäkäs mies ja kallisteli heikoin polvin naisten luokse portaille. Paksu kuski pani ratin takana mahorkan palamaan ja oli sen oloinen, ettei häntä elävänä kirkkoon saataisikaan.  Pappi tuli kirkosta aukaisemaan lukitun oven. Laski seurakuntansa jäsenet sisälle ja tuli puhuttamaan minua. Kun se ensiksi oli kysynyt englanniksi mistä tulen ja minä vastasin suomeksi, löytyivät häneltäkin selvät suomenkieliset lauseet. Pappi pyysi minut sisälle. Lupasin  pistäytyä kunhan olen syönyt kädessäni olevan piirakan. Kohta kirkkoon kiiruhti vielä hameenhelmat sepeliä ryystäen yksi vanhempi naisihminen. Kävin sitten hetken istumassa takapenkissä minäkin, mutta pappipa saaranasikin venäjäksi, paitsi muutaman lauseen kohdalla, jotka hän näytti kohdistavan etupenkissä hartiat lysyssä istuvalle harmajapäänaiselle. Samoilta saarnan aiheet vaikuttivat kuin mitä elämäni aikana olen muuallakin kuullut, eivätkä virsien säveletkään totutuista poikenneet. Nuoren naisen kohoilevaa povea ja sileitä poskia oli kyllä lysti katsella, ja heleä oli lauluäänensä. Sen sirkeät silmät suuntautuivat pappiin kuin olisi ollut rakastunut tähän, ja mikseipä olisi voinut ollakin. Rakkaushan on kaunis asia kirkossakin vaikka veriruskeaksi synniksi sekin ihmistunne niiden seinien sisällä kovin usein on tuomittu.

Tämä hengittävä, mutta muuten hengetön kulkuri tunsi pian itsensä hyvin vieraaksi ja poistui matkoihinsa.
Läskelän jälkeen tulinkin heti Rautalahden kylään jonka rakennuskanta oli äkkinäisen silmään kummitusmainen. Varmaan se, joka oli kirjoittanut mustalla maalilla betoniaitaan englanniksi, että tämä on Sparta, tiesi mitä teki viitatessaan muinaiseen Kreikkalaiseen Spartan kaupunkiin. Joitain historianhaikuja Spartan tarusta minunkin päässäni ajelehtii, mutta ei tarkempia.
Raavin muistiin vielä, ennen leirin purkua ja matkan jatkamista kohti Sortavalaa ja Valamoa, että ennen Läskelää näin maatalon pihassa mammutin joka oli muotoiltu puuaineksista ja heinistä. Pienessä aitauksessa käyskeli jokunen nautaeläin ja tiensuuta vartioi puinen tykki. On minulla niistäkin valokuvia, että muistan sen paikan sitten aikanaan kunhan, ja jos, kotiinkin joskus ajelehdin.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

55. Ihmisiä Laatokan suviyössä

Su 06.07.2014 leiri nro 31

Myöhä ilta. Aurinkoista ja lämmintä. Rysäni kuhmurainen tontti sijaitsee nyt Rautlahdesta muutama km Sortavalaan päin. Laatokan limainen vesi liplattelee kaislikkoiseen rantakivikkoon muutaman metrin päässä, lehtomainen maasto, jalavia, vaahteroita, haapoja, leppiä, koivuja. Pirun isoja kiviä, mutta miljoonittain myös pieniä. Maastoautoilla monttuiseksi myllätty tien pätkä päätieltä alamäkeä perille. Henkilöautolla tänne ei varmaan kukaan yritäkään. Päätin siis uskaltaa jäädä yöpymään.

Polttopuut olivat hakusessa, muutamia isoja kelleksiä löysin, ja tuoretta puuta rapsin liekkien niskaan lisäksi. Pusikosta löytämäni, leppärangoista joskus värkätty sahapukki oli niin laho, että senkin tuhosin nuotiotarpeikseni. Sytykkeiksi lakaisin puunroskaa polulta ja entisen, erittäin tutuksi käyneellä tavalla törkyiseksi jätetyn nuotiopaikan ympäriltä. Oli minulla myös tieltä aiemmin tavaroiden päälle raksin alle poimimani, puutavararekan lastista lennähtänyt puolimetrinen tuohenkäppyrä, jonka avulla kehnoonkin puutavaraan sai sytön helposti. Ennakointi kannattaa kun tervaskantokankaita ei ole näköpiirissä.

Kun olin juuri syönyt ja juonut kahvit, tuli rantakiville pussailemaan nuoripari. Ensiksi rakastavaiset esittäytyivät kohteliaasti pietarilaisiksi Sergeiksi ja Tanjaksi, riisuutuivat leppäpuskan takana melkoisen ilkosilleen, mutta eivät kuitenkaan uskaltautuneet pohkeita syvemmälle kahlata. Kiljahtelivat ja kisailivat ja sitä oli herkällä mielellä mukava kuunnella. Kun lähtivät, kävivät vielä kättelemässä. Sergei koppasi nuorikkonsa poikittain olkapäälleen ja kuului ilakoivasta kiljunnasta päätellen kantavan 100 metrin päähän tielle saakka.

Nuorenparin mentyä menin itse peseytymään ja rantakiviin hangaten pesin vaatekertojani. Ripustelin jälleen oksien varaan lahdelta pikkuisen puhaltelevien puhurien kuivateltaviksi. Aurinko on
selustassa mäen takana, joten sen säteet eivät siihen toimeen enää ylety. Näkyvät kuitenkin ulapalla vedenvälkkeenä ja vasemmalle kurottuvan niemennokan puissa punervina juonteina, ja kaukana kumpuilevalla lahdenrannalla utuisena väreilynä. Joku iso, ruskea paatti puksutti äsken selälle päin, mutta muuten vesiliikenne on vähäistä.

½yö

Olin jo syvällä unessa, kun kuulin rahinaa ja pulinaa jota kiepahdin hieman pelästyneenä katsomaan. Mutta ei mitään hätää. Nyt kyseessä oli moskovalainen, keski-ikäinen pariskunta joka etsi teltan paikkaa. Pulskan vaimon nimi oli Olga ja häntä hieman vain hoikempi mies taisi olla Vlady tai Vladimir. Neuvoin heidät kummun taakse jonne olin itsekin ensin meinannut asettua. Osoitin nuotiota, jossa vielä hiillosta oli, että käyvät keittelemään tsajunsa siinä. Ja kohta se mies tulikin mustan pannun kanssa ja aseteltiin se samaan keppiin, kuin millä minä olin pakkiani tulessa pidellyt. Roihut syttyivät valmiissa hiilloksessa helposti ja veden kiehumista odotellessa kerroin jälleen kartalla kynttäni kuljetellen matkani ääret ja määrät. Polkupyörästä mies oli kovasti kiinnostunut, kopeloi renkaat ja vaihteet ja tsekkasi laukkujen kiinnitykset. Puisteli päätään hänkin uskaliaalle retkelleni ja naureskeli hyväntahtoisesti, kun piti koettaa viittomalla asioita selvitellä.
Kun Vlady oli poistunut kuuman vesipannunsa kanssa, luulin heidän asettuvan kohta telttaansa, mutta jonkin ajan perästä mies tuli takaisin ja osoitteli nuotioni hiillosta josta ymmärsin, että haluaisi sittenkin omat tulet. Kun kävin kummulla kurkkaamassa, olivat he keränneet melkoisen röykkiön puita siellä olevalle kiviringille, mutta syttymään se puinen keko ei ollut suostunut. Kaahoin kalikan avulla rannalla lojuneen metalliritilän päälle melkoisen kasan hiillosta ja kannoin sen heidän puolelleen ja survoin risuläjän alle. Kohta paksu savu alkoi märistä puista lehvistöön nousta ja olipa Olga iloinen kun pääsi ilmeiseen mielipuuhaansa, eli ruuan laittoon jota varten tykötarpeita näytti olevan vaikka muille jakaa. Vlady taputteli minua hartioihin ja kutsui "höväksi Soomipoikeksi" ja varmaan ne olisivat syöttäneet minut ähkyyn jos en olisi eleillä näyttänyt meneväni tuutimaan.

Ruokailtuaan raahasi pariskunta autoltaan kumivenepaketin johon sitten vuoronperään alkoivat rannan tuntumassa jalkapumpulla lutkuttaa ilmaa. Kun veneen kumiset kyljet sinkuivat tiukalla, hakivat vielä onget ja airot ja melat ja hyväntuulisesti huristen ja hyristen, vatsat pullollaan Olgan laittamia herkkuja, lähtivät soutelemaan aamuyöksi tyyntyneelle ulapalle. Nyt heräsin heidän poistuloonsa kun klo on 03,30, mutta ei minua harmita kun niin hyväntuulisesti tuosta ohitse hiiviskellessään toisilleen supattelevat.