sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

57. Sortavala

Ma 7.7.2014 iltapäivä, Sortavalan satama

Vihdoinkin terassikahvila. Makuuni sopivaa ei tässäkään paikassa kahvi silti ole. Pukkasi helteeksi ilmanalan. Hirmuisen lihavia nuorukaisia käväisi kaljoilla ja nyt kurvaavat paikalta pois C240 Mersulla. Sekin paksupohkeinen joi, joka ratin taakse ahtautui. Tuli myös munkinkaapuun sonnustautunut hapsuparta teetä maistelemaan. Eiköhän lie hiki kaapunsa alla kun kuumaa teetä auringon puolella olevan pöydän ääreen meni ryystämään? Kilvoittelua lihan toimintojen kanssa kai sekin. Hipaisukännyköitä munkitkin alkavat heti räplätä; nykyajan rukousnauhoja.

Seuraava kantosiipialus Valamoon lähtee klo 16. Pöydässäni istui hentoinen, harmaahapsinen nunnankaapuun pukeutunut nainen ja söi jogurtin tapaista, mutta sakeampaa tahnaa muovisesta purkista. Tarjosi minullekin samasta lusikasta enkä ilennyt kieltäytyä. Se oli hyvin imelää ja seassa pähkinää ja ehkä rusinaa. Sanoi menevänsä Valamoon ja sen hän kertoi hauraankatkonaisella suomenkielellä. Nainen oli sama kumarainen hahmo, joka jäi ehkä kirkon kanssa samaan kuvaan aiemmin tuloreittini varrella.

Kun saavuin tähän paikkaan n. tunti sitten, istui pöydissä kovaäänisesti keskusteleva, puolalainen motoristiporukka. Niiden kanssa sitten ilakoin minäkin kun huidottiin menemisemme ja tulemisemme. Niitä huvitti kovasti matkani ääret, mutta eivät heidänkään aikomuksena ajella kauas pohjoiseen, Murmanskiin ja Norjan, Ruotsin, Tanskan  jne. kautta minunkaan korviini kovin heppoiselta reissulta vaikuttanut. Koetin sanoa, että koukkaavat myös Suomessa mutkan. Isoja, tummia, ystävällisen remakoita kavereita olivat. Juurettomuuden tunne tarttuu ja kasvaa kun tapaa maailmaa kierteleviä ihmisiä. Ei se hassumpi tunne olisikaan jos voisi sen varaan iäksi heittäytyä.
Tullessa ihmettelin polkupyörä- ja mopediliikkeen hintoja. 24 vaihteinen retkipyörä olisi maksanut vajaat parisataa euroa ja tavarankuljetukseen suunniteltu ilmajäähdytteinen 250 kuution moottoripyörä parisen tonnia (85 000 ru).  Polkupyörä minun olisi kannattanut vaihtaa uudempaan ehdottomasti.
Vuosikymmeniä partansa kasvua vaalinut munkki näpelöitsi vanhanmallista kännykkäänsä eräässä kadunkulmassa jotain odotellessaan. Kun pari kevyesti pukeutunutta pyllynkäistä kopsutteli hänen ohitseen, kääntyi munkin karvainen pää seuraamaan takamusten kaarien mukavasti keinuvaa liikettä. Millaisenhan ripin luostarisaarelle kaupungin levottomuudesta palatessaan joutuu riettaista ajatuksistaan sekin ukko säveltämään. Harrastavatko munkit ja nunnat masturbointia? Saavatko ne sellaiseen hillittömyyteen syyllistymisen anteeksi? Entä jos munkinkammionsa vaatimattomalla, koloiseksi kuluneella pöydällä yötä päivää avoimena hehkuvan läppärin näytölle lävähtää synnyinseutujen ihka aito karvainen kuva, mihin kiusaukseen joutuvatkaan näiden kilvoittelevat sielut?
Osauduin puistoon jossa runonlaulajan monumentin laatassa luki Elias Lönnrotin poikenneen runojen keruumatkallaan Sortavalaan vuonna 1828. Sen kyllä tiesinkin, mutta tulipahan evästeltyä hänellekin omistetussa puistossa jonka viileään varjoon oli etsiytynyt muutamia vanhuksiakin, jokunen nuori nainen kännykkäänsä hivelemään ja pari lapsien kanssa liikkeellä olevaa limpparien kittaajaa. Myös yksi hyvin humalassa oleva keski-ikäinen mies kävi hetken nuokkumassa roskapöntön vieressä puunjuurella.
Hotellin pihassa tapasin kaksi suomalaiseläkeläistä jotka olivat liikkeellä moottoripyörillä. Pitkiä olivat heidänkin matkustamisaikeensa. Eivätkä olleet eilisenteeren poikia niissä hommissa. Toinen kertoi, että pieniä, napin kokoisista mustista rei´istä tallentavia videokameroita pitää olla jokaisessa ajoneuvon kulmassa ja kypärässäkin parit. Siinä tulin ajatelleeksi rajavyöhykkeiden, tai yhtään minkään paikkojen ja seutujen kuvaamiskieltojen mahdottomuutta nykymaailmassa jos ei ihan Pohjois-Korean malliseksi systeemiä taannuteta. Oma valokuvaamiseni tuntui hetken verran mitään tekemättömältä touhulta sillä niin on ympäröivä maailma jo virtuaaliin ylöspantu, tallennettu. Silti, tai juuri siksi, Elias Lönrotin pelkin sanoin kirjaamat näkymät kiehtovat enemmän kuin miljardi värikästä valokuvaa joita ei silmät jaksa katsella, tai edes totena pitää.

Klo on nyt 17. En perkule vie sopinutkaan tunti sitten  lähteneeseen paattiin. Kun yritin perustelua kysellä, epäystävällinen kapteeni hännyspoikineen hätisteli minua tylyin elein ja vihaisin ilmein kauemmas. Tuli siihen sitten suomea taitava entinen pappi joka selitti tilanteen minulle ja sanoi, että seuraavaan mahdun mukaan ja se lähtee klo 19. Pappi kertoi poikansa kilvoittelevan munkiksi Valamossa ja oli sitä saattelemassa. Olikohan se sama aiemmin näkemäni hapsuparta? Jotain muutakin se kertoi nimensä ja suomalaisten sukujuuriensa lisäksi itsestään, mutta olin niin tuohtunut paattihenkilökunnan tylyydestä, etten enää muista mitä se jutteli. Harmi. No, koetan tässä odotella ja patsastella.

Klo 18. Kioskissa, jonka taakse varjoon menin odottelemaan, merimiespaitaan ja kapteeninlakkiin pukeutunut mies tarjosi suuren kupillisen kahvia ja keksejä ilman maksua. Jonkin verran se osasi suomea ja kyseli matkani ääret ja määrät hänkin. Kesäiseen hameeseen ja paitapuseroon sonnustautunut heleäposkinen nainen, joka istui puisella, yhdenpuunpenkillä kanssani, kyseli hänkin kulkurointiani jota kartalta jälleen sadannen kerran selvitin. Kioskin mies tulkkasi puolestani. Hullunkuuloinen retkeni teki jonkinlaisen vaikutuksen naiseen. Ihmetteli, etten ole joutunut jo ryöstetyksi, tai peräti tapetuksi. Sen sanoessaan veti kuvaannollisesti puukolla kurkkunsa poikki ja nauraa lehautti ison naurun niin, että muhkeat tissit kepeän paidan alla hytkähtelivät. Erotiikkaa ilmassa, mutta eipä se ihme ole kun viikkokaupalla on pusikoissa yksiksensä rymynnyt.

Ikävää, että naisen piti poistua kun sitä tultiin hakemaan. Samaran ratin takana oleva mies oli ehkä hänen iäkäs isänsä ja etupenkillä istui äiti. Punerva kissa makasi pitkin pituuttaan hattuhyllyllä.  Nainen vinkkasi silmää kun lähtiessään kopaisi kättäni. Tuoksuikin ihan rehelliselle hielle. Sen mukana nenääni tunkeutuvat feromonit pistivät lisää riähkiä mielleyhtymiä aivoihin laukkaamaan. Pitänee minunkin ripittäytyä kunhan, tai jos, Valamoon vielä päädyn.
On satamassa kaikenlaista seurattavaa, ettei aika pitkäksi käy. Muutama yksityinen vene ottaa kyytiläisiä ja lähtee viemään Valamoon, mutta minua ei huolita pyöräni takia sillä veneet on kalustettu sillä tavalla ikävästi, että irtopakaaseja niihin saa kyllä aseteltua, mutta mihinpä panisi polkupyörän. Isompi, alumiininen paatti läksi äsken rannasta ja siitä olisi kyllä tilaa pyörällekin löytynyt, mutta seurue, joka siihen tunki, vei tavaroineen niin paljon tilaa, että en mahtunut mukaan. Olisi se ollut puolta halvempikin kuin virallisen liikennöitsijän tarjoama.

Aamupäivänkin tässä joutaa muistelemaan kirjaimiksi:

Oli mukava ajella viimeisimmän leirin jälkeinen taival. Joissakin paikoissa kapea, sileä asvalttitie luikerteli aivan rannassa kiinni. Piti varoa takaa tulevaa liikennettä ja ajaa soralle, jos sattui samaan aikaan vastaantulijoita. Eräs kalliilla autolla ajeleva mies vaimonsa kanssa pysähtyi jossakin mutkassa kysymään ystävällisin äänensävyin, onko kaikki hyvin kun rassasin ketjun ja rattaan väliin hypännyttä risua pois. Sanoin yhtä ystävällisesti, niet problem ja ne jatkoivat matkaansa kättään heilauttaen.
Aivan tien varressa, järvinäköalalla oleva kivilinna oli erikoinen ilmestys. Bussikatoksen istuimella oli pari ihmistä ja rakennuksen pihalla hoitaja-asuiset henkilöt tumppasivat juuri tupakoitansa sisälle mennessään. Kysyin kyydinodottelijoilta, että onko rakennus "hospital?", mutta ne puistivat päätään. Sisältä reipasteli nahkakengissään lierihattuinen  pikkutakkimies ja hän selvitti sujuvalla englanninkielellä kivitalon tarkoitusta. Vuolaasta puheenrimpsusta taisin ymmärtää  winterguesthousen, ja että sitä käyttävät old rich manit, rikkaat ihmiset, sekä että hoito on kallista, mutta hyvää. Voipi olla, että ymmärsin väärin, vaan samapa se, millä tavalla itselleni kivilinnan funktion selitän.
Wärtsilän tienhaarassa tuli vastustamaton halu kääntyä kohti muutaman kymmenen kilometrin päässä olevaa raja-asemaa ja loikata kotisuomeen. En alkanut riidellä itseni kanssa enemmälti ja kampesin jyrkästä mutkasta vasemmalle josta ei enää pitkästi ollut tänne Sortavalaan. Tien reunasora oli perhanan karkeaa sepeliä ja liikenne kiihtyi sitä mukaa kun aamupäivä eteni ettei asvaltin päällä voinut juurikaan ajaa.
Vanhat rakennukset kertovat täälläkin vielä vähän aikaa tarinaa entisistä ihmismuurahaisten touhuista, kulttuurista ja pois kuoleutuneesta Sortavalasta joka niiden lahoamisen, maahan painumisen, totaalisen häviämisen mukana häipyy vähitellen kokonaan ihmiskunnan muistista. Kunnostettavana olevalla hautausmaalla kivissä nimet pysyvät jos ne ilkivallalta, happosateilta, ydinräjähdyksiltä ja murskaamoilta säilyvät. Niissäkin on museoiduille muistoille kajahtava maku. Poika, joka raivasi vanhan suomalaisen hautausmaan pajukkoa, teki sitä niin kuin kesätöihin pakotetut pojat kaikkialla; vastentahtoisesti kuumuutta ja itikoiden iholle tuloa kiroillen. Tuskin ymmärtäen, mikä paikan historia on, millaisia elämiä niminä enää nähtävinä olevien ihmisten taustoista löytyisikään. "Ei voisi vähempää kiinnostaa" ajattelee hän.
Alistuneen äidin surua kuvastava äitipatsas sotamuistomerkkinä kertoi enempi sotien todellisuudesta kuin ne uhoavat, aseilla ja uhmakkaiden nuorukaisten marmoriin ja betoniin ikuistetut hahmot joiden voitto taistelussa ei ole koskaan voitto äideille, lapsille, vanhuksille.
Kaupasta, joita oli kahdessa kerroksessa erilaisn tavaranimikkein hankin Laatokalla matkailua silmälläpitäen säilykekalapurkkeja, banaaneja, omenoita, tomaatteja, appelsiinimehua, kananmunia, makkararoita, molokoa, leipää ja jäätelöä. Kuivamuonapusseja myös joita tarvitsen Valamossa jossa ei kai kauppaa liene.

Nyt näkyy ulapalla kantosiipialuksen kuohut. Kyrpäkapteeni sieltä pikkupippeleineen saapuu, täytyy lähteä laiturille valmiiksi. Siellä on jo jonoksi asti porukkaa.

2 kommenttia:

Dante kirjoitti...

Millainen oli kalasäilykkeiden laatu/maku? Särkeäkö möivät savulla tai muulla vai minkämoista tuli syödyksi. Söitkö kuivakalaa? Entä suolakurkut ja makkarat? Olivatko niin hyviä, kuin luulla saattaisi. Rajan pinnassa tulee joskus pyörittyä ja kauppareissu itään on ollut harkinnassa? Kannattaako herkkuperseen suola- ja savukalojen vuoksi viisumi hankkia?

Valto Ensio kirjoitti...

Dante

Toisen makumieltymyksistä kun ei voi tietää niin sanon vain, että ainakin minulle kalapurkkien sisällykset kelpasivat vallan hyvin. Eikä niissä särkeä ollut vaikka hyvä kala se nälkään sekin on. Sammenkuvia oli joidenkin purkkien kyljissä. Niitä näin kokonaisinakin aunukselaisen kaupan pakastealtaassa. Kalapurkit olivat lisäksi hävettävän halpoja. Täällä saa vetisestä tonnikalahiutaleprkistakin maksaa enämpi.

Makkara oli myös hyvää, kuten olen jollakin leiripaikan muistiinpanoissa maininnut. Suolakurkkuja en ostanut. Kuivakalaa sain Sukkajärveläiseltä Albertilta ja laitoin muistaakseni pottujen höysteeksi Himolanjärven sateisella leirillä. En ole kuivakalan enkä kuivalihan suuri ystävä, mutta nälän tullen menettelevät nekin.

Tomaatit, siis yleensä maan antimet maistuivat hyviltä. Jäätelöt myös ja jogurtit, ja maito.

Useammasta ruokajutustani ja -tarpeista olen mainintoja pitkin matkaa siirtänyt myös tänne blogikirjoituksiin. Ruokailuni oli hyvin vaatimatonta tasoa ihan jo sen takia, ettei pyörään voi painoksi kerralla kovin paljon ottaa. Toisin sanoen: ei ollut mikään ruokamatka se.

Viisumihankinnan kannattavuuteen en osaa sanoa mitään.