maanantai 26. heinäkuuta 2010

Mustakantisen merkintöjä 4

...eli viimeinen etappi matkalla Kajaani-Kuhmo-Lieksa-Koli-Nurmes (-Kajaani)
18.7.2010 klo 18.00. Kolin satamasta muutama sata metriä ja jo piti pysähtyä! Heilakassa kännissä maantietä tallaava maastopukuinen mies tuli syli aukinaisena koko tien leveydeltä vastaan ja minun piti sille karjaista, että ukko perkele, jiät auton alle!  Takaa mutkasta  parahti paikalle vanha, musta Volvo ja kaksi moottoripyörää, ja mies selvisi tästä vain siksi, että horjahti sopivasti ravin suuntaan. Siihen äijä jäi ja luulen, että seisoo siinä vieläkin paskat lahkeesta valuen.
Perhana, kun olisi aikaa ja rahaa niin polkaisisin Joensuuhun, sieltä Heinäveden kautta Varkauteen ja tiet veisi vät kulkijaa aina vain edemmäs ja edemmäs...
Klo 19.30. Tuntui oudolta ajatella alamäessä sivuitse sujahtavan kyltin jälkeen, että Lieksan ja Juuan kunnanraja sijaitsee tällä puolella Pielistä vaikka sen tietää jo ennestäänkin.

Istun tässä vahingossa löytämäni kirkasvetisen lammen uimarannalla. Vesi on hirmuisen lämmintä. Äsken tässä oli vielä sakkia, kaksi lapsiperhettä ja toisen mummo ja ukki. Pienen pojan nimi oli Kaius, saman ikäinen kuin meidän Gaius! Oli utelias poika, kyseli kaikkea mitä mieleen juolahti.  Hauska vesseli.

Satamasta ajellessani ohitin myös kahtapuolen tietä levittäytyvän pienen järven, jonka rannalla sijaitsevassa hirsihuvilassa sain parisen vuotta sitten muutaman yönseudun lämmitellä kylmien vesisateiden iskiessä maakuntaan kesken pyöräreissuni.

Ajattelen tässä myös Pentti Haanpäätä: Jossakin näillä main hän vuonna 1928 on istuksinut ja vetäissyt muistikirjaansa kuinka on "kusiaisia tämä Karjalan maa täynnänsä ja enpä kehtaa Kolin vaaralle kiivetä, koska siellä on vain autoja ja herroja ja hienoutta kuin Punkaharjullakin...".  Jotain tämmöistä muistan niistä "vetäisyistä" olinhan niiden innoittamana itse pari vuotta sitten pitkällä pyörämarssilla ympäri Järvi-Suomen.

Äveriästä väkeä mahtaa tänä päivänä harmittaa, sillä eivätpä he paljoa erotu nykyisestä liikenteestä enää mikä Kolinkin vaaraa eestaas velloo ja kaasuttelloo... Mutta luultavasti he haluavatkin pysyä anonyymeinä, hajota massan sekaan sillä he itsekin tietävät, että suurin osa maailman rikkaiden taskuihin kertyneestä varallisuudesta on vääryydellä, luontoa ja toista lajitoveria polkemalla hankittuja.

Klo 21.30. Uimarannalta lähdettyäni istuksin tovin Kolinportin kahviossa ja pistäydyin lähtiessäni auki olevassa kaupassa evästäydennyksellä. Se huoltoasema kaipaisi jo saneerausta pikaisesti. Vähän yksi ja toinen kohta alkaa olla rempallaan. Muistelen käyneeni äitivainaan kanssa siinä kahvilla ja kuinka se tuntui suurelta, koska vielä eivät olleet nämä ohi kiirehtivien matkalaislaumojen tienvarsijättisyöttölät missään avautuneet.

Nyt otan kuitenkin evästä oikein antiikin ajan tunnelmissa. Kuin Roomassa olisin, vaikka enpä ole siellä koskaan käynyt, että kuvista vain muistelen. Tässä on Nunnanlahden uunituotannon sivutuotteita näytillä. Kivestä on veistetty kaikenlaista, mutta tuskinpa minun pihassani koskaan tällaista tulee olemaan. Ja tarvitsisiko kellään olla jos oikein tarkasti aattelee.

Klo 22.40. Jälleen ABC. Nyt Juukassa, vai kirjoitetaanko se Juuassa? Otan kahvia vain termokseen. Nuorisojoukko pörrää mopedeillaan parkkialueella pysähtyen välillä tupakehtimaan. Joensuun puoleinen taivas on ihan sinisenmusta. Pelkään, että tänä yönä kastun kunnolla jahka jatkan matkaani.

Tänne tullessani alitin kevyelle liikenteelle tarkoitetun tunnelin kautta valtatien ja pysähdyin kuvaamaan sen betonisiiin seiniin hienosti taiteiltuja, muinaisten keräilytaloudessa askarreilleiden heimojen ilmaisua tavoittelevia maalauksia. Olisiko ollut jonkun yläasteen tai lukion taideaineen opetukseen liittyvää, mutta tällaisia pitäisi olla nuorten mahdollista tehdä enemmänkin. Vaikka eihän tuhrutkaan tule maailmasta loppumaan...

Maanantai 19.7 klo 06.00. Olipas perkulevie yö! Läksin Juuasta ajelemaan, ajelin, ajelin, ajelin ja jokaisen 10 kilometrin jälkeen ajattelin, että ajelenpa vielä seuraavan kymmenkilometrisen ja sitten seuraavan... Monta hyvää yöpymislatoa livahti hämäryyteen ja alkoi sitten viimein roiskia vettäkin kunnes Esteri nosti hameenhelmansa pilvien lonkaan roikkumaan antaen tulla koko holinsa täydeltä. Alkoi jo paleltaakin, mutta enää ei latoja tienvarsipelloilla näkynyt ja sellaisessa kaatosateessa teltan pystyttämisen ajatuskin taivasalla puistatti. Sitten viimein, aamun jo sarastaessa näin vasemmalla pellon laidassa ladon ja kurvasin  ohitse menevää hiekkatietä kiivaasti sen luokse.

Lato oli täynnä heinäseipäitä ja vain kapea kaistale niiden edessä oli vapaa. Leväytin vanhan pehkupaalin, teltan sateensuojaviitan ja Lieksasta ostamani kevytpeiton siihen. Kun herkesin selälleni, olin heti unessa vaikka palelsi niin, että leuat tärisivät. Heräsin aika pian kun itikat alkoivat tökkiä silmäluomia, poskia ja nenää. Avasin silmäni ja niitä oli todella taivaan täydeltä oviaukossa, mutta vetäisin vain viltin korvilleni ja jatkoin uniani.

Pari tuntia unta riitti ja nyt tässä laittelen kampetta kasaan aikomuksenani polkaista Nurmeksen entiseen kauppalaan, nykyiseen kaupunkiin joka kirkonkylästäkin asukaslukumääränsä mukaisesti kävisi. Mutta eihän kunnanjohtaja ole sama kuin kaupunginjohtaja!

Vettä ei kuitenkaan sada. Kuovi huudatti äsken kurkkuaan ja lokit kirkuivat tien toisella puolella pellolla. Muutama auto hurahtelee jo valtatiellä. Leipomon autoja ja kaljarekkoja, postinjakelijoita ja töihinmenijöitä. Ladon takana on hevoshaka, mutta ei siellä hevosia näy. Haisee kyllä hepalle vahvasti.

Olihan se tämäkin yksi yöpaikka, kuten kunnon kulkurille kuuluu ollakin. Nukkukoot pyöräilevät soininvaarat kaksinkertaisissa lakanoissaan retkeilessään valmiiksi paketoituja matkojaan rahalompsa tyynyinään ja peittoinaan. Tästä yösijasta "maksoin" 20 centtiä joka on pudonnut märkien verkkareiden taskusta pehkujen sekaan.

Porokylässä on pyörä joutanut jo kukkatelineeksi.

Klo 09.30.  Nurmeksen rautatieaseman kahvila. Mukava paikka vaikkakin hiljainen. Yhden kerran päivässä käy juna tässä enää kääntymässä ja jos ajattelee sitä ruuhkaa, mikä joskus on ollut..., mutta aika entinen ei koskaan enää palaa, ainakaan samanlaisena vaikka historialla onlisikin tapana toistaa itseään.

Nurmeksen puisessa synnytyssairaalassa olen minä aikoinaan käynyt syntymässä. Miksikähän kun melkein kaikki toiset sisaruksistani saavat kehua syntyneensä savusaunassa, siellä korvessa josta ollaan kotoisin? Voe äeti, voe isä minkä minulle teittä! Veittä minulta savuhajuisen itsetunnonnostatus juuritaikinan.

No, sitä sairaalaa ei enää ole eikä sitäkään (varmaan saman katon alla sijainnutta) jossa kymmenvuotiaana olin hoidettavana viikon verran. Muistan, kuinka kamalaa se oli. Varsinkin samassa huoneessa olevan miehen öiset mölinät ovat jääneet mieleen. Mies oli oikein karvaisen, mustan ukon torso joka päivällä jutteli mukavia pienelle pojalle, mutta kun yö saapui ja hän nukahti, hän alkoi välittömästi jumalattoman metelin kuin villieläin joka pimeässä repii kahleitaan huutaen äitiä, isää, ryssänperkelettä ja jumalaa apuun. Oikeastaan miehestä ei ollut paljoa jäljellä, sillä alruumis oli silpoutunut alimmaisia pakaralihaksia ja munia myöten kokonaan pois miinan tai jonkun muun ammuksen räjähdettyä sotareissulla jalkoihin.

Tuon sairaalajakson aikana luin ensimmäisen kerran Robinson Crusoen ja se kertomus sai varmasti lisätehosteita sotaveteraanin öisistä mölyämisistä.

Nonniin, mutta nyt olen siellä, mihin ajattelinkin matkakertomukseni päättyvän. Tästä on tosin kotiin vielä toistasataa kilometriä matkaa, mutta siitä en aio kirjata sanaakaan vihkoihini.

Ee muuta kuin pyöräilemisiin muutkin hullut!

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Mustakantisen merkintöjä 3


Se on sunnuntai 18.7.2010. Heräilen hiljakseen muhkuraisella teltta-alustallani Lieksan Nurmijärven -kylän kotitalousjätteille nykyisin vallatun levähdyspaikan laidalla olevan ilmoitustaulun alla, jonka tarkoituksena on varmaankin alun alkaen ollut informaation antaminen kulkijoille ja kylän ihmisille paikallisista toiminnoista, kalastuksen harjoittamismahdollisuuksista, kesäteatteriesityksistä ja seurojen talon tansseista. Kaikesta kuitenkin aistii, että aika ja ihmiset ovat kulkeneet toiminnanpäivien ohitse tälläkin kylällä. Ehkä juopottelu on kantavin harrastus täälläkin.

Klo on kohta kahdeksan, pitää kaivaa repusta vähän sämpylää ja makkaraa, pari tomaattiakin nielaisen ja banaanin. Vettä päälle.

Muistan siinä ruokaillessani unen: Heräsin mukamas siihen, että teltan vetoketjua hilattiin hiljakseen ylöspäin ja alhaalla olevat vetoketjut ensin vasemmalle sivuun, sitten oikealle. Seuraavaksi ei tapahtunut mitään, kukaan ei tunkenut itseään sisälle, mutta ulkoa kuului kuin jokin eläin huohottaisi lyhyin, nykivin henkäyksin, melkein nikotellen. Unessa minua alkoi kuitenkin nukuttamaan oviaukon seuraaminen ja aloin painua "unessa uneen" kun valtavan suuri naisen rinta työntyi oudosti ovikankaan yläosan rakoon ja toinen vinoon alas. Väliä niillä oli ainakin puoli metriä. Olin sanovinani niille, että saatana tulukaa nyt molemmat tissit sissään muuten teltta on kohta täynnä itikoita. Kai minä sitten nukahdin koska en muista unesta muuta. Nyt ajattelen, että ne tissit olivat kuin jostain Picasson taulusta. Perin taiteellinen kuvajainen siis. Mulla seisoo.

Klo 11.30 Lieksan ABC. Juon päivän ensimmäiset kahvit. 30 kilsan polkeminen on takana. Parin jyrkemmän mäen ylänystyrät talutin pyörääni ja toisessa meni neljä tyhjin tarakoin vaeltajaa ohitseni. Kohta kuitenkin ohitin heidät alamäessä että heilahti. Sitten poljimmekin jonkin aikaa yhtä matkaa jutellen joutavia huohotuksen lomaan. Heitä oli kaksi naista ja kaksi miestä jotka olivat lähteneet pienelle sunnuntaiajelulle.

Kun lähestyin Lieksan kaupunkia, siirtyi vastaantuleva pyöräilijä kaistalleni pysäyttäen minut kysyäkseen, mistä tulen ja minne olen menossa. Jäntevä, ruskeaksi paahtunut, minua vanhempi mies joka alkoi kertoilla, kuinka hänen pyörällinen elämänsä on sujunut milloin Tanskan tuulisilla rannikoilla, Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa. Juteltiin kotva ja lähtiesssään jatkamaan matkaansa, hän kysyi ikääni. Sanoi sitten omansa (65) ja tuumasi, että sinulle ehtii tapahtua vielä vaikka mitä seuraavan viidentoista vuoden aikana. Kyllä minä sen tiedän, mutta jotenkin säväytti kun ajattelin, että miksi tuo mies kävi mulle ennustamassa elämisen syklitystä.

Kun jatkoin matkaani, mietin Jonkerin koulun kaivonkannella istunutta 65-vuotiasta miestä joka oli töiden, nortin ja kaljan kurttuiseksi painama, elämänsä lopulle jo antautunut pyöräilemätön perussuomalainen kun taas tämä kaveri uhkui elämänuskoa ja vankkaa luottamusta siihen, että heittää vielä monta mielenkiintoista mutkaa pyörällään maanteillä. Sitäkin ajatuksissani sivusin, kuinka erilaisen avara ajatusmaailma muuallakin pyöräileellä eläkeläisellä oli ikänsä samaa kukkulaa asuttaneeseen verrattuna. Kummallakin oli kuitenkin oma elämänviisautensa tietyissä asioissa ja turhat huolet olivat kutistuneet jo käsin hallittaviksi, ehkä jopa kokonaan mielistä pois. Hautausmaan portti on raollaan kaiken leivän syöjille, kaikkien teiden polkijoille, oli heidän viestinsä.



Klo 12.45 Lieksan linja-autoasema on masentava näky. Siinä se asvaltoidun, yksinäisen kukkulansa päällä vahtii laatikonnurkkiaan, muistellen menneitä, vilkkaita vuosikymmeniään. Katolla olivat vielä matkahuollon ennen niin yleisesti käyttämä peltikuorinen kirjainyhdistelmä. Niitä ei paljoa enää näe missään kun pienempien kylien ja kaupunkienkin mh:t on ulkoistettu siwojen takaovien viereisiin nurkkiin. Kuten kunniakkaasti kansalaisia kauan palvellut Suomen Postikin jonka ankaran saneerauksen aloitti Pekka Veikonpoika Vennamo. Lieköhän näitä kukaan arkistoihin ja museoihin edes kuvannut ajoissa?

Klo 13 hujakoilla käyn mutkan satamassa katsomassa, millä kellonlyömällä laiva Kolille lähtee. Sitten pyöräilen komeaa koivu-poppelikujaa pitkin takaisin kaupungille päin.



Satamantien varrella on myös Lieksan kirkko jonka arkkitehtuuri poikkeaa huomattavasti totutusta. Muistan, kun vuonna 1979 ajoin armeijan Saabilla (tai Volvolla) tämän kylän lävitse ja nähtiin kuljetettavan majurin kanssa vain vanhan kirkon hiiltyneet jäänteet paikalla, jossa nyt tämä valoisan näköinen rakennus sijaitsee.

Kuvaan tätäkin kirkkoa jälleen kerran paikasta, jossa minua muistutetaan sodissa kaatuneiden muistokivillä. Huomaan myös punagraniittisen (tai marmorisen) laatan johon on kaiverrettu 19. siviiliuhrin nimet. Suurin osa heistä alaikäisiä ja muutama aivan pieni vauva.

Käväisen myös sisällä kirkossa joka on sisältäkin hyvin valoisa ja avara. Ujon tuntuinen kesäopas ei sano yhtään mitään vaisun nyökkäyksen lisäksi. Mutta ehkä olen sen oloinen, ettei minulle kannata kirkon tarinaa kertomaan ruvetakaan.

Piirrän ukonkuvan(omani) ja päiväyksen esillä olevaan vieraskirjaan jonka sitten vasta huomaan olevan paikalla olevan taiteilijan taidenäyttelyn vuoksi esillä. Taulut ovat hyvinkin katseltavia, mutta jostain syystä nyt ei oikein ole intoa niitä katsella vaan lähden pois. Edes taiteilijan nimi ei jää mieleen.
http://www.youtube.com/watch?v=YTtYX85MDIQ

Klo 15.30 Pielis-laivan yläkannella käy tuuli ja aurinkokin alkaa pilkistellä ensi kertaa koko reissuni aikana näkyville.

Lieksassa söin lähtiäisiksi pizzan. Istuin sitä mutustelemassa Osuuspankin edessä olevalla patiolla, kun pyöräilevä pariskunta tuli kysymään suuntaa Ruunaankoskelle. Neuvoin sen minkä osasin ja katselin, kun he vierivät kadunviertä osoittamaani suuntaan. Naisella oli selvästi paha olla tässä maailmassa. Hän polki miehensä perässä vaaleanpunaisena kuin näkymättömän narun nenässä vedettävä lattialuuttu. Laihakin hän oli, ja punainen paise punaisen nenän alla, ylähuulessa, hohti tulehtuneena eikä päähän liimautunut, rasvainen tukka liikahtanutkaan tuulenpyörteen pyyhältäessä kadulla kulkijoiden ylitse sivuttain.

Mies siinä varmaan oli päättänyt piristää sairasta vaimoaan järjestämällä laivamatkan Kolilta Lieksaan ja pyöräretken Ruunaalle. Senkin panin merkille, että heidän retkikamppeensa oli pakattu vaarallisen huonosti tavallisten pyörien tarakoille  läpinäkyviin muovisäkkeihin. Heidän väljien asusteidensa taskutkin oli tungettu täyteen tavaraa, niin että pusakoiden vetoketjujen auki ollessa kummatkin puoliskot elivät joka kaarteessa omaa elämäänsä heilahdellen puolelta toiselle kuin variksenpelättimillä. Kameraa olisi tässä tilanteessa pitänyt käyttää, mutta olen niin arka kuvaamaan tuntemattomia ihmisiä, etten sitä toimeudu vähässä kummassa tekemään.

Lieksan kaduilla käyskenteli myös muutamia afrikkalaisperäisiä maahanmuuttajia. Olin lukenut huoltoaseman kahviossa Karjalaisesta, että Lieksan kaupungin anoma valtionavustus pakolaisten huoltamiseen on myönnetty täysimääräisenä. Tästä uutisesta eivät kaikki penninlaskijat pidä. Pohjoiskarjalalainen rasismihan pongahti Joensuussa ensimmäisenä otsikoihin jo vuosia ennen, kuin kaikki maalaiset edes käsitti, mitä sanalla tarkoitetaan. Jos Saksa olisi voittanut rodunjalostuskampanjalla ryyditetyn sotansa, ilmestyisi Suomessakin tällä hetkellä yksi ainut sanomalehti: Arjalainen. Sen tämänhetkistä päätoimittajaa voipi vain arvailla...

http://www.youtube.com/watch?v=YTtYX85MDIQ



http://www.youtube.com/watch?v=iCVOwbcGRks




Laiva saapuu Kolille tunnin myöhässä, eli klo 17.15. Varmaan vastatuulen takia, en tiedä, sillä nukuin ravintolan sohvalla alun kahvittelun jälkeen koko matkan. Eivätpä tulleet kantamaan ulos!

Muitakin matkustajia oli jonkin verran. Puolenkymmentä henkilöautoa, yksi pakettiauto ja kolme kevytpyöräilijää. Yksi miesryhmä oli ilmeisesti olustellut koko matkan, sillä heiluvaa heidän käyntinsä satamassa sitten oli.

Istuksin Kolin satamassa tovin. Katselen, kun laiva ottaa uudet matkustajat sisuksiinsa ja lähtee välittömästi takaisin ulapalle. Sen kääntyessä laivan potkurinpyörteet nostavat melkoisen ruskean liejun veden pinnalle, ja sen se kesäkausina tekee kaksi kertaa päivässä. Järvenpohjan sedimenttikerros mahtaa olla tässäkin satamassa ainaisessa liikkeessä...

Minua viehättää kovasti koiran ja tytön oleskelu satamalaiturilla. Kun he jäävät hetkeksi aloilleen istumaan, nappaan nopeasti kuvan sillä koira on niin sävysävyyn penkin värityksen kanssa, että luulisi tämän kuuluvan rannan kalustoon vakituisesti.

Tästäpä eteen päin jatkan seuraavassa bloggauksessani. 

torstai 22. heinäkuuta 2010

Mustakantisen merkintöjä 2

17.7.2010 klo 13.46. Pyörän mittari näyttää tässä Via Dolor.., ei kun Via Karelia-kyltin alla 132 km. Olen edennyt siis Kuhmosta lähtöni jälkeen 7 km. Janottaa, vesi vanhin  lääke siihen vaivaan. Juuri koskaan en muuta juokaan näin pyöräillessäni janooni.

Äskeisen tienhaaran kohdalla kääntyi iäkäs, musta mersu samaan suuntaan kuin minä, mutta äkkiä se jarrutti ja koukkasi kanervikkoon tasaiselle kankaalle kun siitä kuului jokin rymähdys alustasta. Rivakkaotteinen nuori pariskunta hyppäsi molemmat omilta puoliltaan tutkimaan tilannetta. Kai siitä jokin letku paukahti rikki koska jotakin nestettä näytti alleen puskevan.

Luin ensin "Talvisotatukilohta" ja kerkesin jo mietiskelemään, että mitä sitä vanhaa talvisotaa vielä savulohta myymällä tukemaan. Kävi mielessä tietenkin jokin veteraanikeräys tai vastaava. Lukihäiriöt ovat joskus kivoja.

Klo 14.37. Jyrkkäkosken talvisodan nujakoimispaikalla viisihenkinen perhe parveilee näytillä olevan telaketjutankin ympärillä. Yksi poika kiipeää pikkurumiluksen katolle ja koettaa käsillään kurkotella vehkeen sisäpuolisiin ohjauslaitteisiin. Nuori tyttö katselee hymyssäsuin ympärilleen tuskin kovinkaan syvällisesti tajuten, miksi jotain, hänen nuoresta vinkkelistään katseltuna, kauan sitten käytyä sotaa muistellaan laittamalla esille vanhentunutta kalustoa, muistopaaseja ja taisteluhautojen sortuvia kaivantoja.

Koskahan meidän olisi syytä ruveta unohtamaan näilläkin tantereilla tehdyt julmuudet? Luultavasti emme siihen tilaan ylety koskaan sillä uusi taistelutanner avataan aina jossain päin maailmaa kun jokin toinen kohta alkaa vähän rauhoittua. Ja pelkohan tietenkin on, että Suomi joutuu seuraavan suursodan taisteluatantereeksi kauttaaltaan itse siihen kykenemättä millään tavalla vaikuttamaan. Mitäs me pikkuiset natojen ja venäjien puristuksessa...

Muistopaaden kolhiintuneessa kuparilaatassa lukee "Tähän pysähtyi vihollisen eteneminen 16.12.1939", mutta onko vihollisuudet pysähtyneet koskaan ihmisten sydämissä?

Klo 15.50. Sivakan tienhaarassa katson kartasta, että jos lähtisin pyöräilemään tietä nro 9111 kohti Venäjän rajaa, olisi siellä runsaasti paikkoja, joissa talvisotaa muistellaan kivipaasein ja muistolaatoin. Sietä löytyisi Saunajärven taistelualueiden lisäksi pystytettynä kivi kolmelle mänttäläläiselle vainajallekin, mutta voin sen kiven kuvitella ihan tässä näin käymättä paikalla.

Mieleeni nousee mustavalkeat kuvat joita olen taistelutantereilta nähnyt. Elävästi luulen nähneeni sellaisenkin, jossa vihollisen jäätyneitä ruumiita on nosteltu vierekkäin jollekin suolle hankeen sillaksi kuin puupöllejä ja niiden ylitse on ajettu sitten tankeilla ja kuorma-autoilla. Voi olla, että tämä kuvajainen on vain unennäköä, mutta aivan hyvin se voi olla myös totta.

Klo 17.30. Jonkerin vanhan, aikoja sitten lakkautetun kansakoulun pihassa räksyttää lyhyestä talutushihnasta portaisiin solmittu piski ja kaivonkannella istuu olutta hörppäävä mies. Ryppykasvoisella miehellä on virveleitä ja muita onkia vieressään kannella ja muutamia jo tyhjentyneitä oluttölkkejä kaivonrenkaan kupeessa. Sanon miehelle terve. Hänkin huitaisee kättään tervehdykseksi pyyhkäisten samalla itikkaparvea otsaltaan. Mies komentaa koiraa hiljenemään. Samassa harppoo heinikon lävitse liiteriltä päin myös miehen tomeranoloinen vaimo joka sanoo iloisesti iltaa.

Alamme juttelemaan.

He ovat tästä läheltä kotoisin kumpikin, reilusti yli kuusikymmenvuotiaita eläkeläisiä jotka kalastusreissulla pitävät taukoa tässä sukulaisen omistamassa paikassa ennen kuin menevät seuraavaa lampea koettamaan.

Poristaan paikan lähihistoria halki poikki ja pinoon. Käymme lävitse Jonkerin kylän entisen vilkkauden ja sen tyhjenemisen tuomat muutokset, teiden kunnospidot, kalansaaliit ja postinkulut. Pikkuisen kaljoissaan olevaa miestä haluttaisi jutella varmaan vaikka kuinka kauan, mutta itikoita alkaa ollaa niin julmetusti, että on kaikkien viisainta lähteä liikkeelle. Saan kylmänraikasta vettä pulloni täyteen sokkelinjuuren hanasta ja neuvot muutaman kilometrin päässä olevalle tulihtapaikalle. Heippa ja soromnoo, mentiin!

Tulihtapaikka onkin vain muutaman kilometrin päässä ja kurvaan levennykselle metsän katveeseen joenmutkaan. Paikka on Teljonjoki.

Ensiksi minun on lakaistava tulihtaringin ympärys tuhannesta tupakantumpista, pullonkorkista ja muusta törystä ennen kuin voin edes ajatella siinä eväitä nauttivani. Edelliset käyttäjät ovat jättäneet makkarankääreet, paperitollot ja tyngiksi poltetut makkaratikkunsakin levälleen penkeille ja penkkien alusille. Semmoisia törkymooseksia ihmiset lienevät olleet siitä lähtien, kun ei ole enää jälkiään tarvinnut vihollisen pelossa siivota pois.

Varastossa on kuitenkin hyvät puuklapit jotka syttyvät "yhdellä tikulla" kuten olen lukenut Antti Tuurilta Erno Paasilinna-vainaan kehuneen omia tulentekotaitojaan.

Juuri kun olen saanut ryynimakkaran lämpimäksi ja eväsleivän päälle voita, kurvaa paikalle farmarimadza. Nelikymppinen, vanttera kuljettaja käy kusella ojanpenkalla, laskeutuu joenrantaan huuhtaisemaan kouriaan ja tulla lumpsii sitten muina miehinä luokseni. Sanoo olevansa tulossa tyttäriensä kanssa Rompemarkkinoilta. Juttelemme pärehöylä- ja katontekonäytöksestä jossa hänen sukulaisensa on päällyspäsmärinä. Kertoo ylpeänä olevansa 80 vuotta vanhan yrityksen nykyinen jatkaja ja että yrityksen ala on puutavaran kuljetus. "Rekan ratissa on tullut maisemat ja autotiet tutuksi niin lähikunnissa kuin omassakin. Firman hallia et voi olla huomamatta jos ajat Lieksassa sopivasti ohitse", hän sanoo. Sanoo vielä nimensäkin, mutta se ei jää enää päähäni.

Niinpä.

Klo 19.30 polkaisen Kainuun puolelta Pohjois-Karjalaan.

Läänien ja kuntien vaakunoiden symboliikkaa olen ajatellut. Joskus ne pitävät aika hyvin paikkansa sen suhteen, mitä niillä ylipäätään on ajateltu paikkakunnasta viestitettävän. Tämän reitin varrella Sotkamon vaakuna on kaikkein hailein. Ehkä se, ettei siihen ole sinisävyjä enempää värejä suunniteltu, tekee siitä huomaamattoman. Kuviokin, joka ehkä vettä ja taivasta kuvastaa, on jotenkin liian pelkistetty, abstrakti. En nyt muista, missä muualla olisi yhtä valju vaakuna. Kittilän vaakunan ahmaa kyllä ihmettelin sillä kyseinen eläin ei kovin runsaslukuiseksi lisäänny kun se pääsee jo poromiesten kelkkojen alustoissa hengestään sillä vihataan sitä niin verisesti. Kittilän vaakunaeläimeksi sopisi paremmin korppi kaarnikanlehvä nokassaan, ja kun se vielä istuisi jonkin kelon oksanhangassa. Minulla muuten on Kittilän kunnanvaakuna mökillä aitassa. Siitä on värit tippuneet aikojen saatossa pois. Lapin teitä auraileva kaverini antoi  sen kerran, että jos sen maalaisin itselleni muistoksi. On jäänyt sekin tekemättä...


Klo 19.30 pitää ihan pysähtyä tutkimaan heittolaatikon kummallista Hesarikertymää. Siihen ovat jääneet sunnuntailehdet tammi-kesäkuun ajalta läjään lojumaan. Lähistöllä näen ison talon jonka pihatiellä ei ole paljoa liikettä ruohon kulumattomuudesta päätellen ollut aikoihin, joten Hesareissa nimenä oleva Keltinkangas Lauri on kai muuttanut ikuisiksi ajoiksi pois täältä. Muulle postille ovat sukulaiset osoitteenmuutoksen tehneet, mutta lehti on unohtunut muutamaksi kuukaudeksi.

Tai jotain muuta on tapahtunut. Mitä vain voi vilkas mielikuvitus tästäkin huomiosta loihtia.

Maailma on pieniä arvoituksia täynnä. Vaikka eihän ne nyt niin ihmeellisiä ole jos ne saa ratkaistuakin, mutta niin kauan ne mieltä kutkuttavat, kun pysyvät arvoituksina.
Klo 20.00 Otetaan Karjalaa kierros! Kumman kautta mennään; taivaan vai helvetin?










Teljoen jälkeen alkaa sora rapista pyörien pinnoissa. Ympärillä on sitä metsää, jonka olemus on tuttua lapsuuteni ajoilta. Tämänkaltaisten kuusien ja mäntyjen keskellä olen kolmetoista vuotiaaksi saakka elänyt enkä voi sitä sisimmästäni kadottaa niin kauan kuin näitä maailman maanteitä tallaan. Ei niitä kuvia metsäyhtiöiden raiskauskampanjat saa hälvenemään. Vaikka metsien avulla on tätäkin maata selvitelty sotakorvauksista ja tehty väliaikaisesti niinsanotuksi hyvinvointivaltioksikin, niin olisivat metsät saaneet silti jäädä sellaisiksi kuin ne  luonnontilassa kuuluisivat olla. Sukupolveni ihmislajin kustannuksella ehkä, mutta kaikesta huolimatta silti. Näkeehän nyt jokainen, jolla silmät katsoa on, ja kuulevat ne, joilla kuulevat korvat kahta puolen päätä sijaitsevat, että kuinka kaikkea sitä, mikä metsistäkin on viety, ja nyttemmin juurineen viedään, ja rahaksi muutetaan, että ei niistä kertyneistä hyödyistä juuri rahtuakaan suinkaan käytetä yhteiseen hyvinvointiin vaan vain yksien ja samojen rahamaailman valloitusretkiin ympäri maailman. 

Vasta kun minä ja ikäiseni ovat poistuneet täältä, ryöstöretkeläiset ja heidän isiäänkin kovempiotteiset jälkeläisensä voivat huokaista helpotuksesta sillä sitten ei ole enää muistelijoita, ei pamflettien kirjoittajia, eikä uusia linkoloitakaan enää korpikuusikoiden katveista törkyturpineen esiin nouse.

Jos tuon "Cajanderin säästömetsän" viestiä haluaisi tulkita, saisi siitäkin aika ilkeämielisä aatoksia nostetuksi esiiin, mutta toteanpahan vain, etteivät näiden kylttien takusissa hääräilevät itse ole niitä maailman siivompia kulkijoita missään, missä he näyttäytyvät -jos näyttäytyvät.

Klo 21.45. Mikä hemmetin betonibunkkeri tähän on valettu, ja mitä varten? Muista rakennuksista ei ole mitään merkkejä ja tämänkin hiekkabetoniseinät ovat vain jotain 125 millisiä, ettei sitä miksikään suojaksi sotia varten ole rakennettu. 50-vuotiaita puita on kuitenkin sen päältä pitkään kantoon harvesterilla nurin napattu, että aika kauan on metsien kätköissä arvoitus tämäkin saanut lymytä.



Klo 22.00 Talvisodan Heinäjoen motti. Panssariesteet ovat hämärässä kesäyössä kuin kumaraisia ihmishahmoja harmaissa mantteleissaan. Niitä on kuljetettu valtavat määrät pitkin Suomen rajoja. Panee miettimään, että niidenkin kanssa ovat työmiehet saaneet oman sotansa käydä ennen kuin sen aikaisilla koneilla ja kuljetuskalustolla, puhumattakaan mitättömistä nostolaitteista, kivet ovat paikoilleen asennetut.


Vähän matkan päässä panssariesteistä on tuoreempi muistutus ihmiselon hauraudesta valkoisen ristin muodossa. Tulee mieleen se punainen BMW joka Kaitainsalmen jälkeen ampaisi ohitseni ja varmasti vauhti oli 150 jos ei enemmänkin. Jos sellaisen ohjuksen eteen kapealla tiellä vaikka hirvi nousee ojasta...

Klo 23.00. Pystytän  telttani Nurmijärven kylätaulun katveeseen ja käyn joessa peseytymässä uiden pienoisen lenkin lämpimässä vedessä.

Kohta toiselta rannalta, jo aiemman humalaisten melun lähteiltä, rantasaunalaiturilta lähtee kaksi miestä omatekoisella, moottoroidulla koplukallaan. Ovat päissään puheen pulputuksesta päätellen. Samassa oikealta, joen ylitse kulkevalta sillalta alkaa kuulua kenkien kopinaa ja yksinäistä purpatusta. Pian koivujen oksia käännellen oikaisee melko paksupyllyinen nainen vaaleanvihreässä asussaan rantaa kohden siideripurkki toisessa ja valkea laukku toisessa kädessä heiluen.

Kun hän huomaa minut ja yrittää tulla kohti tervehtiäkseen, niin korkokenkäinen jalka nuljahtaa juurakossa ja muuttaa naisen hyllyvää kulkusuuntaa kohti rantaa. Nainen kiroaa perkelettä ja vittua. Miehet koplukassaan huomaavat hänet ja huutavat, että mitä sie Marjukka hutsulainen siellä, alahan tulla tänne, me ootetaan sinnuu, semmonenhan se puhe oli... Niinpä Marjukka alkaa vastata möklyillä paksukielisesti miehille ja kiirehtii kyytiin. Sen jälkeen ei seurueen suunnalta järjensanaa kuulu kun he lähtevät lipumaan moottori prutkuttaen myötavirtaan häviten kohta mutkan taakse.

Painun telttaan ja olen varmaan kohta unessa.

Pyöräreissu jatkuu seuraavassa postauksessa. Silloin saavun Lieksaan ja sieltä matkustan laivalla Pielisen muikkualtaan ylitse Kolia kohti...

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Mustakantisen merkintöjä 1

...ja valokuvia polkupyöräretkeltä Kajaani-Kuhmo-Lieksa-Koli-Nurmes
Mustakantiseen vihkooni merkitsin tämänkin pyöräilyretkeni vähäiset havainnot ja ajatukset.

Ensimmäinen merkintä 16.7.2010 klo 21.00. Lähtö kotoa tapahtui viisitoista minuuttia sitten, mutta on pysähdyttävä kuvaamaan vitun symbolia "Kajaanin portinpielestä", Petäiseniskan kohdalla 5-tien alittavalta pyöräilykujalta.

Vittu se aina on mielessä, kuten Junnu Vainiokin lauloi. Sieltä tänne pyöräilemään on alunpitäen lähdetty ensin sinne joduttuamme sen toimesta jolla vittu mielessä ollut on; isiemme pyöräilyreissujen tuloksia me vain olemme vaikka muuta luulemme. Kornia tämä nisäkkään elämä!
Klo 22.11. Melkoinen mäki tämä Leihunvaara polkea! Vettä sataa tihuuttaa ja sumu on niin sankka, ettei radiomaston alempienkaan valojen välkettä näy. Pyähdyin tähän silti kuvaamaan ruosteisen heittolaatikon ja tekemään merkintäni että saan samalla hörpätä vettä. Riisun vielä hikisen yläkroppani paitasilleen ennen kuin alan viilettää alamäkeen.
Klo 23.13. Sormet ihan kontassa, miten näillä merkintöjä tekee? Tekstiviestejä en edes yritä, mutta kellepä sitä tähän aikaan. Sade on kastellut vaatteet jo aivan märiksi ja vähän on muutenkin ankea tunne niiden alla.

Kuvan lato on melkein romahtamaisillaan neljän tien risteyksessä lähellä Naapurinvaaraa. Ladossa seinustallinen vanhoja, niin sanottuja käsinladottuja (-poltettuja) tiiliä, maailman parhaimpia ja kestävämpiä ennen kuin massatuotanto alkoi niitäkin hihnoiltaan sylkeä.

Olen tiellä nro 9000 Kaitainsalmen kautta Kuhmoon. Entinen kuhmolaisten viinanhakureitti, ja ehkä osin itsenäisyytemme alun jääkäriksi Saksaan koulutukseen houkuteltujenkin. Mutta se taisi olla pohjoisempana joku etappipaikka heillä, Ristijärvellä, Hyryllä tai Suomussalmella jossakin. Muistelen lukeneeni ihan vastottain, että kunnostivat siellä jotain hirsikömmänää ja pitivät puheita lions-klubilaiset sun muut isänmaiden ystävät, suojeluskuntain perilliset ja ne, jotka aseita sekä samanmielisyyksiään harrastavat.
Klo 23.36. Sotkamo-Kontiomäki rata sujaltaa tien alitse. Pysähdyn parin hämärän kuvan verran. Radan historiasta en tiedä, mutta arvaan sen kuljettaneen tavaraa ja ihmisiä jo kauan, ja ehkä sotilaitakin taisteluihin. Se pidetään edelleenkin kunnossa vaikka ei siinä liikenne kovin runsasta liene. Joskus taas ottavat sen käyttöön kun tulee aika entinen takaisin. Junavaunut vain tuppaavat historian toistaessa itseään täyttymään tappovälineillä ja sotilailla -tappajiksi koulutetuilla- sekä keskitysleireihin kuljetettavilla...

Klo 23.58. Valkea kissa perkele! Säikäytti, saamari, ilmestyessään horsmikosta tienlevennykselle.
17.7 klo 01.40 Soidinvaaran ala-aste. Onpa mukava rakennusten välinen katos. Tässä on hyvä kulkijankin eväitään mutustella kun taivas on pimeä ja sateinen.

Eväät syötyäni ja kahvia termoksesta ryypättyäni uinahdin ehkä vartiksi penkille. Itikat kuppaavat, mutta kupatkoon, ei minun vereni siitä paljoa vaju.

Ja nyt eikun matkaan veli kupari! Tai messinki...

Klo 02.41. Hyh, haiseepa herra Kyy jo pahalle. Otan kuvan ja nakkaan sen hännästä pusikkoon. Tiedän, että kyitä jää hellepäivinä männikkökankaiden kohdalla paljon liikenteen surmaamiksi. Se ei ole oikein kyykannalle, eikä se ole oikein luonnon kokonaisuudellekaan eli bioversideetille kuten nykyisin kuuluu sanoa.

Klo 02.50. Kuhmon ja Sotkamon raja ylittyy hämärässä, melkein pimeässä taivaan liritellessä lämmintä, kastelevaa sadetta kulkijan niskaan.

Klo 03.05. Vanha Hillman aution tiilitalon pihassa. Seuranaan sillä makaa pitkässä pihamaan heinikossa toyota crownin raatoja, opeleita, ja yksi linja-autokin kurkistaa navetan takaa yhdellä silmällään pihalle päin. Kaikki on kuin olisi kerralla tästä lähdetty. Luultavasti onkin, eli viimeinen eläjä on kannettu jalat edellä täältä pois.

Ihmettelen tovin suurta tiilinavettaa, eikä talokaan aivan pieni ole. Tuvassa on sähkötkin päällä sillä sälekaihtimien välistä vilkkuu jokin punainen ja vihreä valo. Ehkä siellä lähti tallentava kuvanauhuri pyörimään kun minä liikehtin pihalla. On tänne murtauduttukin joskus sillä ulko-oven pitkä ikkuna on rikottu ja tilalle on jotain levyä korvaukseksi sätöstelty.

Sama se näille, mutta kyllä meillä kansakuntanakin näkyy olevan varaa mädättää taloja ja tavaroita korpeimme keskelle samaan aikaan, kun maailman ihmisillä toisaalla ei ole kaikilla pressunpalaa päänsä päälle suojaksi vetäistä. Miksei tähänkin pihapiiriin koulutettaisi joku maahanmuuttajaperhe viljelemään, elämään ja olemaan? Onnistuihan korpien raivaaminen onnettomille suomalaisillekin, karjalaisille pakkoasutettaville ja muille vennamolaisen asutuspolitiikan kohteille. Mutta vennamoita ei muualta maailmalta tulevien avuksi meiltä tule koskaan löytymään. Asiat ovat nyttemmin nurinkurin.

Klo 05.27. Kuhmo nielaisee pyöräilijän aamunsarastukseensa (vaikka kuva onkin musta). Vettä ei ole enää satanut viimeisillä kymmenillä kilometreillä, mutta polkija alkaa olla aika poikki. Teltanpaikka on löydettävä ja heti!

Klo 08.47. Nukuin kylmästä hytisten märkien vaatteideni sisässä ohuella telttapatjalla muutaman tunnin. Makuupussi unohtui kotiin terassille!

Kuhmolainen uimaranta on tuulinen, mutta sateeton. Järven vesi on lämmintä. Pesaisen siinä muutama päivä siytten pyörällä kaatumisessa kolhiintunutta pärstääni. Silmänseutu on kipeä ja yläien, josta nastahammas särkyi vieden mennessään palan luutakin, on erityisen arka.  Minua on tämä elämä vähän kolhinut, tai itse  elämällä  itseäni kolhituttanut, miten vain. Milloinkahan se viimeinen tälli tulee?
Klo 09.36. Mites se Tapio Rautavaara tarinoikaan korttipakasta? " Me olimme olleet pitkällä (traktori-)marssilla koko viikon..." Minnehän ovat nämä papparaiset marssimassa vanhoilla kyntäjillään?
Klo 09.36. Kuhmonkin postikortti-ilmeenä on perin kristilliskansallinen -kirkko keskellä kylää- näkymä. Komeita rakennuksiahan ne ovat, ja työllistäneet aikojen saatossa paljon niin orjia kuin puuseppiäkin. Talkoolaisiakin on liuta tellingeillä kiikkunut. Mutta päihittävätkö kirkkorakennukset tarpellisuudessaan muurahaiskeot?

Klo 10.40. Nyt selvisi, mihin traktorikolonnat ovat marssineet viime päivinä kun niiden keulat on suunnattu Kuhmoon. Tännehän on Rompemarkkinat hytkyvine kunnaineen Kuhmon Kamarimusiikin rinnalle loihditttu. Laajalla markkina-alueella on näytillä maamoottoreita, vanhoja trkatoreita ja -autoja, rihkamaa ja tietysti jokaisella kulmalla syötävää. Nykyihminen kun ei sataa metriä jotain mutusteltavaa ilman pääse niin ruualla on hyvä rahastaa. Itse join yhdet kahvit eläkeläisten kojussa. Pärehöyläkin oli toiminassaan kuten myös hirsirakennuksen kattamisnäytös kyseisellä vanhalla materiaalilla.

Yhden tutun rakennusmaalarin tapasin. Se nosti äkkiä takaapäin pyörääni tavaratelineestä ja hihkaisi, että oletkos kauaksikin menossa kun on noin raskas lasti?

Kuhmossa toljailen jonkun aikaa. Käyn syömässä paistettuja muikkuja, perunoita ja kasviksia lounasravintolassa joka on tupaten täynnä kamarimusiikin ystäviä. Kenenkään kanssa  en sanaa vaihda. Mitäpä minä. Paitsi sitten ulkona joku kumarainen humalainen tulee melkein naamaan kiinni ja sanoo: "On tämä Kuhmo hyvä paikka. Onhan? Onhan? Eikös olekin Kuhmo hyvä paikka? Perkele!"

Minulta jäävät konsertit väliin. Ei ole rahaa lippuihin vaikka ei ne maksaisi kuin 14-25 euroa riippuen menisikö kuuntelemaan Mozartia, Monteverdia vai Haydnia jotka ehkä aikatauluuni parhaiten sopisivat.

Klo 11.45 kävin kaupassa muonatäydennyksellä ja keskustan huoltoasemalla josta ostin termoksen täyteen kahvia. Sitten alan harkita matkan jatkamista vaikka mieleni tekisi etsiä paikka, jossa urvahtaa vähäksi aikaa.

Torilla on edestakaisin vellojia sillä sinnekin non kerääntynyt myyjien sankat laumat laahkoineen. En kuitenkaan innostu mistään muusta kuin sellaisten ihmisten katselusta, joilla on jokin erikoisuus. Eräs pitkä, farkkupukuinen mies kävelee kuin olisi humalassa, mutta ilmeisesti hänellä on jokin sairaus joka vetää runkoa kieroon ja askelta kuin ruutuhyppelijällä. Toisella liehutukkaisella keski-ikäisellä ja hyvin laihalla miehellä on täyspunainen asuste yllään ja nahkainen, hyvin kulunut olkalaukku. Katselin hänen liikehdintäänsä jo rompetorilla missä hän hypisteli tavaroita mielellään ja ilmeisen hyvää oloa siitä saaden. Miehen huulet liikkuvat välillä hymyssä, välillä hiljaisia sanoja ulos päästellen. Sillä on vissiin meille muille näkymätön kaveri muassaan? Äsken, kun istuin toripenkillä, mies hiplasi kivikoruja myyvän miehen esineistöä ja taisi ostaa yhden pyöreän kiven, jonka hinnaksi katsoin itse 3,5 euroa ja nyt hän näyttelee tuossa sitä "vierustoverilleen" ennen kuin laittaa kivimunan laukkuunsa.

Kaikenlaista. Mutta nyt on aika minun jättää tämä Kuhmo. Klo on 13.13.

Jatkan seuraavassa postauksessani. Siinä ehdin ainakin Lieksaan, ellen Kolillekin jonne matkasin Pielisen ylitse laivalla.