tiistai 18. kesäkuuta 2013

Syyskuu 1990

La 1.9.1990 klo 23 Unimäki

Kaikki nukkuvat, Allukin kuorsaa uunin edessä lattialla. Hän änkesi kyytiin Inkilänmäeltä kun kävimme Kuopiossa aikaisin aamulla. Vetäydyin tänne yläparvelle jossa ei koolausten päällä ole vielä kuin vajaan metrin leveydeltä tavallista raakalautaa. Siihen mahtuu taiten laittaen pikkuinen pöytä, tuoli sekä patja. Pikkuhuoneen panelien päälle ei passaa harhautua muuten rojahtaa alhaalla nukkuvien niskaan. Punainen, paksu kynttilä minulle tässä häilyväistä valoaan antaa.

Nahkaisessa, monilokeroisessa laukussani, jonka Tillikassa tapaamani Pispalan suutari teki kaljarahaa tienatakseen, ja joka kulkee aina mukanani, polttelee rahanippu jonka sain Varpaisjärveltä. Yhdelläkään setelillä en sitä ole vajuuttanut. Ajattelin käväistä niiden anteliaitten ihmisten tykönä ensin ja vasta sitten menen ulosottomiehen luokse.

Iltapäivällä ammuin metson ja kaksi pyytä, yhtä pitkäpyrstöistä ukkoteertä tömäytin myös, ja vaikka siitä joku höyhen irtosi, se lensi kauas Karsikkosalolle; näin sen lennon koska olin Pohjosmäen takana laajan aukean laidalla. Sieniä, vähän mustikoita ja muutama litra vattujakin irtosi. Satu niitä kävi tyttärien kanssa poimimassa tästä läheltä.

Nimettömälle mennessä tuli rajapolulla vastaan tuntematon metsämies. Sillä oli kivääri ja reppu selässä, karttalaukku hihnassa rinnan päällä ja kiiltäväkylkiseksi putsattu pumppuhaulikko kainalossa, minulla väljälukkoinen kaksipiippuinen, ruosteen syömä Suhlini. Myös metsästysasu oli sileäleukaisella, partavedelle tuoksahtavalla miehellä maihinnousukenkiä myöten kalliilla hankittu kokonaisuus, minulla repaleiset farkut, musta takinnuhju jossa ei edes vetoketju toimi ja palkeenkielillä olevat rönttöset jaloissa. Päässäni isältä jäänyt, puhkikulunut lierihattu. Että niin voi metsissäkulkijoistakin maailmallisen aseman lukea.

Su 2.9.1990 ½-yö, Iisalmi

Satua piti taas aamulla pidellä, mutta kohtaus meni pian ohitse. Puri sisäpuolen poskilihakseensa aika pahasti. Näki sitten omia henkilöitään istumassa Unimäen pöydässä kun ruokailtiin. Nästärän Tuomas-vainaa taas ja Surakan Eero joka hirtti itsensä aution kotitalonsa aitanräystääseen muutama vuosi sitten; Eero oli Sadun ensimmäinen. Tapasin miehen, kun se oli Sievissä sosiaalisihteerinä, mutta joutui Harjamäkeen hänkin.

Pelkäsin psykoosiuusintaa ja otin Sadun mukaani metsälle. En ottanut panoksia, vain tyhjäpiippuisen haulikon rekvisiitaksi ja repun tarvikkeineen. Tehtiin tulet Näläkälammin petäjäsaarekkeeseen, suon laitaan. Paistettiin makkaraa, syötiin "käestä kakkua" ja keiteltiin kahvit. Satu oli enimmäkseen muissa maailmoissa, mutta kysyi äkkiä, onko minulla muita naisia. Sanoin että aina joku. Niin, ethän sinä iliman pärjää, eikä minusta enää ole. Muutamat pienet kyyneleet Sadun poskilla näykkivät mieltäni pahemmin kuin jos hän olisi alkanut rähjäämään. Otin hänet sammalikossa syliini ja istuttiin sillä tavalla kauan aikaa. Syyllisyyteni oksanhangassa heilui hirttosilmukka.

Ti 4.9.1990 klo 01 Siilinjärvi

Pitkä päivä töissä. Kestämiseni rajoilla olen; milloinkas en?

Eilen aamulla läksin Iisalmesta kahdeksan huitteilla. Nouvanlahdelta löysin vielä kukkivan anilliininvärisen pelargonian viemisiksi. Kun tulin Varpaisjärvelle, Untamo oli pihamaalla lähdössä kauppareissulle. Mentiin sisälle jossa hän sanoi vaimolleen, että panee kahvipannun liedelle. Ojensin pelargonian emännälle joka nosti yhden rangaksi kuihtuneen ikkunalaudalta pois ja laittoi tuomiseni sen sijalle. Kissa nuuhkaisi uutta kukkaa ja hyppäsi jalkoihini ketristelemään.

Kerroin minua vaivanneesta rahasummasta jonka palkkakuoresta löysin. Untamo sanoi, että sitä asiaa ei peruta kyllä. Sinä pidät ne rahat ja sillä siisti. Tunteitaan oli vaikea pitää kurissa. Kahvikuppi tärisi ja läikkyi kun yritin juoda nyyhkämättä. Juteltiin kuitenkin ja omat, paksusavuiset surut heidänkin eilisestä purkautuivat. Ajattelin siinä kolmista päistä kyynelten valuessa, että pääsevätkö hyvän elämän eläneet ihmiset samalla tavalla toistensa elämänkehille kuin ne, joilla murheet ja niiden muistot arkea karsinoivat?

Kun sitten ajelin Varpaisjärvi-Siilinjärvi tietä, ja monta tuttua paikkaa ohitin, senkin Janne Huovisen maatilan jonne rakennettiin navetta ja rehusiilo kesällä 1977, oli tunnelma päässäni vähintäänkin outo; itkin koko matkan.

Ke 5.9.1990 klo 02 S.j

Työpäivät vain pitenevät ennen loppuaan. Aamulla kävin Iisalmessa. Ulosottomies oli kummissaan kun kävin tukun seteleitä ripottelemassa sen pöydälle. Sanoi, etteivät velalliset useinkaan jaksa enää välittää, ja että on niitäkin, joille laskujen maksamattajättäminen on tapa tai silkkaa välinpitämättömyyttä. Sanoi kuittia kirjoittaessaan, että minulla on hyvä mahdollisuus selvitä jos saan pankin kanssa sovittua sieltä perintään tulossa olevat. Sanoin koettavani jos jaksan. Ja kun siinä herkistyin, niin kerroin vähän tilanteesta perheessä. Pyöritteli päätään se kaiken jo nähnyt, iäkäs vouti.

Ma 10.9.1990 ½-yö S.j

Väsyväsyväsy. Syväväsy. Olin sunnuntain ja viime yön Iisalmessa. Äiti on ajanut siellä katsomassa asioiden perään. Kaupunki otti vähäisenkin kotiavun pois, emme kuulema tarvitse sellaista, edes maksusta. Yöllä, kun en saanut unta, menin Nop-Shellille kahville. Siellä oli kolme nuorta humalaista jotka tulivat pöytääni istumaan. Puheenaiheena niillä oli itsemurhat. Ne kaksi tyttöä sen pojan kanssa olivat sitä mieltä, että ei itsensä tappaminen kummoinenkaan tapahtuma olisi jos sen tekisi kaveriporukassa. Yritin minä jotain viisastella, mutta jäin puheentuotossa orvonosille.

Ke 12.9.1990 klo 21 S.j

Viimeistä viikkoa Maaningalla. Jotain pientä näprättävää ja iltapuhdehommaa Sepelle jää, mutta muuttokunnossa talo alkaa olla. Minne tämän työmaan jälkeen? Ei hajuakaan.

Pe 14.9.1990 klo 04.40 S.j

Kävin Kuopiossa Helenan luona. Sanoi minua kummaksi hepuksi josta ei voi olla välittämättä.  Sanoin, että tämäkin on vain pakoa. Pakoa mistä? Pahasta maailmasta. Asioista, jotka ovat suurempia kuin mieleni rajat. Helenalle en ole paljoa kertonut ahdingoistani. On oltava niitäkin, joille ei tarvitse.

Ti 18.9.1990 klo 10 Unimäki

Lopetin Maaningalla eilen. Läksin tänä aamuna ajelemaan Iisalmesta tänne metsällä kun tytöt lähtivät kouluun.

Kela toimi nopeasti: Satu aloittaa Muuruvedellä kolmevuotiset floristinopinnot kuntoutustuella. Hukkaan heitettyä elämää. Tulee vain pahentamaan tilannetta sairauden osalta. Tämä on kolkko ennusteeni. Yksinhuoltajuuteni alkaa siis lokakuun ensimmäisenä päivänä.

Klo 18

Kiersin koko päivän pitkin soita ja niiden laitoja. Kaksi ukkometsoa, kaksi teertä ja yhden jäniksen ammuin. Olipa niissä loppumatkasta jo kantamista, sopivatkohan kaikki pakastimeen? Jos eivät, saa äitikin paistin. Saa muutenkin.

To 20.9.1990 klo 21 Iisalmi

Postipankissa järjesteltiin lainat ja saatiin armo; maksoin myös ulosotossa olevat kaikki pois. 350 000 mk:aa paketoitui kokonaissummaksi eikä se ole asuntolainaa josta verotuksessa hyötyä olisi. Korko pöyristyttää. Raha muuttuu pehkuksi näissä kuvioissa kun sitä humpsutellaan heinähangolla kasasta toiseen. Unimäki on kiinnitetty kivineen kantoineen velan takuiksi, muiksi takuiksi tulivat laupiaat lupaukset. Tampere on myös tämän jälkeen kuitattu! Saa kärsivällisimpiin tapaamiini kuuluva ihminen, isännöitsijä Ollilakin huokaista.

Ma 24.9.1990 illalla myöhään Iisalmessa

Satu on ollut huonona monet päivät. Ei ole ollut isoja kohtauksia, mutta mieliala heiluu laidasta toiseen. Uhkaa jättää lääkkeiden syönnin, mutta kun maanittelen ja valehtelen, ottaa ainakin iltaisin tosetinkolon tyhjäksi. Ennen hän nukkui suhteellisen hyvin, mutta nyt heräilee tiheään. Hänen unensa eivät ole painajaisia vaan selkeitä harhoja. Muutamia harmittoman ja naurettavan kuuloisia näkyjä on ollut, mutta enimmäkseen pelottavia, itsetuhoisuuteen kannustavia ja pahimpia ovat ne, jolloin näkymättömät jumalat ja ihmiset  vaativat myös läheisten "mukaan ottamista". Minulla tyynnyttelynkeinot ovat aika vähäiset, mutta tähän saakka olen onnistunut jonkin verran. Syliin ottaminen rauhoittaa.

Yritä tässä sitten itse levätä.

Ke 26.9.1990 ½-yö Iisalmi

Kävin Seurahuoneella kaljoilla. Raija oli ja juteltiin. Pikkuisen tanssittiin. En uskaltanut jäädä loppuun saakka kun kotona asiat viturallaan. Toinen tytöistä laskee alleen, toinen itkeskelee. Koululta tuli viestiä, ettei kaikki mene normaalisti. Satu huovaa keittiön ja makuuhuoneen väliä, juo valtavasti vettä ja mehuja. Kahvia saattaa mennä puoli pannullista kerralla paljon sokerin ja pullien kanssa. Alkaa lihoa joka puolelta, kasvot jo aika turvoksissa. Haluaa lyhentää hiuksensa ja värjätä ne mustiksi tai punaiseksi. Varpaankyntensä se lakkasi violetiksi, sormenkyntensä, joiden puremisen lopetti joitakin vuosia sitten, se antaa kasvaa ja vaihtelee väriä toisinaan monasti päivässä.

Yhtenä päivänä hän oli yksin kaupassa ja polki siellä silmälasinsa kappaleiksi. Soitti se tuttu kauppias ja kun menin hakemaan, teutaroi Satu kaupan takahuoneen eteisessä isossa kohtauksessa. Yksi myyjä sekä kauppias seisoivat kasvot kalpeina vieressä. Jos Satu tuostaan vielä lihoo, en jaksa enää häntä autoon kantaa. Silmälaseista tein kotivakuutukseen ilmoituksen. Kirjoitin lankettiin, että pyörällä ajaessa pyyhkäisi pihlajanoksa ne katuun.

Lammilainen säväytti. Sain häneltä kirjeen päivällä. Ehdottaa siinä Hartolaa (jossa sukulaisia hänellä) marraskuun toisena viikonloppuna. Laskeskelin kartasta matkan pituutta sinne. Pyöreät 300 km sivu, ei siis matka eikä mikään, mutta miten voin sinne lähteä?

Pe 28.9.1990 ½-yö Iisalmi

Olen ajellut ympäriinsä toimittamassa asioita. Seuraava työpaikka on Makkosen linja-autovarikolla. Sen rakentaminen on jo melko pitkällä. Juntunen Eero on pomona siellä, en tunne entuudestaan. Yritin vängätä palkkaa 70 mk:aan tunnilta, mutta se sanoi että elä hulluja puhu, viisviis hän maksaa ja sillä siisti. Pakko oli tyytyä vaikka kohtuudenkin alaraja on kuudessakympissä. Kuulosti tyytyväiseltä kun saavat nyt määrätä sieltä päin miehen hinnan. Alamäkeä kai tässä laajemminkin ollaan menossa mitä uutisiin laman edistymisestä tulee. Minä sattuneesta syystä vitut vihellän kohta maailmanmenolle muutenkin. En ole lehtiä paljoa lukenut, uutisia radiosta kuuntelen. Kumpi lama on suurempi, oma yksityiseni vai päälle kaatumassa oleva maailmallinen? Kumpi on tekemällä tehty, kumpi tilaamatta tullut?

Su 30.9.1990 ½-yö Iisalmi

Vietiin Satu Muuruvedelle. Liinavaatteet, ruokailuastiat ja muuta rompetta oli auto niin täysi, että tytöt piti sijoittaa takapenkin koloihin niiden väliin.

Muuruvesi: Syksynpimeässä, tihkusateisessa ilmanalassa pikkuinen kylä lätkäisi koruttomuutensa päin naamaa, opiskelijakämpän kolkkous viimeisteli tunteen kun Satu jäi sängynreunalle nyyhkyttämään, tytöt parkuivat enkä minäkään kuivinmielin sieltä lähtenyt.

Kela perkele! Teitte vääränmallisen kuntoutuspäätöksen! Entä muu hyvinvointivaltio jossa on luvattu huolehtia kaikista? Ovatko nuo sairastuneen äidin lapset tämän yhteiskuntajumalan nähtävillä? Onko terapiaa tarjolla? Minusta tietysti viis!

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Elokuu 1990

Ke 1.8.1990 ½-yö, Iisalmi

12-vuotishääpäivä ja vaimo hullujenhuoneella! Tänään minua ei laskettu Harjamäkeen vieraskäynnille. Kysyin ovenraottajalta syytä kieltoon, mutta vastaus oli katse saranaan. Eilen siellä kävin. Sitä käyntiä en kykene kuvailemaan. Mitään sanomaton "hirveää" oli ainoa sana painajaisessakin.

Anoppi ei usko, että Sadulla on psykoosi päällä. On sitä mieltä, että epilepsian takia se osastolle joutui. Harjamäessä oli takavuosina myös KYKS:n neurologian epilepsiaosasto, että kai hänen käsityksensä perustuu siihen. Sanoin äidille, että jos menee katsomaan, ottaa Tyynen mukaan. Sadun siskolle Tuulalle kun soitin, että menisi myös vierailemaan, se tuhahti vihaisesti, ettei hän siihen taloon jalallaan astu. Se on ollut siellä konekirjoittajana, mutta kun sen päänsärky kroonistui, hän jäi pois. Sadun veljille, Tepille ja Kakellekin ilmoitin, mutta eivät ottaneet sen kummemin asiaan kantaa. Linnealle en ole ilmoittanut kun ei sen kanssa muutenkaan vuosiin ole yhteydessä oltu; Jehova on meidän välistä rajaa vartioimassa. Onhan Sadulla vielä sekin armeijan soittokunnan pasuunanpuhaltajaveli Mikkelissä, mutta ei kai minulla edes sen puhelinnumeroa ole.

Entä kenelle puhuisin siitä, mikä oma mieleni tila nyt on? Haulikko ja kivääri ovat Unimäen mökin kaapissa; se tieto jyskyttää ohimoissa ahdistuksen puneessa.

Ti 7.8.1990 klo 11.20

Ruokatunti. Aurinko paistaa. Kotimainen puolituntinen radiossa. Kärpäsiä pöydällä, yksi nostelee raajojaan sulassa voinokareessa. Kohta sen siivetkin tarttuvat rasvaan. Näen kärpäsen ahdingossa metaforan omalle räpistelylleni elämässä.

Eilen Harjamäessä "hoitokeskustelu" jossa sävyjä Pulkkisen pesäpuusta. Kerrostasanteelta osaston käytävälle astuessani näin vain palan valkeaa silmissäni, pyörrytti. Sitten kuvaan ilmestyi yksi Sirkku, mutta ajattelin sen kangastukseksi; mitä Sirkku täällä tekisi?

Minun oli vaikea olla itkemättä. Tollotin leuka jäykkänä henkilöstä toiseen siinä vaaleanvihreässä huoneessa jonka keskellä oli lakanalla peitetty pöytä. Sen ympärille, vanerisille jakkaroille kukin rämähti, tipahti, hieraisi itsensä tai istui varovasti kuin peläten lattialle putoamista. Osastonhoitaja, paatuneisuuttaan narahteleva, kellertäväihoinen nainen selasi kansionsa papereita. Rutiinisti lääkärinvirkaansa hoitava nainen oli myös iäkkäänpuoleinen, pistäväkatseinen puna-harmaahapsi. Ovelle seisomaan jäänyt pitkä, ontonhontelo mieshoitaja katseli ylitsemme korkeisiin ikkunoihin kuin toivoen olevansa jossain järven rannalla eikä saatana näitä hulluja vahtimassa. Sadun henkilökohtainen hoitaja oli nuori, juuri toimeensa asettunut; ainoa myötäelämisen huoku kävi hänen suunnastaan. Satu istui turtana pötkönä vieressäni ja vaikka puristin häntä kädestä, ei hän siihen reagoinut. En muista kaikkia asioita, joita kalseassa huoneessa kalseitten ihmisten välityksellä yritettiin lävitse käydä. Kuitenkin sen lääkärihavukan kolkon sivalluksen kirkkaasti, kun en nyyhkeeltäni kyennyt vastaamaan kysymyksiin, että: "Täällä on nähty pahempiakin tapauksia, jotta turhaan sinä iso mies siinä vollaat."

Sen kuultuani tyhjenin kuin ilmapallo ja katsoin naisen tärkissään pölähtelevän valkean takin lävitse vastapäiseen ikkunarivistöön. Näin variksen kuusen oksalla, tai sitten kuvittelin sen. Keskityin miettimään, keitä muita hulluja tunsin tai olin tavannut tuon lääkärin lisäksi elämässäni. Pertti P:n ainakin. Häntä kävin katsomasa tässä samassa sairaalassa ja muistin vuodetkin: 1977, 1979 ja vielä 1982. Ja Penan joka ampui itsensä kun pääsi täältä lomalle.

Kun läksin pois Tuulien talosta, olin varma, että kohta en itseänikään enää terveenä pidä.

La 11.8.1990 klo 03.30 Siilinjärvi

Mitäpä mitään ylös kirjaamaan. Olen ihan tunnoton. Silti joka päivä töitä teen. Sekin Varpaisjärven juttu tuli otettua! Kävin Kalliorannassa humpalla, että edes pienellä liekkini käryäisi. Yksi tuttu nainen tuli kyydissä Pyylammille. Sen luona vähän aikaa höpöstelin.

Ma 13.8.1990 aamun kahvitauolla

Yksin loppuja rapistelen. Ensi kuussa soromnoo ja mihin sitten? Varpaisjärven vaatimattoman saunarempan saan tehtyä kun vain jaksan muutaman kerran sinne ajaa. Tyttärien koulujärjestelytkin painavat. Lehdestä luin juttua ja tilastoja itsemurhista Euroopassa.

Ti 14.8.1990 klo 21.30 Siilinjärvi

Gunilla on mennyt tyttöjen kanssa jonnekin, talo on tyhjä. Veljet ovat kehitysvammaisten leirillä tämän viikkoa. Tuntuu isolta tämä talo, jonka isä viime töinään ennen kuolemaansa teki. Tai yhdessähän me tämä tehtiin kun asuttiin kaikki vielä suhteellisen lähekkäin tällä paikkakunnalla. Mitähän Tauno sanoisi nyt tilanteeseeni? "Minähän jottaen mainihin, ettei kippeetä immeistä pitäisi elämäänsä talutella." 12 vuotta sitten isän suupieli mutisi, kun ilmoitin naimisaikeistani, että eiköstähän se kannattaisi kahtoo jonniin matkoo kun sillon se kuatumatauti.

Pitäisikö hyväksyä ajatus, että oikeassa isä oli?

Ke 15.8.1990 aamunkahvit

Olisipa joukkue jonka kanssa yhteinen vihollinen. Olisiko minulla silloin helpompaa joukon jäsenenä tämän yksityisenkin suruni kanssa?  Ketään en saa kanssani tätä murhetta puntaroimaan miltään kantilta. Ei se kiinnosta edes yleistä terveydenhoitojärjestelmää. Kukaan ei ole kysellyt, miten perhe jakselee. "Mitä vollaat, iso mies?"; siinä ainoa osanotto siltä suunnalta. Äiti tukee minkä jaksaa. Vanhalla ihmisellä ovat omatkin huolensa.

Itkuni voin joskus päästää irti jonkun naisen läsnäollessa, mutta siinä se. Reilu naiminen helpottaa hetkeksi, ovat sileärunkoiset muunmieliset mieltä mitä tahansa. Apuna ovat myös sakeat unet joihin toisinaan vajoan syvälle niinä hetkinä,  kun nukkumaan joskus pääsen.

To 16.8.1990 ruokatauko

Taas vihkossa viime sivut käsillä. Huolehdin suotta uudesta. Laukun pohjalta löytyi vielä yksi mustakantinen, milloin lienen sen hankkinut?

La 17.8.1990 Kuopio ja Helena

Ei ole tässä kelloa näkyvillä, mutta lie melkein aamu kun verhojen takana kajastelee. Menin illalla Kalliorantaan kesän viimehumpille; H oli siellä. Tultiin jo puolen yön korvissa tänne Kelloniemeen. Torkahdin reippaan rakastelun jälkeen, mutta heräsin uneen jossa hain Satua Harjamäestä pois, mutta se lääkärinhavukka piteli kiinni eikä päästänyt. Aikoi  minutkin sinne sulkea.

Helena on sikeässä unessa vaalea tukka tyynyn vieressä säkkärällä. Toinen pohje ja jalkapohja näkyvät peiton alta. Katselin kahvinkeitintä, mutta sitten muistin, ettei tässä huushollissa sitä ole. Panin kattilaan vettä kiehumaan, teepussit löysin kaapista, mutta sokeria en mistään. Jääkaapin kaikilla tasoilla on sentäs kaikenlaista purtavaa, alahyllyllä Vehmersalmen leipomon riisipiirakoita ja tomaatteja. Suunnittelin paperilappuselle loitsun Helenalle. Piirsin myös ukonkuvan toiselle puolelle.

Löysin herätyskellon housujeni alta lattialta. Se on kohta 7. Helena kääntyi äsken unissaan ja peitto luisui sängyn ja seinän väliin. Aikamoinen näky, mutta vedin vain peiton varovasti nukkujan päälle. Nyt olen syönyt ja juonut, lähden töihin. On jo kiire.

Ti 21.8.1990 klo 08 Unimäki

Eilen repäisin itseni irti työasioista ja tulin sorsametsälle. Yhden sinikon ammuin. Juopottelin Jaskan kanssa ja nyt kivistää päätä. Vihkon viimeisen sivun viimeinen rivi ja ruutu tulee täyteen nyt.

Ke 22.8.1990 klo 21.45 Siilinjärvi

Uuden vihkon myötä uusi jakso elämässä? Pah.

Iisalmessa tytöt ovat aloittaneet koulunsa. Satu pääsi pois sairaalasta, mutta sen mieli on aivan tohjona. Näennäisesti hän käyttäytyy terveesti ja haluaa ponnistella selviytyäkseen, mutta näen kyllä takana toivottomuuden paranemisesta. Sain pitkän kinuamisen jälkeen kotiapua joka kolmanneksi päiväksi, maksullista. Hirvittää öidenseudut vaikka mielialalääkkeet ovatkin saaneet pahimmat mielenpedot Sadulta kuriin. Eikä edelleenkään perheelle kokonaisuudessaan henkistä tukea. MTT käyntien määrät vain potilaalla itsellään allakkaan varmistetut.

Itse en jaksa ajaa Iisalmeen saakka joka iltayö. En sitten niin millään.

Suuri maailma ripuloi Irakin Kuwaitin valloituksen kanssa. Neuvostoliitossa, Baltiassa ja Puolassakin on rauhaton ilmanala. Berliinissä kantavat kansalaiset vielä pitkään viime vuonna murtuneen muurin murusia; jos eivät koteihinsa niin muistoihinsa hiertämään. Ja näin muuri jatkaa elämäänsä kahtia jakamassaan maailmassa kuin omakin mieleni.

La 25.8.1990 klo 23 Iisalmi

Tulin juuri Varpaisjärveltä jossa olin koko päivän. Enää lauteet ja se homma on ohitse. Untamo ei ole tinkinyt mistään vaan haki jopa autoon tankin täyteen kun sanoin, ettei mulla kovin hyvin mene millään rintamalla.

Äsken, kun olin keittiössä syömässä, Satu kaatui eteisen lattialle kohtauksen kourissa. Pitelin aloillaan niin kauan, kunnes vähän helpotti ja kannoin hänet sänkyyn. Tuntuu vieläkin reutoavan vähän. Suun maiskutus on erilainen kuin ennen eikä purrut kieleensä.

Minulle tämä lyö joka kerta hervottoman olon. Olisi joku jolle soittaa vaikka ihan  vain tästä asiasta!

Ma 27.8.1990 iltapäivän kahvit

Sadun kohtaukset jatkuivat sunnuntaille saakka. Pelkäsin jo uutta psykoosia enkä oikein tiennyt, millä tavalla uusia lääkkeitä tässä tilanteessa antaisin. Meni varmaan ainakin kaksi tablettia ylimääräistä. Tyttäriä pelottaa. Minuakin, mutta en saa sitä näyttää. Paina pahkaasi vain perkele kaikki! Ne lauteet jäivät siis tänä viikonloppuna tekemättä. Soitin Untamolle, se sanoi, että kerkiihän ne.

Ti 28.8.1990 klo 01.00 Siilinjärvi

Tulin äsken töistä. Kävin suihkussa, söin ja heittäydyin sängylle makaamaan. Kuinka paljon ihmisen pitää tehdä fyysistä työtä uupuakseen niin, että nukahtaa vaikka millä mallilla elämä muuten olisi? Sitä siis mietin nyt. Ja sitä, että jos valvon vielä kauan tällä tavalla kuin olen tänä kesänä valvonut, joudun Harjamäkeen itsekin.

Ke 29.8.1990 klo 22 Siilinjärvi

Perkeleen jehovat! Ne tunnottomat juntturat olivat pakkautuneet Iisalmessa ovenrakoon Satua jututtamaan ja niinpä se nyt siellä miettii paratiisiasioita. Voi vittu kun edes uskovaisfirmojen haaskalinnut älyäisivät pysyä kaukana mieleltään sairastuneista! Mistä saatanasta ne tietävät minun kotonaolemiseni koska milloinkaan ne eivät silloin tule? Voisi olla, etteivät ehyenä uksesta poistuisi. Mikään lainpykäläkään niiltä suojele...

Nuorimmaiselle veljeksellemme on syntynyt poika Liperissä.

Minulla on valtava päänsärky, oksettaa ja pyörryttää. Pakko kuitenkin vain elää. Haulikko ja kivääri ovat olleet nyt vähemmän mielessä. Lapset huolettaa vaikka en tämän enempään huolenpitoon kykenekään.

To 30.8.1990 ½-yö Siilinjärvi

Läksin Maaningalta jo ruokatunnilta ja ajoin Varpaisjärvelle. Tein iltapäivän ja illan aikana saunanlauteet, ja vielä kuistille koko seinän mittaisen penkin jäljelle jääneistä lankuista ja laudoista. Maalasinkin sen, mutta sisäpuolen käsittelyn aikoi Untamo itse tehdä vaikka sillä ne kädet ovatkin vähän rempulat. Tehdessäni lähtöä kymmenen jälkeen, kutsui Untamo minut mäen päällä töröttävään tupaansa. Untamon huonojalkainen vaimo oli  keitellyt pannukahvit, mutta leipomisista se sanoi, ettei siitä enää mitään tule kun käsistäkin voima kaikkoaa. Vanha, jo haaleaksi turkiltaan käynyt pystykorva heilautti pari kertaa kippuraansa maton päällä lattialla. Punainen kissa oli kerällä pelargoniaruukkujen välissä ikkunalaudalla.

Kun kahvit oli juotu, puhe kääntyi tehtyihin tunteihin. Untamo ojensi minulle kirjekuoren. Sanoi, että maksaa kuin palkkapussiaikoihin entivanhaan. Lisäsi vielä, että avaa kuori vasta kotonasi. Leikkasin  kuoren auki linkkarinterällä nyt, ja hirvistys sentään, rahaa on viisitoistatuhatta markkaa! Mukana setelipinkan päällä oli lappunen jossa luki kaarevin kirjoituskirjaimin: "Hyvä Timpuri, kuuntelin sinun muutamat sanasi tilanteesta perheessäsi ja se kuulosti kaamealta. Palkkiosi yli menevä raha on tarkoitettu lievittämään rahahuoliesi osuutta, muiden kolhujen suhteen olemme avuttomia, mutta ajattelemme parastasi. Meillä kun ei perillisiä ole, niin jaamme tarvitseville ylimääräiset. Kiitos kun teit mitä pyydettiin."

Ihan kuin unta olisi koko saunaremontti, mutta kyllä rahat ovat oikeita kourassani... ettäkö hyvät ihmiset olisivat maailmasta loppu?

Pe 31.8.1990 ½-yö Iisalmi

Äsken tulin. Puhutin Satua joka valvoi vielä. Oli päivällä ollut MTT:ssa. Siellä kaivelevat hänen lapsuudenaikaisiaan vaikka "teknisestä" aivojen viasta kyse onkin. Psykologeilla ovat omat raiteensa joilla huristelevat.

KYKS:n neurologi kertoi populaarein sanankääntein Sadun mielensairauteen johtaneet seikat: "Koska hänellä on ollut lapsuudesta saakka epilepsia ja kohtaukset iän, elämänmuutosten ja lääkitysten vaihtojen myötä ovat lisääntyneet, sekä olleet viime aikoina enimmäkseen Grand-mall-tyyppisiä isoja kohtauksia, niin jokaisella kerralla on aivosoluja tuhoutunut saman verran, kuin jos olisi viikon  jokaisena päivänä ottanut umpikännin. Aivoissa ovat kertakaikkiaan huoneet sekaisin."

Eli ei lapsuudenkokemuksilla tässä tapauksessa ole suurtakaan merkitystä, eikä paljon muillakaan tekijöillä. Olisimme tietenkin voineet elää hieman rauhallisempaa, yhdessä paikassa vietettyä perhe-elämää, mutta olisiko sekään auttanut? Näin nyt ensimmäisen kerran kopion myös epikriisistä vuodelta 1986 jossa kerrotaan, että Sadulla on ollut Vaajasalon pitkällä hoitojaksolla diagnostoitavissa ollut psykoosi. Miksi asiasta ei minulle silloin kerrottu? Miksi perkeleessä tämä sairaudenpuoli ihmisessä on koko ajan niin saatanan vaikea sanoa suoraan ja antaa asianmukaista apua kaikille asianosaisille, perheelle? Ja kaiken huipuksi Kela alkaa ajaa tätäkin sairasta kuntoutuskartoitukseen jonka päämääränä on sopivan opiskelualan löytäminen ja sitä tietä uudelleenkoulutus.

Sanonpahan vaan, että kyllähän Satu saattaa vaikka kymmenen tutkintoa suorittaa jäljellläolevillakin aivosoluillaan, mutta työelämään hänestä ei enää ikinään ole.

Miksi kiusata turhilla toiveilla paljon kärsinyttä ihmistä?