perjantai 7. kesäkuuta 2013

Elokuu 1990

Ke 1.8.1990 ½-yö, Iisalmi

12-vuotishääpäivä ja vaimo hullujenhuoneella! Tänään minua ei laskettu Harjamäkeen vieraskäynnille. Kysyin ovenraottajalta syytä kieltoon, mutta vastaus oli katse saranaan. Eilen siellä kävin. Sitä käyntiä en kykene kuvailemaan. Mitään sanomaton "hirveää" oli ainoa sana painajaisessakin.

Anoppi ei usko, että Sadulla on psykoosi päällä. On sitä mieltä, että epilepsian takia se osastolle joutui. Harjamäessä oli takavuosina myös KYKS:n neurologian epilepsiaosasto, että kai hänen käsityksensä perustuu siihen. Sanoin äidille, että jos menee katsomaan, ottaa Tyynen mukaan. Sadun siskolle Tuulalle kun soitin, että menisi myös vierailemaan, se tuhahti vihaisesti, ettei hän siihen taloon jalallaan astu. Se on ollut siellä konekirjoittajana, mutta kun sen päänsärky kroonistui, hän jäi pois. Sadun veljille, Tepille ja Kakellekin ilmoitin, mutta eivät ottaneet sen kummemin asiaan kantaa. Linnealle en ole ilmoittanut kun ei sen kanssa muutenkaan vuosiin ole yhteydessä oltu; Jehova on meidän välistä rajaa vartioimassa. Onhan Sadulla vielä sekin armeijan soittokunnan pasuunanpuhaltajaveli Mikkelissä, mutta ei kai minulla edes sen puhelinnumeroa ole.

Entä kenelle puhuisin siitä, mikä oma mieleni tila nyt on? Haulikko ja kivääri ovat Unimäen mökin kaapissa; se tieto jyskyttää ohimoissa ahdistuksen puneessa.

Ti 7.8.1990 klo 11.20

Ruokatunti. Aurinko paistaa. Kotimainen puolituntinen radiossa. Kärpäsiä pöydällä, yksi nostelee raajojaan sulassa voinokareessa. Kohta sen siivetkin tarttuvat rasvaan. Näen kärpäsen ahdingossa metaforan omalle räpistelylleni elämässä.

Eilen Harjamäessä "hoitokeskustelu" jossa sävyjä Pulkkisen pesäpuusta. Kerrostasanteelta osaston käytävälle astuessani näin vain palan valkeaa silmissäni, pyörrytti. Sitten kuvaan ilmestyi yksi Sirkku, mutta ajattelin sen kangastukseksi; mitä Sirkku täällä tekisi?

Minun oli vaikea olla itkemättä. Tollotin leuka jäykkänä henkilöstä toiseen siinä vaaleanvihreässä huoneessa jonka keskellä oli lakanalla peitetty pöytä. Sen ympärille, vanerisille jakkaroille kukin rämähti, tipahti, hieraisi itsensä tai istui varovasti kuin peläten lattialle putoamista. Osastonhoitaja, paatuneisuuttaan narahteleva, kellertäväihoinen nainen selasi kansionsa papereita. Rutiinisti lääkärinvirkaansa hoitava nainen oli myös iäkkäänpuoleinen, pistäväkatseinen puna-harmaahapsi. Ovelle seisomaan jäänyt pitkä, ontonhontelo mieshoitaja katseli ylitsemme korkeisiin ikkunoihin kuin toivoen olevansa jossain järven rannalla eikä saatana näitä hulluja vahtimassa. Sadun henkilökohtainen hoitaja oli nuori, juuri toimeensa asettunut; ainoa myötäelämisen huoku kävi hänen suunnastaan. Satu istui turtana pötkönä vieressäni ja vaikka puristin häntä kädestä, ei hän siihen reagoinut. En muista kaikkia asioita, joita kalseassa huoneessa kalseitten ihmisten välityksellä yritettiin lävitse käydä. Kuitenkin sen lääkärihavukan kolkon sivalluksen kirkkaasti, kun en nyyhkeeltäni kyennyt vastaamaan kysymyksiin, että: "Täällä on nähty pahempiakin tapauksia, jotta turhaan sinä iso mies siinä vollaat."

Sen kuultuani tyhjenin kuin ilmapallo ja katsoin naisen tärkissään pölähtelevän valkean takin lävitse vastapäiseen ikkunarivistöön. Näin variksen kuusen oksalla, tai sitten kuvittelin sen. Keskityin miettimään, keitä muita hulluja tunsin tai olin tavannut tuon lääkärin lisäksi elämässäni. Pertti P:n ainakin. Häntä kävin katsomasa tässä samassa sairaalassa ja muistin vuodetkin: 1977, 1979 ja vielä 1982. Ja Penan joka ampui itsensä kun pääsi täältä lomalle.

Kun läksin pois Tuulien talosta, olin varma, että kohta en itseänikään enää terveenä pidä.

La 11.8.1990 klo 03.30 Siilinjärvi

Mitäpä mitään ylös kirjaamaan. Olen ihan tunnoton. Silti joka päivä töitä teen. Sekin Varpaisjärven juttu tuli otettua! Kävin Kalliorannassa humpalla, että edes pienellä liekkini käryäisi. Yksi tuttu nainen tuli kyydissä Pyylammille. Sen luona vähän aikaa höpöstelin.

Ma 13.8.1990 aamun kahvitauolla

Yksin loppuja rapistelen. Ensi kuussa soromnoo ja mihin sitten? Varpaisjärven vaatimattoman saunarempan saan tehtyä kun vain jaksan muutaman kerran sinne ajaa. Tyttärien koulujärjestelytkin painavat. Lehdestä luin juttua ja tilastoja itsemurhista Euroopassa.

Ti 14.8.1990 klo 21.30 Siilinjärvi

Gunilla on mennyt tyttöjen kanssa jonnekin, talo on tyhjä. Veljet ovat kehitysvammaisten leirillä tämän viikkoa. Tuntuu isolta tämä talo, jonka isä viime töinään ennen kuolemaansa teki. Tai yhdessähän me tämä tehtiin kun asuttiin kaikki vielä suhteellisen lähekkäin tällä paikkakunnalla. Mitähän Tauno sanoisi nyt tilanteeseeni? "Minähän jottaen mainihin, ettei kippeetä immeistä pitäisi elämäänsä talutella." 12 vuotta sitten isän suupieli mutisi, kun ilmoitin naimisaikeistani, että eiköstähän se kannattaisi kahtoo jonniin matkoo kun sillon se kuatumatauti.

Pitäisikö hyväksyä ajatus, että oikeassa isä oli?

Ke 15.8.1990 aamunkahvit

Olisipa joukkue jonka kanssa yhteinen vihollinen. Olisiko minulla silloin helpompaa joukon jäsenenä tämän yksityisenkin suruni kanssa?  Ketään en saa kanssani tätä murhetta puntaroimaan miltään kantilta. Ei se kiinnosta edes yleistä terveydenhoitojärjestelmää. Kukaan ei ole kysellyt, miten perhe jakselee. "Mitä vollaat, iso mies?"; siinä ainoa osanotto siltä suunnalta. Äiti tukee minkä jaksaa. Vanhalla ihmisellä ovat omatkin huolensa.

Itkuni voin joskus päästää irti jonkun naisen läsnäollessa, mutta siinä se. Reilu naiminen helpottaa hetkeksi, ovat sileärunkoiset muunmieliset mieltä mitä tahansa. Apuna ovat myös sakeat unet joihin toisinaan vajoan syvälle niinä hetkinä,  kun nukkumaan joskus pääsen.

To 16.8.1990 ruokatauko

Taas vihkossa viime sivut käsillä. Huolehdin suotta uudesta. Laukun pohjalta löytyi vielä yksi mustakantinen, milloin lienen sen hankkinut?

La 17.8.1990 Kuopio ja Helena

Ei ole tässä kelloa näkyvillä, mutta lie melkein aamu kun verhojen takana kajastelee. Menin illalla Kalliorantaan kesän viimehumpille; H oli siellä. Tultiin jo puolen yön korvissa tänne Kelloniemeen. Torkahdin reippaan rakastelun jälkeen, mutta heräsin uneen jossa hain Satua Harjamäestä pois, mutta se lääkärinhavukka piteli kiinni eikä päästänyt. Aikoi  minutkin sinne sulkea.

Helena on sikeässä unessa vaalea tukka tyynyn vieressä säkkärällä. Toinen pohje ja jalkapohja näkyvät peiton alta. Katselin kahvinkeitintä, mutta sitten muistin, ettei tässä huushollissa sitä ole. Panin kattilaan vettä kiehumaan, teepussit löysin kaapista, mutta sokeria en mistään. Jääkaapin kaikilla tasoilla on sentäs kaikenlaista purtavaa, alahyllyllä Vehmersalmen leipomon riisipiirakoita ja tomaatteja. Suunnittelin paperilappuselle loitsun Helenalle. Piirsin myös ukonkuvan toiselle puolelle.

Löysin herätyskellon housujeni alta lattialta. Se on kohta 7. Helena kääntyi äsken unissaan ja peitto luisui sängyn ja seinän väliin. Aikamoinen näky, mutta vedin vain peiton varovasti nukkujan päälle. Nyt olen syönyt ja juonut, lähden töihin. On jo kiire.

Ti 21.8.1990 klo 08 Unimäki

Eilen repäisin itseni irti työasioista ja tulin sorsametsälle. Yhden sinikon ammuin. Juopottelin Jaskan kanssa ja nyt kivistää päätä. Vihkon viimeisen sivun viimeinen rivi ja ruutu tulee täyteen nyt.

Ke 22.8.1990 klo 21.45 Siilinjärvi

Uuden vihkon myötä uusi jakso elämässä? Pah.

Iisalmessa tytöt ovat aloittaneet koulunsa. Satu pääsi pois sairaalasta, mutta sen mieli on aivan tohjona. Näennäisesti hän käyttäytyy terveesti ja haluaa ponnistella selviytyäkseen, mutta näen kyllä takana toivottomuuden paranemisesta. Sain pitkän kinuamisen jälkeen kotiapua joka kolmanneksi päiväksi, maksullista. Hirvittää öidenseudut vaikka mielialalääkkeet ovatkin saaneet pahimmat mielenpedot Sadulta kuriin. Eikä edelleenkään perheelle kokonaisuudessaan henkistä tukea. MTT käyntien määrät vain potilaalla itsellään allakkaan varmistetut.

Itse en jaksa ajaa Iisalmeen saakka joka iltayö. En sitten niin millään.

Suuri maailma ripuloi Irakin Kuwaitin valloituksen kanssa. Neuvostoliitossa, Baltiassa ja Puolassakin on rauhaton ilmanala. Berliinissä kantavat kansalaiset vielä pitkään viime vuonna murtuneen muurin murusia; jos eivät koteihinsa niin muistoihinsa hiertämään. Ja näin muuri jatkaa elämäänsä kahtia jakamassaan maailmassa kuin omakin mieleni.

La 25.8.1990 klo 23 Iisalmi

Tulin juuri Varpaisjärveltä jossa olin koko päivän. Enää lauteet ja se homma on ohitse. Untamo ei ole tinkinyt mistään vaan haki jopa autoon tankin täyteen kun sanoin, ettei mulla kovin hyvin mene millään rintamalla.

Äsken, kun olin keittiössä syömässä, Satu kaatui eteisen lattialle kohtauksen kourissa. Pitelin aloillaan niin kauan, kunnes vähän helpotti ja kannoin hänet sänkyyn. Tuntuu vieläkin reutoavan vähän. Suun maiskutus on erilainen kuin ennen eikä purrut kieleensä.

Minulle tämä lyö joka kerta hervottoman olon. Olisi joku jolle soittaa vaikka ihan  vain tästä asiasta!

Ma 27.8.1990 iltapäivän kahvit

Sadun kohtaukset jatkuivat sunnuntaille saakka. Pelkäsin jo uutta psykoosia enkä oikein tiennyt, millä tavalla uusia lääkkeitä tässä tilanteessa antaisin. Meni varmaan ainakin kaksi tablettia ylimääräistä. Tyttäriä pelottaa. Minuakin, mutta en saa sitä näyttää. Paina pahkaasi vain perkele kaikki! Ne lauteet jäivät siis tänä viikonloppuna tekemättä. Soitin Untamolle, se sanoi, että kerkiihän ne.

Ti 28.8.1990 klo 01.00 Siilinjärvi

Tulin äsken töistä. Kävin suihkussa, söin ja heittäydyin sängylle makaamaan. Kuinka paljon ihmisen pitää tehdä fyysistä työtä uupuakseen niin, että nukahtaa vaikka millä mallilla elämä muuten olisi? Sitä siis mietin nyt. Ja sitä, että jos valvon vielä kauan tällä tavalla kuin olen tänä kesänä valvonut, joudun Harjamäkeen itsekin.

Ke 29.8.1990 klo 22 Siilinjärvi

Perkeleen jehovat! Ne tunnottomat juntturat olivat pakkautuneet Iisalmessa ovenrakoon Satua jututtamaan ja niinpä se nyt siellä miettii paratiisiasioita. Voi vittu kun edes uskovaisfirmojen haaskalinnut älyäisivät pysyä kaukana mieleltään sairastuneista! Mistä saatanasta ne tietävät minun kotonaolemiseni koska milloinkaan ne eivät silloin tule? Voisi olla, etteivät ehyenä uksesta poistuisi. Mikään lainpykäläkään niiltä suojele...

Nuorimmaiselle veljeksellemme on syntynyt poika Liperissä.

Minulla on valtava päänsärky, oksettaa ja pyörryttää. Pakko kuitenkin vain elää. Haulikko ja kivääri ovat olleet nyt vähemmän mielessä. Lapset huolettaa vaikka en tämän enempään huolenpitoon kykenekään.

To 30.8.1990 ½-yö Siilinjärvi

Läksin Maaningalta jo ruokatunnilta ja ajoin Varpaisjärvelle. Tein iltapäivän ja illan aikana saunanlauteet, ja vielä kuistille koko seinän mittaisen penkin jäljelle jääneistä lankuista ja laudoista. Maalasinkin sen, mutta sisäpuolen käsittelyn aikoi Untamo itse tehdä vaikka sillä ne kädet ovatkin vähän rempulat. Tehdessäni lähtöä kymmenen jälkeen, kutsui Untamo minut mäen päällä töröttävään tupaansa. Untamon huonojalkainen vaimo oli  keitellyt pannukahvit, mutta leipomisista se sanoi, ettei siitä enää mitään tule kun käsistäkin voima kaikkoaa. Vanha, jo haaleaksi turkiltaan käynyt pystykorva heilautti pari kertaa kippuraansa maton päällä lattialla. Punainen kissa oli kerällä pelargoniaruukkujen välissä ikkunalaudalla.

Kun kahvit oli juotu, puhe kääntyi tehtyihin tunteihin. Untamo ojensi minulle kirjekuoren. Sanoi, että maksaa kuin palkkapussiaikoihin entivanhaan. Lisäsi vielä, että avaa kuori vasta kotonasi. Leikkasin  kuoren auki linkkarinterällä nyt, ja hirvistys sentään, rahaa on viisitoistatuhatta markkaa! Mukana setelipinkan päällä oli lappunen jossa luki kaarevin kirjoituskirjaimin: "Hyvä Timpuri, kuuntelin sinun muutamat sanasi tilanteesta perheessäsi ja se kuulosti kaamealta. Palkkiosi yli menevä raha on tarkoitettu lievittämään rahahuoliesi osuutta, muiden kolhujen suhteen olemme avuttomia, mutta ajattelemme parastasi. Meillä kun ei perillisiä ole, niin jaamme tarvitseville ylimääräiset. Kiitos kun teit mitä pyydettiin."

Ihan kuin unta olisi koko saunaremontti, mutta kyllä rahat ovat oikeita kourassani... ettäkö hyvät ihmiset olisivat maailmasta loppu?

Pe 31.8.1990 ½-yö Iisalmi

Äsken tulin. Puhutin Satua joka valvoi vielä. Oli päivällä ollut MTT:ssa. Siellä kaivelevat hänen lapsuudenaikaisiaan vaikka "teknisestä" aivojen viasta kyse onkin. Psykologeilla ovat omat raiteensa joilla huristelevat.

KYKS:n neurologi kertoi populaarein sanankääntein Sadun mielensairauteen johtaneet seikat: "Koska hänellä on ollut lapsuudesta saakka epilepsia ja kohtaukset iän, elämänmuutosten ja lääkitysten vaihtojen myötä ovat lisääntyneet, sekä olleet viime aikoina enimmäkseen Grand-mall-tyyppisiä isoja kohtauksia, niin jokaisella kerralla on aivosoluja tuhoutunut saman verran, kuin jos olisi viikon  jokaisena päivänä ottanut umpikännin. Aivoissa ovat kertakaikkiaan huoneet sekaisin."

Eli ei lapsuudenkokemuksilla tässä tapauksessa ole suurtakaan merkitystä, eikä paljon muillakaan tekijöillä. Olisimme tietenkin voineet elää hieman rauhallisempaa, yhdessä paikassa vietettyä perhe-elämää, mutta olisiko sekään auttanut? Näin nyt ensimmäisen kerran kopion myös epikriisistä vuodelta 1986 jossa kerrotaan, että Sadulla on ollut Vaajasalon pitkällä hoitojaksolla diagnostoitavissa ollut psykoosi. Miksi asiasta ei minulle silloin kerrottu? Miksi perkeleessä tämä sairaudenpuoli ihmisessä on koko ajan niin saatanan vaikea sanoa suoraan ja antaa asianmukaista apua kaikille asianosaisille, perheelle? Ja kaiken huipuksi Kela alkaa ajaa tätäkin sairasta kuntoutuskartoitukseen jonka päämääränä on sopivan opiskelualan löytäminen ja sitä tietä uudelleenkoulutus.

Sanonpahan vaan, että kyllähän Satu saattaa vaikka kymmenen tutkintoa suorittaa jäljellläolevillakin aivosoluillaan, mutta työelämään hänestä ei enää ikinään ole.

Miksi kiusata turhilla toiveilla paljon kärsinyttä ihmistä?

25 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

valto

hulluksi nimittäminen on vanha perinne. katso vaikka kadulla: joka toisen vastaantulijan naamassa näkyy suomalainen perinnöllinen mielisairaus tai alttius sille. joka toinen onkin sitten juoppo. hulluuden tai juoppouden varjossa meillä elää joka suku.

kaikki alttiuden perineet eivät kuitenkaan sairastu, koska heillä on suojelevia tekijöitä kuten hyvä äiti-lapsi-suhde, perhe tai avioliitto. perimä voi näkyä esimerkiksi taiteellisena herkkyytenä. kun suojeleva tekijä häviää, kriisi voi laueta.

minä en amatöörinä uskalla juuri kantaa ottaa, mutta jotenkin tuntuu kuitenkin siltä, että niitä ilmiötä, joita nyt kutsutaan mielisairauksiksi pitäisi tarkastella sen ilmentymänä, että ihminen kamppailee koko elämänsä sen kysymyksen kanssa, miten hänen pitäisi elää elämänsä.

olisiko liikaa vaatia koko mielisairauskäsitteen poistamista ja että ihmisten elämän ongelmien kohdalla olisi taudin ja sairauden käsitteet kokonaan unohdettava. arvo-ongelmat, elämän tyhjyyden ja arvottomuuden tunnot, ahdistuneisuus, masennus ja pelot yms. eivät minusta ole tauteja. ne kuvaavat sitä, että ihminen elää ja omaa elämässään ongelmia.

t. meri

ps. kommentoin anonyyminä siksi, että poistin google-tilini.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Aamun Hesarissa Satu Vasantola kirjoittaa aiheeseen sopivasti otsikolla "Hullu on uusi neekeri".

Minun muisteluni ovat siis 23. vuoden takaa kun itsekään en osannut nimetä mitään millään nimellä vielä. Hullut olivat silloin vielä enemmän hulluja eivätkä mielenterveyspotilaita kuten nyt pyritään sairaudesta kertomaan; hyvä niin; kehitys on ollut myönteistä. Arvojen muu koveneminen ei sitten ole ollutkaan.

Ennen aivojen sähköhäiriötkin olivat noituutta, kaatumatautia ja vaikka mitä. Nyt se on epilepsiaa ja syyt tiedetään melkoisen tarkkaan.

Minunkin oli pakko ruveta kääntämään perinteillä lastattua laivaani ja ruveta ajattelemaan hulluus-asiaa uusista kulmista kuten olin ruvennut ajattelemaan epilepsiastakin.

Aikaa se on vienyt, mutta ehkä nyt tiedän ja ymmärrän enemmän.

Satua, ensimmäistä vaimoani "suojeli" pitkään vahva, urheiluharrastuksen mukana kehittynyt fysiikka, ilmeinen aivojen suuri kapasiteetti ja sanoisinko herttainen luonteenlaatu jota hän ei ehkä saanut väkivaltaisuuteen taipuvaiselta isältään vaan jostakin muualta; äitinsä varmaan on ollut ennen elämänkokemusten katkeroittamista herttainen? (Vaan mistäpä geenien kulun tästäkään tietäisi?)

Mutta epilepsiakohtauksilta ei hänkään voinut suojautua. Ne tulivat kun tulivat ja varsinkin, kun edellisten lääkkeiden teho vaimeni.

Tietenkin myös elämäntilanteet niiden esiintymiseen vaikuttivat, mutta että tietyille aivojen asioille ei mitään kukaan voi ennaltaehkäisevästi. Ehkä vähän jarruttaa epäedullista kehitystä. Ravintotietelijöiden mukaan vaikkapa syömällä terveellisesti.

Satu on edelleen nykylääketieteen suomin neuvoin ja lääkkein ja laikkauksien turvin olemassa, kykenee joltisestikin huolehtimaan omasta elämästään, olemaan elossaoleva äiti aikuisille lapsilleen. Mutta välimatka siihen alkuperäiseen ihmiseen, johon 1976 tutustuin ja jonka kanssa kaksi lasta sain, on niin huikea, että ihan hyvin voi puhua kahdesta aivan eri ihmisestä.

En minäkään ole sama henkilö kuin tuolloin, mutta ehkä minussa vielä silloin tällöin pilkahdus siitäkin näkyy.

m: "olisiko liikaa vaatia koko mielisairauskäsitteen poistamista ja että ihmisten elämän ongelmien kohdalla olisi taudin ja sairauden käsitteet kokonaan unohdettava. arvo-ongelmat, elämän tyhjyyden ja arvottomuuden tunnot, ahdistuneisuus, masennus ja pelot yms. eivät minusta ole tauteja. ne kuvaavat sitä, että ihminen elää ja omaa elämässään ongelmia"

Minä ehkä olen oiva esimerkki ed. kommentinkappaleessasi esittämään huomioon. Mieleni kulkee toisinaan melkoista vuoristorataa kuten ehkä jokainen osaa käsittää, joka kirjoituksianikin on lukenut.

Nyt on hyvä jakso menossa vaikka kaikki monasti käsittelemäni ongelmat eivät ole mihinkään hävinneet: lakaisin ne maton alle joksikin aikaa.

Keiju kirjoitti...

Minusta on aina vain mielenkiintoisempaa, että tämä tapahtuu vuonna 1990. Jos vuosi olisi 1992 tai 1993, tai edes 1991, voitaisiin kaikki paha laittaa Suuren Laman piikkiin niin kuin taloususkovaisilla on tapana. Jos kyse olisi vuodesta 1988 tai aikaisemmin, nykysuomalainen voisi vedota että "silloin 80-luvulla oli vielä vähän niin ja näin".

Itse en tietenkään malta olla palaamatta omiin teini-ikäisen muistoihini. Elokuussa 1990 aloitin lukion. Se päivä, jolloin koulu alkoi, oli koko kesän lämpimin. Huippuhelteet puuttuivat siltä kesältä. 26 astetta oli Oulussa. Kannonkoskella oli Suomen siihen asti suurin partioleiri ja Splitissä yleisurheilun EM-kisat. Jugoslavia "split" aika pian sen jälkeen.

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju

Minulla on Unimäki menneistä lamoista ja yksityisistä alamäistä huolimatta olemassa; juuri tulin sieltä potunmultuusta ja kasvimaan kitkennästä.

Muuten olen sitä mieltä, että ihminen joka joutuu kriisiin, oli kriisi suuri tai pieni, käyttäytyy itsekkään paskiaisen tavoin. Se käpertyy ongelmansa kanssa viltinmutkaan nyyhkämään ja vähät muusta maailmasta välittää. Itsemurha-ajatukset ja muukin itsekäs toiminta sen todistaa. Tämän huomaan, kun kirjaamiani ajatuksia ja tapahtumia näin jälkikäteen editoin. En ilkiä läheskään kaikkea nyyhkettä edes julkaista; "mitä vollaat, iso mies" saa uuden sävyn uudelleen tarkasteltuna.

Mutta kai itsekkyyteen käpertyminen on myös jonkinlainen viimeinen oljenkorsi samalla ja auttaa jos on auttaakseen, että kykenee vielä sittenkin huomisen kortit katsoa.

Laajemmin ottaen samalla tavoin käyttäytyy ihmisyksilöistä muotoutuva yhteiskunta, valtio, maailma.

Euroopan (globaalin maailman) kriisi ei tosin enää ole kriisi, se on muuttunut krooniseksi vakiotilaksi kuten ovat suunnitelleetkin. Kriisissähän eivät koskaan ole ne, jotka tästä(kin) eurooppalaisesta, yhteisestä astiasta päällipäsmäreinä ammentavat, vaan jälleen kansat kaikki maan ja yksilöt kukanenkin omilla tonteillaan. Kreikassa kai nyt surkeimmin.

Mutta yhteiskuntajärjestelmiä tulee ja menee lamoineeen, ei se uutta ole. Syklit vain lyhenevät vaikka ihmisten oeletettavissa oleva elinaika pitenee.

Riku Riemu kirjoitti...

Toisinaan ajattelen, että tarkastelemme samaa maailmaa sinun kanssasi, Valto vähän toisin päin.

Minulla on aina ollut niin, etten kaikesta halua puhua. Ehkä se alkoi jo lapsena, jolloin veljeni pilkkasi, jos jotain hölmöä tein. Myöhemminkin se on jatkunut. Vahva tietoisuus siitä, että puhumalla en voi mitään muuttaa; jotkut tapahtumat ovat ja pysyvät. Möykkyinä yritän ne unohtaa ja haudata, muuta en mielestäni pysty.

Kuinka paljon itsestä riippumattomia tapahtumia pystyy niitä läpi käymällä tasoittamaan, minusta tuntuu ettei paljoakaan. Sattavat jopa yltyä. Tämä on yksilöllistä, sen ymmärrän.

Minusta tuntuu jopa pahalle, kun toisinaan olen jonkun verran avautunut ja murheistani puhunut; ei se ole helpottanut.

Minä pakenen toiseen suuntaan, iloon ja keveyteen. Sitä ihminen ansaitsee tässä murheen laaksossa.

Iloa ja keveyttä.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Sinä olet varmasti "hyvä jätkä" ihan tuoltaankin. Harva täällä osaa sitä todellista minäänsä kokonaan piilottaa iloittelunkaan taakse. Klovnin kyyneleet tiedetään, ja ne ne vasta surusta syntyvätkin.

Minä en osaa ajatella omaa elämääni "suojelunalaiseksi" muiden katseilta. Sivullisesta saattaa näyttää siltä, että aika roistomaisesti olen käyttäytynyt kirjoittamisen alla olevana vuonnakin, mutta ei se minua häiritse. Mitä häpeämistä alakynnessä olevalla eläjällä täällä kulkiessaan on kun hänen vilppinsä ja pluffinsa (itselleen enimmäkseen) on vain huomiseen selviämisen takia tehtyä?

Tarkoitan esim. ns. "vieraissa" käyntejäni; mitä niistä kukaan on muuta hyötynyt (tai tarvinnut loukkaantua), kuin etten minä sen sijaan mennyt ja ampunut itseäni?

Yritän siis kääntää totutun ajattelutavan nurinniskoin.

Mitä olisi kukaan hyötynyt siitäkään, että hädissäni olisin vain Harjamäen porttien takana muniani puristellut? Tai että olisin kaikkina iltoina heittäytynyt yksikseni petilleni saamatta sitäkään vähää unenpäästä kiinni, kun niitä kauhuja olisin mielessäni jyystänyt? Tyttäristä yritin koko ajan kuitenkin huolehtia kaiken raatamisen ohessakin, ja jos en kerennyt, niin järjestin niin, että joku sen teki. Äidilleni sinne haudankin taakse saakka olen kiitolinen sen kesän avusta.

Olen sitä mieltä, että tanssi ja jonkun ihmisen, naisen, liki saaminen pelasti minut henkilönä. Jotkut sanovat saaneensa saman pelastuksen joltain Jeesukselta, mutta sen hemmon kanssa ei satuttu kuljetuilla poluilla vastakkain...

Edellinen voi olla alitajuista puolustelua, mutta en ainakaan selvällä järjelläni niin ajattele: tehty mikä tehty, elämää se vain oli sekin.

Hahmotan minä senkin luonteenpiirteen itsessäni, että ainahan olen ollut naisten perään (olen edelleen), mutta kukapa ihan tavallinenkin mies ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olisi? Olisko ihmisiä olemassa jos niin ei luonnonjärjestyksen mukaan asiat menisi?

Näkisin kernaasti, että ahneet menestyjätkin osaisivat häpeämisen taidon. Usein heidän menestyksensä tae ei ole sen enempää rehellisyyden peruja kuin meikäläisenkään mallisen rimpuilu elolle selvitäkseen.

Minäkin olen ollut pitkälle aikuisuuteen saakka iloittelija, huumorinlaskettelija ja nauruntuottaja. Työmailla varsinkin koska puheen(vitsailun)tarpeeni on ollut aina lakkaamaton ja luultavasti aika kekseliästäkin koska uusintojakin on pyydetty.

Enkä vakava ole vieläkään. Saattaa jopa käydä niinkin, että alan vähitellen tosissaan toipua pahoista kokemuksistani ja minusta tulee vielä ihan kunnon kundi ennen kuin lopetan huokumiseni. (Kuuntelin päivällä vanhanajan kasetilta Vainion "terveisiä Kotkasta, siellä kunnon kundia ei päähän potkasta...")

Meitä molemmanmallisia tunteidensa tulkkeja sopii tähän maailmaan. Vai mitä Riku?

mikko kirjoitti...

Olen kirjoittanut päiväkirjaa vuodesta 1981. Ajattelin, että panempahan tähän - ikään kuin rinnastuksena, heh he - tähän omat muistiinpanoni ajalta 1.8 -31.8.1990. On ne minullakin. Mutta sitten ajattelin että...

...voi olla parempi, että antaa olla. (hallitsen kyllä itseironian)

Ps. Mua ottaa sekinpäähän ettei Sulle makseta ton tason tekstistä mitään. Vittu, se on väärin. Nää Nöpönasut sanoo että ei Raha tärkeetä ole, Sua arvostetaan, se on paljon tärkeempää. Voi olla, mistäs minä sen tiedän, mutta kyllä ihmisen pitää myös elää. Eli syödä. Vittu kun mua vituttaa nää kulttuurituntijat, nämä ymmärtäjät, jotka...

Olkoon, en viitsi sanoa enempää. (Ehkä joillekin, hyvin tanakasti toimeentuleville, ns. "taiteilijaelämä" on vielä klisee.)


Niinpä niin. Mitä enemmän järsit pettuleipää, sen paremmaksi taiteilijaksi tulet.

(aaika saatanallista ajattelua)

Valto Ensio kirjoitti...

Mikko

Kukapa se tilaamattomista teksteistä maksaisikaan; pysyn myös itse entisenlaisenani ääliönä, etten henno edes pyytää.

Joskus joku muistaa muulla mukavalla ja sellainen täyttää mielen lämpimillä ajatuksilla.

Muutenhan raha on sellaista maailmanmyrkkyä, että jos se nyt keksittäisiin, se pantaisiin vaarallisten aineiden listalle eikä sitä edes reseptillä eteen päin jaeltaisi.

Elämäkin on myrkkyä, mutta nieltävä se on karvoineen kaikkineen ennen kuin 1,8 m multaa ylläsi on (tai leijut tuhakana tuulen mukana muun töryn sekaan).

Edelleen mukavaa kesää kaikille tasapuolisesti pitää muistaa nyt myös toivottaa.

mikko kirjoitti...

Leipä, uunista tullut, lämmittää povea kuin vastasyntynyt lapsi. (Tiedän, kun olen joskus ollut nälkäinen.)

Raha... olen joskus ansainnut sitä niin paljon (olin erään paperitehtaan toiseksiparhaiten palkattu henkilö) että en tiennyt mitä sillä olisin tehnyt... Ei kun ihan totta. Työnsin sitä poispäin itsestäni. Pari kertaa (mutta silloin olin kyllä humalassa) pistin salaa sadanmarkan seteleitä kirjaston kirjojen väliin. (Ne olivat filosofisia kirjoja.) Ajattelin, että kun ihminen lainaa sellaisen kirjan, ja lukee sitä, niin jossain vaiheessa sen syliin tupsahtaa satasen seteli... ajattelin, että kyllä hän ihmettelee? (Siks ton takia mä tota teinkin.) Koska toinen vaihtoehto oli hakata rahaa automaattien molokin-kitaan... en kehtaa edes sanoa, kuinka paljon niin tein. (Parempi sanoa että "jonkin verran", vain.)

mikko kirjoitti...

Se oli niin - ja tämä on totta - että miten enemmän rahaa tuli, sen vähemmän sitä oli käytettävissä. Kaikki aina meni johonkin, en muista mihin, ehkä sen takia ne menkin. - Nyt tulen toimeen omillani. Kulutan vain sen verran mitä (oikeasti) tarvitsen, mistään ei silti tarvitse säästää. (On ihan kiva ettei tarvitse joka päivä dokatakaan. Siinäkin säästää... etenkin maksaansa. Sekin maksaa!)

mikko kirjoitti...

Äh,
koska olen (sanojen suhteen) perfektionisti, niin

tarkoitan "säästämisen" sanan sijasta "tinkimistä".

(Nämähän ovat aivan eri käsitteitä.)

Ps. Ja tekstejäsi en tämän enempää kehu, koska eivät ne siitä sen paremmiksi muutu. - tuus

Valto Ensio kirjoitti...

Mikko

Joku taiteilija tässä taannoin siis "varasti" sinun ideasi rahanjakamisesta lainakirjojen väleissä?

Kai sitä (rahaa) on välillä tullut minunkin lompsaani, mutta koska on ollut jakajia, niin ilman pelaamistakin ne olen saanut sitä mukaa hävitettyä. Ja tietenkin taitamattomuuttani poi´ittamaan leiviskääni.

Olen tehnyt myös mittakaavaani nähden älyttömiä virheitä, ryypännytkin jonkun verran, mutta suurinta hävikkiä taloudessani on näytellyt levottomuuteni, tai ehkä onnettomat sattumat, sairaudet ja jokin aika sitten vielä selittämätön nuoruuden aikainen suru (olen sen itselleni saanut selvitettyä).

Silti, vaikka näennäisesti olisin nykyisellään aikalailla paikallaanoleva, ei raha muni ei haudo osoittamassani pesässä. Eli olen täysin kelvoton tyyppi omaisuuksien haalinnan suhteen.

Just, kun näytti vielä viime vuosikymmenellä, että nyt alkaa elämä sujua ja saan tasapainoon myös talouteni, sattui se saakelin onnettomuus rakennuksella. Siitä alkoi tämä nykyinen kitumiseni ja kun tämän ikäisellä on perhettä plus asuntovelkaa enemmän kuin muilla ikätovereilla, ovat keinot aika vähissä enää korjatakaan tilannetta.

Puutarhurin palkoillakaan ei hurrata vaikka hän nyt saikin ammattiinsa "jatkoa" ja kykenisi työskentelemään talvellakin mm. suunnittelupuolella, niin sitten on tämä aika, jolloin ei kaikilla muillakaan ole töitä...

No, tässä kopristellaan silti ja käpristellään.

(Eikä tupakoimattomuudella tai viinanjuonnin vähyydelläkään näy olevan tulojen runsastumiseen vaikutusta; edelleen on tipaton tammikuu päällä enkä polttanut ole koskaan...)

mikko/mikis kirjoitti...

Niin, minun murheeni ovat minun murheitani. Ja sinun sinun.

Ps. Mutta juuri sen takia, Valto, olet kamalan arvokas ihminen. Koska... sun kauttas tajuaa, että elämää on muuallakin, kuin minussa.

Valto Ensio kirjoitti...

mikko/mikis

Ihmisen murheissa on ainakin se hyvä puoli, että niitä saa jakaa (ainakin yrittää kovasti) surutta muiden kanssa. Kateellisuuteen taipuvaisetkaan harvoin siitä vihertyvät lisää.

Mutta sitten kun/ja/jos käy niin lystisti, että synkän elämänsä kirjoiksi tai elokuviksi rakennellut alkaakin rikastua murheillaan, niin kateellisetkin lähtevät liikkeelle. Lähinnä tulee mieleeni Kalle Päätalo.

Kalervo Palsan tapaisilla rahastavat vainajoitumistensa jälkeen säätiöt, valtiot, kunnat, sukulaiset, jne. (Hs:ssa oli jälleen juttu ko. taiteilijasta).

Se, että jaksan edelleen elää ja olla johtuu ensiksikin siitä, että olen jaksanut muutaman kinkkisen kohdan elämässäni ylittää ("mikä ei tapa..."), sitten siitä, että minulla ovat lapset (vaikka se kuulostaa omissakin korvissa kuluneelta jutulta) ja edelleen se, että minulle sanotaan myös tuntemattomien ihmisten taholta, että olet tärkeä ihminen, elä mene pois.

mikko kirjoitti...

Elä mene pois.

mikko kirjoitti...

Suuri osa mun ystävistäni on kuolleet, lähinnä alkoholiin. Tai muihin onnettomuksiin. Ei sitä tavallaan osaa edes ihmetellä. Mutta kun oma veli, ja toinen sen perään, tekee itsemurhan... se koskee.

Kyllä minä tiedän miten se koskee.

(Mutta ei sev väliä.)

mikko kirjoitti...

Tai en minä näin vahva ihminen ole, mitä näyttelen. Kaukana siitä. Vedän "vitsimiehen roolia" pelkästään siksi, että pelkään. Tai... en minä ihmisiä pelkää, tai muuta semmoista, mutta Elämää minä pelkään... Aika kamalasti.

mikko kirjoitti...

Ja kaikkein vähiten minä nyt toivon, että Sinä, tai joku muu, tulisi tähän lässyttämään että "kyllä se siitä Mikko, kyllä se siitä menee"... Ai, ohi? Ei muuten mene. Mutta ihminen oppii, yllättävän hyvin, suhtautumaan asioihin eri lailla. (Etenkin, kun on pakko.)

Ps. Tai mikä pakko täällä mitään on tehdä? En tiedä. (Hengittää toki täytyy. Muuten tukehtuu.)

Valto Ensio kirjoitti...

Mikko

Iliman lässytystä: Kaikki menee yksilöltä aikanaan ohitse, maailma vain jatkaa metelöintiään poistumisen jälkeen omine yksilöineen.

Lyhyt aika on ihmisen.., mitäpä tuota itse lyhentelemään; moni tajuaa tämän liian myöhään.

mikko kirjoitti...

"... Lyhyt aika on ihmisen.., mitäpä tuota itse lyhentelemään..."

Upeasti sanottu!

Ulappa.

syysmyrsky kirjoitti...

En ole aikoihin lukenut mitään,joka koskettaisi minua näin,kuin tämän blogisi tarinat.
Älä hyvä mies jätä näitä vain tänne virtuaalimaailmaan,vaan tarjoa julkaistavaksi!
Harvalla on lahja,sinulla se on.Kirjoittamisen lahja.Ja vahvojen tunteiden ja herkkyyden lahja.

Valto Ensio kirjoitti...

Kiitos Syysmyrsky.

Osaan hahmottaa elämänkokemusteni kertomisen tärkeyden sekä niiden kirjallisenkin arvon, mutta kustannusmaailma on tänä päivänä varsin toisenlainen kuin ihan vielä äsken.

Olen siis yrittänyt ja tiedän, että kustannuskynnys on entisestään korkeammaksi käynyt joiltakin osiltaan kun taas toisilta osiltaan sen alitse pääsee vaikka millaista törkyä, jopa pelkkiä kirjankansia etukäteismainontaan.

Sisällöllistäkin laatua edelleen kustannetaan, mutta enämpi (myyvempi) osuus on viihteeksi tarkoitettua, iltapäivälehtien luokkaa, ja silkkaa törkyä loput.

Ihan vain esimerkkinä rinnastan Jari Tervon Laylan ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi teokset.

Näiden äärellä voi itsekukanenkin miettiä kun tutkii ensin sen, miksi kirjat on kirjoitettu ja miten taustoihin paneuduttu, että kumpi on todella kannattanut kustantaa(en tarkoita kustantajien tai kirjailijan taloutta).

Enkä väitä sitäkään, että Tervon kirja itse aiheeltaan olisi vähemmän tärkeä.

syysmyrsky kirjoitti...

En tiedä ovatko sinulle tutut Maria Vaaran kirjat?Niissähän Paltamolainen kirjastonhoitaja,neljän lapsen äiti,kirjoittaa omakohtaisia kokemuksiaan mielensairaudestaan.Mukana tarinoissa ovat myös Marian lapset,terapeutti Johannes,uusi elämänkumppani ja ympäröivä sosiaalinen yhteisö.
Marian ja sinun tarinoissasi minua liikuttivat yllättäen aika samat asiat.En halua mitenkään tulkita,mutta omat tuntemukseni:hätä,pelko,syyllisyys ,huoli lapsista.Ja ennen kaikkea se suurin kysymys:Mistä tässä on kysymys?
Pistin kaksikymmentä vuotta sitten kirpputorilla menemään paljon ammattikirjallisuutta ja hyvin meni.Mutta Maria Vaarat minulla ovat.Muistona jostain.Inhimillisestä (?)...en tiedä.
Harjamäki on minulle kovasti tuttu paikka opiskeluvuosilta ja S.järvellä on nuorena kuolleen mieheni hauta.Hänen,kenen kanssaan Santussa häitä joskus tanssittiin.Hautajaisia vietettiin Himalassa.Ja väliä oli vain vajaa vuosi...

Valto Ensio kirjoitti...

Syysmyrsky

Maria Vaaran kirjoista Likaiset legendat järkytti, toisaalta helpotti.

En muista vuotta, milloin Vaaran löysin, mutta ei omista kokemuksistani aiheeseen nähden kauaa ollut kulunut (päiväkirjoissani olen niistä maininnut ja lukukerrat vastaan tulevat, jos jaksan plarata).

Yllä mainitsemani kirjan luin ihan tässä lähivuosien aikana uudestaan, nyt jo seesteimmin mielin. Kyllä ne antoivat ymmärrystä ihmisen sairastuneeseen mieleen eritavalla kuin jos oppikirjoista olisin yrittänyt tulkita.

Himala ja Santtu... keskeisiä paikkoja kun ajatellaan ihmisten silloista "viihde-elämää". Sinulla ovat muistosi niiden liepeiltä, myös minulla ja lukemattomilla muilla. Hyvät ja pahat: Muistojen laatikko avautuu siltä kohden helposti muutamista sanoistasi; Siilinjärvelle ovat haudattuina, ison kuusen juureen myös isäni ja äitini.

Himalassa aloittivat aamuisin kylän alkoholistit, joku kävi päivällä syömässä Himalanpannun ja illalla sinne kokoontui sekalainen seurakunta. Isäänikin joskus kuskasin sinne ja sieltä pois 1970-luvun lopulla. Santtuun sitten jatkoille, me tanssikengän omistajat menimme jo ennen kymmentä.

Himalassa kokoonnuttiin myös sinä kevätkesäiltana kun Lauran (Latvala-Siippainen) tyttären mies teki pahoja asioita Tarinanmännikössä ja josta mustia otsikoita sai sitten lehdestä lukea. Meitä oli paikalla Jaana, minä, Laura ja se tytär, muutama muukin...

syysmyrsky kirjoitti...

Meidän häitä vietettiin Jynkänlahden rannalla mökillä.Se mökki on vieläkin Penan veljen,Matin,käytössä.Tosin kovasti uudistettuna.Sieltä lahden toiselta puolen tuli pappi mökiltään vihkimään ja hautausliikkeen Kari sitten talvella ajeli Penan Helsingistä Siiliin.Samainen pappi sitten siunasi.
Siippaisen Laura oli lääkärinä silloin,kun opiskelin H.mäessä.Hartikaisen kaksosista,"renttupojista"taisi toisesta sitten tulla poliisi.
Oltiin aikoinaan hyviä kavereita.Niinkun Esa ja Lennu ja muutama muu.
Oi niitä aikoja....monessa mielessä.Pääosin hyviä on muistot.Kovasti kilttiä elämää kuitenkin vietettiin.
En ole tietoinen ollut tästä tragediasta,mistä vihjaat.Niin kauan olen sieltä poissa ollut,sinun tarinasi vaan omatkin muistot herättivät niin elävästi henkiin.