tiistai 14. toukokuuta 2013

Heinäkuu 1990

Ma 2.7.1990 klo 23.30 Siilinjärvi

Pitkä päivä. Aamulla lammilainen Kuopioon junalle puoli kuudeksi ja sieltä työmaalle seitsemäksi. Kun tankkasin Kuopiossa Rastaantiellä, kävin samalla huoltamon baarissa munkkikahveilla. Juvonen tuli pöytään, pani tupakaksi eikä huolinut kahvista kun tarjosin. Sanoi kohmelon kourivan. Kahakoinut oli jonkun kanssa sillä poskipäät olivat mustelmaiset.

Saunoin. Yritin jo unta, mutta sänky keinui, tai aivot. Tytöt ovat nukahtaneet mummin viereen. Sadulla on ollut häslyytä työpaikalla. Ymmärtävätkö siellä poissaolokohtauksien laadun? Entä jos tulee iso ja alkaa asiakkaiden seassa paukahdella lattiaan? Grand mall on äkkinäiselle julma näky ja osaamattomalle pitelemätön paikka; kohtauksen kourissa potkiutuvalla on hevosen voimat.

Ke 4.7.1990 ½-yö

Ääliömäistä lauseitaan vihkoihin säilöä. Sisältöä ei niihin jaksa latailla. Kunhan vain merkkaa jotain vaikka käpälät jatkuvasti niin kankeat, ettei jäljestä tolkkua saa. Kirjoittamisen halu on kai jokin hulluuden juonne ihmisessä. Minussa tulosta tämä ei tule tuottamaan koskaan sillä olen jo liian vanha vaikka en vanha olekaan.

Töiden jälkeen kävin Kuopiossa, yhden tutun tapasin keskellä toria; on hankala tuttavuus, lupasi ampua minut kun sille päälle sattuu. Tullessa aukaisin Himalan uksen. Siippaisen Otto ja Hyttisen Riitta olivat oluella, Oton Anskua ei näkynyt. Savolaisen Kallea olisi ollut mukava nähdä, mutta ei ollut säkeytynyt porukkaan. Minut esiteltiin pikaisesti vs. kulttuurisihteerille. Sen poikakaverin nimi oli kai Thiz, mutta itse sihteerin nimi ei jäänyt mieleen. Ulkopuoliseksi itseni tunsin kun alkoivat lausua siilinjärveläisen kulttuurin ilmiöistä mielipiteitään. Jätin haaleutuneen kahvinliruni kuppiin ja poistuin.

Huomenna vien tytöt ja Sadun Tervoon Allulle ja Annille. Sujallan sieltä Suonenjoelle Virtasen listoja naplaamaan. Jyväskylästä sain "Kyyhkyseltä" terveisiä, että käydä pitäisi. Millä perhanan ajalla?

La 7.7.1990 klo 05.30 Kuopio, Sompatie

Mieli pienillä väsymyksen rei´illä. Olin illalla Kalliorannassa perjantaihumpalla. Mustalais-A oli laidastalukien  vetrein lyyli kun ketunaskelin mentiin. Oli myös "Hampilääkäri" ja eräs toinen,  ärrävikainen tanssituttu jonka nimestä ei ole koskaan puhetta ollut. Kerran istuttiin sen "Fjord Rjiesassa" muutama tunti juttusilla kun tuntui molemmilla asiaa olevan.

Lähden kohta takaisin Suonenjoelle täksi- ja huomispäiväksi ja sitten maanantaina Maaningalle. Melkoista sanonko mitä... Laskuja olen pystynyt maksamaan hirmuiset määrät, mutta tuntuvat vain kasvavan silti. Ostan lisäksi bensaa enemmän edestä kuin leipää. Laihtunut olen ainakin kymmenen kiloa. Jos levon puute tekee hulluksi niin minä olen jo umpipöpi.

Pe 13.7.1990 klo 23

Laukkonut olen kuin vikuri ravuri. Toisinaan huippaa ja näen tähtiä kun nousen kumarasta pystyasentoon. Rytmihäiriötkin muistuttavat lähetteen olemassaolosta, mutta milloinka sinne kerkeäisi. Kun olen kylymänä ruumislauvalla niin pankoot kuolinsyyt samaan läjään suolien kanssa. En sitten laita vastaan vaikka piilukirveellä luita rapsisivat.

Esko oli nähnyt "Kyyhkystä" Hankasalmella ja kertonut sille puhelinnumeron josta minut tavoittaa. Nyt se soittelee joka toinen päivä. Minen jaksa välittää enkä ainakaan hänen takiaan J.kylään ajele. Olen saanut myös Kittilästä monet terveiset ja kuullut ihmettelyjä, että minne olen häipynyt. No, vähemmän vakavat asiat laantuvat aikanaan. Unohtamisen kyky on ihmisessä parasta.

Satu on ollut yksin Iisalmessa. Muutaman kerran olen sinnekin aamuyöksi ajellut, soiteltu on melkein joka päivä. On vähän ylivilkas, optimistisuus perusteetonta. Jotenkin... Perkele kun ei pysty asiaan nyt paneutumaan. Pelottaakin, mutta kellepä näistä huastelisi? Gunilla on jaksanut tyttöjä kaitsea, että se on enemmän kuin monella tässä maailmassa.

Pe 20.7.1990 klo 23.55 Siilinjärvi

Töissä taas yhteentoista. Tytöt nukkuvat. Katselin äidin makuuhuoneen oven raosta niiden pellavaisia päitä ja  äidin harmajaa päätä toisella tyynyllä tyttöjen vieressä. Itkua lykkäsi. mitä tällaisista elämäntilanteista tai ajatuksistaan niiden lomassa voisi paperille piirtää?

Huomenna Satu tulee Jounin kyydissä Iisalmesta, hakevat tytöt ja menevät Unimäkeen. Minäkin koetan joutua perässä sinne. Vesikaton pellitys pitäisi saada valmiiksi; myöhälle menee.

En ole jaksanut keskittyä mihinkään muuhun kuin timpurointiin. Joku Untamo tai Unto Varpaisjärveltä oli soittanut päivällä äidille ja kysellyt minua eteisen ja saunan remonttiin. Panin puhelinnumerolappusen vihkon väliin ja ehkä soitan joku päivä. Mistähän ne timpureiden nimiä tietoonsa kaivelevat?

La 21.7.1990 ½-yö Unimäki

Myöhäänhän se meni, mutta nyt on Sepen talo kokonaan säänsuojassa. Lähdin puoli kymmeltä Maaningalta ja kaahasin suoraan tänne. Sydänmaan tienhaaran kallioleikkauksen jälkeen toikkaroi hirvi vasansa kanssa ja lähellä oli, etten päälle tömäyttänyt. Asvalttiin jäi sata metriä pitkät mustat rannut ja silti piti koukata soralle kun se emäperkele käänsi kesken tienylityksen perseensä päin tulosuuntaani. "Mies kuoli hirven perseen alle Nilsiässä" olisi huomenna Savon Sanomien isoin otsikko töötännyt.

Se Untamo soitti päivällä työmaalle. Gunilla oli antanut sille numeron. Pikkuhommaksi kehui työmaataan, että viikonloppuina jos tekisin. Ei saa kuulema timpureita mistään. Kesämökillään se homma olisi. Siilinjärveltä matkaa 40 km. Sanoin harkitsevani asiaa. "Elä pitkään harkihe, pimmeenä maksan mitä pyyvät", se sanoi lopuksi. No, se on sitten 120 mk tunti, ajattelin, mutten sanonut vielä mitään.

Su 22.7.1990 klo 07 Unimäki

Valvottiin auringonpimennyksen takia viiteen. Ajettiin Keyritylle Paljakan hiekkarantaan; se antaa auringonnousun suuntaan koko pitkän järvenselkänsä mitalla. Neljän jälkeen pimennys tuli ja meni. Minä en sen ihmeellisyydestä ole vakuuttunut, mutta joillekin se kai merkkaa jotain. Ja onhan se lapsille ällikkää kun aikuiset palvomaan tällääntyvät.

Kun tultiin takaisin, kannoin takapenkille nukahtaneet tyttäret takahuoneen lattiapatjalle. Me alettiin rakastella. Kesken aktin Satu alkoi kouristella, vääntelehtiä, kiertyä ja huitoa. Kun hän puri hampaitaan yhteen jäi poskilihas väliin ja verinen vaahto pärskähteli naamalleni. Sadun kasvot venyivät eri asentoihin kuin huvipuiston peilitalossa ja kun yritin laittaa tyynynkulmaa hampaiden väliin, jäi myös sormenpääni johon halkesi palkeenkieli kuin puukolla vuoltuna. Sitä reutomista kesti pitkään. Välillä kohtaus hengityksen verran hellitti, mutta alkoi aina uudelleen. Kiedoin viltin hänen ympärilleen patjan alitse ja laitoin kulmiin solmut, mutta silti hän ajelehti lattialla kuin ajopuu koskessa. Yritin pidellä, ettei kolhisi itseään, mutta ei tahtonut voimat riittää vaikka ei minua heikko hivelekään. Melkoisen pahkan sain itsekin uuninkulmasta otsaani.

Muutama päivä sitten Siilissä tuli Veksillä autossa samanlainen kohtaus kun olin viemässä sitä äidin luota päiväkeskukseen. Piti pysäyttää auto ja tempaista raviojaan teutaroimaan. Aamunkulkijat hidastelivat ja joku taisi huutaakin jotain sivulasista.

Mitä tässä muuta tehdä itsekään kuin purra huultaan ja huutaa sisäänsä päin?

Ke 25.7.1990 klo 22.30 Siilinjärvi

Kuljin alkuviikon Iisalmesta. Raskasta ajoa, mutta raskain matka tehtiin tänään.

Eilenillalla Sadun sunnuntaisen ison kohtauksen jälkeinen olotila jatkuvine, pienine kohtauksineen kääntyi psykoosiksi. Yöllä soitin Iisalmen Aluesairaalan päivystykseen ja kysyin, mitä tämmöisen edessä pitää tehdä, että saapiko lääkärin luokse tulla? Sieltä vastattiin: Koska kyseessä on epilepsiapotilas odotelkaa rauhallisesti aamuun ja menkää sitten  KYKS:iin neurolle. Kysyin siltä naiselta langan toisessa päässä, että mitäs minä tälle jeesus- ja enkeliarmeijalle teen jotka sairasta komentavat kiipeilemään seinille, hyppäämään parvekkeelta alas tai hakemaan keittiöveitsiä aseeksi meitä muita hirviöitä vastaan. Sanoi se väsynyt täti langan toisessa päässä, että pitää teräaseet panna piiloon ja jos ei muu auta, niin poliisi kutsua. Huusin saatanaa ja vittua ja löin luurin kiinni. Sitten vain kuljetin sairastani läpi viidentoista Danten Helvetin. Liekö tyttäretkään nukkuneet yhtään.

Aamulla soitin heti kahdeksalta neurolle josta sain Riekkisen rouvan puhelimeen. Se komensi meidät heti liikkeelle, kysyi vielä, että tarvitaanko peräti ambulanssia. Sanoin yrittäväni tuoda itse kun tytötkin ovat ihan paniikissa. Nuorin varsinkin.

Sidoin Sadun turavyöllä normaalisti, mutta sitaisin myös, hänen sitä älyämättä, ohuen nahkavyön ranteidensa ympäri ja sen toisen pään penkin siirtovipuun. Siinä Satu sitten aika maltillisesti istuksi, nukahteli välillä ja välillä sai poissaolokohtauksia. Jutteli sekavia, mutta Lapinlahden kohdalla, joka on hänen syntymä- ja lapsuusseutunsa, hän virkistyi äkkiä sanoakseen, että nyt tie nousee taivaaseen, Jeesus ja enkelit siellä meitä jo odottavat. Näin taustapeilistä kun vanhin tytär oli lukevinaan Akua Ankkaa ja nuorimmalta juoksivat äänettömät  kyyneleet pitkin poskia.

Olin töissä vasta neljän maissa. Äiti tuli vastaan Käärmelahden tiellä, pysäytettiin siinä ja sanoin, kuinka Sadun laita on ja että tytöt ovat jo Simonsalossa. Ei äiti osannut siihen paljoa sanoa, mutta silmistä näin, kuinka tuo tieto satutti.

Pe 27.7.1990 ½-yö S.järvi

Maanjäristyksen jäljiltä rakennusjätteistä kokoon kyhätyn elämäntalomme kaikki pilasterit ovat murenina. Se on vain yksi harhaan lyöty vasaranisku ja minäkin romahdan; tänään työmaalla kyykistyin monta kertaa varjonpuolelle itkemään kouraani. Kenellekään ei voi pahkuraansa purkaa nyt. Pelottaa! Voi että pelottaa...

Ma 30.7.1990 klo 23.50 Iisalmi

Satu on siirretty Harjamäen suljetulle. Olen ihan äänetön, en uskalla edes itkeä. Teen työni, mutta ei siinä mitään mieltä ole. Tyttärien takia en mene ja ammu itseäni. Muu kohta mieltäni onkin kuin sitkeää kangasta jonka lävitse ei näe, ei kuule eikä sitä voi leikata. Eikä haluaisikaan leikata. Voi lapset! Se on äidillä menoa nyt. Ei hän enää senkään vertaa entisenään takaisin tule kuin aiemmilta sairaalareissuilta.

Ti 31.7.1990 klo 21.30 S.järvi

Tulin juuri Harjamäestä. Siellä se Satu Tuulien talon huoneissa harhailee. Tai missä harhaileekaan, sillä ei hän vielä paljoa käsitä paikkaa ei aikaa. Lääkkeiden vaikutusta ja psykoosin jumputusta. Välillä jutteli kuitenkin kuin tuntien, mutta siihen änkesi pian Jeesus ja Nästärän Tuomas saman sängyn laidalle istumaan. Lopulta en tiennyt, katsoiko hän minua vai niitä minulle näkymättömiä olentojaan.

Kirjoittaminen näistä on vaikeaa, liki mahdotonta. Tuleeko huominen vielä?

10 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Ei ihme että on rankkaa kirjoittaa. Kamalaa on katsoa tuttua, rakasta, ihmistä, joka on siinä, muttei kuitenkaan. Järkyttävä näitä on lukea, vaikka tapahtumat osin ovat jo tuttuja aiemmista kirjoituksista.

Lepo on lääkkeistä tärkein meille, joilla ei ainakaan kaikkein pahimpia sairauksia ole. Sairaillekin tietysti.

Väsymys moninkertaistaa tuskan. Selkäkivutkin helpottavat, kun saa kunnolla levätä.

Tervo on jollain tapaa tuttu paikka, Lohimaassa tuli 90-luvulla käytyä useammankin kerran. Vain vähän kalastin jollain sieltä saadulla lainavirvelillä, enempi oli ryypiskelyä ja väripyssysotaakin siellä leikimme mm. Sakari Kuosmasen ja kumppanien kanssa. Vesannolla taisi olla baarissa sellainen alastonmaalus naisesta.

Siilinjärvestä olen tainnut läpi ajaa, varmaksi en muista.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Kai tässä käyn edelleen eräänlaisessa psykoterapiassa kun lähestyn koettuja kriisejä ja tragedioita eri kulmista lävitse.

Ei vain ole nyt kuten ei tapahtumien aikaankaan ammattilaista "sohvani" vierellä nojatuolissa haukottelemassa. Ihan itse näitä pitää miettiä niin kauan, kun saan aina tekstinpätkän julki, sitten keskustelen, jos kykenen, lukijoitteni kanssa. Pitää kai luottaa siihen, että teillä psyyke kestää, tai jos ei kestä jätätte lukematta.

Ei minulla olisi varaa psykoterapeuttien palveluksiin kun sitä eivät ole osanneet ilmaisen terveydenhuollonkaan piiristä tarjota vaikka huutavan ilmeinen tarve olisi akuutimmassa vaiheessa koko perheellä ollutkin.

Asiat kaivelevat edelleen vaikka aika kirkkaasti ajatellen päiväkirjojani kykenen editoimaankin. Joka kirjoituksen jälkeen jokatapauksessa on mieli seesteisempi, että kai tästä apua on.

Tyttäret varmasti ovat eniten saaneet kärsiä tuosta ajasta ja sen pahanolon ulottuvuudet ovat kauaskantoiset. Mutta se, mikä ei tapa jne...

meri kirjoitti...

valto


vuorisaarnassa, tuossa luusereiden pyhityksessä, jeesus julistaa autuaaksi murheellisia, vainottuja, hengessään köyhiä, rauhantekijöitä, niitä jotka armahtavat muita. itsevarmoista, rohkeista ja menestyvistä ei puhuta mitään.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Ehkä tarkoitat jotain muuta viittauksellasi vuorisaarnaan, mutta varmaan minun pitäisi henkilökohtaisesti lukea se vuorisaarnan kohta, jossa kivahdetaan aviorikoksista, kuten myös se, jossa pannaan iettä ikeen päälle vaimonsa hylkääjän harteille?

Mutta jos se ketään lohduttaa, en ole tarvinnut jäädä odottamaan kuoleman jälkeistä tuomiollepanoa synneistäni. Kyllä minua tukistettu on jo ihan tarpeeksi akuutisti.

Autuaaksitekemisiin suhtaudun täysin välinpitämättömästi. Maailmallisen viidakon lait meitä täällä ohjailevat. Ei pappien kehottama käsien ristiminen eikä niiden kenenkään päälle rukouksin lastattuina laskeminen ketään auta.

Noissa elämäni vaiheissa hylkäsin itse lopullisesti kaikki jumallallisuuteen viitaavat uskot ja uskomukset ja lankesin luonnostaan uskonnottomuuteen; minulle ei jeesusta, ei jumalaa ole olemassa. Eivät ne tulleet apuun sen enempää kuin psykologitkaan, selviytymiskeinot oli keksittävä itse. Tai ajelehdittava vain.

Itsevarmat, rohkeat ja menestyvät, nekin jotka menestyäkseen ovat menestymisiensä riskirikoksista kaltereiden taakse tuomittuja, vetoavat kuitenkin hengellisiin argumentteihin pestessään raamatunlauseilla veriruskeita syntejään puhtaaksi. Viimeksi iljettävimmän tuntuinen rikollinen Merisalo Hesarin haastattelussa.

meri kirjoitti...

valto

en ajatellut uskonnollisuutta kriteerinä tuon vuorisaarnan kohdan arvoa määritellessäni. ajattelin sinua osassasi autuaana. tämä kuulostaa varmasti rivolta, mutta niin minä sen kuitenkin näen. sinulla on hyvä osa, kaikesta huolimatta.

en minäkään jumalasta kostu. luulen että lukemattomat uskonnot jumalineen ovat ikuisia, koska ihminen on itsekeskeinen ja heikko tomppeli, joka tahtoisi olla ikuinen. tällainen ihminen ei uskalla elää omana itsenään, ammentaen persoonastaan kehitystään ja apuaan lähimmäisille, ymmärtääkseen itseään ja muita yhä syvemmin.

jospa jumala on ihmisen toteutumatonta kykyä, ja jeesus ihmisen henkisen kehityksen symboli joka tapauksessa on tylsää, että alkukristillisyyteen sisältynyt humanismi on vaihtunut autoritaariseen, johtajavaltaiseen uskonnolliseen käytäntöön. heti kun siitä tuli papillisen byrokratian johtama joukkoliike, se alkoi rikkoa ja turmella vapauden periaatetta.

saarikoski taisi olla totuuden jäljillä kirjoittaessaan, että ajatus kuolee heti, kun siitä tulee dogmi.

meri kirjoitti...

ps. symboli-sanan jälkeen pitäisi olla kysymysmerkki....

a-kh kirjoitti...

Ymmärrän, mitä Meri sanoo, koska ajattelen samansuuntaisesti, olematta myöskään teistinen uskova. Sloganin ”Jumala on rakkaus” kääntäisin päälaelleen ja sanoisin, että ”rakkaus on jumala”. Ajattelen, että jumala ei ole ihmisten elämismaailman ulkopuolinen olento, vaan olemisen perusta, johon kaikki olevainen on juurtunut ja että jumala toteutuu lähimmäisenrakkaudessa. Juutalaisten Toorassa sanotaan osuvasti, että jos teette pahaa lähimmäisillenne, on jumala kadonnut keskuudestanne. Jeesusta voi pitää inhimillisenä esikuvana, kunhan riisuu hänet vuosituhantisesta myyttisestä painolastista, sovituskuolemaa myöten, vaikkei edes uskoisi hänen eläneen. Muuan pohjoissavolaisen luterilaisen seurakunnan kappalainen kirjoitti minulle viime viikolla, ettei jaksa uskoa ihmisen hyvyyteen, mutta en silti usko hänen jättäytyvän välinpitämättömäksi inhimisen pahuudelle. Kun olen lukenut tekstejäsi, olen löytänyt sieltä kolhiintuneen, mutta kuitenkin koossa olevan ihmisen. Herkkyydessäsi on myös vahvuutesi.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri ja Kalevi

Gaius (5 v) kysyi aamulla, kun otin täyteen liruneen mahlapullon koivunjuuresta, että onko koivulla (puulla) sydän? Yritin selittää, että onpa tietenkin, mutta symbolisessa merkityksessä vain (siitä piti tietenkin selittää lisää).

Tuli sitten mieleeni, että pojan kysymyksessä ja siihen vastausyrityksessäni olisi sisältöä tähänkin keskusteluumme; ihmiset ovat kuin puita, niillä joko on sydän tahi sitten ei (sydämelläni ymmärsin Merin kommentin kyllä, mutta mekaaninen mieleni muisti vuoristosaarnasta vain ne kohdat, joilla sivalletaan).

Ja se, että niiltä (puilta tahi ihmisiltä) sydän löytyy, riippuu asiaa pohtivan lapsenmielisyydestä; Jumala on "puun" sydän.

Minä olen elossa ja minulla on sisältöä elämääni. Se ei ole itsekästä minua vaan se on nuo lapset kysymyksineen.

Jos olisin ampunut kesällä 1990 itseni, en olisi tässä näitä huomaamassa. Eikä tietenkään olisi näitä elämäntarkoituksen (sydämen) kyselijöitäkään.

Olisi vain kaksinkertainen suru vanhimmilla lapsillani. Ja se olisi vieläpä sellainen suru, jonka vastaukset olisin vienyt mukanani hautaan.

Nytkään elämä ei ole helppoa, mutta kai sitä paremmin jaksaa kun on tietynlaisen rylläkän jo elämässään kokenut. Eikä ainakaan itsensä takia täällä pelkästään luule olevansa.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Kyllähän tuo keskinäinen riippuvuus kuuluu kaikkiin perhesuhteisiin.

Ne vanhemmat likat ja nuoret poijat on semmoisia, että ovat sinussa kiinni niin kauan kuin elät. Kuoleman ymmärtäminen ihan nuorena on hyvin vaikeaa. Onneksi vanhemmat eivät pakottaneet hyppäämään häissä ja hautajaisissa, vaikka niitä oli yhtenään körttipitäjässä.

Joskus parikymppisenä aloin käsittää että kuolemilla on syynsä, eikä ainoastaan sitä, miten äiti ja isä kuolivat, vaan miten se on sidottu perimään. DNA:ta ei oltu vielä löydetty. Mutta minä olen ihan isän näköinen. Tai ainakin olin aiemmin.

Sairaudet taas, niin kuin tuo epilepsia, on kuulunut myös sukuun. Silloin sanottiin että taipumus on perinnöllinen, kun täti oli sairastunut epilepsiaan joskus myöhänpuberteetissa.

Äiti kirjoitti epilepsiasta joskus 50-luvulla pitemmän jutun nimellä Pyhä Tauti Suomen kuvalehteen. Sillä nimellä kai Dostojevskikin sitä joskus tuli kutsuneeksi. Tuossa nimityksessä on romanttinen vivahdus.

Olen katsellut paljon tämän korttelissa asuvan nuorison olemista ja olen päätynyt ymmärtämään, että lapset EIVÄT ole ylivilkkaita, vaan opettelevat sosiaalisuutta, joka on kaikille ikäpolville tärkeää.

Olen verrannut sitä suurten ikäluokkien kakaralaumaan 50-luvulla, enkä kyllä juuri näe eroa. Lapset ovat päinsä ja luovat elämäänsä, aikuiset ovat muualla. Tosin suurin osa porukasta on maahanmuuttajalapsia, mutta olen ollut kuulevinani että suomi sujuu kirosanoja myöten aivan hyvin.

Ainut mitä pelkään näiden lasten suhteen on se, miten traumatisoituneita mahtavat vähän vanhemmat Ruandasta tai Kongosta tai Somaliasta tulleet olla. Onkohan heidän sotakokemuksistaan kukaan heidän kanssaan keskustellut?

Mutta muuten Valto, tiedän miltä tuo poissaolo on, tiedän miten hirveältä näyttää grand mal. Olin lapsuuden ja nuoruuden näkemässä sitä ja ymmärrän todennäköisesti hyvin miltä sinusta tuntuu.

Kun siis aikuisilla on muutakin tekemistä kuin miettiä koska keksitään tehoavat lääkkeet pahaan tautiin. Työn kuvaus on hirveän todenkuuloista. Minulla oli paljon kavereita jotka olivat opiskelukesät raksalla tai satamissa töissä.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Mulla on kamalasti touhuttavaa. Viikonloppukin hujahti vanhimman tyttären kuistiremppaa tehdessä, eikä tullut vieläkään valmiiksi; Sonja saa kuudennen lapsensa heinäkuussa, että siihen yritetään lisäelintilaa saada valmiiksi.

Remontissa olivat "mukana" kaikki siellä olevat pienet ja minun nämä poikaseni, että oli se hulinaa. Onneksi on tilaa: metsää ja niittyä ja sammakonkutuojia niiden siellä hujeltaa.

Itselläni kun ovat nämä särkyneet ja särkevät jäsenet, niin ei nukutuksikaan saa, mutta tyytyväinen silti olen, että pystyn kuitenkin johonkin tarpeelliseen.

Puutarhuri tulee ensi viikonloppuna sinne Vaasaan viimeiseen tenttiinsä jonka vuoksi täällä on myös oltu kuin kusi sukassa kun se tekee sitä lopputyötä jonka siellä esittelee; kiroaa jo valmiiksi, ettei hän sitä tutkintoa läpäise... Mekin olisi lähdetty sinne mukaan, mutta minulla on paljon tekemistä toisessa suunnassa.

Eli tarkoitan tällä selitykselläni sitä, etten kykene nyt kunnon keskusteluun aiheestamme.

Sinun kommenttisi on kyllä kypsän ymmärtävä. Noin se menee.