maanantai 24. syyskuuta 2012

Päijänne jää aina sydämen puolelle 7

 Ma 3.9.2012 klo 01.30.

Tuin ledilampun, jonka pattereissa virta on riittänyt, reppua vasten ja nyt raapustan tarkennuksia matkalla tekemieni merkintöjen joukkoon ennen kuin otan jonkinlaiset unet tuossa yhtä kapoisalla istuimella kuin Sysmässä.

Huikko luki kyläkyltissä Lievestuoreen ja Toivakan puolivälissä. Kartan mukaan tässä on pientä vesistöä ympärillä. Tämäkin matkustavaisille tarkoitettu hirsinen katos kalusteineen sijaitsee jonkinlaisen lammen rannalla. Kuikka kuiikuiitteli juuri äsken aika lähellä rantaa ja toinen vastasi kauempaa pimeydestä. Laiska koira haukottelee ääneen oletettavasti lammen takana.

Sytytin pienet kynsitulet kuivista petäjän alaoksista kivien väliin, mutta sitten en kehdannut ottaa lammesta kahvivettä sillä tätä rantaa on pidetty huussina. Senkin huomasin liian myöhään; astuin paskaläjään aivan vesirajassa ja piti pestä kenkä. Kun katselin lampun valossa ympäristöä, läjiä papereineen oli siellä täällä muun roskan lisäksi. Naispaskojakin oli; linttanoita terveyssiteitä roikkui puolukanvarvuissa. Jotenkin siinä kahvihampaan kolotus vaimeni.

No, oli mulla vielä muutama leipäpalanen ja voita repussa, sekä yksi hätävara säilykepurkki jossa oli thai-kastikkeessa tonnikalaa ja ananaspalasia. Oli mukavan makuista leivän päällä, ja kun nälkäkin vaivasi. Omenia jältin muutaman. Vesi kelpasi myös. Täytin pullot viimeksi Toivakassa. Sattui pari kuskia  jynssäämässä linja-autojen kylkiä puhtaaksi keskellä kylää hallinsa ovet auki ja pyysin niiltä. Se toinen neuvoi tämän katoksen. Meinasin kyllä jäädä Toivakan uimarannalle jonka kävin tarkastamassa, olisi ollut siisti paikka, ainakin lampun valossa. Oli leveät penkitkin pukukopeissa. Siinä olisin voinut aamulla jälleen uidakin. Sää vain ei lupaile kuivia lopuksi matkaa. Kovin pitkää matkaa ei huvittaisi ennen junaan menoa märkänä ryttyyttää.

Toivakan halki muistin ajaneeni Kangasniemen suuntaan muutama vuosi sitten Haanpää pyöräilylläni. Silloin kävin  kahvilassa, jossa haisi 1960-luvun lopun kaljanvapauttamisen aikaiset hajut vielä. Sitten oli jotain muutakin Toivakkaan liittyvää tuoreempaa asiaa, jota yritin muistella, mutta eipä mieleen tullut.
Läksin siis eilen yhden maita sysmäläiseltä, paksurunkoisia tervaleppiä kasvavalta, melkein hylätyltä uimarannalta. Satamastakin lakkasi. Oikeaa kättä pakotti valtavasti kaulajänteistä sormenpäihin saakka. Samalla tavalla tulisesti tuikkimalla kuin silloin, kun olkapää viimeksi särkyi (15.3.2007). Ei se kunnossa ole, eikä tule vaikka parempana välillä onkin, mutta miksi se nyt äityi erityisesti vihoittelemaan? Ihan kuin en muuten muistaisi elämisen vittumaisuuksia.
Särkilahti-kylän seutuvilla oli pantu metsään johtavan tien nimeksi Olavi Virran tie. Mietin sitä kun jäin syömään tienvieren puolukoita. Vihkoonkin muutaman sanan kiven päällä istuessani nykäisin.

Sitten vain muistin, että Olavi Virta on syntynyt Sysmässä, vaikka ensin väittelin itseni kanssa, että Somerolla mistä ovat kotoisin Numminen ja Pattinki. Ja että Somerolla on se yksi tanssipaikka jossa kävin Uudestakaupungista tai Turusta käsin kun olin keikkahommissa.

Jos sanotaan, että ihminen on syntynyt Sysmässä, ei se paljoa kerro syntymäsijan sokkelinpaikasta. Suomen kunnat ovat laajoja pinta-alaltaan ja jokaisesta on viime vuosisadan alusta vielä torppa jos toinenkin löytynyt korvenkätköistä. Ja sitä paitsi muutamien savujen kyläyhteisöt, jotka nykyisin ovat asukkaita vailla, ovat olleet eläväisiä ja josta asumiseen ja elämiseen osapuilleeen kaikki välttämätön on löytynyt.

Eikös se ollut suutari tai seppä se Olan isä? Ja Hennalankävijä 1918 kahinan jälkeen? Olenkohan lukenut koskaan Virran elämänkertaa vai mistä nämä muistaisin? Saattaa olla, mutta ei minua laulajat ole sillä tavalla koskaan kiinnostaneet. Kuuluisimmat on niin reposteltuja henkilöitä olleet jo eläessään lehtien toimesta, että vieläpä siihen elämänkertoja lukemaan. Tai ehkä siksi pitäisikin lukea, että jotain totuuden siementäkin löytäisi.

Ahti Karjalaisestakin avatui tyttärensä muistelmien kautta aivan erilainen ihminen kuin mitä jos olisin jättänyt sen varaan, mitä lehdissä on kerrottu.

Käveli siitä ohitse lippahattupäinen, pitkä mies tuulipuvussaan ja jäi puheille. Ihmetteli ensin ääneen, että ihanko tienvierestä marjoja napsit? Sanoin, että taitaa vähintään yhtä suuret päästöt kitusiinsa saada kaupan banaanistakin kuin täältä muutamasta kourallisesta puolukoita. No niin, niinhän se taitaa olla juu. Sanoi eläkkeellä olevansa, käveleksiä pitää, että vähän kunto säilyy. Pyöräilyäkin sanoi harrastaneensa, mutta pisin matka on ollut sata kilometriä missä silläkeinoin kotoaan on käynyt. Nythän sitä joutaisi juu, mutta kun sitä eukkoa pitää vahtia, tai olla itse sen vahdittavana, se virnuili, toivotti hyviä ilmoja ja jatkoi matkaansa.



Ennen Luhankaa oli mukavaa maisemaa silmälle. Nimistöä jäi mieleen Haikealantie, Ajatusmaailma Oy, Aidanpää ja Kiimaniementie. Korkeasaarensalmessa silta kulki korkealla, sieltä otin muutamia kuvia. Oikealla Lentämänselkä ja vasemmalla Vähä-Kotkaksen lahdenpohjukka jonka takana Päijänteen Kurjenselkä. Siinä kuvasin maisemaa, joka pilvien alla hämärässä kyhjötti. Kello taisi olla kolmen neljän välillä ja ajattelin jo, etten varmaan mitään kauppoja Luhangasta auki tavoita.

Välillä tie kaarsi kauemmas vesistöstä, välillä se jälleen kiipesi siltojen ylitse muutamia kilometrejä harjanteilla kulkemaan. Silti pyörän päältä ei Päijänne paljoa pilkistellyt missään vaikka kartalla se näyttää kiemurtelevan aivan vesirajan tuntumassakin. No, olen minä vettä ennenkin nähnyt, ei se minulle mikään erikoisuus ole. Metsämaisema on hetikohta turvallisempi kuin järvenselkien arvaamattomat aavat.
Pilvet väistyivät ja syksyinen ilta-aurinko valaisi takaapäin kun käännyin kyläraitille. Luhanka oli muutamat sadat metrit sivussa reitiltäni. Kun ajoin sinne, kylä tuntui päättyvän T-risteyksen takana paloaseman ja Siwan seiniin. Klo oli pian viisi ja kauppa mennyt kiinni neljältä.

Vasemmalla vähän taaksepäin oli tienvarren kyltissä mainittu Uppotukki-ravintola jonka terassilla istui neljä tukevaa miestä ruokailemassa. Kala- tai metsämiehiä olivat kamppeista päätellen. Sitten oli jalattomalta vaikuttava,  iäkäs mies ottamassa teräviä holhoojanaan keski-ikäinen, tömäkkä nainen kaljamuki nenänsä alla. Sisällä pienessä, hämärässä ravintolassa oli melkoinen hälinä vaikka paikalla ei ollut kuin kolmen miehen ja yhden naisen seurue pöydässään, vanhempi pariskunta omassaan ja pitsaa tiskillä vartoava nuorempi mieshenkilö.

Ostin kahvit (1,50 €). Kysyin myös, onko mitään kauppatavaraa myytävänä, esimerkiksi maitoa, mutta käsivarsistaan umpeentatuoitu, lettipäinen, haulia huuliinsa ja nenänpieliinsä saanut nuori mies tiskin takana eijoota tarjosi. Pitsaa ja muuta syömistä kyllä olisi ollut, mutta vastustin kiusauksen kun ajattelin, että junalippuun pitää vielä vähäisten eurojeni riittää. Miesten ja naisen ryhmästä isoin ja kovaäänisin rölähti, että partamies, tulehan pöytään.

Alkoivat kyselemään, mikä mies, mistä tulee ja minne matka. Kerroin. Saatanan hulluksi mainihtivat, ja nauraa raikahtelivat päälle. Sitten niistä jokainen yritti kertoa yhtäaikaa, mitä itse olivat miehiään ja mitenkä mulkkunsa kanssa ovat töitä elämänvarrella saaneet paiskia. Nainen, sen isoimman parisko, oli vähän vaivautunut ja toppuutteli kun pöydänpäätyläinen huskysilmä alkoi kertoa, kuinka oli Tampereella myynyt spermapankkiin geenejään tuhannenviidensadan markan edestä. Paljos sinä olet mukulansiemeniä jälkeesi itämään ripotellut, kysyi pöytäänkutsuja. Sanoin, että kuusi jotka tunnustan ja että lopuista vain maksan ja että kaheksan on lastenlapsiakin. Ohhoh, perkele, meillä tässä pöydässä olijoilla on yhteensä pari penakkaa, että johan siitossonni tupaan tuli!

Sitten yksi hoksasi katsoa käsiäni. Jumaulauta mitkä kourat! se parahti ja läväytti omansa pöytään: panehan tuohon vierelle. Laitoin kätöseni siihen ja vaikka se oli pitkä mies, niin kätensä olivat aika soukat siinä omani vieressä. Sitä ne sitten taivailivat seuraavat pitkät minuutit ennen kuin alkoivat jahkailemaan, kuka mustaa ryssää seuraavalle kierrokselle kustantaa.

Kun läksin, seurasi vasenviereinen sänkileuka ulos tupakalle. Tuli sanomaan, että hän voisi järjestää minulle Rutalahdesta saunomiset ja yöpaikan ja vaikka naistakin. Harmittelin, etten vielä sillä kohtaa jäisi öitsimään kun huomenna lähtee juna yhdentoista aikaan ja siihen meinasin jouduttautua. Häivähti siinä mieleen nuoruus ja hulluus, että jos olisin... Hoikkasin sitten vain, että soromnoo luhankalaiset, ja polkaisin itseni maantielle.




Peltolan mäkitupalaismuseon pihaan en poikennut, katselin vain jälleen kerran maantieltä itselleni tutuntuntuista rakennuskantaa. Kiinnitin huomioni kuitenkin yksityiskohtaan pisteaidassa, vai miksihän ne tällä korkeudella samaa aitaa ovat kutsuneet, vitasaidaksiko? (Muistin; Isä: "Alakakeehan jo männä halakasemmaan närreitä niin piästään kellesaejan tekkoon...") Pajunije oli punottu paikalleen oikeaoppisesti ja keväällä nilan aikaan pajukosta sivallettu koska ei ollut murtunut sitä mutkalle käännettäessä. Uskookohan kukaan, että minäkin vielä lapsena kerkesin tuommoisia vitaksia vääntämään? Varmaan olivat viimeisimpiä koska Iekkiläänkin jo kantturoille sähköpaimenia 60-luvun lopulla vetivät. Siitä muistan, kun Jaska uskalsi kusta lankaan, mutta minä en.

Siinä päksähti mieleeni myös katajakaaret joita isän kanssa haettiin metsästä, kuorittiin, lämmitettiin uunissa ja käännettiin ympyriäisiksi ja pienillä nauloilla viistotut päät yhteen. Niitä piti olla pitkään matikkarysään kolmekymmentäsenttiä (pienempiäkin?) halkaisijaltaan olevasta ainakin kuudenkymmenen-kahdeksankymmenen sentin kokoiseen kahdeksan kappaletta ja pieneen neljä tai viisi. Ensimmäinen nielunpuoleinen tehtiin paksusta katajasta (tai näreestä) joka halkaistiin. Sitä ei taivutettu kuin puoliksi ja rysän mahanpuoleiset päät vahvalla punenarulla yhteen.

Nämä siis muistinvaraisesti ainakin neljänkymmenen vuoden takaa muisteltuina. Joku voi muistaa tarkemmin. Niihin olivat olemassa valmiit, standardikokoiseksi kudotut rysäliinat, joten mittojen piti olla aika jämptejä. Ja kyllä minun isäni osasi ne hommat. Niin kuin nyt katiskojen, tai tuohikonttienkin teon jossa vielä 70-luvun alussa ahvenet ja hauet Keyritystä kotiin kannettiin. Matikoitakin isommissa rahdattiin. Kutumuikkuja tuli joskus niin paljon, että ne laitettiin puiseen saaviin ja vedettiin kelkalla kotiin ensimmäisillä lumiriitteillä. Tai sitten niitä piti jakaa useamman kannettavaksi, mutta olihan meitä, kantajia.



Voi hitsinpimpulat, tulipa komia ilta. Klo on 19 ja minä aloin herkutella. Sysmän Nuijanpohjan veteen keitettyä kahvia termoksesta ja voileipää koristeltuina puolukoilla.

Isoja petäjiä tässä. Mistä minä luin, että suuret puut ovat haasteellisia valokuvata? Mitästä, panee vain seljälleen maate ja painaa laukaisinta. Tai niin kuin Korkeasaaren sillalta, että kuvaa korkealta. Tai kiipeää Puijontorniin niin saa paljon kerralla isoja kuusia valokuvaansa.

Voi olla, ettei Kanadan valtavan paksuinen ja korkea lehtikuusi, joita taiteilija Eeva Ryynänen laivasi Lieksan ateljeehensa kolottavakseen, onnistuisi kuviin näilläkään konsteilla ja näin mitättömin vehkein. Äidin kanssa siellä kävin ja sitten kohta äiti halvaantui ja kuoli. Oli mukana minun  silloin pienet tyttäreni ja heidän sairas äitinsä. Silloin oltiin jo erottu, mutta yritettiin mummon kanssa piristää Satua. Ei mahda muistaa koko käynnistä mitään kun oli lomalla mielisairaalasta? Jotenkin kun nyt ajattelen, oli hyvin alakuloinen retki sekin. Kuvia minulla lienee jossakin ja eräässä niistä tytöt makaavat jollain matrassilla Ryynäsen ateljeepihan kammissa. Nuorimman tyttären äidinikävä minua on aina ahdistanut paljon kun se on näkynyt eniten. Vanhin on kovempiluontoinen, mutta... Ja minun ahdistuksistanihan kukaan ei luonnollisestikaan ole oikeasti kiinnostunut ollut.

Paskat! Vaikkos kuinka hyvä olo vähän aikaa niin huonoja alan muistelemaan. Lähen polokemaan saatana!



Kun tulin Leivonmäen kansallispuiston laitamille, lähti ensin tienvierestä teeriä kymmenkunta ja kohta, aivan arvaamatta rumisteli sumun seasta kuusenjuurelta helevetin iso ukkometso, lensi tien yllä koko suoran ja livautti sitten taitavasti puiden välistä metsään. Eikä minussa läikähtänyt pyyntiveret nytkään, vain suunnaton ihastus kanalintujen lentoa katsoessani, varsinkin sen metson kun se niin pitkään näkökentässä viipyi.

Se oli siis Kivisuon kylä jonka eräällä tiensuoralla jututin iltakävelyllä olevaa, keski-ikäistä miestä. Oli varmaan talosta, jonka pihatiensuulle oli aseteltu eläinveistoksia ja koottu kivistä asetelmia. Siinä oli aika monta postilaatikkoa rivissä, että aina sitä vain taivastelee, kuinka kaukana maalikylistä sinnittelijöitä edelleen asustelee. Mutta kunhan nämä, keski-ikäiset ja vanhemmat joutuvat lähtemään, loppuu vuosiaikainen eläminen kaikista, kesäisin vain perijät piipahtavat muutamat kaljapurkit pihasaunan portailla poksauttamassa.
Kansallispuiston alueessa aivan kiinni oli hyväkuntoisia, isoja, samalla sapluunalla rakennettuja asuintaloja useita. Parissa niissä näkyi liikettä, toisessa ehkä metsä-kalamiehiä ja toiseen meni nuori mies kuin asuisi siinä jonkun kanssa, jolla on paljon pientä pyykkiä laitettavaksi naruille kuivumaan. Siinäkin ajattelin, kuinka monta sataa neliötä hyvää asuinpinta-alaa kylmillään metsässä lojuukaan ja maailmanlapset kaukana ja lähellä ilman kattoa päänsä päällä vaeltelee.
Taivaalle kuljeskeli mustia pilvenriekaleita kuin nokeentuneita sohvanpehmusteita, mutta ei niissä vielä vesisateen tuntua ollut. Pimeni muutenkin ja vain arvuuttelemalla maisemaa, sen kallioisia muotoja ja lammenlämpäreitä vaelsin. Liikenne oli olematonta, joku puutavararekka ja pakettiauto siitä meni, sitten hiljeni.

Ennen täysin pimenemistä vasemmalle loivasti viettävällä laitumella tapasin parikymnmenpäisen nautalauman ja sonnin, jolla oli vaikeuksia saada ääneensä tehoa. Se yski ja mylvähteli jyhmäessään raskain sonninaskelin lähelle tienlaidan sähköpaimenta. Menin aivan liki ja vaikka eläin yrittikin olla vihainen ja puistella päätään, niin en tarvinnut kuin öyhkäistä, niin se otti heti taka-askelia. Sen haaremista muutama lehmäleidi tuli myös ammumaan kulkijalle, yksi antoi rapsuttaa otsankupuraa, mutta siitä sonni ei tykännyt ja ajoi sen pois. Jututin niitä kuitenkin tovin, puraisin omenaa ja heitin karan sonnin eteen josta se ei älynnyt sitä rengasturpaansa noukkia.


Rutalahden kylä näytti pelkästään vajavaisena jo mollottavan taivaankuun ja kotien pihavalojen valaistuksessa hyvin hoidetulta. Koulupihakin varsin tyylikäs. Jollakin ilmoitustaululla kysyttiin isoin kirjaimin, haluaisitko muuttaa Rutalahteen, vireään jne. kylään, jossa jne. "Vastaan ajeli" myös DeWalt-timpuri sinisellä polkupyörällä. Hahmoja oli laitettu useampiakin siihen pihaan kuin Ranuan Portimossa. Hauskoja sellaiset.

Huvitti kursivoiduin kirjaimin muotoiltu neonvalokyltti baarin oven yllä: "Old Lady", sillä kun katsoin yläkerran kirkkaasti valaistuun ikkunaan, sieltä katsoi juuri vanha lady kulkuani kylätiellä.

Enkä koskaan ole tullut ajatelleeksi, että kuuluisa Letkaliiteri sijaitsee Rutalahdessa, näin lähellä Jyväskylää. Siitä tanssipaikasta olen elämäni varrella paljonkin kuullut, mutta käymätön paikka kokonaan itselle. Eikä olisi ollut kiihkeimpään aikaan minullakaan mikään matka joskus ajella. Mitenhän lie livahtanut tanssielämä silleen kun kaikenmaailman muut riemuliiterit on tullut koluttua?

Rutalahden jälkeen alkoi tuntua ilma vilpoisalta. Nisulan tienhaaran levikkeellä riisuinnuin ja puin ylleni  kokokerraston ja pitkähihaisen paidan ja laitoin vahvemmat sukat jalkoihini. Ajattelin, että jos tässä pitää juna-asemalle saakka polkea kerralla, niin ei ainakaan kylmä heti munia kopli vaikka vähän vettäkin viskoisi.
Ma 3.9.2012 klo 12.30

Junassa istun. Haisen märille, savuisille vaatteille, ja hielle. Tiijä vaikka Huikon paskakin kengästä vielä tuoksahtaisi. Melkein samoilla kohdin ovat paikkani kuin Jyväskylään tullessani. Junaliput olivat tietenkin muutaman euron halvempia Lievestuoreelta Kajaaniin kuin menomatkalla Jyväskylään (33,00 €). Tässä on hyvää aikaa lausua vihkojensa sivuille loput pyöräilystä Päijänteen ympäri vaikka kirjoitinkin melkoiset tarinat aamulla istuessani Kuopiontienvarren Shellillä.

Asemalle kun ajoin, satoi vettä kovasti. Lipan alla portailla istui nuori nainen. Puhutin häntä. Oli menossa Kuopioon jossa opiskelee ympäristötieteitä. Kertoi olevansa helsinkiläisiä, mutta ihastuneensa Kuopion mentaliteettiin. Kerettiin jokin sana vaihtaa hänen opiskelualastaan ennen kuin juna asemalle vingahdellen jarrutteli. Muistan, että sanoin tytölle, että kyllä luonto taas jälkeemme tointuu jonkinlaiseksi kuvakseen jos ihminen ydinlatauksin maanpinnan karrelle polttaakin. Häivähti jotain nuoren silmissä, mutta kaipa nyt en kovin traumaattisia ajatuksia kerennyt päähänsä istuttaa. Varmaan tietää enemmän kuin minä, joka en mitään ole käytännöllisesti katsoen koskaan opiskellut. Elämää vain.

Mutta siis.

Huikossa heräsin kahden jälkeen aamuyöllä kun kaiteen ylitse roikkuvalle kämmenselälleni alkoi tipahdella vettä. Räystään seinänpuolella katossa oli vissiin reikä. Jäi leponi vajaaksi kun rupesin miettimään, että se kaataa kohta taas täyslaidallisia sadetta, että parasta lähteä ja sassiin. Nukahtamisen rajalta muistin, kuinka isä ja äiti olivat läpinäkyvässä kuplassa taukopaikan rakennuksen laipiossa. Tätä kuvajaisenalkua ihmetellessäni vaivuin niin sikeään uneen, etten muuta muistakaan vaikka makuus oli aivan surkea.

Puistelin unenrippeet silmistäni, pakkasin pyöränlaukkuihin mitä roippeita olin yöllä pöydälle levitellyt ja läksin. Oli tihkusateisen sysipimeää, mutta kuin olisi lämmennyt ilma hieman. Ei siinä paljoa lopulla matkaa yössä voinut tapahtua. Kunhan vain polkaisi vasemman alas, sitten oikean ja niin edelleen, tuhansia kertoja sama liike. Melkoinen rauske kuului joko takasen napavaihteistosta tai keskiöstä tai kummastakin,  alkavat olla laakeroinnit ja vaihteiden pikkurattaat mäsänä tästäkin pyörästä.

Rekkaliikenne alkoi Jyväskylä-Mikkeli tiellä, mutta ei niitäkään kovin montaa ennen Lievestuoretta ehtinyt mennä ei tulla. Räiskäyttivät kuitenkin ilmavirran kanssa vettä päälleni, ettei se nyt niin mukavaa ollut ensin kastua ylhäältä alas ja vielä alhaalta ylös.

Shellillä istuin monta tuntia. Huikosta ei ollut kuin viitisentoista kilometriä, joten olin reilussa tunnissa siinä. Onneksi se huoltoasema oli auki yötäpäivää. Latasin akut (Sysmässä mykistyneen kännykän sain käyntiin jo ennen Luhankaa kun käytin akkua pois paikaltaan), nettiä selailin ja join kahvia santseineen (2,30 €). Kahdeksan aikaan laittoivat puuropadan lämpöaltaaseen ja ostin lautasellisen jonka hinta oli 1,50 €. Halvempi kuin kupillinen kahvia! Luin siinä myös Hesarin ja Keskisuomalaisen. Olivat urakoineet "Tour de Helsinki"-pyöräilynkin edellispäivänä. Nopein oli ollut Jaan Kirsipuu jonka aika 140 km:n matkalla oli ollut 3 tuntia 37 minuuttia. Heh heh. Nehän olisivat tuota vauhtia päivässä polkaisseet sen, minkä minä vajaassa kuudessa vuorokaudessa. Mutta mitä ne matkalta ylös kerkeisivät kirjata?

Huoltoasemalla minulle myös selvisi, millaisten kuskien jäljiltä saattavat suurimmat läjät pahvimukeja muovikansineen tienvarsilta löytyä. Miltei jokainen rekkakuski, joka asvaltilla kävi kääntymässä, haki sellaisen, mutta jäämättä nauttimaan sitä kahvioon, lampsi takaisin työjuhtaansa ja kaasutteli tiehensä. Roskaajat löytyvätkin siis myös ammattilaisten puolelta; jokunen taksikuski teki saman tempun. Vielä kun muutamat näistä ottivat muoviin käärityt sämpylät mukaansa, niin sieltähän ne teidenvarsilta sitten lopulta hitaamminkulkijan silmiä särkemään löytyvät.

Olen sen verran itsekin ratissa ollut, ettei vielä 1980-luvun alussa moista käytäntöä ollut. Kun ajettiin vaikkapa Kuopiosta Helsinkiin ja takaisin, niin siinä välillä käytiin huoltoasemalla, ostettiin mitä ostettiin (yleensä kahvi+sämpylä), istuttiin nauttimaan ne baarin pöydän ääreen kaikessa rauhassa ja vasta sitten jatkettiin matkaa. Silti kiireen tuntu oli jo silloin melkoinen, että mitenkähän nyt lie?

Mitäs tässä muuta mitä en ole jo toistanutkin? Väsyttää, mutta en osaa edes torkkua nyt.

Aika paljon on väkeä junassa, joku lapsiperhekin; poikia juosta vilisti edestakasin käytävällä ja niiden äiti kävi ovella komentamassa takaisin. Tunnelma ei ole kuitenkaan kuin joskus on ollut. Jokaisella nuoremmalla on kuulokkeet korvillaan kun selailevat kannettaviaan. Yksi tyttö lukee paksua kirjaa, mutta hänelläkin on soitin tanassa koko ajan. Sosiaalinen elämä, mitä junissa vielä isäni aikaan ja minun nuoruudessani oli, taitaa rajoittua vain viikonlopun iltavuoroihin ja silloinkin ravintelivaunuihin. Eiväthän ihmiset edes ympärilleen vilkuile!

Kai se silti lienee yhtä hyvää tai huonoa elämää sekin. En tiedä, kun kukaan ei tule sanomaan ja yksityisyys on laittein rajattu ettei kysymäänkään kykene. Kuin sähköpaimenet laitumilla lehmien. Leuatkin molemmilla lajeilla jauhaa.
Matkan kustannukset junalippuineen yhteensä 86 € 61 senttiä plus evääksi leipomani 2 kg:n muikkukukko n. 6 € eli päiväkustannuksiksi tuli 15 € 43 senttiä. Kilometrejä 491 (keskim. 81 km/pv) jotka tarkistin googlemapista koska pyörässä ei mittari toiminut eli 83 senttiä/km. Polkupyörä on niin vanha jo, ettei kuoletuksia voi enää sille laskea. Yhtään uutta vaatekertaa, saatika että niissä olisi jonkun kuulun firman tuotemerkistä pitänyt maksaa, ei mukanani ollut. Paskaan astutut kengätkin peräisin vuodelta 2008.

Perseeseen kasvoi taas uusi kerros paksua nahkaa, joten sekin on vain kotiin päin.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Päijänne jää aina sydämen puolelle 6

(La 1.9.2012)

SYSMÄ 36 kertoo siis tienviitta Pulkkilan tanhuvilla. Jaksaakohan sitä sahtipitäjään saakka polkea kun klo on jo yli neljän ja 8 kilometriä pitkä Pulkkilanharju pyöräillen kokematta välissä? Pilviäkin kertyy yhä tummenevin reunuksin maailmani ylle.

Huokaisen risteyksessä hetken aikaa, syön pari omenaa, hörppäisen pullosta vettä.

Kaaheen aakeet on laakeet, sanoisi savolainen. Metsäistä harjannetta Vääksyyn päin jonkinlainen kohouma. Pelloilla ohraa pääosin, puolet alasta sytkytelty jo puimureiden kautta kuivureihin.

Joku harmaapartainen mies möyrähti ohitse museorekistereisellä moottoripyörällä. Vintagea oli harteillaan kupukypärän alla liehuvine ajokoirankorvahattuineen. Pakoputkesta jäi sininen vana jälkeen kuin yliäänikoneella Moskovasta New Yorkiin.

Isälläkin oli nahkainen moottoripyöräilijän hattu ja isot suojalasit kun se tärryytteli Iiceellään Luikkokankaan polkua kylälle ja takaisin kätilöä hakemaan kun Sepe alkoi savusaunanlauteilla maailmaan ängetä. Avustettuaan pojan maailmaan, kätilö Anni sanoi mieluummin kävelevänsä takaisin kuin että enää moottoripyörän selkään...

Siihen aikaan ei kypäräpakkoja, eikä paljon muitakaan pakkoja ollut. Kunhan vain et toista polkupyörän tarakalla kulettanut, et pontikankeitosta kiinni jäänyt tai siikaverkkoja luvattomiin paikkoihin laskenut. Hirvenkin voit silloin tällöin suurperheesi särpimeksi nurin täräyttää ja joka kevät kuului metsonsoitimilta luodikoiden naksahduksia. Akkojaan saivat sotatraumaukot hakata rauhassa, perheensä ajaa korpihankeen vuodesta toiseen ja korpit vain oksilta näytelmää seurasivat. Poliisi oli silti jokaisessa pienessäkin kunnassa joka päivä näkyvissä, ainakin nimismies jos se ei maannut sammuneena putkansa lattialla. Julkisivu oli ylen rauhallinen, mutta mitä tapahtuikaan kuusien kätköissä; samaa, mitä tapahtuu tänäpänä lähiökerrostalojen suljettujen ovien takusissa.
Kun Päijänteen tuulet jo puhalsivat oikeanpuoleiselta Asikkalanselältä kulkuani vinoon, tervehti sorsapoikue ohimarssillaan; tein kunniaa ja vein käden lippaan. Eivätkä olleet mitään pullasorsia. Emo ja kaksi arempaa ehätti kiireellä tien murskeista penkkaa alas veteen, mutta kolme kylmäverisintä läpsytteli räpylöillään asvaltilla minusta piittaamatta. Kumma kun kukaan ei ollut heitä pataansa ampunut, onhan sorsanmehtuu alkanut jo viikkoja sitten. Montakohan vesilintua minäkin kiihkeimpinä metsästysvuosinani lienen haulikontähtäimen takaa hengiltä tärskäyttänyt? Miksi, ja missä välissä, metsästysviettini sammui?
Päijänne siinä nyt kuitenkin kahtapuolen Pulkkilanharjun tietä tyrskysi, ja melkoiset olivatkin aallot. Hoksaan vasta nyt, että tässä on Päijännettä kahtapuolen sydämen minullakin. Seurasin hetken venettä, jota keskituhtosoutumies repi täysinvoimin vasta-aallokkoon. Perämies näytti kuin käärisi sätkiä vain, vai harppuako se soittaa? Minnehän matkaavat kun suuntana on laaja Asikkalanselkä? Terveellistä menoa heillä kuitenkin.
Pulkkilanharju. Päijänne.  Muinaisen, valtavan Yoldianmeren pikkuinen jäännelammikko. Mitä sellaista tässä voisi ajatella jota eivät sadattuhannet ja jopa miljoonat ohitse luikahtavat kulkijat olisi ennen minua ajatelleet?

"Ah, ihanaa! Komea auringonlasku! On se tuo suomiluonto kaunis... pennut perkele heretkee hyppimästä siellä takapenkillä!"

Ei tule mieleen muuta kuin kaksitoistatuhatta vuotta sitten alkanut tapahtumasarja jota en ole ollut näkemässä. Niistä olen lukenut vain kirjoista eivätkä tietoni ole kuin hataran muistini mittaisia. Edes wikipediaa en Päijänteen ympäriajoa suunnitellessani kotona siltä kohtaa selannut, karttaa vain kun reitin pituutta mittailin.

Minua huimaa ajatella sitä valtavaa muutosta, minkä puolikkaalla maapalloa viimeisin, yli satatuhatta vuotta kestänyt, vaihtelevan kylmästi käyttäytynyt jääkausi, alkaessaan sulaa, on aiheuttanut. Tai ne kymmenet jääkaudet miljoonien vuosien kuluessa ennen sitä. On se tässä välillä muutamia maileja hiekkaerämaita tallustellut Jeesus ollut pikkutekijä jo silloin  sulaneina kauan olleiden, kaksi kilometriä korkeiden jäävuorten rinnalle kuviteltuna. Ja silti piskuisesta partasuusta puhutaan enemmän kuin niistä! Enemmän maankamaraan luonnon tekemisistä tutkittavaa on jäänyt kuin yhdestä miehestä jonka ruostuneita ristinnaulojakaan eivät ole löytäneet. Naurettavaa.

Voiko jääkauden sulamisvaiheen aikaansaannoksista rahtuakaan ilman tietokonemallintamista kansakoulupohjalta mielensä kankaalle kuvitella? Tiedemiehet ja argeologit sen ovat kyenneet hahmottamaan, sillä jo ennen tietotekniikan nykyisiäkin mahdollisuuksia melko tarkat piirrokset ja selostukset maan ja jään liikkeistä ovat olemassa. Ja ovathan ne alkuräjähdyksestäkin alkaneet jotain mieltä olla...
Luvut 10 000 000, 1 000 000, 100 000, 12 000 tai 6500 vuotta ovat varmasti tänä kvartaalikapitalismin aikana niin hurjia lukuja, ettei ainakaan kovaksi keitetyt yritysjohtajat ja maailman rahanliikkeitä vahtivat pörssimaakarit suostu niitä manikäyriensä viereen ujuttamaan muina kuin rahanlaskulukuina. Vaikka juuri heidän se pitäisi tehdä pienen Suomen mitättömästä sijoitusnilkki Björn Wahlroosista maailman rikkaimpiin kuuluvaan, ilmaan rakentelija William Gatesiin saakka. Heidänhän pitäisi ymmärtää, kuinka kauan kullan ja timanttien syntyminen maankamarassa on vaatinut ennen kuin muutamassa vuodessa ne kaikki on sulateltu mitääntekemättömiksi möykyiksi kassaholveihin, mutta itse maankamara on elinkelvottomaksi niiden vuoksi myllätty, vedet niiden muusta massasta erottelemiseksi hapoin ja myrkyin ikuisiksi ajoiksi saastutetut...

Entä kuluttajamassa, sen yksilöt, johon minäkin kuulun, mitä sen tulisi ymmärtää (ja aamurukouksen sijaan muistaa myös ajatella) maankamaran synnystä jolla se tallustaa? Ilman meitä ei saastainen ja saatanallinen raha ja kulta olisi minkään arvoista.

Meillä olisi valta ja voima panna kulutushanojemme tiukentamisella veretön vallankumous helposti toimeen, mutta siihen tarvittaisiin muunlainen päämäärä kuin nykyisillä vihreillä jotka kapitalismin kelkanjalaksilla ilmaiseksi liitävät.

Maanviljelijäserkun navettaa olin rakentamassa ja seinäharkkoja linjalangan alle nostellessani kerran satuin sanomaan, että jokaisen yksilön pitäisi ajatella päiväänsä vähintään sadantuhannenvuoden aikajanalla. Hän tiuskaisi vain, että liimoo saatana niitä harkkoja vuan piällekkäin eläkä perkele joutavia mieti.

Siinä siis tavallisen ihmisen asenne joka käänteisesti vie samaan tulokseen kuin yhteiskuntien markkinatalouksien ylivalta; kansa ja sen kerrokset ovatten yhteensulautetut viimeinkin. Tämä on sosialismia jos mikä vaikka epätasaisesti hyödyt jakautuvatkin. Tämäkin kokeilu tulee päättymään ylen surkeasti, katasrofaalisesti kaiken elollisen kannalta, ei vain ihmisen.

Mutta emme me vallakumouksia ilmastonmuutosuhan vuoksi tee. Olemme jokainen yksilöllisesti korvanappikuulokkeiden takana ajattelemassa "omilla aivoillamme" jotka kuitenkin ovat jo ennaltapestyt vain tiettyjen päämäärien hyväksi toimimaan. Ja niin meistä itsestämme ja toimistamme syntyy seuraava luonnonkatasrofi, jääkausi tai paahtava helle ennen aikojaan.
Kouluissa annetaan pienimuotoista historianopetusta, mutta ei sitä, kuinka oppi täytyisi siirtää jokapäiväiseen elämään, luonnossa käyttäytymiseen ja kulutuksensa järkeistämiseen. Että malmi, joka Kongon kuiluista kännykkääsi on rouhittu, on paitsi verellä myös kaiken elollisen tulevalla tuholla värjätty. Hektinen taloustietotaito ja kuinka iBadi toimii, menee näiden ymmärtämisyritystenkin ohitse että heilahtaa.

Hyvinvointiyhteiskunta, talouskasvu, globaali tiedonvälitys; mitä hirviöitä ihmismeristä nouseekaan! Loch Nessin mato kalpenee näiden rinnalla.

Ihmiskunta halveksuu lillukanvarsia vaikka juuri niiden pelastamisen eteen sen tulisi työtä tehdä.

Aboriginaalit, saamelaiset ja valkoisen miehen tuhoamat intiaanit ymmärsivät ja kunnioittivat häntäluissaan olevalla tietämyksellä luontoa ja sen syntyprosesseja enemmän kuin tämän globaalin tietoyhteiskunnan rakentajat ja asukit joilla tietoa kyllä riittää, mutta jotka ovat täysin sokeita tiedon sisällölle ja merkityksille. Ja kun suurin osa tiedosta on sellaista, jolla ei mitään pottupeltoa kuokkiessa tee.
Tulipa siinä Päijänteen seljille tiiraillessani vielä mieleeni lapsuudenaikainen, samanikäinen, samankaltaisista köyhistä oloista lähtenyt naapuri- ja koulukaveri jonka tiedän näilläkin vesillä purjehtineen arvokkaine veneineen, ja joka on varmasti arvostettu kaveri niillä hyvinvoinnin askelmilla, joille on kiivennyt osaamisensa avulla. Niihin aivoihin on kehittynyt jo hyvin varhain rahanvainu, kuinka sitä tehdään, eikä se ole ollut lähtökohdista kiinni. Voi olla, että köyhyyden kokemukset ovat antaneet vain lisäpontta pyrkimyksille taloudelliseen riippumattomuuteen elämässä. Hän on sen saavuttanut, mutta onko hän minun kaveri enää? Mitä juteltaisiin nyt, vuosikymmenien jälkeen jos viikoksi yhteen jouduttaisiin? Kuinka suuri henkinen kuilu olisi ylitettävänämme? En tiedä. Rahalla mitattava rotko olisi helppo paperille piirtää: Minun tilanteeni on miinuksella edelleen, hänen mammonansa lasketaan vähintään miljoonissa euroissa.

Tarvinneeko kysyäkään, kumpaa meistä arvostetaan enemmän?

Millä tavalla suhtautua kaverin runsaanlaiseen menestykseen kun meitä saman ikäluokan, samojen perukoiden kavereita niin paljon on epäonnistunut pienemmissäkin elämisen ympyröissä? Suurin osa oikeastaan.

Hänen pikkuveljensä itsemurhaakin ajattelin; 17 vuotias ja mikä näkymä, minkä näkeminen pani hänet laukaisemaan aseen suuhunsa? Sekö kun kotimetsien raiskaus, valtavat aukkohakkuut lapsuudenpolkujen ja mahtavien metsien sijaan alkoivat kotiportaille työntyä? Yritän ymmärtää, mutta en voi olla varma, olisivatko syyt samat kuin omien ahdistusteni laita on ollut, mutta minä en itseäni niiden vuoksi silti uskaltanut tappaa.

Darwidistisen ajatuskaavan mukaan nämä ovat luonnollista kehitystä, mutta jos olisimme samoissa, yhtä vaikeissa olosuhteissa eläneet edelleen elämäämme, olisiko suhdeluku sama? Luultavasti, mutta ehkä meitä kehnommin varusteltuja olisi tuhoutunut vieläkin enemmän.

Olisiko maailma pelastuksen mitan päässä pysynyt samoin jatkumoin, ilman tätä tällä tavalla, ja vain ihmisen vuoksi hirvittävään suuntaan etenevää kehitystä jota ei suostuta ymmärtämään?

Hirvittävää kehittymättömyys olisi tietenkin ollut massan tasolla, mutta kokonaisuutena ja maailmanmitassa jatkuneena, ilman aivojen liikakasvua meillä ei olisi atomipommia, ei autoja, leivänteossa tehotonta internettiä eikä tietämystä siitä, mitä maailman toisella puolella tapahtuu.

Mutta mitä tietämätönkään ihminen vaille olisi jäänyt verrattuna tähän ihmiseen, joka nyt tietää kaiken mutta ei osaa tietojensa edessä muuta kuin puistella typerästi päätään? Tai korkeintaa keksiä sille jotain pelaamiseen käytettävää innovaatiota. Pelaamisen pelto; kuinka sitä syksyllä puidaan?
Saatana mitä aloinkaan ajattelemaan! Lähden entisten ratsupolkujen pohjille säästettyjä polkuja pitkin  Päijänteen kansallispuiston kuvetta eteen päin. Vettäkin jo tihkuu.

Pulkkilanharjun ja Sysmän väli menikin sitten kummempia tapahtumatta. Edes päässä. Vähän matkaa kansallispuistosta oli oikealla tienposkessa jälleen vanha koulu, joka oli valjastettu alkuperäistä tarkoitustaan poikkeavaan käyttöön. Joku siinä piti taiteilijuuttaan yllä.
Ajoin kiekan pihassa ja näpsäisin muutamia kuvia lasikuitumielikuvitushahmoista, jututin saunomasta pihalle tulevaa miestä ja sen saksanseisojaa kunnes jatkoin pimeää hiljalleen päälleni kehivään, märkään maailmaan.
Nyt on siis sunnuntai (2.9) ja eiliset on muisteltu. Paitsi että illalla kun Sysmän raitin halkaisin sateessa paljoakaan sivuilleni vilkuilematta, siinä siirtyi vain kaksi humalikasta pikkukapakasta rannassa päin olevalle terassiravintolalle ja yksi mies ajoi kalliilla autolla muutaman kerran edestakaisin, ja että yksi pikkuinen huoltoasema olisi ollut auki, mutta en hirvinnyt pyöränsatulasta kylmissäni edes sinne kahville nousta. Ajattelin tuurilla jälleen yöpymispaikan löytäväni kuten tältä uimarannalta löysinkin. Mopollapörrääjiä olen nähnyt ja kuullut ylen vähän näillä kulmilla.

Klo alkaa olla yksi iltapäivällä, vesisade alkaa olla ohitse ja olen jo kamppeet kasannut. Lähden siis Luhankaan oijustamaan. Hyvästi tämäkin ranta ja kokemukset sen.

Tähän Vesijaon leiristä kilometrejä 86.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Päijänne jää aina sydämen puolelle 5

La 1.9.2012 klo 23.30 Sysmä

Olo on kuin loppuunajetulla polkupyörällä joka viimeistä virkaansa kukkatelineenä toimittaa.

Takana kaksitoistatuntia mäkeä, mutkaa ja muutamankinlaista maisemannäkymää. Tuulikin viskellyt niin selän, kylkien kuin naamankin suunnalta. Ja vettä taivaalta! Sitä on riittänyt Pulkkilanharjulta saakka niin että ei kuivaa kohtaa taipeistaan löytänyt kun tänne Nuijalammen uimarannan pukukoppiin majoituin. Silti ensitöikseni riisuuduin ja kahlasin kivipohjaiseen lampeen koska kokemuksen mukaan se temppu lämmittää sateen kylmettämän kehon parhaiten.

Nuotiopuiden haalaaminen pilkkopimeästä metsästä, ja varsinkin niiden sytyttäminen tällaisella koiranilmalla vaatii sissin taitoja. Mutta saatananmoiset roihut minulla lopulta rannalla oli! Märät leppien lehdet vain liekkien yllä rätisivät, sihisivät, paukkuivat ja lopulta kärventyivät kuin liekkeihin törmäävien perhosten siivet. Kauhaisin tuhmantummaa lampivettä pakkiin ja kohta kahvi tuoksui. Kahvin jälkeen vielä potut pehmentelin kuumin konstein, asettelin penkille kukonliisteet, pilkoin sipulia, tomaattia ja kuorin lopun voinkyönikänkin suojapaperistaan folion päälle. Söin sitten niin että niska naksui.
Elämä olisi siis kohtalaista jos mieltä eivät murheet murtais. Ymmärränhän minä, että tällaiset pakoretket pikkukoettelemuksineen ovat vapaaehtoisia, niistä en valita. Sen sijaan murheitten karikot, jotka päätä vaivaavat, tulevat niitä mistään hakematta; Puutarhuri päivemmällä soitti. Juteltiin niitä näitä ja jostain se taas suuttui, lohkaisi puheensa lopuksi, etteipä tänne sun tartte enää tullakaan. Onkohan hän se Pentti Haanpään "häijy akka" vai minä kuin Linkola jonka kanssa kukaan ei kauaa jaksa olla? Omasta mielestäni luulen itseni johonkin määrään saakka tuntevani, mutta mistä pirun kulmasta peilikuvansa taakse näkisi? Niistä lohkeamista ja ajankuluttamista patinoistakin kun vain tummaa yötä näkyy.

Ja toista se on vielä vaikeampi alkaa panettelemaan vaikka päät sinisinä joskus toisilleen "totuuksia" huudetaankin.

En tiijä perkele.

Nuku näihen ajatustensa kanssa sitten.

Su 2.9.2012 kymmeneltä

Jotenkin sitä vain uinahteli vaikka pari kertaa puoliksi putosin vajaat kolmekymmentä senttiä leveältä penkiltä. Näin vaikeita unia, säpsähtelin ja kuulostelin yön ääniä. Pelottanut ei, mutta muuten sitä on kuin villieläin julmien lajitovereidensa rakentamissa majoissa. Lammen takaa kuului koko yön viljankuivurimoottorin soikea, luja rumina. Joka paikka nyt paljon kipeämpiä kuin pyöräilyn jäljiltä milloinkaan. Käsiä piti kauan aikaa heilutella ennen kuin tunto palasi. Oikeaa olkapäätä jomottaa armottomasti. Jos en siihen olisi jotenkin tottunut, itkisin.

Uni, jonka muistan:

Oli muutamin poppelein koristeltu, kivetty tori, keskellä pyörivä, pleksillä katettu puhujakoroke ja ilmoitustaulu, jossa luki: "Nationalisti Timo Soini saapuu puhumaan tänään tänne!" Soini tuli. Taksimersu oli kulmikkaansininen, vuoden 1965-mallia josta kuljettaja hänet ulos avusti. Takapenkiltä nousi myös toinen henkilö jonka yläpää oli puvuntakkisen SKDL:n kansanedustaja V.J.Rytkösen (vainaa) ja hameen verhoama alapää sisäministeri Päivi Räsäsen. Tämä kaksiosainen henkilö oli Soinin poliittinen avustaja. He nousivat korokkeelle ja paperinivaskan avustajalta saatuaan Soini alkoi välittömästi yskiä mikrofoniin. Torilla ei ollut ristinsielua, minäkin aluksi katselin puheenpitäjää kuten unessa joskus katsellaan; osallistumatta.

Timo Soinin puhe oli hypnotisoiva. Katsoin hänen aukeilevaa suutaan josta valui sanoja ja lauseita kuin valssaamon linjalle sulaa rautaa. Rupesi pyörryttämään, maailma heilui ja huojui ja huusin, että lopettaa jo perkele se laasaamisen. Äkkiä olin Soinin kanssa ahtaassa kopissa, mutta se vain puhui ja puhui ja minua kusetti ja kun kusin, se kusikin oli Soinin puhetta ja kohta kusivirran ja Soinin puheen mukana alkoi mätkähdellä abortoituja sikiöitä seinille, kusikouruun, kengille ja Soini alkoi kauhoa niitä kaksin käsin puvuntakkinsa taskuihin, povariin, ja housujen liitinkiinkin muutamia tunki.

Halusin ahtaasta, hielle, verelle ja kuselle haisevasta kopista jo pois ja pian olinkin ulkona ison näyteikkunan edessä. Peilasin ikkunasta itseäni, olin ihan siisti eikä äskeisestä sotkemisesta näkynyt jälkeäkään. Mutta saatana, ikkunan heijastuksesta näin, kuinka paikalle työntyi hitain askelin kaksi hahmoa. Toinen oli Woody Allenin pään omaava, luiseva, hyvin vanha nainen jonka kainalossa tukena laahusti Sauli Niinistö. Käännyin sanomaan presidentille kohteliaasti huomenta, vanha nainen vastasi, mutta Niinistön suusta ei kuulunut mitään. Nainen halusi jäädä juttelemaan ja Niinistö taivutti kadunvieren paksun pihlajanoksan hänen harmaan popliinitakin peittämien olemattomien kannikoiden alle. Nainen alkoi puhua. Mitään selvää sen sanoista en saanut, mutta katkeamaton oli puheenketju hänellä kuin unenalun Soinillakin. Presidentti Niinistö heijasi oksaa kuin kiikkustuolia mitään sanomatta, ilmeettömänä kuin hovimestari. Minua hävetti Saulin puolesta: Eikö se tuo akanhavukka tajua, kuka tuo mies on?
Ripittelee vettä edelleen. Yöllä sitä tuli roiskimalla. Lisäksi kun tervaleppien leveät lehdet keräsivät sadetta päällensä, kuulosti kuin joku olisi veneellisen kerralla välillä katolle kaatanut.

Virittelin uudet tulet palamatta jääneistä oksanpäistä ja latvuksista. Onneksi hoksasin yöllä laittaa paksun, lahon ja läpimärän koivunkantokiekon tulien päälle. Sen alla kannon sisäänkin itseään syövyttänyt pikku hiillos oli nukkunut kuin minä, kituen ja käryten, mutta kun vähän tönäisi niin heti oli hereillä. Nyt olen kahvit keitellyt termokseen asti ja puraisin vähän Luopiolaistakin sekaan. Syömistä ei paljoa enää laukuissa olekaan, mutta kai Luhangassa sitten edes Siwan löydän. Kunhan tästä nyt pääsisi lähtemään; kovin kovaan sateeseen en jaksa nyt uskaltaa.

Netti toimi, mutta kännykkä ei. Virtaa on, lie jokin vika? On se saatanaa nykyihmisellä kun heti alkaa vaivaamaan jos muutaman tunnin, saati että päivän, on kännykkä nurin. Netistä kuitenkin sadetutkan katsoin ja pitäisi näillä kohdin ihan pian helepottaa.

Raapustelenpa ootellessa Vesijaon jälkeistä matkaani.
Amor Dei-kodin pihasta Padasjoelle oli matkaa jotakuinkin 16 km. Sillä välillä ei kummallisia asioita sattunut, en ainakaan havainnut. Joku hässäkkähemmo mustine maalisuteineen oli vain liikuskellut. Maataloja, peltoja, viljaa, heinää. Pottua taitavat panna harvakseltaan näillä main kun en yhtäkään sellaista tilaa nähnyt kuten aiemmin Oriveden paikkeilla. Tai ne sijaitsevat kauempana valtaväylistä, pihojen läheisyyksissä. Jos kukaan ei myyntiin täällä teekään? Laitilan ja Pomarkun savimaiden solistipottua saa kyllä puikulan sekaan parkata Rovaniemellä ja Kittilässä saakka.

Tuli sitten Lahti-Jämsänkoski maanteiden risteys ja siinä oli eibiicii-asema jonneka kampesin. Enkä juonut muuta kuin kahvia santsikupin kera (2,20 €). Mutta kaikki muut söivät ja joivat minunkin edestä. Vilkas tie siinä ja paljon matkaajia. Yhtä tarjoilijaa lukuunottamatta en ketään jututtanut eikä kukaan minultakan mitään tullut kysymään. Latasin siinäkin akkuja kun pistorasioita oli joka kulmassa ja patterinkolokkerossa. Otin myös vettä pullot täyteen pleksikopinhanasta mistä autoilijatkin pesuvesi- ja pissapoikakannuja täyttelevät.
Padasjoella en sen kummemmin pysähtynyt kuin että kaupassa kävin (ostokset 11 €). S-marketin parkkiruudussa nökötti keltainen, 1970-luvun Fiat 127 jollainen minullakin oli joskus nuoruudessa. Muistin ärhäkkään etuvedon, sisustuksen italialaisen hajun ja murroksenkumit, joita piti vaihtaa kuin sukkia, tai ainakin ennen katsastukseen vientiä. Kolisikin se autontirsake kuin maitokärryä alumiintonkkien kanssa olisi työnnellyt. Joskus kun sitten rakasteltiin siinä, sen kevyt kori siirtyili käsijarrusta huolimatta ja piti aina etsiä valmiiksi monttuinen paikka johon renkaat kuopaisi. Tuntuu kyllä kaunistelulta sanoa sen ikäisestä pojanklopista ja kumppanistaan, että "rakasteltiin". Kyllä sitä nussimaan mentiin ja sillä siisti. Rakastelemaan opeteltiin joskus myöhemmin kun järki ei enää ihan kerennyt ensimmäiseksi jäykistymään. Ja nyttemmin, kun opiskelemiaan taitoja voisi hallitummin ehkä käytelläkin, menee asia niin, ettei se toinen välitä niistä hommista pätkääkään.

Padasjoen kaupan pihassa puhutin jotain rouvaa ja kyselin mutkateistä Asikkalan ja Vääksyn suuntaan koska en halunnut vilkasta Lahdentietä poljeksia. Nainen ei osannut neuvoa, mutta paikallepa saapui iso mies polkupyörällä joka tunsi seudun tiet laajalti kuin taskunsa. Olihan minulla kartta, mutta joskus pikkuteille kyliltä poistuminen on hankalaa ja siinä paikallinen osaa parhaiten opastaa. Matkapyöräilijälle kymmenen kilometrin turha mutka on tosi turha mutka. "Kysyvä ei tieltä eksy" -ja jos kyssyy, niin ee tiijä minne eksyy.
Mäenpäällä Nyystölässä loppuivat juuri torihumpat kun sinne kiipesin, viimeistä valssia siinä kolmihenkinen paikallisbändi rammautteli menemään. Paikalle pällistelemään jäämättä soljuttelin ohitse komean työväentalon metsäistä mäkeä ales, peltoaukeita halkovalle asvalttiuralle.
Paukahti heti eteeni kumpu ja kummulla kivinen, vuonna 1936 pystytetty muistomerkki yhdestä "näillä peltoaukeilla" käydystä Nuijasodan pahamaineisimmasta taistelusta. Ajattelinpa siinä, että viimeistään vuonna 1596 alkoi kehitys kohti vuoden 1918 tapahtumia; saman kansan sorrettu osa sortajaa vastaan kapinaa yritteli. Mutta minkäs heinäseipäin ja talikoin varustautunut talonpoikaisjoukko rohdinpaidoissaan haarniskoihin pukeutuneille, musketein ja miekoin päälle tunkeville hevosmiehille mahtaa. Olivathan ne monet hyökkäykset torjuneetkin, mutta lopulta petoksellisia lupauksia antanut Iivari Arvidinpoika Tawast tapatti joukoillaan kaikki antautuneet talonpojat, 400 miestä. Verellä ovat siis nämäkin peltoaukeat peruslannoitetut.

Kaikenkaikkiaanhan Nuijasodassa  kolmetuhatta avutonta talonpoikaa Suomessa hengiltä nuijittiin, että passaa näilläkin kummuilla hoilata vaikka oi maamme armahin Suomenmaata muistellen silloista marskia, jalorotuista Klaus Eerikinpoika Flemingiä joka ylimpänä tuhotantereiden päällikkönä hääri.

Omistan lapsuudestani saakka hyllyissä säilyneen, joskus kansalaiskoulun aikoihin lukemani Jalmari Finnen kirjan Nuijasota. Se varmasti järkytti minua kovasti koska muistan kaasuvalossa kokemiani lukutunnelmia vieläkin, varsinkin tällaisen muistomerkin juurella.

Kauheuksien ajoista muistuttavan kivipaaden jälkeen oli tienlaidan heinikossa vanha jauhoaitta seinässään kuparinen kyltti jossa talonpoikia muisteltiin muutenkin kuin vain tappotöiden ohessa. Söin harvaoksaisesta pensaasta mehukkaita viinimarjoja ja katselin kirvesmiehen silmin rakennusta. Pitäisi sitäkin jälleen jonkun huoltaa, kattoa kohentaa ja heinikot ympäriltä niittää ettei ala taas kengitykset lahoamaan. Sisältäkin kun jaksaisivat pitää siistinä, niin mukavahan aittaa satunnaisen ohitsekulkijan olisi pysähtyä katselemaan, tolokusti käyttäytyvän pyöräilijän vaikkapa sisällä sadetta pidellä.
Vanhan aittarakennuksen jälkeen, mäkeä huilaavassa tiessä kiinni oli vanha, entinen koulurakennus joka kyltein ilmoitti toimivansa kirpputorina. Pysähdyin katselemaan. Päätypihalla telineessä liehui naisten kretonkeja henkareissaan ja pitkin sokkelinjuurta oli levitelty kaikenlaista pientavaraa, vanhempaa ja uudempaa. Tarkastelin kiinnostuneena useilta vuosikymmeniltä peräisin olevia lasten kolmipyöriä ja aloin jo kaivella kameraa laukusta kun avonaisesta ovesta astui kynnykselle mukavan näköinen, ruskeasävyinen kirpputorinainen. Heti muistin talvella kirjoittamani tarinan jossa Pietari sellaisen tapasi ohimennen ja tästä naisesta tuli juuri sellainen ihminen mieleen; avulias, ihmisten kohtaloita kuunteleva... Tovi siinä kulahti jutellessa ja tuli hyvä mieli kun jatkoin matkaani kohti seuraavaa pikkukylää Maakeskiä.

Valokuvaaminenkin unohtui, saakeli. Ajattelin toki, että siinäpä olisi voinut vaikka kohta yöpaikkaa kysellä jos olisi ollut illempi aika, mutta hahaa, turha tämmöisen, monasti varatun miehen on tuommoisia päähänsä päästellä!
Kohta taas oli tienvieressä vanha lato ja ladon räystään alle talteen pistettyjä heinäseipäitä muutamia. Tapinmalli oli eri kuin Savossa ja erikoisen eri kuin Kainuun joka suuntaan sojottavissa kärväissä. Pohjois-Pohjanmaalla, Urjanlinnan tanssipaikalla Sievissä näin ravintolaa koristellun sen perän heinäseipäillä. Kun niiden tapinmallia ihmettelin  paikalliselle tuttavalleni, hän sanoi, että löytyy seipäitä tappeineen heiltä kokonainen ladollinen jos tarvis milloin tulee. Mutta nyt en muista tuon tapinmallin erikoisuutta enkä valokuvaakaan tietenkään tanssireissulla ottanut. Enkä sen tutttavan nimeäkään muista, sen vain, että on aivan Gene Hackmanin näköinen.

Pienistä yksityiskohdista sitä kiinnostuu ihminen, joka elänyt on kumiteräsaappaiden aikaan. Voisinhan minä pyramidejakin käydä katselemassa, mutta omat kivirauniot sykähdyttävät enemmän muistojensa vuoksi.




Kuljin vielä pitkin Päijät-Hämettä toisen jos kolmannenkin tienhaaran kautta pienimäkisiä, mutta mutkaisia teitä. Näin eläväisten pihojen lisäksi paljon myös särkymässä olevia, lahoja rakennuksia, ihmisten aikoja hylkäämiä. Pihoilla maatalousromuja ja autonraatoja, marjapensaita poimimattomina, omenapuita luokilleen lahonneina, navettapolut jo aikoja umpeenkasvaneina. Huokaisin monta kertaa mielessäni, sillä ymmärrän hyvin työnmäärän, jota niiden kaikkien talouksien eteen ovat aikoinaan tehneet, mutta nyt se kaikki sinne unohtuu. Samalla menetettyä on se suunnaton määrä käytännön kautta opittua ammattitaitoa, joka jokaiseen maatalon askareeseen on liittynyt. Näitä havainnoidessaan tulee poikkeuksetta masentunut olo jolloin ei pysty muuta kuin kuiskaamaan hiljaa filosofian peruskysymyksen, miksi?
En ajanut turhaa (turhaa?) Y-pohjukkaa Vääksyyn vaan oikaisin Iso-Äinön seuduilta suoraan laakeiden peltosarkojen Pulkkilaan ja leveämmälle Asikkalan-Sysmän tielle ennen Päijänteen näkymistä.