Tuin ledilampun, jonka pattereissa virta on riittänyt, reppua vasten ja nyt raapustan tarkennuksia matkalla tekemieni merkintöjen joukkoon ennen kuin otan jonkinlaiset unet tuossa yhtä kapoisalla istuimella kuin Sysmässä.
Huikko luki kyläkyltissä Lievestuoreen ja Toivakan puolivälissä. Kartan mukaan tässä on pientä vesistöä ympärillä. Tämäkin matkustavaisille tarkoitettu hirsinen katos kalusteineen sijaitsee jonkinlaisen lammen rannalla. Kuikka kuiikuiitteli juuri äsken aika lähellä rantaa ja toinen vastasi kauempaa pimeydestä. Laiska koira haukottelee ääneen oletettavasti lammen takana.
Sytytin pienet kynsitulet kuivista petäjän alaoksista kivien väliin, mutta sitten en kehdannut ottaa lammesta kahvivettä sillä tätä rantaa on pidetty huussina. Senkin huomasin liian myöhään; astuin paskaläjään aivan vesirajassa ja piti pestä kenkä. Kun katselin lampun valossa ympäristöä, läjiä papereineen oli siellä täällä muun roskan lisäksi. Naispaskojakin oli; linttanoita terveyssiteitä roikkui puolukanvarvuissa. Jotenkin siinä kahvihampaan kolotus vaimeni.
No, oli mulla vielä muutama leipäpalanen ja voita repussa, sekä yksi hätävara säilykepurkki jossa oli thai-kastikkeessa tonnikalaa ja ananaspalasia. Oli mukavan makuista leivän päällä, ja kun nälkäkin vaivasi. Omenia jältin muutaman. Vesi kelpasi myös. Täytin pullot viimeksi Toivakassa. Sattui pari kuskia jynssäämässä linja-autojen kylkiä puhtaaksi keskellä kylää hallinsa ovet auki ja pyysin niiltä. Se toinen neuvoi tämän katoksen. Meinasin kyllä jäädä Toivakan uimarannalle jonka kävin tarkastamassa, olisi ollut siisti paikka, ainakin lampun valossa. Oli leveät penkitkin pukukopeissa. Siinä olisin voinut aamulla jälleen uidakin. Sää vain ei lupaile kuivia lopuksi matkaa. Kovin pitkää matkaa ei huvittaisi ennen junaan menoa märkänä ryttyyttää.
Toivakan halki muistin ajaneeni Kangasniemen suuntaan muutama vuosi sitten Haanpää pyöräilylläni. Silloin kävin kahvilassa, jossa haisi 1960-luvun lopun kaljanvapauttamisen aikaiset hajut vielä. Sitten oli jotain muutakin Toivakkaan liittyvää tuoreempaa asiaa, jota yritin muistella, mutta eipä mieleen tullut.
Läksin siis eilen yhden maita sysmäläiseltä, paksurunkoisia tervaleppiä kasvavalta, melkein hylätyltä uimarannalta. Satamastakin lakkasi. Oikeaa kättä pakotti valtavasti kaulajänteistä sormenpäihin saakka. Samalla tavalla tulisesti tuikkimalla kuin silloin, kun olkapää viimeksi särkyi (15.3.2007). Ei se kunnossa ole, eikä tule vaikka parempana välillä onkin, mutta miksi se nyt äityi erityisesti vihoittelemaan? Ihan kuin en muuten muistaisi elämisen vittumaisuuksia.
Särkilahti-kylän seutuvilla oli pantu metsään johtavan tien nimeksi Olavi Virran tie. Mietin sitä kun jäin syömään tienvieren puolukoita. Vihkoonkin muutaman sanan kiven päällä istuessani nykäisin.
Sitten vain muistin, että Olavi Virta on syntynyt Sysmässä, vaikka ensin väittelin itseni kanssa, että Somerolla mistä ovat kotoisin Numminen ja Pattinki. Ja että Somerolla on se yksi tanssipaikka jossa kävin Uudestakaupungista tai Turusta käsin kun olin keikkahommissa.
Jos sanotaan, että ihminen on syntynyt Sysmässä, ei se paljoa kerro syntymäsijan sokkelinpaikasta. Suomen kunnat ovat laajoja pinta-alaltaan ja jokaisesta on viime vuosisadan alusta vielä torppa jos toinenkin löytynyt korvenkätköistä. Ja sitä paitsi muutamien savujen kyläyhteisöt, jotka nykyisin ovat asukkaita vailla, ovat olleet eläväisiä ja josta asumiseen ja elämiseen osapuilleeen kaikki välttämätön on löytynyt.
Eikös se ollut suutari tai seppä se Olan isä? Ja Hennalankävijä 1918 kahinan jälkeen? Olenkohan lukenut koskaan Virran elämänkertaa vai mistä nämä muistaisin? Saattaa olla, mutta ei minua laulajat ole sillä tavalla koskaan kiinnostaneet. Kuuluisimmat on niin reposteltuja henkilöitä olleet jo eläessään lehtien toimesta, että vieläpä siihen elämänkertoja lukemaan. Tai ehkä siksi pitäisikin lukea, että jotain totuuden siementäkin löytäisi.
Ahti Karjalaisestakin avatui tyttärensä muistelmien kautta aivan erilainen ihminen kuin mitä jos olisin jättänyt sen varaan, mitä lehdissä on kerrottu.
Käveli siitä ohitse lippahattupäinen, pitkä mies tuulipuvussaan ja jäi puheille. Ihmetteli ensin ääneen, että ihanko tienvierestä marjoja napsit? Sanoin, että taitaa vähintään yhtä suuret päästöt kitusiinsa saada kaupan banaanistakin kuin täältä muutamasta kourallisesta puolukoita. No niin, niinhän se taitaa olla juu. Sanoi eläkkeellä olevansa, käveleksiä pitää, että vähän kunto säilyy. Pyöräilyäkin sanoi harrastaneensa, mutta pisin matka on ollut sata kilometriä missä silläkeinoin kotoaan on käynyt. Nythän sitä joutaisi juu, mutta kun sitä eukkoa pitää vahtia, tai olla itse sen vahdittavana, se virnuili, toivotti hyviä ilmoja ja jatkoi matkaansa.
Ennen Luhankaa oli mukavaa maisemaa silmälle. Nimistöä jäi mieleen Haikealantie, Ajatusmaailma Oy, Aidanpää ja Kiimaniementie. Korkeasaarensalmessa silta kulki korkealla, sieltä otin muutamia kuvia. Oikealla Lentämänselkä ja vasemmalla Vähä-Kotkaksen lahdenpohjukka jonka takana Päijänteen Kurjenselkä. Siinä kuvasin maisemaa, joka pilvien alla hämärässä kyhjötti. Kello taisi olla kolmen neljän välillä ja ajattelin jo, etten varmaan mitään kauppoja Luhangasta auki tavoita.
Välillä tie kaarsi kauemmas vesistöstä, välillä se jälleen kiipesi siltojen ylitse muutamia kilometrejä harjanteilla kulkemaan. Silti pyörän päältä ei Päijänne paljoa pilkistellyt missään vaikka kartalla se näyttää kiemurtelevan aivan vesirajan tuntumassakin. No, olen minä vettä ennenkin nähnyt, ei se minulle mikään erikoisuus ole. Metsämaisema on hetikohta turvallisempi kuin järvenselkien arvaamattomat aavat.
Pilvet väistyivät ja syksyinen ilta-aurinko valaisi takaapäin kun käännyin kyläraitille. Luhanka oli muutamat sadat metrit sivussa reitiltäni. Kun ajoin sinne, kylä tuntui päättyvän T-risteyksen takana paloaseman ja Siwan seiniin. Klo oli pian viisi ja kauppa mennyt kiinni neljältä.
Vasemmalla vähän taaksepäin oli tienvarren kyltissä mainittu Uppotukki-ravintola jonka terassilla istui neljä tukevaa miestä ruokailemassa. Kala- tai metsämiehiä olivat kamppeista päätellen. Sitten oli jalattomalta vaikuttava, iäkäs mies ottamassa teräviä holhoojanaan keski-ikäinen, tömäkkä nainen kaljamuki nenänsä alla. Sisällä pienessä, hämärässä ravintolassa oli melkoinen hälinä vaikka paikalla ei ollut kuin kolmen miehen ja yhden naisen seurue pöydässään, vanhempi pariskunta omassaan ja pitsaa tiskillä vartoava nuorempi mieshenkilö.
Ostin kahvit (1,50 €). Kysyin myös, onko mitään kauppatavaraa myytävänä, esimerkiksi maitoa, mutta käsivarsistaan umpeentatuoitu, lettipäinen, haulia huuliinsa ja nenänpieliinsä saanut nuori mies tiskin takana eijoota tarjosi. Pitsaa ja muuta syömistä kyllä olisi ollut, mutta vastustin kiusauksen kun ajattelin, että junalippuun pitää vielä vähäisten eurojeni riittää. Miesten ja naisen ryhmästä isoin ja kovaäänisin rölähti, että partamies, tulehan pöytään.
Alkoivat kyselemään, mikä mies, mistä tulee ja minne matka. Kerroin. Saatanan hulluksi mainihtivat, ja nauraa raikahtelivat päälle. Sitten niistä jokainen yritti kertoa yhtäaikaa, mitä itse olivat miehiään ja mitenkä mulkkunsa kanssa ovat töitä elämänvarrella saaneet paiskia. Nainen, sen isoimman parisko, oli vähän vaivautunut ja toppuutteli kun pöydänpäätyläinen huskysilmä alkoi kertoa, kuinka oli Tampereella myynyt spermapankkiin geenejään tuhannenviidensadan markan edestä. Paljos sinä olet mukulansiemeniä jälkeesi itämään ripotellut, kysyi pöytäänkutsuja. Sanoin, että kuusi jotka tunnustan ja että lopuista vain maksan ja että kaheksan on lastenlapsiakin. Ohhoh, perkele, meillä tässä pöydässä olijoilla on yhteensä pari penakkaa, että johan siitossonni tupaan tuli!
Sitten yksi hoksasi katsoa käsiäni. Jumaulauta mitkä kourat! se parahti ja läväytti omansa pöytään: panehan tuohon vierelle. Laitoin kätöseni siihen ja vaikka se oli pitkä mies, niin kätensä olivat aika soukat siinä omani vieressä. Sitä ne sitten taivailivat seuraavat pitkät minuutit ennen kuin alkoivat jahkailemaan, kuka mustaa ryssää seuraavalle kierrokselle kustantaa.
Kun läksin, seurasi vasenviereinen sänkileuka ulos tupakalle. Tuli sanomaan, että hän voisi järjestää minulle Rutalahdesta saunomiset ja yöpaikan ja vaikka naistakin. Harmittelin, etten vielä sillä kohtaa jäisi öitsimään kun huomenna lähtee juna yhdentoista aikaan ja siihen meinasin jouduttautua. Häivähti siinä mieleen nuoruus ja hulluus, että jos olisin... Hoikkasin sitten vain, että soromnoo luhankalaiset, ja polkaisin itseni maantielle.
Peltolan mäkitupalaismuseon pihaan en poikennut, katselin vain jälleen kerran maantieltä itselleni tutuntuntuista rakennuskantaa. Kiinnitin huomioni kuitenkin yksityiskohtaan pisteaidassa, vai miksihän ne tällä korkeudella samaa aitaa ovat kutsuneet, vitasaidaksiko? (Muistin; Isä: "Alakakeehan jo männä halakasemmaan närreitä niin piästään kellesaejan tekkoon...") Pajunije oli punottu paikalleen oikeaoppisesti ja keväällä nilan aikaan pajukosta sivallettu koska ei ollut murtunut sitä mutkalle käännettäessä. Uskookohan kukaan, että minäkin vielä lapsena kerkesin tuommoisia vitaksia vääntämään? Varmaan olivat viimeisimpiä koska Iekkiläänkin jo kantturoille sähköpaimenia 60-luvun lopulla vetivät. Siitä muistan, kun Jaska uskalsi kusta lankaan, mutta minä en.
Siinä päksähti mieleeni myös katajakaaret joita isän kanssa haettiin metsästä, kuorittiin, lämmitettiin uunissa ja käännettiin ympyriäisiksi ja pienillä nauloilla viistotut päät yhteen. Niitä piti olla pitkään matikkarysään kolmekymmentäsenttiä (pienempiäkin?) halkaisijaltaan olevasta ainakin kuudenkymmenen-kahdeksankymmenen sentin kokoiseen kahdeksan kappaletta ja pieneen neljä tai viisi. Ensimmäinen nielunpuoleinen tehtiin paksusta katajasta (tai näreestä) joka halkaistiin. Sitä ei taivutettu kuin puoliksi ja rysän mahanpuoleiset päät vahvalla punenarulla yhteen.
Nämä siis muistinvaraisesti ainakin neljänkymmenen vuoden takaa muisteltuina. Joku voi muistaa tarkemmin. Niihin olivat olemassa valmiit, standardikokoiseksi kudotut rysäliinat, joten mittojen piti olla aika jämptejä. Ja kyllä minun isäni osasi ne hommat. Niin kuin nyt katiskojen, tai tuohikonttienkin teon jossa vielä 70-luvun alussa ahvenet ja hauet Keyritystä kotiin kannettiin. Matikoitakin isommissa rahdattiin. Kutumuikkuja tuli joskus niin paljon, että ne laitettiin puiseen saaviin ja vedettiin kelkalla kotiin ensimmäisillä lumiriitteillä. Tai sitten niitä piti jakaa useamman kannettavaksi, mutta olihan meitä, kantajia.
Voi hitsinpimpulat, tulipa komia ilta. Klo on 19 ja minä aloin herkutella. Sysmän Nuijanpohjan veteen keitettyä kahvia termoksesta ja voileipää koristeltuina puolukoilla.
Isoja petäjiä tässä. Mistä minä luin, että suuret puut ovat haasteellisia valokuvata? Mitästä, panee vain seljälleen maate ja painaa laukaisinta. Tai niin kuin Korkeasaaren sillalta, että kuvaa korkealta. Tai kiipeää Puijontorniin niin saa paljon kerralla isoja kuusia valokuvaansa.
Voi olla, ettei Kanadan valtavan paksuinen ja korkea lehtikuusi, joita taiteilija Eeva Ryynänen laivasi Lieksan ateljeehensa kolottavakseen, onnistuisi kuviin näilläkään konsteilla ja näin mitättömin vehkein. Äidin kanssa siellä kävin ja sitten kohta äiti halvaantui ja kuoli. Oli mukana minun silloin pienet tyttäreni ja heidän sairas äitinsä. Silloin oltiin jo erottu, mutta yritettiin mummon kanssa piristää Satua. Ei mahda muistaa koko käynnistä mitään kun oli lomalla mielisairaalasta? Jotenkin kun nyt ajattelen, oli hyvin alakuloinen retki sekin. Kuvia minulla lienee jossakin ja eräässä niistä tytöt makaavat jollain matrassilla Ryynäsen ateljeepihan kammissa. Nuorimman tyttären äidinikävä minua on aina ahdistanut paljon kun se on näkynyt eniten. Vanhin on kovempiluontoinen, mutta... Ja minun ahdistuksistanihan kukaan ei luonnollisestikaan ole oikeasti kiinnostunut ollut.
Paskat! Vaikkos kuinka hyvä olo vähän aikaa niin huonoja alan muistelemaan. Lähen polokemaan saatana!
Se oli siis Kivisuon kylä jonka eräällä tiensuoralla jututin iltakävelyllä olevaa, keski-ikäistä miestä. Oli varmaan talosta, jonka pihatiensuulle oli aseteltu eläinveistoksia ja koottu kivistä asetelmia. Siinä oli aika monta postilaatikkoa rivissä, että aina sitä vain taivastelee, kuinka kaukana maalikylistä sinnittelijöitä edelleen asustelee. Mutta kunhan nämä, keski-ikäiset ja vanhemmat joutuvat lähtemään, loppuu vuosiaikainen eläminen kaikista, kesäisin vain perijät piipahtavat muutamat kaljapurkit pihasaunan portailla poksauttamassa.
Kansallispuiston alueessa aivan kiinni oli hyväkuntoisia, isoja, samalla sapluunalla rakennettuja asuintaloja useita. Parissa niissä näkyi liikettä, toisessa ehkä metsä-kalamiehiä ja toiseen meni nuori mies kuin asuisi siinä jonkun kanssa, jolla on paljon pientä pyykkiä laitettavaksi naruille kuivumaan. Siinäkin ajattelin, kuinka monta sataa neliötä hyvää asuinpinta-alaa kylmillään metsässä lojuukaan ja maailmanlapset kaukana ja lähellä ilman kattoa päänsä päällä vaeltelee.
Taivaalle kuljeskeli mustia pilvenriekaleita kuin nokeentuneita sohvanpehmusteita, mutta ei niissä vielä vesisateen tuntua ollut. Pimeni muutenkin ja vain arvuuttelemalla maisemaa, sen kallioisia muotoja ja lammenlämpäreitä vaelsin. Liikenne oli olematonta, joku puutavararekka ja pakettiauto siitä meni, sitten hiljeni.
Ennen täysin pimenemistä vasemmalle loivasti viettävällä laitumella tapasin parikymnmenpäisen nautalauman ja sonnin, jolla oli vaikeuksia saada ääneensä tehoa. Se yski ja mylvähteli jyhmäessään raskain sonninaskelin lähelle tienlaidan sähköpaimenta. Menin aivan liki ja vaikka eläin yrittikin olla vihainen ja puistella päätään, niin en tarvinnut kuin öyhkäistä, niin se otti heti taka-askelia. Sen haaremista muutama lehmäleidi tuli myös ammumaan kulkijalle, yksi antoi rapsuttaa otsankupuraa, mutta siitä sonni ei tykännyt ja ajoi sen pois. Jututin niitä kuitenkin tovin, puraisin omenaa ja heitin karan sonnin eteen josta se ei älynnyt sitä rengasturpaansa noukkia.
Rutalahden kylä näytti pelkästään vajavaisena jo mollottavan taivaankuun ja kotien pihavalojen valaistuksessa hyvin hoidetulta. Koulupihakin varsin tyylikäs. Jollakin ilmoitustaululla kysyttiin isoin kirjaimin, haluaisitko muuttaa Rutalahteen, vireään jne. kylään, jossa jne. "Vastaan ajeli" myös DeWalt-timpuri sinisellä polkupyörällä. Hahmoja oli laitettu useampiakin siihen pihaan kuin Ranuan Portimossa. Hauskoja sellaiset.
Huvitti kursivoiduin kirjaimin muotoiltu neonvalokyltti baarin oven yllä: "Old Lady", sillä kun katsoin yläkerran kirkkaasti valaistuun ikkunaan, sieltä katsoi juuri vanha lady kulkuani kylätiellä.
Enkä koskaan ole tullut ajatelleeksi, että kuuluisa Letkaliiteri sijaitsee Rutalahdessa, näin lähellä Jyväskylää. Siitä tanssipaikasta olen elämäni varrella paljonkin kuullut, mutta käymätön paikka kokonaan itselle. Eikä olisi ollut kiihkeimpään aikaan minullakaan mikään matka joskus ajella. Mitenhän lie livahtanut tanssielämä silleen kun kaikenmaailman muut riemuliiterit on tullut koluttua?
Rutalahden jälkeen alkoi tuntua ilma vilpoisalta. Nisulan tienhaaran levikkeellä riisuinnuin ja puin ylleni kokokerraston ja pitkähihaisen paidan ja laitoin vahvemmat sukat jalkoihini. Ajattelin, että jos tässä pitää juna-asemalle saakka polkea kerralla, niin ei ainakaan kylmä heti munia kopli vaikka vähän vettäkin viskoisi.
Ma 3.9.2012 klo 12.30
Junassa istun. Haisen märille, savuisille vaatteille, ja hielle. Tiijä vaikka Huikon paskakin kengästä vielä tuoksahtaisi. Melkein samoilla kohdin ovat paikkani kuin Jyväskylään tullessani. Junaliput olivat tietenkin muutaman euron halvempia Lievestuoreelta Kajaaniin kuin menomatkalla Jyväskylään (33,00 €). Tässä on hyvää aikaa lausua vihkojensa sivuille loput pyöräilystä Päijänteen ympäri vaikka kirjoitinkin melkoiset tarinat aamulla istuessani Kuopiontienvarren Shellillä.
Asemalle kun ajoin, satoi vettä kovasti. Lipan alla portailla istui nuori nainen. Puhutin häntä. Oli menossa Kuopioon jossa opiskelee ympäristötieteitä. Kertoi olevansa helsinkiläisiä, mutta ihastuneensa Kuopion mentaliteettiin. Kerettiin jokin sana vaihtaa hänen opiskelualastaan ennen kuin juna asemalle vingahdellen jarrutteli. Muistan, että sanoin tytölle, että kyllä luonto taas jälkeemme tointuu jonkinlaiseksi kuvakseen jos ihminen ydinlatauksin maanpinnan karrelle polttaakin. Häivähti jotain nuoren silmissä, mutta kaipa nyt en kovin traumaattisia ajatuksia kerennyt päähänsä istuttaa. Varmaan tietää enemmän kuin minä, joka en mitään ole käytännöllisesti katsoen koskaan opiskellut. Elämää vain.
Mutta siis.
Huikossa heräsin kahden jälkeen aamuyöllä kun kaiteen ylitse roikkuvalle kämmenselälleni alkoi tipahdella vettä. Räystään seinänpuolella katossa oli vissiin reikä. Jäi leponi vajaaksi kun rupesin miettimään, että se kaataa kohta taas täyslaidallisia sadetta, että parasta lähteä ja sassiin. Nukahtamisen rajalta muistin, kuinka isä ja äiti olivat läpinäkyvässä kuplassa taukopaikan rakennuksen laipiossa. Tätä kuvajaisenalkua ihmetellessäni vaivuin niin sikeään uneen, etten muuta muistakaan vaikka makuus oli aivan surkea.
Puistelin unenrippeet silmistäni, pakkasin pyöränlaukkuihin mitä roippeita olin yöllä pöydälle levitellyt ja läksin. Oli tihkusateisen sysipimeää, mutta kuin olisi lämmennyt ilma hieman. Ei siinä paljoa lopulla matkaa yössä voinut tapahtua. Kunhan vain polkaisi vasemman alas, sitten oikean ja niin edelleen, tuhansia kertoja sama liike. Melkoinen rauske kuului joko takasen napavaihteistosta tai keskiöstä tai kummastakin, alkavat olla laakeroinnit ja vaihteiden pikkurattaat mäsänä tästäkin pyörästä.
Rekkaliikenne alkoi Jyväskylä-Mikkeli tiellä, mutta ei niitäkään kovin montaa ennen Lievestuoretta ehtinyt mennä ei tulla. Räiskäyttivät kuitenkin ilmavirran kanssa vettä päälleni, ettei se nyt niin mukavaa ollut ensin kastua ylhäältä alas ja vielä alhaalta ylös.
Shellillä istuin monta tuntia. Huikosta ei ollut kuin viitisentoista kilometriä, joten olin reilussa tunnissa siinä. Onneksi se huoltoasema oli auki yötäpäivää. Latasin akut (Sysmässä mykistyneen kännykän sain käyntiin jo ennen Luhankaa kun käytin akkua pois paikaltaan), nettiä selailin ja join kahvia santseineen (2,30 €). Kahdeksan aikaan laittoivat puuropadan lämpöaltaaseen ja ostin lautasellisen jonka hinta oli 1,50 €. Halvempi kuin kupillinen kahvia! Luin siinä myös Hesarin ja Keskisuomalaisen. Olivat urakoineet "Tour de Helsinki"-pyöräilynkin edellispäivänä. Nopein oli ollut Jaan Kirsipuu jonka aika 140 km:n matkalla oli ollut 3 tuntia 37 minuuttia. Heh heh. Nehän olisivat tuota vauhtia päivässä polkaisseet sen, minkä minä vajaassa kuudessa vuorokaudessa. Mutta mitä ne matkalta ylös kerkeisivät kirjata?
Huoltoasemalla minulle myös selvisi, millaisten kuskien jäljiltä saattavat suurimmat läjät pahvimukeja muovikansineen tienvarsilta löytyä. Miltei jokainen rekkakuski, joka asvaltilla kävi kääntymässä, haki sellaisen, mutta jäämättä nauttimaan sitä kahvioon, lampsi takaisin työjuhtaansa ja kaasutteli tiehensä. Roskaajat löytyvätkin siis myös ammattilaisten puolelta; jokunen taksikuski teki saman tempun. Vielä kun muutamat näistä ottivat muoviin käärityt sämpylät mukaansa, niin sieltähän ne teidenvarsilta sitten lopulta hitaamminkulkijan silmiä särkemään löytyvät.
Olen sen verran itsekin ratissa ollut, ettei vielä 1980-luvun alussa moista käytäntöä ollut. Kun ajettiin vaikkapa Kuopiosta Helsinkiin ja takaisin, niin siinä välillä käytiin huoltoasemalla, ostettiin mitä ostettiin (yleensä kahvi+sämpylä), istuttiin nauttimaan ne baarin pöydän ääreen kaikessa rauhassa ja vasta sitten jatkettiin matkaa. Silti kiireen tuntu oli jo silloin melkoinen, että mitenkähän nyt lie?
Mitäs tässä muuta mitä en ole jo toistanutkin? Väsyttää, mutta en osaa edes torkkua nyt.
Aika paljon on väkeä junassa, joku lapsiperhekin; poikia juosta vilisti edestakasin käytävällä ja niiden äiti kävi ovella komentamassa takaisin. Tunnelma ei ole kuitenkaan kuin joskus on ollut. Jokaisella nuoremmalla on kuulokkeet korvillaan kun selailevat kannettaviaan. Yksi tyttö lukee paksua kirjaa, mutta hänelläkin on soitin tanassa koko ajan. Sosiaalinen elämä, mitä junissa vielä isäni aikaan ja minun nuoruudessani oli, taitaa rajoittua vain viikonlopun iltavuoroihin ja silloinkin ravintelivaunuihin. Eiväthän ihmiset edes ympärilleen vilkuile!
Kai se silti lienee yhtä hyvää tai huonoa elämää sekin. En tiedä, kun kukaan ei tule sanomaan ja yksityisyys on laittein rajattu ettei kysymäänkään kykene. Kuin sähköpaimenet laitumilla lehmien. Leuatkin molemmilla lajeilla jauhaa.
Matkan kustannukset junalippuineen yhteensä 86 € 61 senttiä plus evääksi leipomani 2 kg:n muikkukukko n. 6 € eli päiväkustannuksiksi tuli 15 € 43 senttiä. Kilometrejä 491 (keskim. 81 km/pv) jotka tarkistin googlemapista koska pyörässä ei mittari toiminut eli 83 senttiä/km. Polkupyörä on niin vanha jo, ettei kuoletuksia voi enää sille laskea. Yhtään uutta vaatekertaa, saatika että niissä olisi jonkun kuulun firman tuotemerkistä pitänyt maksaa, ei mukanani ollut. Paskaan astutut kengätkin peräisin vuodelta 2008.
Perseeseen kasvoi taas uusi kerros paksua nahkaa, joten sekin on vain kotiin päin.