tiistai 18. syyskuuta 2012

Päijänne jää aina sydämen puolelle 5

La 1.9.2012 klo 23.30 Sysmä

Olo on kuin loppuunajetulla polkupyörällä joka viimeistä virkaansa kukkatelineenä toimittaa.

Takana kaksitoistatuntia mäkeä, mutkaa ja muutamankinlaista maisemannäkymää. Tuulikin viskellyt niin selän, kylkien kuin naamankin suunnalta. Ja vettä taivaalta! Sitä on riittänyt Pulkkilanharjulta saakka niin että ei kuivaa kohtaa taipeistaan löytänyt kun tänne Nuijalammen uimarannan pukukoppiin majoituin. Silti ensitöikseni riisuuduin ja kahlasin kivipohjaiseen lampeen koska kokemuksen mukaan se temppu lämmittää sateen kylmettämän kehon parhaiten.

Nuotiopuiden haalaaminen pilkkopimeästä metsästä, ja varsinkin niiden sytyttäminen tällaisella koiranilmalla vaatii sissin taitoja. Mutta saatananmoiset roihut minulla lopulta rannalla oli! Märät leppien lehdet vain liekkien yllä rätisivät, sihisivät, paukkuivat ja lopulta kärventyivät kuin liekkeihin törmäävien perhosten siivet. Kauhaisin tuhmantummaa lampivettä pakkiin ja kohta kahvi tuoksui. Kahvin jälkeen vielä potut pehmentelin kuumin konstein, asettelin penkille kukonliisteet, pilkoin sipulia, tomaattia ja kuorin lopun voinkyönikänkin suojapaperistaan folion päälle. Söin sitten niin että niska naksui.
Elämä olisi siis kohtalaista jos mieltä eivät murheet murtais. Ymmärränhän minä, että tällaiset pakoretket pikkukoettelemuksineen ovat vapaaehtoisia, niistä en valita. Sen sijaan murheitten karikot, jotka päätä vaivaavat, tulevat niitä mistään hakematta; Puutarhuri päivemmällä soitti. Juteltiin niitä näitä ja jostain se taas suuttui, lohkaisi puheensa lopuksi, etteipä tänne sun tartte enää tullakaan. Onkohan hän se Pentti Haanpään "häijy akka" vai minä kuin Linkola jonka kanssa kukaan ei kauaa jaksa olla? Omasta mielestäni luulen itseni johonkin määrään saakka tuntevani, mutta mistä pirun kulmasta peilikuvansa taakse näkisi? Niistä lohkeamista ja ajankuluttamista patinoistakin kun vain tummaa yötä näkyy.

Ja toista se on vielä vaikeampi alkaa panettelemaan vaikka päät sinisinä joskus toisilleen "totuuksia" huudetaankin.

En tiijä perkele.

Nuku näihen ajatustensa kanssa sitten.

Su 2.9.2012 kymmeneltä

Jotenkin sitä vain uinahteli vaikka pari kertaa puoliksi putosin vajaat kolmekymmentä senttiä leveältä penkiltä. Näin vaikeita unia, säpsähtelin ja kuulostelin yön ääniä. Pelottanut ei, mutta muuten sitä on kuin villieläin julmien lajitovereidensa rakentamissa majoissa. Lammen takaa kuului koko yön viljankuivurimoottorin soikea, luja rumina. Joka paikka nyt paljon kipeämpiä kuin pyöräilyn jäljiltä milloinkaan. Käsiä piti kauan aikaa heilutella ennen kuin tunto palasi. Oikeaa olkapäätä jomottaa armottomasti. Jos en siihen olisi jotenkin tottunut, itkisin.

Uni, jonka muistan:

Oli muutamin poppelein koristeltu, kivetty tori, keskellä pyörivä, pleksillä katettu puhujakoroke ja ilmoitustaulu, jossa luki: "Nationalisti Timo Soini saapuu puhumaan tänään tänne!" Soini tuli. Taksimersu oli kulmikkaansininen, vuoden 1965-mallia josta kuljettaja hänet ulos avusti. Takapenkiltä nousi myös toinen henkilö jonka yläpää oli puvuntakkisen SKDL:n kansanedustaja V.J.Rytkösen (vainaa) ja hameen verhoama alapää sisäministeri Päivi Räsäsen. Tämä kaksiosainen henkilö oli Soinin poliittinen avustaja. He nousivat korokkeelle ja paperinivaskan avustajalta saatuaan Soini alkoi välittömästi yskiä mikrofoniin. Torilla ei ollut ristinsielua, minäkin aluksi katselin puheenpitäjää kuten unessa joskus katsellaan; osallistumatta.

Timo Soinin puhe oli hypnotisoiva. Katsoin hänen aukeilevaa suutaan josta valui sanoja ja lauseita kuin valssaamon linjalle sulaa rautaa. Rupesi pyörryttämään, maailma heilui ja huojui ja huusin, että lopettaa jo perkele se laasaamisen. Äkkiä olin Soinin kanssa ahtaassa kopissa, mutta se vain puhui ja puhui ja minua kusetti ja kun kusin, se kusikin oli Soinin puhetta ja kohta kusivirran ja Soinin puheen mukana alkoi mätkähdellä abortoituja sikiöitä seinille, kusikouruun, kengille ja Soini alkoi kauhoa niitä kaksin käsin puvuntakkinsa taskuihin, povariin, ja housujen liitinkiinkin muutamia tunki.

Halusin ahtaasta, hielle, verelle ja kuselle haisevasta kopista jo pois ja pian olinkin ulkona ison näyteikkunan edessä. Peilasin ikkunasta itseäni, olin ihan siisti eikä äskeisestä sotkemisesta näkynyt jälkeäkään. Mutta saatana, ikkunan heijastuksesta näin, kuinka paikalle työntyi hitain askelin kaksi hahmoa. Toinen oli Woody Allenin pään omaava, luiseva, hyvin vanha nainen jonka kainalossa tukena laahusti Sauli Niinistö. Käännyin sanomaan presidentille kohteliaasti huomenta, vanha nainen vastasi, mutta Niinistön suusta ei kuulunut mitään. Nainen halusi jäädä juttelemaan ja Niinistö taivutti kadunvieren paksun pihlajanoksan hänen harmaan popliinitakin peittämien olemattomien kannikoiden alle. Nainen alkoi puhua. Mitään selvää sen sanoista en saanut, mutta katkeamaton oli puheenketju hänellä kuin unenalun Soinillakin. Presidentti Niinistö heijasi oksaa kuin kiikkustuolia mitään sanomatta, ilmeettömänä kuin hovimestari. Minua hävetti Saulin puolesta: Eikö se tuo akanhavukka tajua, kuka tuo mies on?
Ripittelee vettä edelleen. Yöllä sitä tuli roiskimalla. Lisäksi kun tervaleppien leveät lehdet keräsivät sadetta päällensä, kuulosti kuin joku olisi veneellisen kerralla välillä katolle kaatanut.

Virittelin uudet tulet palamatta jääneistä oksanpäistä ja latvuksista. Onneksi hoksasin yöllä laittaa paksun, lahon ja läpimärän koivunkantokiekon tulien päälle. Sen alla kannon sisäänkin itseään syövyttänyt pikku hiillos oli nukkunut kuin minä, kituen ja käryten, mutta kun vähän tönäisi niin heti oli hereillä. Nyt olen kahvit keitellyt termokseen asti ja puraisin vähän Luopiolaistakin sekaan. Syömistä ei paljoa enää laukuissa olekaan, mutta kai Luhangassa sitten edes Siwan löydän. Kunhan tästä nyt pääsisi lähtemään; kovin kovaan sateeseen en jaksa nyt uskaltaa.

Netti toimi, mutta kännykkä ei. Virtaa on, lie jokin vika? On se saatanaa nykyihmisellä kun heti alkaa vaivaamaan jos muutaman tunnin, saati että päivän, on kännykkä nurin. Netistä kuitenkin sadetutkan katsoin ja pitäisi näillä kohdin ihan pian helepottaa.

Raapustelenpa ootellessa Vesijaon jälkeistä matkaani.
Amor Dei-kodin pihasta Padasjoelle oli matkaa jotakuinkin 16 km. Sillä välillä ei kummallisia asioita sattunut, en ainakaan havainnut. Joku hässäkkähemmo mustine maalisuteineen oli vain liikuskellut. Maataloja, peltoja, viljaa, heinää. Pottua taitavat panna harvakseltaan näillä main kun en yhtäkään sellaista tilaa nähnyt kuten aiemmin Oriveden paikkeilla. Tai ne sijaitsevat kauempana valtaväylistä, pihojen läheisyyksissä. Jos kukaan ei myyntiin täällä teekään? Laitilan ja Pomarkun savimaiden solistipottua saa kyllä puikulan sekaan parkata Rovaniemellä ja Kittilässä saakka.

Tuli sitten Lahti-Jämsänkoski maanteiden risteys ja siinä oli eibiicii-asema jonneka kampesin. Enkä juonut muuta kuin kahvia santsikupin kera (2,20 €). Mutta kaikki muut söivät ja joivat minunkin edestä. Vilkas tie siinä ja paljon matkaajia. Yhtä tarjoilijaa lukuunottamatta en ketään jututtanut eikä kukaan minultakan mitään tullut kysymään. Latasin siinäkin akkuja kun pistorasioita oli joka kulmassa ja patterinkolokkerossa. Otin myös vettä pullot täyteen pleksikopinhanasta mistä autoilijatkin pesuvesi- ja pissapoikakannuja täyttelevät.
Padasjoella en sen kummemmin pysähtynyt kuin että kaupassa kävin (ostokset 11 €). S-marketin parkkiruudussa nökötti keltainen, 1970-luvun Fiat 127 jollainen minullakin oli joskus nuoruudessa. Muistin ärhäkkään etuvedon, sisustuksen italialaisen hajun ja murroksenkumit, joita piti vaihtaa kuin sukkia, tai ainakin ennen katsastukseen vientiä. Kolisikin se autontirsake kuin maitokärryä alumiintonkkien kanssa olisi työnnellyt. Joskus kun sitten rakasteltiin siinä, sen kevyt kori siirtyili käsijarrusta huolimatta ja piti aina etsiä valmiiksi monttuinen paikka johon renkaat kuopaisi. Tuntuu kyllä kaunistelulta sanoa sen ikäisestä pojanklopista ja kumppanistaan, että "rakasteltiin". Kyllä sitä nussimaan mentiin ja sillä siisti. Rakastelemaan opeteltiin joskus myöhemmin kun järki ei enää ihan kerennyt ensimmäiseksi jäykistymään. Ja nyttemmin, kun opiskelemiaan taitoja voisi hallitummin ehkä käytelläkin, menee asia niin, ettei se toinen välitä niistä hommista pätkääkään.

Padasjoen kaupan pihassa puhutin jotain rouvaa ja kyselin mutkateistä Asikkalan ja Vääksyn suuntaan koska en halunnut vilkasta Lahdentietä poljeksia. Nainen ei osannut neuvoa, mutta paikallepa saapui iso mies polkupyörällä joka tunsi seudun tiet laajalti kuin taskunsa. Olihan minulla kartta, mutta joskus pikkuteille kyliltä poistuminen on hankalaa ja siinä paikallinen osaa parhaiten opastaa. Matkapyöräilijälle kymmenen kilometrin turha mutka on tosi turha mutka. "Kysyvä ei tieltä eksy" -ja jos kyssyy, niin ee tiijä minne eksyy.
Mäenpäällä Nyystölässä loppuivat juuri torihumpat kun sinne kiipesin, viimeistä valssia siinä kolmihenkinen paikallisbändi rammautteli menemään. Paikalle pällistelemään jäämättä soljuttelin ohitse komean työväentalon metsäistä mäkeä ales, peltoaukeita halkovalle asvalttiuralle.
Paukahti heti eteeni kumpu ja kummulla kivinen, vuonna 1936 pystytetty muistomerkki yhdestä "näillä peltoaukeilla" käydystä Nuijasodan pahamaineisimmasta taistelusta. Ajattelinpa siinä, että viimeistään vuonna 1596 alkoi kehitys kohti vuoden 1918 tapahtumia; saman kansan sorrettu osa sortajaa vastaan kapinaa yritteli. Mutta minkäs heinäseipäin ja talikoin varustautunut talonpoikaisjoukko rohdinpaidoissaan haarniskoihin pukeutuneille, musketein ja miekoin päälle tunkeville hevosmiehille mahtaa. Olivathan ne monet hyökkäykset torjuneetkin, mutta lopulta petoksellisia lupauksia antanut Iivari Arvidinpoika Tawast tapatti joukoillaan kaikki antautuneet talonpojat, 400 miestä. Verellä ovat siis nämäkin peltoaukeat peruslannoitetut.

Kaikenkaikkiaanhan Nuijasodassa  kolmetuhatta avutonta talonpoikaa Suomessa hengiltä nuijittiin, että passaa näilläkin kummuilla hoilata vaikka oi maamme armahin Suomenmaata muistellen silloista marskia, jalorotuista Klaus Eerikinpoika Flemingiä joka ylimpänä tuhotantereiden päällikkönä hääri.

Omistan lapsuudestani saakka hyllyissä säilyneen, joskus kansalaiskoulun aikoihin lukemani Jalmari Finnen kirjan Nuijasota. Se varmasti järkytti minua kovasti koska muistan kaasuvalossa kokemiani lukutunnelmia vieläkin, varsinkin tällaisen muistomerkin juurella.

Kauheuksien ajoista muistuttavan kivipaaden jälkeen oli tienlaidan heinikossa vanha jauhoaitta seinässään kuparinen kyltti jossa talonpoikia muisteltiin muutenkin kuin vain tappotöiden ohessa. Söin harvaoksaisesta pensaasta mehukkaita viinimarjoja ja katselin kirvesmiehen silmin rakennusta. Pitäisi sitäkin jälleen jonkun huoltaa, kattoa kohentaa ja heinikot ympäriltä niittää ettei ala taas kengitykset lahoamaan. Sisältäkin kun jaksaisivat pitää siistinä, niin mukavahan aittaa satunnaisen ohitsekulkijan olisi pysähtyä katselemaan, tolokusti käyttäytyvän pyöräilijän vaikkapa sisällä sadetta pidellä.
Vanhan aittarakennuksen jälkeen, mäkeä huilaavassa tiessä kiinni oli vanha, entinen koulurakennus joka kyltein ilmoitti toimivansa kirpputorina. Pysähdyin katselemaan. Päätypihalla telineessä liehui naisten kretonkeja henkareissaan ja pitkin sokkelinjuurta oli levitelty kaikenlaista pientavaraa, vanhempaa ja uudempaa. Tarkastelin kiinnostuneena useilta vuosikymmeniltä peräisin olevia lasten kolmipyöriä ja aloin jo kaivella kameraa laukusta kun avonaisesta ovesta astui kynnykselle mukavan näköinen, ruskeasävyinen kirpputorinainen. Heti muistin talvella kirjoittamani tarinan jossa Pietari sellaisen tapasi ohimennen ja tästä naisesta tuli juuri sellainen ihminen mieleen; avulias, ihmisten kohtaloita kuunteleva... Tovi siinä kulahti jutellessa ja tuli hyvä mieli kun jatkoin matkaani kohti seuraavaa pikkukylää Maakeskiä.

Valokuvaaminenkin unohtui, saakeli. Ajattelin toki, että siinäpä olisi voinut vaikka kohta yöpaikkaa kysellä jos olisi ollut illempi aika, mutta hahaa, turha tämmöisen, monasti varatun miehen on tuommoisia päähänsä päästellä!
Kohta taas oli tienvieressä vanha lato ja ladon räystään alle talteen pistettyjä heinäseipäitä muutamia. Tapinmalli oli eri kuin Savossa ja erikoisen eri kuin Kainuun joka suuntaan sojottavissa kärväissä. Pohjois-Pohjanmaalla, Urjanlinnan tanssipaikalla Sievissä näin ravintolaa koristellun sen perän heinäseipäillä. Kun niiden tapinmallia ihmettelin  paikalliselle tuttavalleni, hän sanoi, että löytyy seipäitä tappeineen heiltä kokonainen ladollinen jos tarvis milloin tulee. Mutta nyt en muista tuon tapinmallin erikoisuutta enkä valokuvaakaan tietenkään tanssireissulla ottanut. Enkä sen tutttavan nimeäkään muista, sen vain, että on aivan Gene Hackmanin näköinen.

Pienistä yksityiskohdista sitä kiinnostuu ihminen, joka elänyt on kumiteräsaappaiden aikaan. Voisinhan minä pyramidejakin käydä katselemassa, mutta omat kivirauniot sykähdyttävät enemmän muistojensa vuoksi.




Kuljin vielä pitkin Päijät-Hämettä toisen jos kolmannenkin tienhaaran kautta pienimäkisiä, mutta mutkaisia teitä. Näin eläväisten pihojen lisäksi paljon myös särkymässä olevia, lahoja rakennuksia, ihmisten aikoja hylkäämiä. Pihoilla maatalousromuja ja autonraatoja, marjapensaita poimimattomina, omenapuita luokilleen lahonneina, navettapolut jo aikoja umpeenkasvaneina. Huokaisin monta kertaa mielessäni, sillä ymmärrän hyvin työnmäärän, jota niiden kaikkien talouksien eteen ovat aikoinaan tehneet, mutta nyt se kaikki sinne unohtuu. Samalla menetettyä on se suunnaton määrä käytännön kautta opittua ammattitaitoa, joka jokaiseen maatalon askareeseen on liittynyt. Näitä havainnoidessaan tulee poikkeuksetta masentunut olo jolloin ei pysty muuta kuin kuiskaamaan hiljaa filosofian peruskysymyksen, miksi?
En ajanut turhaa (turhaa?) Y-pohjukkaa Vääksyyn vaan oikaisin Iso-Äinön seuduilta suoraan laakeiden peltosarkojen Pulkkilaan ja leveämmälle Asikkalan-Sysmän tielle ennen Päijänteen näkymistä.

12 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Valokuvasi ovat hienoja.

Ensimmäisessä polkupyörä on aivan kuin siinä kotiisi lähettämässä kortissa.

Sitten siellä oli kaikkea muuta, kirkkovenesstä toiseen samanlaiseen, vanhaan fiat satakaksseiskaan.

Vaatimattomilta vaikuttavat torihumpat, ei siellä montaa ihmistä näy.

Mullikat ovat apaattisen ja kyllästyneen näköisiä. Vanha heinäseiväs, jossain kuuluvat heinät vielä seipäillekin laittavan. Pitkään aikaan en niitä ole nähnyt, lapsena kaivauduimme niihin sisään. Nykyisin näkee niitä sokeripaloja, dinosauriin muniksikin nimittävät.

Pröystäillen kattoikkunan kera varustetun ladon surkea kunto toi mieleen Töräpäiden tarinan. Ryysyistä rikkauksiin ja taas ryysyihin.

Liikenteeseen kuollutta eläintä et taida juuri jättää kuvaamatta, supikoira on kohdannut voittajansa. Niitä joutaa kyllä menemään.

Suomi Finland Oy.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Niin, se kortti. Kuvat niissä ovat lastenkirjasta Viiru ja Pesonen. Samaistan kyllä siihen partasuuhun itseni täysin ja piirrokset ovat tyyliltään juuri sellaisia, joista itse pidän, piirränkin sen tapaisia ukkeleita toisinaan.

Enemmänkin pitäisi valokuvia ottaa, eli ei tätäkään "kiirettä" saisi olla milloinkaan pyöräillessä.

Paljonhan nykyään ihmiset valokuvaavat ja huomattavasti paremmin vehkein, että toisinaan turhauttaa. Taitaa olla jo jossain ipatissakin paremmat ominaisuudet kuin minun järkkärissä...

Tekniseen tillistelyyn (stilisointiin, kuvanasetteluun yms. yms.) en panosta ollenkaan, minua itseäni kiehtoo valokuvauksessa... no, se näkyy valokuvissani, mitäpä tuota selittelemään.

"Nyystölän torihumpat", ne olivat toistuneet koko kesän lauantaisin ja nämä, joihin satuin viimeielle valsille (en tanssinut kun kukaan muukaan ei tanssinut), olivat kuulutuksen mukaan viimeiset. Kahvipannusta perskoja kojussakin jo pesivät, sen verran siinä kiepautin.

Se lihakarja oli syönyt itsensä niin tingalle, että röyhtäilivät vain kun pysähdyin sanomaan niille: Möö!

Näin jossakin muulla reissulla heinää seipäillä ihan kokonaisen pellollisen, mutta olivat aika surkean kutjakkeen oloisia, tietäähän tämän kesän sateet.

Traktorinmuniksikin ne niitä muovikääryleitä sanovat. Väittävät myös, että niihin kieritetylle muoville on takuuvarmat kierrätyssysteemit (polttouuneihin), mutta epäilen sankasti koska iljettävän näköisiä läjiä aina siellä ja täällä metsienlaitamilla katse tavoittaa. Minusta hullunhommaa tuollainen sadonkorjuu, mutta osoittaa, kuinka laiskaksi ihmiskunta on käynyt kun ei edes siiloon enää jaksa rehuja ajaa.

En sitten tiedä, millä sitäkin asiaa mittaisi kannattavuuden ja ekologian hyötysuhdetta jos ajattelee, palaa sitä polttoöljyä siinäkin, kun rehua rahdataan samaan paikkaan läjään poljettavaksi kun mammuttihommiksi maanviljelyksenkin saivat eskaloitumaan.

Sitä kattoikkunalatoa minäkin katsoin, että on tainnut lumien painosta jo käytön aikana sortuilemaan ruveta. Tiilikatteen alla on entiselle pärekaton keveydelle suunnitellut parrutukset, kattotuolit ja ruvelaudat (ruoteet) ja vahvistamatta niitä, on päälle se painava tiilimassa rutaistu.

Kuolleet eläimet ovat jonkinlaista tilastointia osaltani. Se mäyrä on aika harvinainen jonka Mäntän lähellä kuvasin ja sen kohtalo oikeasti surettaa minua. Tulokaslaji supi taasen on eteläisintä Lappia myöten laajentunut tosiaankin aivan riesaksi asti. Mutta kun ajattelee, kuinka ihminen itse vaikuttaa kaikenlaisen luontoon kuulumattoman juurtumiseen, niin enpä minä eläin- kasviparkoja edes mielessäni syytä, enkä missään nimessä osaa vihata.

Kun jumalaksi (evoluution käsikassaraksi) ollaan kaiken elollisen jalostamisessa ryhtyneet, niin jäljet alkavat ihan kaikessa näkyä. Kusiaisissakin. Sitä ei tyhmempi vain heti huomaa, vai miten se laulussa sanottiin?

Riku Riemu kirjoitti...

Valokuvissa sisältö on tärkein, tekniikka on hyvin vähämerkityksellistä; sitä korostetaan aivan liikaa. Minä tykkään laittaa kännykällä otettuja, teknisesti huonolaatuisia kuvia.

Tuolla reissullasi kuvat kertoivat oman kertomuksensa, johon sanat eivät välttämättä riitä.

Enkä tarkoita, että nekään olisivat huonoja olleet.

Ripsa kirjoitti...

Valto, Riku,

kyllä nuo kuvat komppaavat tekstiä, mutta yksistään, lyhyen kuvatekstin kanssa ne ovat kuvajournalismia. Niistä tulee Suomen kuva.

Voi sen määritellä tarkemminkin: Suomen maaseudun kuva. Osa Suomea joka ei n.k. mediassa näy. Mitähän mediaa minä tarkoitan?

Sitä pitää vielä miettiä. Ei Blogistankaan ole pelkkää hyvää ja kaunista, kyllä täällä on kaikki sävyt yhtä lailla kuin oikeassa elämässä. Voisiko sitä kutsua todellisuudeksi?

Tässäkin jutussa tulee tunne, että kirjoittaja ja kuvan napsija kaivaa etsiäkseen sitä "Mitä tapahtuu todella", P. Saarikoskea siteeratakseni. Ihmisten edessä kannattaa yrittää pitää peiliä, ehkä ne suoristavat selkänsä ja rupeavat elämään ihmisiksi?

Kai semmoista voi toivoa?

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Komeasti sanottu: "Kuvajournalismia"

Tulisiko "Suomen kuvasta" välittämäni, jos osaisin ajatella, että teen "journalismia"?

Tämä on aivan puhdasta "sitä mitä minä nyt näen ja tunnen" -tekemistä.

Sponsorithan minulta puuttuvat, kuten on aiemminkin puhuttu, ja jos olisi (lähettäisi, jos olisi miljardööri, kuten Riku kerran sanoi, minut maailmanääriin pyöräilemään >nyt ei voi, kun on vain miljoonikko< -valtavaa naurunremakkaa tähän-;D), niin tuntisinko minä esimerkiksi sitä, mitä nyt tunnen ja jonka sitten kuitenkin toivon välittyvän myös eteen päin?

Koko ajan miettisin maksajan näkökulmaa, sitä, mistä se haluaa maksaa. Niin kuin oli esimerkiksi silloin, kun tein Kaltioon sen Haanpää-pyöräilyjuttuni.

Ehkä tämän kaltaisesta tyylistä syntyy sitä oikeaa, ilmaisunvapaudella ryyditettyä toimittamista. Jos sitten ei kelpaa, niin ei tarvitse hävetäkään, että moisesta vielä joku maksoi.

Jos ei olisi olemassakaan kuukausipalkkaisia toimittajia?

Pyöräilisivät tuolla ja etsisivät itse juttunsa konstilla millä tahansa kuten ns. vapaat toimittajat ovat aina tehneet ja joiden jutut ovat miltei poikkeuksetta sitä parasta journalismia, tiedonvälitystä mihin lehtityö alun alkaen on perustunut.

Olen sitä mieltä, että minun kannattaa itse juuri näin toimia. Joku jälkeenkin päin tutkailee tarinoitani varmasti. Ikävä vain, että nälkävyö on kireällä koko ajan.

Valto Ensio kirjoitti...

Vähän tuota mietin vielä, kun kirjoitin edelliseeni, ettei tarvitse hävetäkään jos joku on maksanut tekstistä.

Miksipä en häpeäisi joskus ihan tältäkin pohjalta epäonnistumisia? On se kurjaa sekin, jos myötähäpeää joku vuokseni tuntee.

Monasti, voi monasti kieriskelen epäonnistumisen viltinmutkissa näinkin tekstejä tehdessäni.

Mutta tämä on opiskelua myös. Kirjoittamisen, ilmaisun opiskelua. Koko ajan.

meri kirjoitti...

valto

ennen ei menestyneillä esikoiskirjailijoilla näyttänyt olevan mitään vaikeuksia kirjailijan uralle pääsemisessä. pitkälle 1980-luvulle asti esimerkiksi erkon esikoiskirja-voittajista tuli järjestään vakiintuneita osia suomen kirjalliseen establishmentiin. sitten, 1980-luvun lopulla, tahti hyytyi.

minulle kaikki muu paitsi blogikirjoittaminen on hyvin vaikeaa, eikä oma kunnianhimo armahda lainkaan. joskus nuorempana kirjoitin säännöllisesti lehteen saadakseni opiskelurahoja. jokainen tuottamaton päivä oli kuin uusi naula arkkuuni. lopulta tuntui siltä, että elämä jää kokonaan elämättä, ja lopetin kirjoittamisen. sen jälkeen oli reppu kauan tyhjänä.

tietysti kirjoitan koko ajan, mutta se on minulle aivan eri asia kuin julkaiseminen. tunnen olevani tekstini kanssa koko ajan rajaa lähellä, se on jotain muuta kuin raha, julkisuuspeli ja kilpaileminen kaiken maailman puhemiesten kanssa. minusta tuntuu myös siltä, että edustan aivan eri asioita kuin ne, joita nykykirjallisuudessa arvostetaan. julkisuus syö lapsensa. sitä paitsi olisi hyvin raskasta nähdä omat kasvot lehdissä. sitä alkaisi tarkkailla itseään toisella tavalla. kuin ei ikinä pääsisi lomalle itsestään.

kirjoittaminen on oleellista, kirjailijana oleminen ei.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Sinä olet kyllä tuottava kirjoittaja, ja paljon asiaa mukana koko ajan. Minä hämmästelen sitä. En kykenisi, en.

Mutta mitä näiden julkisuuskynnyksen ylittäneisiin kirjailijoihin tulee, niin mitä heidän täytyykään yhä enenevässä määrin alistua koko ajan tekemään, että myös pysyvät sen kynnyksen tuottavammalla puolella?

Sontaa!

Kuten Jari Tervo tekee niin telkkarissa kuin myös "kolumneissaan".

Niistä paljastuu vain välinpitämättömyys asioiden vähänkään perusteellisempaan miettimiseen ennen kuin möläyttää kuin Uutisvuodossa on tapana tehdä; olla nokkela ja nopeampi kuin toiset (sitä rataa hänen Laylansakin meni). Inhoan muutenkin sitä ohjelmaa, että olenko jäävi sanomaan mitään? Enkä yhtäkään Tervon kirjaa ole kyennyt loppuun saakka edes hampsimalla lukemaan.

Itse olen kyllä jo alistumassa siihen, ettei minusta tule eläessäni julkaisevaa kirjailijaa vaikka julkaisenkin alati. Ajattelen mahdollisuuksiani ainoastaan toimeentuloni parantamisena sillä konkurssin partaalla kiikutaan.

Kirjoitin minäkin vaihtelevasti paikallis- ja joskus maakuntatasonkin sanomalehtiin, mutta silti oli myötäänsä tunne, etten minä niille palstoille sittenkään kuulu. No, ne olivat vain "Valtsun valintoja" ettei niistä suurta numeroa voi tehdä.

Niistä pikkukokemuksista tiedän kuitenkin, miltä se tuntuu kun pikkukylillä ei voi torin poikki kulkea, etteikö joku hihkaise: "Mitä Valtsu!" -tarkoittamatta kuitenkaan sillä sen kummempaa. Joka kerta tunne, että sitten omissa porukoissaan sipittelevät, että mikähän se tuokin luulee olevansa.

Me pienet olemme tällaisia. Mutta samaa valittavat kaikki "suuretkin" nimet. Heidän kylänsä vain ovat väkimääriltään suurempia, samat persoonat kloonautuneina isompiin ryhmiin.

John Waynenkin sanotaan kertoneen, ettei mokkakenkiä hanki koskaan, sillä kuitenkin joku ääliö sattuu kusirännillä viereen ja kääntyy hämmästelemään kuuluisuutta -ja samalla kusee hienot mokkakengät pilalle.

meri kirjoitti...

valto

postilaatikkoon tipahti aamulla melenderin ja hännikäisen liberalismin petos. sen takakannen viimeisessä kappaleessa on seuraava teksti:

"hännikäinen ja melender eivät toivo herättävänsä keskustelua, sillä sitä on nettiajassa jo liikaakin. he haluavat synnyttää lukijassaan ajatuksia."

selvää kuin pläkki: ei keskustelua vaan ajatuksia. keskustelu muistuttaa politiikkaa siinä, että on osattava riidellä. harva osaa.

ennemmin tai myöhemmin elämän kaoottisuus nakertaa keskustelun ontoksi, jolloin myös sen varaan rakennettu puhku ja puhina luhistuu. juuri tällaista ilmiötä saa netissä seurata harva se päivä.

ajatuksia syntyy kun lukee tekstiä, joka synnyttää ne ajatukset. esimerkiksi tämä sinun päijänne-sarjasi on sellainen ajatussynnyttämö. ei satoja eipäsjuupas-kommentteja, vaan peruskauraa, ajatusta.

ja tästä sinun tavastasi fillaroida ruohonjuuren korkeudella: anton tshehovin neuvo kirjoilijoille oli: matkusta aina kolmannessa luokassa.

tapasin kesällä suomeen muuttaneen venäläisen kirjailijan. hän oli väsynyt, sairaskin, hänet oli komennettu ristimään kissaa johonkin kirjallisuuspaneeliin vasten tahtoaan, kesken luomisprosessin. kaiken tämän hän kertoi minulle.

- mitä mieltä olet jari tervosta? kysyin häneltä. hän vastasi vain yhdellä sanalla.- truha, hän sanoi, mikä suomennettuna on pölyä, pötyä.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Olen ajatellut ottaa seuraavaksi luettavakseni Tommi Uschanovin kirjoja. Oli Kalle Haataisen haastateltavana klo 10-11. Olen lukenut häneltä/hänestä vain jotain netistä, uuten aiemmin minulle tuntematon. Mutta varmaan samaa hänelläkin, että haluaa herättää ajatuksia, ei pakollisia keskusteluja.

Ohjelmasta sain myös nyt tietää, että parlamentti so. eduskunta tarkoittaa todellissudessa keskustelukerhoa.

Areenalta sen löytää: Kalle Haatanen

Mulla on uuni lämmin, leivän- ja sämpylöiden leipomistarpeet leivontapöydällä joten alanpa muutamaksi tunniksi niihin hommiin; akkaen töehin kuten ennen sanottiin.

Ripsa kirjoitti...

Valto

En minä kyllä usko että muunlaista OIKEAA kirjoittamista onkaan kuin se, että kirjoittaa siitä mitä näkee. Ainakin minusta tuntuu, että jos yrittää pukeutua jonkun muun nahkoihin (kyllähän sitä voi, jos kuvittelee olevansa kameleontti), niin helposti tulee olo kuin ei enää puhuisi itse. Tai siis ajattelisi.

Että siis kun sanoin että kuvajournalismia, niin sitten perään olisi kyllä heti voinut kysyä, että eikö noista kuvista saa myös valokuvanäyttelyn kasaan? Riippuu ihan siitä, mihin kuvia käyttää.

Se polkupyöräjuttu Kaltiossa oli paljon suppeampi kuin mitä nämä matkatarinat ovat. Väline siis on viesti, vai mitä? Sillä on merkitystä mikä alusta sattuu olemaan.

Minä tein jossain vaiheessa radiojuttuja opiskelurahoja tienatakseni. Enää sellaista mahdollisuutta tuskin on, radiot, siis YLE ynnä muut, ovat aika tarkkaan säänneltyjä, soittolistat ovat siinä ohella ja kuinka paljon siihen enää mahtuu oheen mitään viisauksia?

Minun radiojuttuni olivat maakuntaradiossa, eikä niitä varmaan kovin moni kuunnellut, mutta ehkä joku joskus. Ainakaan minua ei potkaistu ulos, mutta ei ehditty ehkä, koska häivyin maasta aika nopeasti. Kun tulin takaisin, järjestys vallitsi.

Hmm. En minä nyt kai epäjärjestyksen nimeenkään vanno. Siis tykkään näistä tarinoista koska niissä on peilikuva Suomesta. On tärkeää että joku tekee vielä lähikuvia tästä maasta.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Ei kai kirjoittamiseenkaan liittyvää uutta asiaa löydy. Kaikki on nähdäkseni spekuloitu aikatavalla loppuun saakka.

Mutta vain tähän astisesta kehityksestä.

Nythän on internet ja sen ympärillä vellova muu virtuaaliteollisuus tuonut niin rajuja muutoksia niin vähälle aikajanalle, ettei ikinä ole sellaista nähty.

(Mutta vain lyhythistoriallisen lajin, ihmisen, näkökulmasta, ahtaassa ja vähäisessä kokemuspiirissä)

Siinä kai sitä seuraava kvartaalivuosisata sitten vellotaan, ja vellovat vanhemmatkin jotka yrittävät virrassa mukana pysyä.

Painettu sana, kuin sen käy? Sanomalehdet ja kirjat?

Kun ne vaihtuvat kaikki pleksilasin (vai mitä geeliä se lie) alta luettavaksi ja sorminäppäryyttä vaativaksi hommaksi, voi olla, että niin luku- kuin kirjoitustaitokin rapistuvat, ainakin muuttuvat tykkänään toiseksi. Nuolenpää- ja muuksi merkkikieleksi kuin aikojen alussa. Hymiöiden ja muiden venkulanaamojen lukumäärät kai luettanee jo miljoonissa?

25 vuotta vielä tätä kehitystä... osaako sellaista kuvitellakaan esim. minunkaltaiseni jolla tämänkin tekniikan hallitseminen on aika rajallista?

Lapseni ja lapsenlapseni elävät jo nyt toista todellisuutta vaikka kirjoja heistäkin osa on oppinut lukemaan.

Että millaisia näkymiä kirjoittavat huomisen kirjailijat kun kekkoset ja sotahistoriat on kaluttu luu?

Mitä kirjoittamisen ja lukemisen arvoista he NÄKEVÄT?

Polkeeko joku maanteiden varsia ja kirjoittelee näkymisiään kuten minä tai joku Matti Rämö? Lukeeko niitä kukaan?

Närhenhyppy, sammakonloikka tai muikunmäti; mitä ne ovat, kysyvät lapsenlapsenlapset 95 v. vaarilta (minä) joka niistä kiikkustuolissa höpäjää.