Päijänne jää aina sydämen puolelle 5

La 1.9.2012 klo 23.30 Sysmä

Olo on kuin loppuunajetulla polkupyörällä joka viimeistä virkaansa kukkatelineenä toimittaa.

Takana kaksitoistatuntia mäkeä, mutkaa ja muutamankinlaista maisemannäkymää. Tuulikin viskellyt niin selän, kylkien kuin naamankin suunnalta. Ja vettä taivaalta! Sitä on riittänyt Pulkkilanharjulta saakka niin että ei kuivaa kohtaa taipeistaan löytänyt kun tänne Nuijalammen uimarannan pukukoppiin majoituin. Silti ensitöikseni riisuuduin ja kahlasin kivipohjaiseen lampeen koska kokemuksen mukaan se temppu lämmittää sateen kylmettämän kehon parhaiten.

Nuotiopuiden haalaaminen pilkkopimeästä metsästä, ja varsinkin niiden sytyttäminen tällaisella koiranilmalla vaatii sissin taitoja. Mutta saatananmoiset roihut minulla lopulta rannalla oli! Märät leppien lehdet vain liekkien yllä rätisivät, sihisivät, paukkuivat ja lopulta kärventyivät kuin liekkeihin törmäävien perhosten siivet. Kauhaisin tuhmantummaa lampivettä pakkiin ja kohta kahvi tuoksui. Kahvin jälkeen vielä potut pehmentelin kuumin konstein, asettelin penkille kukonliisteet, pilkoin sipulia, tomaattia ja kuorin lopun voinkyönikänkin suojapaperistaan folion päälle. Söin sitten niin että niska naksui.

Elämä olisi siis kohtalaista jos mieltä eivät murheet murtais. Ymmärränhän minä, että tällaiset pakoretket pikkukoettelemuksineen ovat vapaaehtoisia, niistä en valita. Sen sijaan murheitten karikot, jotka päätä vaivaavat, tulevat niitä mistään hakematta; Puutarhuri päivemmällä soitti. Juteltiin niitä näitä ja jostain se taas suuttui, lohkaisi puheensa lopuksi, etteipä tänne sun tartte enää tullakaan. Onkohan hän se Pentti Haanpään "häijy akka" vai minä kuin Linkola jonka kanssa kukaan ei kauaa jaksa olla? Omasta mielestäni luulen itseni johonkin määrään saakka tuntevani, mutta mistä pirun kulmasta peilikuvansa taakse näkisi? Niistä lohkeamista ja ajankuluttamista patinoistakin kun vain tummaa yötä näkyy.

Ja toista se on vielä vaikeampi alkaa panettelemaan vaikka päät sinisinä joskus toisilleen "totuuksia" huudetaankin.

En tiijä perkele.

Nuku näihen ajatustensa kanssa sitten.

Su 2.9.2012 kymmeneltä

Jotenkin sitä vain uinahteli vaikka pari kertaa puoliksi putosin vajaat kolmekymmentä senttiä leveältä penkiltä. Näin vaikeita unia, säpsähtelin ja kuulostelin yön ääniä. Pelottanut ei, mutta muuten sitä on kuin villieläin julmien lajitovereidensa rakentamissa majoissa. Lammen takaa kuului koko yön viljankuivurimoottorin soikea, luja rumina. Joka paikka nyt paljon kipeämpiä kuin pyöräilyn jäljiltä milloinkaan. Käsiä piti kauan aikaa heilutella ennen kuin tunto palasi. Oikeaa olkapäätä jomottaa armottomasti. Jos en siihen olisi jotenkin tottunut, itkisin.

Uni, jonka muistan:

Oli muutamin poppelein koristeltu, kivetty tori, keskellä pyörivä, pleksillä katettu puhujakoroke ja ilmoitustaulu, jossa luki: "Nationalisti Timo Soini saapuu puhumaan tänään tänne!" Soini tuli. Taksimersu oli kulmikkaansininen, vuoden 1965-mallia josta kuljettaja hänet ulos avusti. Takapenkiltä nousi myös toinen henkilö jonka yläpää oli puvuntakkisen SKDL:n kansanedustaja V.J.Rytkösen (vainaa) ja hameen verhoama alapää sisäministeri Päivi Räsäsen. Tämä kaksiosainen henkilö oli Soinin poliittinen avustaja. He nousivat korokkeelle ja paperinivaskan avustajalta saatuaan Soini alkoi välittömästi yskiä mikrofoniin. Torilla ei ollut ristinsielua, minäkin aluksi katselin puheenpitäjää kuten unessa joskus katsellaan; osallistumatta.

Timo Soinin puhe oli hypnotisoiva. Katsoin hänen aukeilevaa suutaan josta valui sanoja ja lauseita kuin valssaamon linjalle sulaa rautaa. Rupesi pyörryttämään, maailma heilui ja huojui ja huusin, että lopettaa jo perkele se laasaamisen. Äkkiä olin Soinin kanssa ahtaassa kopissa, mutta se vain puhui ja puhui ja minua kusetti ja kun kusin, se kusikin oli Soinin puhetta ja kohta kusivirran ja Soinin puheen mukana alkoi mätkähdellä abortoituja sikiöitä seinille, kusikouruun, kengille ja Soini alkoi kauhoa niitä kaksin käsin puvuntakkinsa taskuihin, povariin, ja housujen liitinkiinkin muutamia tunki.

Halusin ahtaasta, hielle, verelle ja kuselle haisevasta kopista jo pois ja pian olinkin ulkona ison näyteikkunan edessä. Peilasin ikkunasta itseäni, olin ihan siisti eikä äskeisestä sotkemisesta näkynyt jälkeäkään. Mutta saatana, ikkunan heijastuksesta näin, kuinka paikalle työntyi hitain askelin kaksi hahmoa. Toinen oli Woody Allenin pään omaava, luiseva, hyvin vanha nainen jonka kainalossa tukena laahusti Sauli Niinistö. Käännyin sanomaan presidentille kohteliaasti huomenta, vanha nainen vastasi, mutta Niinistön suusta ei kuulunut mitään. Nainen halusi jäädä juttelemaan ja Niinistö taivutti kadunvieren paksun pihlajanoksan hänen harmaan popliinitakin peittämien olemattomien kannikoiden alle. Nainen alkoi puhua. Mitään selvää sen sanoista en saanut, mutta katkeamaton oli puheenketju hänellä kuin unenalun Soinillakin. Presidentti Niinistö heijasi oksaa kuin kiikkustuolia mitään sanomatta, ilmeettömänä kuin hovimestari. Minua hävetti Saulin puolesta: Eikö se tuo akanhavukka tajua, kuka tuo mies on?

Ripittelee vettä edelleen. Yöllä sitä tuli roiskimalla. Lisäksi kun tervaleppien leveät lehdet keräsivät sadetta päällensä, kuulosti kuin joku olisi veneellisen kerralla välillä katolle kaatanut.

Virittelin uudet tulet palamatta jääneistä oksanpäistä ja latvuksista. Onneksi hoksasin yöllä laittaa paksun, lahon ja läpimärän koivunkantokiekon tulien päälle. Sen alla kannon sisäänkin itseään syövyttänyt pikku hiillos oli nukkunut kuin minä, kituen ja käryten, mutta kun vähän tönäisi niin heti oli hereillä. Nyt olen kahvit keitellyt termokseen asti ja puraisin vähän Luopiolaistakin sekaan. Syömistä ei paljoa enää laukuissa olekaan, mutta kai Luhangassa sitten edes Siwan löydän. Kunhan tästä nyt pääsisi lähtemään; kovin kovaan sateeseen en jaksa nyt uskaltaa.

Netti toimi, mutta kännykkä ei. Virtaa on, lie jokin vika? On se saatanaa nykyihmisellä kun heti alkaa vaivaamaan jos muutaman tunnin, saati että päivän, on kännykkä nurin. Netistä kuitenkin sadetutkan katsoin ja pitäisi näillä kohdin ihan pian helepottaa.

Raapustelenpa ootellessa Vesijaon jälkeistä matkaani.

Amor Dei-kodin pihasta Padasjoelle oli matkaa jotakuinkin 16 km. Sillä välillä ei kummallisia asioita sattunut, en ainakaan havainnut. Joku hässäkkähemmo mustine maalisuteineen oli vain liikuskellut. Maataloja, peltoja, viljaa, heinää. Pottua taitavat panna harvakseltaan näillä main kun en yhtäkään sellaista tilaa nähnyt kuten aiemmin Oriveden paikkeilla. Tai ne sijaitsevat kauempana valtaväylistä, pihojen läheisyyksissä. Jos kukaan ei myyntiin täällä teekään? Laitilan ja Pomarkun savimaiden solistipottua saa kyllä puikulan sekaan parkata Rovaniemellä ja Kittilässä saakka.

Tuli sitten Lahti-Jämsänkoski maanteiden risteys ja siinä oli eibiicii-asema jonneka kampesin. Enkä juonut muuta kuin kahvia santsikupin kera (2,20 €). Mutta kaikki muut söivät ja joivat minunkin edestä. Vilkas tie siinä ja paljon matkaajia. Yhtä tarjoilijaa lukuunottamatta en ketään jututtanut eikä kukaan minultakan mitään tullut kysymään. Latasin siinäkin akkuja kun pistorasioita oli joka kulmassa ja patterinkolokkerossa. Otin myös vettä pullot täyteen pleksikopinhanasta mistä autoilijatkin pesuvesi- ja pissapoikakannuja täyttelevät.

Padasjoella en sen kummemmin pysähtynyt kuin että kaupassa kävin (ostokset 11 €). S-marketin parkkiruudussa nökötti keltainen, 1970-luvun Fiat 127 jollainen minullakin oli joskus nuoruudessa. Muistin ärhäkkään etuvedon, sisustuksen italialaisen hajun ja murroksenkumit, joita piti vaihtaa kuin sukkia, tai ainakin ennen katsastukseen vientiä. Kolisikin se autontirsake kuin maitokärryä alumiintonkkien kanssa olisi työnnellyt. Joskus kun sitten rakasteltiin siinä, sen kevyt kori siirtyili käsijarrusta huolimatta ja piti aina etsiä valmiiksi monttuinen paikka johon renkaat kuopaisi. Tuntuu kyllä kaunistelulta sanoa sen ikäisestä pojanklopista ja kumppanistaan, että "rakasteltiin". Kyllä sitä nussimaan mentiin ja sillä siisti. Rakastelemaan opeteltiin joskus myöhemmin kun järki ei enää ihan kerennyt ensimmäiseksi jäykistymään. Ja nyttemmin, kun opiskelemiaan taitoja voisi hallitummin ehkä käytelläkin, menee asia niin, ettei se toinen välitä niistä hommista pätkääkään.

Padasjoen kaupan pihassa puhutin jotain rouvaa ja kyselin mutkateistä Asikkalan ja Vääksyn suuntaan koska en halunnut vilkasta Lahdentietä poljeksia. Nainen ei osannut neuvoa, mutta paikallepa saapui iso mies polkupyörällä joka tunsi seudun tiet laajalti kuin taskunsa. Olihan minulla kartta, mutta joskus pikkuteille kyliltä poistuminen on hankalaa ja siinä paikallinen osaa parhaiten opastaa. Matkapyöräilijälle kymmenen kilometrin turha mutka on tosi turha mutka. "Kysyvä ei tieltä eksy" -ja jos kyssyy, niin ee tiijä minne eksyy.

Mäenpäällä Nyystölässä loppuivat juuri torihumpat kun sinne kiipesin, viimeistä valssia siinä kolmihenkinen paikallisbändi rammautteli menemään. Paikalle pällistelemään jäämättä soljuttelin ohitse komean työväentalon metsäistä mäkeä ales, peltoaukeita halkovalle asvalttiuralle.

Paukahti heti eteeni kumpu ja kummulla kivinen, vuonna 1936 pystytetty muistomerkki yhdestä "näillä peltoaukeilla" käydystä Nuijasodan pahamaineisimmasta taistelusta. Ajattelinpa siinä, että viimeistään vuonna 1596 alkoi kehitys kohti vuoden 1918 tapahtumia; saman kansan sorrettu osa sortajaa vastaan kapinaa yritteli. Mutta minkäs heinäseipäin ja talikoin varustautunut talonpoikaisjoukko rohdinpaidoissaan haarniskoihin pukeutuneille, musketein ja miekoin päälle tunkeville hevosmiehille mahtaa. Olivathan ne monet hyökkäykset torjuneetkin, mutta lopulta petoksellisia lupauksia antanut Iivari Arvidinpoika Tawast tapatti joukoillaan kaikki antautuneet talonpojat, 400 miestä. Verellä ovat siis nämäkin peltoaukeat peruslannoitetut.

Kaikenkaikkiaanhan Nuijasodassa  kolmetuhatta avutonta talonpoikaa Suomessa hengiltä nuijittiin, että passaa näilläkin kummuilla hoilata vaikka oi maamme armahin Suomenmaata muistellen silloista marskia, jalorotuista Klaus Eerikinpoika Flemingiä joka ylimpänä tuhotantereiden päällikkönä hääri.

Omistan lapsuudestani saakka hyllyissä säilyneen, joskus kansalaiskoulun aikoihin lukemani Jalmari Finnen kirjan Nuijasota. Se varmasti järkytti minua kovasti koska muistan kaasuvalossa kokemiani lukutunnelmia vieläkin, varsinkin tällaisen muistomerkin juurella.

Kauheuksien ajoista muistuttavan kivipaaden jälkeen oli tienlaidan heinikossa vanha jauhoaitta seinässään kuparinen kyltti jossa talonpoikia muisteltiin muutenkin kuin vain tappotöiden ohessa. Söin harvaoksaisesta pensaasta mehukkaita viinimarjoja ja katselin kirvesmiehen silmin rakennusta. Pitäisi sitäkin jälleen jonkun huoltaa, kattoa kohentaa ja heinikot ympäriltä niittää ettei ala taas kengitykset lahoamaan. Sisältäkin kun jaksaisivat pitää siistinä, niin mukavahan aittaa satunnaisen ohitsekulkijan olisi pysähtyä katselemaan, tolokusti käyttäytyvän pyöräilijän vaikkapa sisällä sadetta pidellä.

Vanhan aittarakennuksen jälkeen, mäkeä huilaavassa tiessä kiinni oli vanha, entinen koulurakennus joka kyltein ilmoitti toimivansa kirpputorina. Pysähdyin katselemaan. Päätypihalla telineessä liehui naisten kretonkeja henkareissaan ja pitkin sokkelinjuurta oli levitelty kaikenlaista pientavaraa, vanhempaa ja uudempaa. Tarkastelin kiinnostuneena useilta vuosikymmeniltä peräisin olevia lasten kolmipyöriä ja aloin jo kaivella kameraa laukusta kun avonaisesta ovesta astui kynnykselle mukavan näköinen, ruskeasävyinen kirpputorinainen. Heti muistin talvella kirjoittamani tarinan jossa Pietari sellaisen tapasi ohimennen ja tästä naisesta tuli juuri sellainen ihminen mieleen; avulias, ihmisten kohtaloita kuunteleva... Tovi siinä kulahti jutellessa ja tuli hyvä mieli kun jatkoin matkaani kohti seuraavaa pikkukylää Maakeskiä.

Valokuvaaminenkin unohtui, saakeli. Ajattelin toki, että siinäpä olisi voinut vaikka kohta yöpaikkaa kysellä jos olisi ollut illempi aika, mutta hahaa, turha tämmöisen, monasti varatun miehen on tuommoisia päähänsä päästellä!

Kohta taas oli tienvieressä vanha lato ja ladon räystään alle talteen pistettyjä heinäseipäitä muutamia. Tapinmalli oli eri kuin Savossa ja erikoisen eri kuin Kainuun joka suuntaan sojottavissa kärväissä. Pohjois-Pohjanmaalla, Urjanlinnan tanssipaikalla Sievissä näin ravintolaa koristellun sen perän heinäseipäillä. Kun niiden tapinmallia ihmettelin  paikalliselle tuttavalleni, hän sanoi, että löytyy seipäitä tappeineen heiltä kokonainen ladollinen jos tarvis milloin tulee. Mutta nyt en muista tuon tapinmallin erikoisuutta enkä valokuvaakaan tietenkään tanssireissulla ottanut. Enkä sen tutttavan nimeäkään muista, sen vain, että on aivan Gene Hackmanin näköinen.

Pienistä yksityiskohdista sitä kiinnostuu ihminen, joka elänyt on kumiteräsaappaiden aikaan. Voisinhan minä pyramidejakin käydä katselemassa, mutta omat kivirauniot sykähdyttävät enemmän muistojensa vuoksi.

Kuljin vielä pitkin Päijät-Hämettä toisen jos kolmannenkin tienhaaran kautta pienimäkisiä, mutta mutkaisia teitä. Näin eläväisten pihojen lisäksi paljon myös särkymässä olevia, lahoja rakennuksia, ihmisten aikoja hylkäämiä. Pihoilla maatalousromuja ja autonraatoja, marjapensaita poimimattomina, omenapuita luokilleen lahonneina, navettapolut jo aikoja umpeenkasvaneina. Huokaisin monta kertaa mielessäni, sillä ymmärrän hyvin työnmäärän, jota niiden kaikkien talouksien eteen ovat aikoinaan tehneet, mutta nyt se kaikki sinne unohtuu. Samalla menetettyä on se suunnaton määrä käytännön kautta opittua ammattitaitoa, joka jokaiseen maatalon askareeseen on liittynyt. Näitä havainnoidessaan tulee poikkeuksetta masentunut olo jolloin ei pysty muuta kuin kuiskaamaan hiljaa filosofian peruskysymyksen, miksi?

En ajanut turhaa (turhaa?) Y-pohjukkaa Vääksyyn vaan oikaisin Iso-Äinön seuduilta suoraan laakeiden peltosarkojen Pulkkilaan ja leveämmälle Asikkalan-Sysmän tielle ennen Päijänteen näkymistä.