perjantai 7. syyskuuta 2012

Päijänne jää aina sydämen puolelle 2

Torstai 30.8.2012
Ohoh, nukuttipas. On jo yhdeksän kello ja vielä tässä venyttelen. Joutsenetkin törähtelevät kauempana Keurusselällä; sitä vettä tämä Varpaasalmikin lienee? Kaunis aamu kun kurkkasin ulos, ja turvallista on ollut sillä valvontakameran väsymätön silmä katsoo pihlajapuskan takaa. Saattaapi ne ihmetellä, jos videota selaavat, telttailijaa tuntematonta. Mutta enpä minä tässä pahanteossa ole.


Näin katalaa unta joka saapui sen jälkeen kun havahduin autonovien läimäyksiin ja heikkoon pulinaan parkkipaikalla, ja kun siitä sitten lähtivät kumit vinkuen kurvaamaan pimeyteen. Unessa joku halusi murskata kalloni rautakangella. Kun telttakankaan lävitse rusahdellen tökkivä rautakanki pieksi patjaa ja makuupussia hajalle, havaitsin sen omaksi keltaiseksi kangekseni jonka joku on varastanut kotoa kellarinoven vierestä. Ei näyttänyt uni, kuka minua niin kovasti vihasi.

Laitoin rantaan tulet. Polttopuita rapsin naulaisista laudanpätkistä ladon alta ja muutaman kalikan löysin myös rannasta. Kohentelin lahot pölkyt rautaritilää varten ja siinä litrainen Keurusselän vettä nyt odottelee kiehumispistettään. Sitten lisään pöönäjauhot, selkiytän ja kaadan termoksen täyteen. Loput kahvit ryypin tässä kalakukon kyytipojaksi. Laituri onkin kelpo pöytä aamiasen nautintaan.

Puolen kahden maissa olin täällä reilun kuuden tuhannen asukkaan Mänttä-Vilppulassa. Kaupunkikin tämä muistaakseni on. Ja onhan se, kun on liikennevalot ja kaikki. Olenkohan koskaan aiemmin tästä edes autolla lävitse ajellut? Istun kaupunginlaidan kahvilan ulkoterassilla jonka kohdalle myös bussit näyttävät pysähtyvän. Join munkkikahvit (2,80 €). Kun saavuin kaupunkiin, piti ensimmäiseksi etsiä pyörähuolto sillä polkimet alkoivat jälleen valituksensa kovasta kohtelusta. Mäntän Fillarihuolto auttoi. Sen omistaja vaihtoi  polkimet (15 €) ja nyt uskaltaa taas jatkaa matkaa. Puutarhurilta tuli tekstiviesti: "Kiitos kortista, pusi pusi."

Äsken jututin pöydän toisenpään lasisilmäistä miestä, tai hän se aloitti. Sanoi: "Olen mää huano ihiminen, voi että mää olen huano ihiminen."

Minä: -No mikäs se miehen noin huanoksi tekee?

Lasisilmä: -Mää oon tosi huano ihiminen vaan. Mää olen kuule juanu, mää olen kuule juanu koko ikäni... Viime yänkin mää olin putkas Jämsäs...

M: -Niin moni on juomista ikänsä harrastanu, ja ollut putkassahin.

L: - Mut mää olen juanu kohta Runtinmäenki paikan , prrrkele.

M: -No sithän sitä joutaa vaikka kuoltak?

L: -Nin joutaaki, ja kualen kans. Mää olen sen suunnitellu valamiiksi. Mää juan pakkasella itteni pökerryksiin ja alan maate hankeen, se o siin sitten, saatana.

Koetin sanoa lasisilmälle, että kyllä ne huanot ihimiset ovat tälläkin hetkellä Syyriassa ja muissa paikoissa joissa lapsia, naisia ja vanhuksia murhataan. Sähän vaan itteesi telot sillä alakomahoolilla.

L: -Joo, Syyriassa... niin ja saatana Epyktissä ja Israelissa, ja Usassa ne vasta huanoja ovat, ihimiset katos. Mut ku mää olen juanu tyäniki, mää kuule olin kaheksantoista vuatta tossa Paperilla katos saatana, mut mää vaan join saatana. Voi että mää olen huano ihiminen...

Lasisilmä kääräisi muovikassin, jossa oli litteä muovipullollinen viinaa jalkojensa juuresta oikean käden hilseilevään kouraan, asensi alumiinisen keppinsä vasempaan kyynärtaipeeseen ja huonouttaan mutisten lähti ylittämään parkkipaikkaa, käveli ontuen ja yläruumis kummallisesti kieronvinossa, mutta osui kuitenkin kaupan vieressä olevaan aukkoon metsässä ja hävisi sinne.

Pitää kirjata ylös parin viimeisimmän tunnin taivallus.

Kun läksin Varpaasalmesta ja työnsin pyörääni erästä jyrkähköä mäkeä ylös, niin otin talteen tienviereen pudonneen vatupassin. Mäen päällä oli postilaatikko, jätin vatupassin laatikon suojana olevalle koristeelliselle lipalle. Saattaa V. Savikko ihmetellä, että mistäs se tommottinen on ilimaantunut. Toivottavasti ymmärtää hyvän päälle, sillä vatupassi oli takavuosikymmenien ruotsalainen laatutuote jollaisia ei kaupasta enää saa rahallakaan. Timpuria, joka sen peräkärrystään on kadottanut, harmittaa, ja kovasti.




Puoliltapäivin olin maakuntien rajalla. Tuli Pirkanmaa, jäi Keski-Suomi ja tienvieressä kukkivat kurtturuusut kuin muistoksi auton murhaamalle mäyrälle, jonka turvonnut raato haisi niin pahalle, että yökkäilin kauan ja hartaasti kuvien ottamisen jälkeen.
Muutaman kilometrin matkalla kävivät Paholainen ja Jeesus kovaa kamppailua pylväspaikoista. Eivät välittäneet, vaikka jo paljon aiemmin tolppien kylkeen niitatut Hengenvaara-julistukset ilmoittivat karusti mitä tuleman pitää jos asioilla leikkiä lyödään tai peräti kiipeilemään aletaan.

Mäntässä, fillarikorjaamolla käynnin jälkeen ajelin kirkon pihaan. Sen tornin huipuksi oli asennettu sakaramiina kuin valmiina räjähtämään jos vaikka enkeli aikoisi laskeutua sitä kautta paimenille puhumaan.

Ilmoitustaulun alla, kirkon sokkelinjuuressa oli joku käynyt yöllä rukoilemassa ja höystänyt rukoustaan koskenkorva-vodkalla.

Kun sitten käännähdin lähteäkseni liikkeelle, huomasin muutamien pinjojen ahdistaman aukion laidalla patsaan joka muistutti erehdyttävästi Aleksista Helsingissä ja niinhän kyltissä kerrottiin: Väinö Aaltosen kubistinen Aleksis Kivi 1930-luvulta. Sen perustalta on myös Hesan patsas suunniteltu.

Lähden nyt, kun klo on puoli kaksi, ajelemaan Vilppulan kautta kiertävää reittiä kohti Orivettä. Laskeskelin mielessäni, että Oriveden seuduilta pitäisi löytää seuraava yöpymispaikka. On hyvä ilma, puolessapilvin, eikä tuule. Tuli nuoria tuohon pöytään juomaan redbulleja ja limppareita ja syömään imeliä. Kaikkialla sama ilmiö; kaksin käsin "energiaa" naamaan koska elämä on niin rasittavaa vaikka ei sirpin varteen tarttua olekaan tarvis.

Klo 20.00 Istun koivupölkyn päällä pellon ja metsän laidassa. Pienen peltopläntin rehunsilppuu on jäänyt kesken, kone seisoo urassa ja sen lietsotorvi kurkottelee hämärään kuin paksukaulainen kurki. Joku akseli siitä lie katkennut kun noin kenottaa? Runoilijantie, lukee tienviitassa. Kävin kävelemässä tietä kauempana siintävän veden suunnassa, mutta siellä oli asutusta joten enpä jää tähän öitsimään vaikka kuinka saisin runollisia unia nähdäkseni. Sen verran istun, että vetäisen lauseita muutamia.

Vilppulassa näin Oskar Merikannon siellä viettämien kesien vuoksi pystytetyn muistomerkin, ja hautausmaan kautta koukkaisin vaikka paskattikin sillä kohtaa aika kovasti. Oli siisti se vainajien mäntykankainen, hiekka-alustainen leposija, ja laaja. Paljon oli sankarivainajiakin ja pari nimeä muista hautakivistä jäi mieleeni: Arnkil, jonka nimisen kirjailijan muistan ja sitten sukuhauta viidelle Lewisonille joista viimeisin 1990 kuollut Sten Åke oli vaihtanut tupla-w:n tavalliseksi. Oli siinä kookas puukirkkokin joenrannassa ovet reikelissä ettei sisälle päässyt kurkkaamaan. Mutta mitäpä siellä olisi sellaista jota ei ole jo tälle iälle nähnyt. Loviisan kirkko jos olisi ollut kyseessä, olisi voinut ne kirkonpenkkien persien painaumat käydä tsekkaamassa.

Kun olin hautausmaalta kurvannut takaisin valtatielle, ajoi rinteessä rinnalleni pieni mies ja alkoipa hänkin kyselemään matkani tarkoitusperiä, määriä ja kilometrien kulutusta. Kerroin. Ja siihen hän, että 1950-60-70-luvuilla hän polki ainakin Kuusamossa ja sitten paljon täällä etelämmässä. "Oli tiet eriä kuin nykyään", se vielä huikkasi kun kiihdytti vauhtia ja paineli menemään. Vanhus (ainakin 80 vuotias) oli sitonut vanhan matkaradion tankoon eteensä ja sieltä tuntui kuuluvan Yle1:n kultakuumetta. Enkä minä sen koomin miestä tavoittanut.

Liikenne yllättävän vilkasta Keuruu-Orivesi välillä. Rekkoja ja pitkiä jonoja niiden takana. Pari vaarallista, keltaisilla suoritettua ohitustakin näin jossa ohittajat selvisivät omalle kaistalleen kolaroimatta vain siksi, että muiden ajoneuvojen kuljettajat olivat varppeillaan ja väistivät.
Tienvarren kukinnot ovat runsaita. Ihmisen mielestä eitoivotut kasvit valtaavat alaa joutomaalta jota tiet valtavine pientareineen kaikkialla edustavat. Kun ihminen niitä säännöllisesti niittää, kasvi sopeutuu ja kasvattaa maata myöten luikertelevat versot, kuten  kurtturuusu, jättiputki ja lupiini ovat jo osautuneet tekemään. Juupajoen seuduilla näin paljon myös siniohdakkeita ja keisarinliljoja, lupiinejakin jonkin verran, mutta eniten pisti silmiin kurtturuusun yleisyys. Kauempana tiestä, niittokoneiden ulottumattomissa lujavartiset väinönputket ja paksummat, violetit ohdakkeet olivat vallanneet itselleen elintilaa ja kun katselin tarkemmin joitakin viljavainioita, oli ohdake tontteja niistäkin varaillut laajasti.
Luonto käyttää hidasta, mutta äärimmäisen väsyttävää, voimakasta valtaansa silloin, kun se sille on elinehto. Näin erään kallioleikkauksen päällä kuusentarrin joka oli kasvattanut juurensa kallionhalkeamaan ja vuosia sitä lusto lustolta paksunettuaan, oli se voittanut kovan kiviaineksen ja niin vain iso möhkäle kiveä makasi avuttomana ravissa.

Puintikausi on parhaillaan. Siellä täällä hyrräsivät puimakoneet ja lauloivat viljankuivurit. Sato on ehkä huono sateisen kesän jälkeen vaikka luin jostain, että paikkapaikoin jopa kohtalainen. Mutta jos sataa nyt kun vilja pitäisi saada laareihin, niin eipä se sitten liene edes kohtuullisesti onnistunutta. Isoja ovat kuitenkin viljavat alat täällä päin verrattuna pohjoisempiin maisemiin.

Poljin pitkiä matkoja ilman kenkiä. Sillä tavalla olen vähitellen pääsemässä jalkasäryistäni eroon. Mikä siinä lienee? Pitäisiköhän opetella käsilläpolkemista, että lakkaisi koskemasta myös olkapäihin?

Pitkässä, loivassa mäessä oli bussilevike ja levikkeellä nainen rassaamassa polkupyöräänsä. Pysähdyin kysymään, että tarvitseeko rouva apua ja siihen tuli rempseä vastaus että "perkele joo". Ketjut pyörästä olivat luiskahtaneet ja niin väljällä, että aina, kun nainen yritti lähteä polkemaan, ne luiskahtivat pois. Sanoin, että mulla on jakari niin kiristetään kun näkyy varaa olevan. Kaivoin etulaukusta avainpussukkani, käänsin pyörän selälleen, löysäsin muttereita ja jarrukengästä ristipäällä ruuvin, kiristin ketjun, tein äskeiset toimenpiteet päinvastaisessa järjestyksessä ja käänsin pyörän takaisin oikein päin. Nainen sanoi, että vittu kun kävi sulta helponnäköisesti tuo homma. "Mun miesystävä on sellanen lehmäntissikoura, ettei sillä pysy ku kaljamuki niissä."

Nainen oli aika hauskannäköinen soikeilta kasvoiltaan, huomasin. Sillä oli keltainen kesämekko ja hassusti matalissa, punaisissa tennareissa paksut sukat syrtyssä kuin kiireellä olisi jostakin lähtenyt ja säärissä oli aika paksu karvapeitto. Mekonnapeista puuttui ainakin puolet ja tissit, melko kookkaat, näkyivät olevan ilman liivejä. Käsivarsissa oli suhteessa muuhun ruumiiseen huomattava pituus ja tummien hiuksiensa päälle se oli jotenkuten kietaissut maastokuvioisen liinan, vai mikä huivi lie ollut, ja kaulassa sillä oli raskas, ympyriäinen hopeariipus jonka keskellä kaksi hahmoa kaarellauumin toisistaan poispäin. Olemuksesta tuli mieleen Miina Äkkijyrkkä nuorempana. Nainen kysyi minulta "mikäs hullu se sää olet lasteines?" ja jälleen selostin matkani ääriä, johon se tuumasi, että "on se saatana hyvä kun muitakin kahjoja tiellä liikkuu kuin mää."

Kysyin naiselta, saanko ottaa hänestä kuvan, mutta hän kielsi jyrkästi. "Mää mikkään valokuvamalli ole, eikös se päällepäinki näy, helevetti." Tämän se kuitenkin sanoi lommoposket naurussa ja kun hyppäsi pyörän selkään niin että mekonalus vilahti, se huikkasi, että ensi kerran kun ohite kuljet, tuu käymään. "Tarjoon ainaski kahavit. Mää asun tossa seuraavasta tienhaarasta kilometrin päässä pellon takana mettässä."


Ennen Orivettä oli jonkun autonmyyntipisteen taakse laitettu kolmipyörä-moottoriajoneuvo jalustan päälle korkealle. Siinä olivat juuri sakottamassa jotakin hurjastelijaa jonka äsken vastaani tullut moottoripyöräpoliisin tutka luultavasti käräytti kiirehtimisestä. Liikkuva poliisi siis liikkuu edelleen.

Oriveden sisääntuloreitillä ajelin rauhallisesti. Kyläkuvasta välittyvät ensituntemukset, muistot; huoltoasema, kaupat, baarit... Mitä niistä muistan kun aikaa on kulunut liki kolmekymmentä vuotta? Oriveden opiston rakennukset olivat kuitenkin päällepäin samanlaiset, oli parkkipaikkakin muuttumaton ja, niin, muutama opiskelijakin siinä käyskenteli luomatta silmiään muuhun kuin eteensä käden pidellessä kännykkää johon rallatteli kuin tärkeääkin kerrottavaa olisi.

Täälläkö niitä suuria kirjailijoita tehtaillaan? Täälläkö on sanojen veistoluokka josta tarvittavat opit saa se, joka kirjailijaksi aikoo? Montako kirjailijaa olet maailmalle antanut, Oriveden Opisto? Kallis konsulttitoimistoko vain?

Ahdisti hetkellisesti. Mielessäni kuulin Risto Ahdin äänen ja ainoan asian, jonka muistan hänen sanoneen, että valehdelkaa kirjoittaessanne niin paljon kuin ilkeätte sillä valehdellessanne löydätte lähimmäksi totuutta. Tai jotenkin sinne päin. Mutta on tuon asian niin moni muukin sanonut eikä se nyt aina voi paikkaansa pitää. Itse Ahdin kirjailijanelämä on ollut ymmärtämäni mukaan niin kuopatonta, että valehdeltava hänen onkin kun pelkästään päänsä sisältä kokemuksia runoihinsa ammentaa.

Sama oli Tabermanni-vainajan, tai Jari Tervolla edelleen. Viimeksi mainittu olisi kyllä voinut jonkun toisen aihepiirin valehtelunsa kohteeksi ottaa kuin sen Layla-kirjassa olevan. Siinä valehtelussa hän epäonnistui täydellisesti.

Tarvitseeko Sofi Oksasen valehdella Viron historiaan perustuvissa kirjoissaan? Tai Katja Ketun Kätilössään? Reetta Onkelikin kun Ilosella talolla paiskasi, se sattui totuudellisuudessaan syvälle ihmisiin.

Vyörähtivät myös henkilökohtaiset Oriveden aikaiset tapahtumat esille. Silloisen vaimon ensimmäinen psykoosi, se, kun ei siitä minulle lääkärit mitään sanoneet ja kun luulin, että raivokohtaukset, sairaalaanhakeutumiset ja kamalat epilepsiakohtaukset johtuivat Sirkasta jonka vaikutuspiirin humalluttamaksi hetkeksi jouduin. Ja kun tulin Orivedelle lasten kanssa kun äiti ei jaksanut olla niille äiti ja kuinka nuorempi tyttäristä alkoi voida pahoin äidin ikävässään enkä minä saatana sitä ymmärtänyt. Eikä kukaan viisaampi mitään sanonut. Voi vittu, että elämä oli sekaisin. Ja tein aivan ääliömäisiä asioita.

Sitten muutettiin Tampereelle. Ja kaikki oli seuraavat kymmenen vuotta yhtä helvettiä. Mutta kai sekin on selviytymiskeino, että tekee elämässään mielettömyyksiä kun se sairaampi hulluus on siinä käden ulottuvilla koko ajan eikä tiedä, mitä sille tehdä?

Nyt, tällä kohtaa ymmärrän olevani anteeksipyynnön velkaa omille, nyt aikuisille tyttärilleni; en osannut, mutta eläkää elämäänne silti. Äidin sairaudelle luovuttamista ei mikään olisi kuitenkaan voinut estää.
Löysin pimeässä Ponsan kohdalla Längelmäveden rantaan. Tässä käyvät kyläläiset uimassa ja on venepaikatkin varattuja. Kuu ohuen pilviverhon takaa tulee aivan kohta kokonaan näkyviin, ja sitten on veden maisema kuullisen kaunis. Maksaisi joku turisti tällaisista näkymistä paljon jos se hänelle valmiiksi paketissa tarjoiltaisiin.

Pystytin teltan, lapoin kamat sisään ja sitten haalasin lampunvalossa metsästä risuja ja oksia ja jonkun paksummankin puunkelleksen löysin. Sytytin tulet ja panin potut kiehumaan sillä nälkä on aivan valtaisa. Keitän sitten sen jälkeen vielä kahvit. Olen nyt mahallani teltassa, mutta kuumottaa kovasti loppukiri eli  käyn heti uimassa.

Klo on ylitse puolenyön. Voisin kai päivitellä taas retkeni kulkua, mutta hyvä minun nyt on. Kuutamo on niin kirkas, että melkein näin syödä sen valossa perunaa, kalakukkoa, voita, leipää ja raakaa sipulia. Nyt oli maitoakin juomiseksi jota Oriveden S-kaupasta hankin muutaman muun ostoksen lisäksi (5,37 €). Passaa tässä puhtaana ja täysinvatsoin alkaa unia kuulostelemaan.

Kilometrejä näiden etappien välillä 85.

Luen kuitenkin mitä Kallisella olisi sanottavaa yölle kaunisnimisen järven rannalla.

"Nykyisen yhteiselämämme luonnottomuus on siinä, että me paisutamme, pöhötämme luonnolliset ja sinänsä oikeutetut tarpeemme luonnottomiksi. Meitä villitsee poroporvarillinen paljouden tarve, rellestämisen, pöyhkeilyn, isottelun, upeilun tarve. Ja kuta enemmän rellestämme, maksamme rahaa ja pöyhkeilemme rahankäytöllämme, sitä viheliäisemmäksi käy sisäinen sielunelämämme." (1950-luku).

9 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Tolkuttoman mielenkiintoista luettavaa nämä sinun juttusi ovat. Ei mahda mitään.

mikko kirjoitti...

Kirjallisuutta!
Pakettiin vaan.
Jotkut sanavalinnat särähtävät tai karahtavat; murreilmaisuja voi käyttää joko hyvin tai hyvin huonosti. Teksistä ne tekevät värikkäämpää tms., tai sitten "ähkisemmän pölspuolista mölsää", tms. - Tässä tekstissä en moneen sanaan osaisi puuttua.

Tätä tekstiä on ilo lukea. Ai, miks? No kun koko ajan odottaa (eli "venttaa") että mitäs sit...?

Elämä kiehtoo tämmöisenä kuin se on: pieninä asioina. Elämä, se mikä on ympärillämme, on oikeasti aika tylsää. Tosin - ja nyt puhun tietoisesti väitteitäni vastaan, se on täynnä kivoja yksityiskohtia, ne pitää vain löytää.

Tämä ko. polkupyöräilijä niitä näyttää löytävän.

Yst. terv. kirj.arvostelija
Tarkka Purkka (HS)

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju, Mikko

Luettavaksihan minä matkakertomuksiani pyrin muokkaamaan: näkisittepä nuo vihkoihin vetäisyt, niin ette ehkä ilahtuisi, on ne niin sotkuista tekstiä, varsinkin teltassa vuollut. Ja kädetkin kun ovat turtana ohjaustangosta pitelemisestä.

Minulla on sellainen tunne, että Suomen(kin) maanteiden varsien näkymien muistiinkirjaamisella on tänä päivänä samanmoinen tarve kuin on aina ollut. Sitä luultavasti tehdään tästä perspektiivistä yhä vähemmän vaikka valokuvia kyllä miljardisti räpsitäänkin.

Mutta tämä matka on ollut jälleen itsellenikin kovin hyvät muistot antava, juuri pienistä yksityiskohdista koostuva kuten elämä kokonaan; on pakotettu olemaan, koska "suuren maailman" "suuria yksityiskohtia" en koskaan pääse kokemaan. (En tosin tiedä, missä ne sijaitsevat, olen vain kuullut puhuttavan ja nähnyt valo- ja elokuvissa)

mikko kirjoitti...

Samat sanat, Valto!

"Suuri Maailma" on aina muualla kuin missä mie olen. Ehkä navetan takana? ehkei? En minä tiijä.

Sinun kirveesi on nykysin näppäimistö. Anna veistellä!

Riku Riemu kirjoitti...

Toisaalta katsoin, että myös tuo Aaltosen Wäpän tekemä Alexis Stenvallin kubistinen patsas oli ehdolla Helsinkiin. Huonomman sinne valitsivat.

Oriveden Onnistaipaleella minä ekaluokkalaisena hetken aikaa asuin. Bussilla kävimme sieltä ison veljeni kanssa kirkolla. Saimme enemmän tuhlausrahaa, kun kävelimme takaisin. Ei se ole kuin muutama kilometri mutta silloin tuntui pitkälle.

Samaa tämä Suomenmaa on melkein kauttaaltaan, saman näköisiä kyliä ei niitä toisistaan erota. Pankki, K-kauppa, S-kauppa ja R-kioski. Samat rekat jyristävät maanteitä, kuviisikin on täkäläisen Reka oy;n väreissä oleva osunut.






Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Minustakin sympaattisempi Aleksis tämä "kubistinen" ehdotus, mutta hyvä, että edes mänttäläiset sen ovat kylällensä saaneet.

Mänttä muuten kertoo siinä 58-tienvarren kalevalaisessa mainostaulussa olevansa taidekaupunki. Sitä kai se I-palkinpätkistä taajamamerkin viereen hitsattu siksak myös viestittänee?

Ja on siinä kylän keskeisellä paikalla, Morgan Kane-kapakan lähellä myös Taideseuralla oma talokin jonka näyteikkunat olivat täynnään paikallisten taiteilijoiden töitä. Kesällä siellon kuvataideviikot ja kaikki, mutta putka "huanoille ihimisille" 40 km:n päässä Jämsässä!

Perusilme ihmisen toimien osalta on, kuten sanot, maassamme sama menipä minne tahansa. Eroavaisuudet tulevat esiin kun tarkastelee kasvikuntaa, metsiä ja vesistöjä Peräpohjolasta Hangonniemeen, siinä kyllä malli vaihtuu matkan varrella. On ihimisissäki eroja.

Mäkiäkin löytyy kaikkialta muualta paitsi laakeilta lapualaisilta aukeilta. Jyrkimmät olen noussut ja lasketellut Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa, tietenkin myös Lapissa. Mutta kyllä Hämeen pikkuteiden mäentönkäreetkin panee pohkeet polkiessa sinkumaan.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Tän päivän Hesarissa on juttu Johanna Sinisalosta ja hänen patikkaretkistään. Yksi jo julkaistu tarina, eräänlainen dystopia, oli jutussakin mainittu Linnunaivot, joka sijoittuu Australian Tasmaniaan.

Niin että piti kysymäni onko sinulla samanlainen fiilis kuin hänellä patikkaretkiltä, että suuri osa matkustamista on tavattoman tylsää?

Minä en ole paljoa fillaroinut, mitä jonkun kerran mentiin äidin kotoa isän kotiin, siis isoäitien talojen väliä, jota matkaa on ehkä 60 kilometriä. Meitä oli kolme lasta ja isä. Elokuuta oli, poikettiin mettään syömään mustikoita ja löydettiin myös suo jossa oli hilloja.

Matkan varrella oli onneksi muutama jätskikioski ja saatiin jokainen punaista limsaa pullollinen. Ei sellaisia herkkuja ollut joka päiväksi.

Silloin bussit ottivat vielä pyörät mukaan, nyt eivät enää. Sitäkään en oikein käsitä. Olisi kiva mennä jonnekin päin ja saada fillari mukaan.

Mutta Mänttä-Vilppulassa olin juhannuksen tänä vuonna. Ja olen ollut muulloinkin. Järvi ei ole sillä kohtaa Keurusselkä vaan Ukonselkä. Syvä kuin mikä sekin.

Kamera oli mukana, mutta matkan varrelta ei saanut junasta kunnon kuvia, kun junan ikkunat olivat likaiset. Eli kiitos hienoista kuvista ja jutusta: ainakin sinä osaat poimia detaljit hienosti! Tulin ajatelleeksi yhtä asiaa: tunsitko olosi yksinäiseksi, hylätyksi, surulliseksi, kun olit ihan yksin matkalla?

En tosin muista Haanpään fillarimatkan päiväkirjassa surullisia ajatuksia oikeastaan ollenkaan. Mutta on jo aikaa kun niitä luin, enkä edes muista mistä.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Luin Sinisalo-jutun minäkin, mutta harvoin koen polkupyöräreissuilla tylsyyttä. Usein harmittelen, kun vauhdissa jää jokin mielenkiinnon kohde tarkemmin tutkimatta, ja jos en valokuvaa ota, se harmittaa joskus enemmänkin.

Sateisina päivinä ei kyllä ole välttämättä kovin mukavaa, ja pitkät suorat mäennousemisineen ovat tuskastuttavia, mutta niihinkin olen löytämässä oikeanlaisen otteen ja tarkastelen vaikka, mitä tienvierissä kasvaa, tai sitten vain ajattelen jotakin.

Pyörän selästä nouseminen ja kävely tekee välistä hirveän hyvää vaikka pyörä on aika raskas työntääkin kun sitä rojua pitää olla niin hemmetisti.

Mun kartan mukaan kyllä on Keurusselkä sen vesistön nimi Varpaasalmenkin kohdalla. Varsinaisesti yksityiskohtana nimetään Hulpionselkä ja etäänpänä Korpisenselkä. Koninselkä on likellä Keuruuta. Ukonselkää en havaitse?

Surusta: Pukkaa se joskus kylkeen, mutta ei se yksinäisyydestä johdu. Nimenomaan haluan olla yksin ja aina seuraa ja juttukaveria löytää jos niitä kaipaa.

Orivedellä taisi olla koko reissun surullisin olo koska siinä kuitenkin risteysi muistoja mukaan. Joskus kun oikein tingalle polkee etsien kyljelleen paikkaa ja sen viimein löytää, niin olo on aikatavalla outo.

Haanpäältä muistan yhden kohtauksen jossa kaihoa rintaan hänellekin lykkäsi, taisin etsiytyä itsekin Haanpääpyöräilylläni sen lammen rannalla jossa hän muistiinvetäisi tästä lyhyesti.

Oriveden kirjoittajakoulutuksesta tuli mieleen, että oli tänään Hesarissa Mari Möröstä aiheeseen liittyvä juttu.

Valto Ensio kirjoitti...

Ps, Ripsa

Bussit muuten ottavat fillarinkin kyytiin, mutta pakaasit täytyy purkaa pienempiin osiin. Ainakin pitkän linjan bussit.