maanantai 24. syyskuuta 2012

Päijänne jää aina sydämen puolelle 7

 Ma 3.9.2012 klo 01.30.

Tuin ledilampun, jonka pattereissa virta on riittänyt, reppua vasten ja nyt raapustan tarkennuksia matkalla tekemieni merkintöjen joukkoon ennen kuin otan jonkinlaiset unet tuossa yhtä kapoisalla istuimella kuin Sysmässä.

Huikko luki kyläkyltissä Lievestuoreen ja Toivakan puolivälissä. Kartan mukaan tässä on pientä vesistöä ympärillä. Tämäkin matkustavaisille tarkoitettu hirsinen katos kalusteineen sijaitsee jonkinlaisen lammen rannalla. Kuikka kuiikuiitteli juuri äsken aika lähellä rantaa ja toinen vastasi kauempaa pimeydestä. Laiska koira haukottelee ääneen oletettavasti lammen takana.

Sytytin pienet kynsitulet kuivista petäjän alaoksista kivien väliin, mutta sitten en kehdannut ottaa lammesta kahvivettä sillä tätä rantaa on pidetty huussina. Senkin huomasin liian myöhään; astuin paskaläjään aivan vesirajassa ja piti pestä kenkä. Kun katselin lampun valossa ympäristöä, läjiä papereineen oli siellä täällä muun roskan lisäksi. Naispaskojakin oli; linttanoita terveyssiteitä roikkui puolukanvarvuissa. Jotenkin siinä kahvihampaan kolotus vaimeni.

No, oli mulla vielä muutama leipäpalanen ja voita repussa, sekä yksi hätävara säilykepurkki jossa oli thai-kastikkeessa tonnikalaa ja ananaspalasia. Oli mukavan makuista leivän päällä, ja kun nälkäkin vaivasi. Omenia jältin muutaman. Vesi kelpasi myös. Täytin pullot viimeksi Toivakassa. Sattui pari kuskia  jynssäämässä linja-autojen kylkiä puhtaaksi keskellä kylää hallinsa ovet auki ja pyysin niiltä. Se toinen neuvoi tämän katoksen. Meinasin kyllä jäädä Toivakan uimarannalle jonka kävin tarkastamassa, olisi ollut siisti paikka, ainakin lampun valossa. Oli leveät penkitkin pukukopeissa. Siinä olisin voinut aamulla jälleen uidakin. Sää vain ei lupaile kuivia lopuksi matkaa. Kovin pitkää matkaa ei huvittaisi ennen junaan menoa märkänä ryttyyttää.

Toivakan halki muistin ajaneeni Kangasniemen suuntaan muutama vuosi sitten Haanpää pyöräilylläni. Silloin kävin  kahvilassa, jossa haisi 1960-luvun lopun kaljanvapauttamisen aikaiset hajut vielä. Sitten oli jotain muutakin Toivakkaan liittyvää tuoreempaa asiaa, jota yritin muistella, mutta eipä mieleen tullut.
Läksin siis eilen yhden maita sysmäläiseltä, paksurunkoisia tervaleppiä kasvavalta, melkein hylätyltä uimarannalta. Satamastakin lakkasi. Oikeaa kättä pakotti valtavasti kaulajänteistä sormenpäihin saakka. Samalla tavalla tulisesti tuikkimalla kuin silloin, kun olkapää viimeksi särkyi (15.3.2007). Ei se kunnossa ole, eikä tule vaikka parempana välillä onkin, mutta miksi se nyt äityi erityisesti vihoittelemaan? Ihan kuin en muuten muistaisi elämisen vittumaisuuksia.
Särkilahti-kylän seutuvilla oli pantu metsään johtavan tien nimeksi Olavi Virran tie. Mietin sitä kun jäin syömään tienvieren puolukoita. Vihkoonkin muutaman sanan kiven päällä istuessani nykäisin.

Sitten vain muistin, että Olavi Virta on syntynyt Sysmässä, vaikka ensin väittelin itseni kanssa, että Somerolla mistä ovat kotoisin Numminen ja Pattinki. Ja että Somerolla on se yksi tanssipaikka jossa kävin Uudestakaupungista tai Turusta käsin kun olin keikkahommissa.

Jos sanotaan, että ihminen on syntynyt Sysmässä, ei se paljoa kerro syntymäsijan sokkelinpaikasta. Suomen kunnat ovat laajoja pinta-alaltaan ja jokaisesta on viime vuosisadan alusta vielä torppa jos toinenkin löytynyt korvenkätköistä. Ja sitä paitsi muutamien savujen kyläyhteisöt, jotka nykyisin ovat asukkaita vailla, ovat olleet eläväisiä ja josta asumiseen ja elämiseen osapuilleeen kaikki välttämätön on löytynyt.

Eikös se ollut suutari tai seppä se Olan isä? Ja Hennalankävijä 1918 kahinan jälkeen? Olenkohan lukenut koskaan Virran elämänkertaa vai mistä nämä muistaisin? Saattaa olla, mutta ei minua laulajat ole sillä tavalla koskaan kiinnostaneet. Kuuluisimmat on niin reposteltuja henkilöitä olleet jo eläessään lehtien toimesta, että vieläpä siihen elämänkertoja lukemaan. Tai ehkä siksi pitäisikin lukea, että jotain totuuden siementäkin löytäisi.

Ahti Karjalaisestakin avatui tyttärensä muistelmien kautta aivan erilainen ihminen kuin mitä jos olisin jättänyt sen varaan, mitä lehdissä on kerrottu.

Käveli siitä ohitse lippahattupäinen, pitkä mies tuulipuvussaan ja jäi puheille. Ihmetteli ensin ääneen, että ihanko tienvierestä marjoja napsit? Sanoin, että taitaa vähintään yhtä suuret päästöt kitusiinsa saada kaupan banaanistakin kuin täältä muutamasta kourallisesta puolukoita. No niin, niinhän se taitaa olla juu. Sanoi eläkkeellä olevansa, käveleksiä pitää, että vähän kunto säilyy. Pyöräilyäkin sanoi harrastaneensa, mutta pisin matka on ollut sata kilometriä missä silläkeinoin kotoaan on käynyt. Nythän sitä joutaisi juu, mutta kun sitä eukkoa pitää vahtia, tai olla itse sen vahdittavana, se virnuili, toivotti hyviä ilmoja ja jatkoi matkaansa.



Ennen Luhankaa oli mukavaa maisemaa silmälle. Nimistöä jäi mieleen Haikealantie, Ajatusmaailma Oy, Aidanpää ja Kiimaniementie. Korkeasaarensalmessa silta kulki korkealla, sieltä otin muutamia kuvia. Oikealla Lentämänselkä ja vasemmalla Vähä-Kotkaksen lahdenpohjukka jonka takana Päijänteen Kurjenselkä. Siinä kuvasin maisemaa, joka pilvien alla hämärässä kyhjötti. Kello taisi olla kolmen neljän välillä ja ajattelin jo, etten varmaan mitään kauppoja Luhangasta auki tavoita.

Välillä tie kaarsi kauemmas vesistöstä, välillä se jälleen kiipesi siltojen ylitse muutamia kilometrejä harjanteilla kulkemaan. Silti pyörän päältä ei Päijänne paljoa pilkistellyt missään vaikka kartalla se näyttää kiemurtelevan aivan vesirajan tuntumassakin. No, olen minä vettä ennenkin nähnyt, ei se minulle mikään erikoisuus ole. Metsämaisema on hetikohta turvallisempi kuin järvenselkien arvaamattomat aavat.
Pilvet väistyivät ja syksyinen ilta-aurinko valaisi takaapäin kun käännyin kyläraitille. Luhanka oli muutamat sadat metrit sivussa reitiltäni. Kun ajoin sinne, kylä tuntui päättyvän T-risteyksen takana paloaseman ja Siwan seiniin. Klo oli pian viisi ja kauppa mennyt kiinni neljältä.

Vasemmalla vähän taaksepäin oli tienvarren kyltissä mainittu Uppotukki-ravintola jonka terassilla istui neljä tukevaa miestä ruokailemassa. Kala- tai metsämiehiä olivat kamppeista päätellen. Sitten oli jalattomalta vaikuttava,  iäkäs mies ottamassa teräviä holhoojanaan keski-ikäinen, tömäkkä nainen kaljamuki nenänsä alla. Sisällä pienessä, hämärässä ravintolassa oli melkoinen hälinä vaikka paikalla ei ollut kuin kolmen miehen ja yhden naisen seurue pöydässään, vanhempi pariskunta omassaan ja pitsaa tiskillä vartoava nuorempi mieshenkilö.

Ostin kahvit (1,50 €). Kysyin myös, onko mitään kauppatavaraa myytävänä, esimerkiksi maitoa, mutta käsivarsistaan umpeentatuoitu, lettipäinen, haulia huuliinsa ja nenänpieliinsä saanut nuori mies tiskin takana eijoota tarjosi. Pitsaa ja muuta syömistä kyllä olisi ollut, mutta vastustin kiusauksen kun ajattelin, että junalippuun pitää vielä vähäisten eurojeni riittää. Miesten ja naisen ryhmästä isoin ja kovaäänisin rölähti, että partamies, tulehan pöytään.

Alkoivat kyselemään, mikä mies, mistä tulee ja minne matka. Kerroin. Saatanan hulluksi mainihtivat, ja nauraa raikahtelivat päälle. Sitten niistä jokainen yritti kertoa yhtäaikaa, mitä itse olivat miehiään ja mitenkä mulkkunsa kanssa ovat töitä elämänvarrella saaneet paiskia. Nainen, sen isoimman parisko, oli vähän vaivautunut ja toppuutteli kun pöydänpäätyläinen huskysilmä alkoi kertoa, kuinka oli Tampereella myynyt spermapankkiin geenejään tuhannenviidensadan markan edestä. Paljos sinä olet mukulansiemeniä jälkeesi itämään ripotellut, kysyi pöytäänkutsuja. Sanoin, että kuusi jotka tunnustan ja että lopuista vain maksan ja että kaheksan on lastenlapsiakin. Ohhoh, perkele, meillä tässä pöydässä olijoilla on yhteensä pari penakkaa, että johan siitossonni tupaan tuli!

Sitten yksi hoksasi katsoa käsiäni. Jumaulauta mitkä kourat! se parahti ja läväytti omansa pöytään: panehan tuohon vierelle. Laitoin kätöseni siihen ja vaikka se oli pitkä mies, niin kätensä olivat aika soukat siinä omani vieressä. Sitä ne sitten taivailivat seuraavat pitkät minuutit ennen kuin alkoivat jahkailemaan, kuka mustaa ryssää seuraavalle kierrokselle kustantaa.

Kun läksin, seurasi vasenviereinen sänkileuka ulos tupakalle. Tuli sanomaan, että hän voisi järjestää minulle Rutalahdesta saunomiset ja yöpaikan ja vaikka naistakin. Harmittelin, etten vielä sillä kohtaa jäisi öitsimään kun huomenna lähtee juna yhdentoista aikaan ja siihen meinasin jouduttautua. Häivähti siinä mieleen nuoruus ja hulluus, että jos olisin... Hoikkasin sitten vain, että soromnoo luhankalaiset, ja polkaisin itseni maantielle.




Peltolan mäkitupalaismuseon pihaan en poikennut, katselin vain jälleen kerran maantieltä itselleni tutuntuntuista rakennuskantaa. Kiinnitin huomioni kuitenkin yksityiskohtaan pisteaidassa, vai miksihän ne tällä korkeudella samaa aitaa ovat kutsuneet, vitasaidaksiko? (Muistin; Isä: "Alakakeehan jo männä halakasemmaan närreitä niin piästään kellesaejan tekkoon...") Pajunije oli punottu paikalleen oikeaoppisesti ja keväällä nilan aikaan pajukosta sivallettu koska ei ollut murtunut sitä mutkalle käännettäessä. Uskookohan kukaan, että minäkin vielä lapsena kerkesin tuommoisia vitaksia vääntämään? Varmaan olivat viimeisimpiä koska Iekkiläänkin jo kantturoille sähköpaimenia 60-luvun lopulla vetivät. Siitä muistan, kun Jaska uskalsi kusta lankaan, mutta minä en.

Siinä päksähti mieleeni myös katajakaaret joita isän kanssa haettiin metsästä, kuorittiin, lämmitettiin uunissa ja käännettiin ympyriäisiksi ja pienillä nauloilla viistotut päät yhteen. Niitä piti olla pitkään matikkarysään kolmekymmentäsenttiä (pienempiäkin?) halkaisijaltaan olevasta ainakin kuudenkymmenen-kahdeksankymmenen sentin kokoiseen kahdeksan kappaletta ja pieneen neljä tai viisi. Ensimmäinen nielunpuoleinen tehtiin paksusta katajasta (tai näreestä) joka halkaistiin. Sitä ei taivutettu kuin puoliksi ja rysän mahanpuoleiset päät vahvalla punenarulla yhteen.

Nämä siis muistinvaraisesti ainakin neljänkymmenen vuoden takaa muisteltuina. Joku voi muistaa tarkemmin. Niihin olivat olemassa valmiit, standardikokoiseksi kudotut rysäliinat, joten mittojen piti olla aika jämptejä. Ja kyllä minun isäni osasi ne hommat. Niin kuin nyt katiskojen, tai tuohikonttienkin teon jossa vielä 70-luvun alussa ahvenet ja hauet Keyritystä kotiin kannettiin. Matikoitakin isommissa rahdattiin. Kutumuikkuja tuli joskus niin paljon, että ne laitettiin puiseen saaviin ja vedettiin kelkalla kotiin ensimmäisillä lumiriitteillä. Tai sitten niitä piti jakaa useamman kannettavaksi, mutta olihan meitä, kantajia.



Voi hitsinpimpulat, tulipa komia ilta. Klo on 19 ja minä aloin herkutella. Sysmän Nuijanpohjan veteen keitettyä kahvia termoksesta ja voileipää koristeltuina puolukoilla.

Isoja petäjiä tässä. Mistä minä luin, että suuret puut ovat haasteellisia valokuvata? Mitästä, panee vain seljälleen maate ja painaa laukaisinta. Tai niin kuin Korkeasaaren sillalta, että kuvaa korkealta. Tai kiipeää Puijontorniin niin saa paljon kerralla isoja kuusia valokuvaansa.

Voi olla, ettei Kanadan valtavan paksuinen ja korkea lehtikuusi, joita taiteilija Eeva Ryynänen laivasi Lieksan ateljeehensa kolottavakseen, onnistuisi kuviin näilläkään konsteilla ja näin mitättömin vehkein. Äidin kanssa siellä kävin ja sitten kohta äiti halvaantui ja kuoli. Oli mukana minun  silloin pienet tyttäreni ja heidän sairas äitinsä. Silloin oltiin jo erottu, mutta yritettiin mummon kanssa piristää Satua. Ei mahda muistaa koko käynnistä mitään kun oli lomalla mielisairaalasta? Jotenkin kun nyt ajattelen, oli hyvin alakuloinen retki sekin. Kuvia minulla lienee jossakin ja eräässä niistä tytöt makaavat jollain matrassilla Ryynäsen ateljeepihan kammissa. Nuorimman tyttären äidinikävä minua on aina ahdistanut paljon kun se on näkynyt eniten. Vanhin on kovempiluontoinen, mutta... Ja minun ahdistuksistanihan kukaan ei luonnollisestikaan ole oikeasti kiinnostunut ollut.

Paskat! Vaikkos kuinka hyvä olo vähän aikaa niin huonoja alan muistelemaan. Lähen polokemaan saatana!



Kun tulin Leivonmäen kansallispuiston laitamille, lähti ensin tienvierestä teeriä kymmenkunta ja kohta, aivan arvaamatta rumisteli sumun seasta kuusenjuurelta helevetin iso ukkometso, lensi tien yllä koko suoran ja livautti sitten taitavasti puiden välistä metsään. Eikä minussa läikähtänyt pyyntiveret nytkään, vain suunnaton ihastus kanalintujen lentoa katsoessani, varsinkin sen metson kun se niin pitkään näkökentässä viipyi.

Se oli siis Kivisuon kylä jonka eräällä tiensuoralla jututin iltakävelyllä olevaa, keski-ikäistä miestä. Oli varmaan talosta, jonka pihatiensuulle oli aseteltu eläinveistoksia ja koottu kivistä asetelmia. Siinä oli aika monta postilaatikkoa rivissä, että aina sitä vain taivastelee, kuinka kaukana maalikylistä sinnittelijöitä edelleen asustelee. Mutta kunhan nämä, keski-ikäiset ja vanhemmat joutuvat lähtemään, loppuu vuosiaikainen eläminen kaikista, kesäisin vain perijät piipahtavat muutamat kaljapurkit pihasaunan portailla poksauttamassa.
Kansallispuiston alueessa aivan kiinni oli hyväkuntoisia, isoja, samalla sapluunalla rakennettuja asuintaloja useita. Parissa niissä näkyi liikettä, toisessa ehkä metsä-kalamiehiä ja toiseen meni nuori mies kuin asuisi siinä jonkun kanssa, jolla on paljon pientä pyykkiä laitettavaksi naruille kuivumaan. Siinäkin ajattelin, kuinka monta sataa neliötä hyvää asuinpinta-alaa kylmillään metsässä lojuukaan ja maailmanlapset kaukana ja lähellä ilman kattoa päänsä päällä vaeltelee.
Taivaalle kuljeskeli mustia pilvenriekaleita kuin nokeentuneita sohvanpehmusteita, mutta ei niissä vielä vesisateen tuntua ollut. Pimeni muutenkin ja vain arvuuttelemalla maisemaa, sen kallioisia muotoja ja lammenlämpäreitä vaelsin. Liikenne oli olematonta, joku puutavararekka ja pakettiauto siitä meni, sitten hiljeni.

Ennen täysin pimenemistä vasemmalle loivasti viettävällä laitumella tapasin parikymnmenpäisen nautalauman ja sonnin, jolla oli vaikeuksia saada ääneensä tehoa. Se yski ja mylvähteli jyhmäessään raskain sonninaskelin lähelle tienlaidan sähköpaimenta. Menin aivan liki ja vaikka eläin yrittikin olla vihainen ja puistella päätään, niin en tarvinnut kuin öyhkäistä, niin se otti heti taka-askelia. Sen haaremista muutama lehmäleidi tuli myös ammumaan kulkijalle, yksi antoi rapsuttaa otsankupuraa, mutta siitä sonni ei tykännyt ja ajoi sen pois. Jututin niitä kuitenkin tovin, puraisin omenaa ja heitin karan sonnin eteen josta se ei älynnyt sitä rengasturpaansa noukkia.


Rutalahden kylä näytti pelkästään vajavaisena jo mollottavan taivaankuun ja kotien pihavalojen valaistuksessa hyvin hoidetulta. Koulupihakin varsin tyylikäs. Jollakin ilmoitustaululla kysyttiin isoin kirjaimin, haluaisitko muuttaa Rutalahteen, vireään jne. kylään, jossa jne. "Vastaan ajeli" myös DeWalt-timpuri sinisellä polkupyörällä. Hahmoja oli laitettu useampiakin siihen pihaan kuin Ranuan Portimossa. Hauskoja sellaiset.

Huvitti kursivoiduin kirjaimin muotoiltu neonvalokyltti baarin oven yllä: "Old Lady", sillä kun katsoin yläkerran kirkkaasti valaistuun ikkunaan, sieltä katsoi juuri vanha lady kulkuani kylätiellä.

Enkä koskaan ole tullut ajatelleeksi, että kuuluisa Letkaliiteri sijaitsee Rutalahdessa, näin lähellä Jyväskylää. Siitä tanssipaikasta olen elämäni varrella paljonkin kuullut, mutta käymätön paikka kokonaan itselle. Eikä olisi ollut kiihkeimpään aikaan minullakaan mikään matka joskus ajella. Mitenhän lie livahtanut tanssielämä silleen kun kaikenmaailman muut riemuliiterit on tullut koluttua?

Rutalahden jälkeen alkoi tuntua ilma vilpoisalta. Nisulan tienhaaran levikkeellä riisuinnuin ja puin ylleni  kokokerraston ja pitkähihaisen paidan ja laitoin vahvemmat sukat jalkoihini. Ajattelin, että jos tässä pitää juna-asemalle saakka polkea kerralla, niin ei ainakaan kylmä heti munia kopli vaikka vähän vettäkin viskoisi.
Ma 3.9.2012 klo 12.30

Junassa istun. Haisen märille, savuisille vaatteille, ja hielle. Tiijä vaikka Huikon paskakin kengästä vielä tuoksahtaisi. Melkein samoilla kohdin ovat paikkani kuin Jyväskylään tullessani. Junaliput olivat tietenkin muutaman euron halvempia Lievestuoreelta Kajaaniin kuin menomatkalla Jyväskylään (33,00 €). Tässä on hyvää aikaa lausua vihkojensa sivuille loput pyöräilystä Päijänteen ympäri vaikka kirjoitinkin melkoiset tarinat aamulla istuessani Kuopiontienvarren Shellillä.

Asemalle kun ajoin, satoi vettä kovasti. Lipan alla portailla istui nuori nainen. Puhutin häntä. Oli menossa Kuopioon jossa opiskelee ympäristötieteitä. Kertoi olevansa helsinkiläisiä, mutta ihastuneensa Kuopion mentaliteettiin. Kerettiin jokin sana vaihtaa hänen opiskelualastaan ennen kuin juna asemalle vingahdellen jarrutteli. Muistan, että sanoin tytölle, että kyllä luonto taas jälkeemme tointuu jonkinlaiseksi kuvakseen jos ihminen ydinlatauksin maanpinnan karrelle polttaakin. Häivähti jotain nuoren silmissä, mutta kaipa nyt en kovin traumaattisia ajatuksia kerennyt päähänsä istuttaa. Varmaan tietää enemmän kuin minä, joka en mitään ole käytännöllisesti katsoen koskaan opiskellut. Elämää vain.

Mutta siis.

Huikossa heräsin kahden jälkeen aamuyöllä kun kaiteen ylitse roikkuvalle kämmenselälleni alkoi tipahdella vettä. Räystään seinänpuolella katossa oli vissiin reikä. Jäi leponi vajaaksi kun rupesin miettimään, että se kaataa kohta taas täyslaidallisia sadetta, että parasta lähteä ja sassiin. Nukahtamisen rajalta muistin, kuinka isä ja äiti olivat läpinäkyvässä kuplassa taukopaikan rakennuksen laipiossa. Tätä kuvajaisenalkua ihmetellessäni vaivuin niin sikeään uneen, etten muuta muistakaan vaikka makuus oli aivan surkea.

Puistelin unenrippeet silmistäni, pakkasin pyöränlaukkuihin mitä roippeita olin yöllä pöydälle levitellyt ja läksin. Oli tihkusateisen sysipimeää, mutta kuin olisi lämmennyt ilma hieman. Ei siinä paljoa lopulla matkaa yössä voinut tapahtua. Kunhan vain polkaisi vasemman alas, sitten oikean ja niin edelleen, tuhansia kertoja sama liike. Melkoinen rauske kuului joko takasen napavaihteistosta tai keskiöstä tai kummastakin,  alkavat olla laakeroinnit ja vaihteiden pikkurattaat mäsänä tästäkin pyörästä.

Rekkaliikenne alkoi Jyväskylä-Mikkeli tiellä, mutta ei niitäkään kovin montaa ennen Lievestuoretta ehtinyt mennä ei tulla. Räiskäyttivät kuitenkin ilmavirran kanssa vettä päälleni, ettei se nyt niin mukavaa ollut ensin kastua ylhäältä alas ja vielä alhaalta ylös.

Shellillä istuin monta tuntia. Huikosta ei ollut kuin viitisentoista kilometriä, joten olin reilussa tunnissa siinä. Onneksi se huoltoasema oli auki yötäpäivää. Latasin akut (Sysmässä mykistyneen kännykän sain käyntiin jo ennen Luhankaa kun käytin akkua pois paikaltaan), nettiä selailin ja join kahvia santseineen (2,30 €). Kahdeksan aikaan laittoivat puuropadan lämpöaltaaseen ja ostin lautasellisen jonka hinta oli 1,50 €. Halvempi kuin kupillinen kahvia! Luin siinä myös Hesarin ja Keskisuomalaisen. Olivat urakoineet "Tour de Helsinki"-pyöräilynkin edellispäivänä. Nopein oli ollut Jaan Kirsipuu jonka aika 140 km:n matkalla oli ollut 3 tuntia 37 minuuttia. Heh heh. Nehän olisivat tuota vauhtia päivässä polkaisseet sen, minkä minä vajaassa kuudessa vuorokaudessa. Mutta mitä ne matkalta ylös kerkeisivät kirjata?

Huoltoasemalla minulle myös selvisi, millaisten kuskien jäljiltä saattavat suurimmat läjät pahvimukeja muovikansineen tienvarsilta löytyä. Miltei jokainen rekkakuski, joka asvaltilla kävi kääntymässä, haki sellaisen, mutta jäämättä nauttimaan sitä kahvioon, lampsi takaisin työjuhtaansa ja kaasutteli tiehensä. Roskaajat löytyvätkin siis myös ammattilaisten puolelta; jokunen taksikuski teki saman tempun. Vielä kun muutamat näistä ottivat muoviin käärityt sämpylät mukaansa, niin sieltähän ne teidenvarsilta sitten lopulta hitaamminkulkijan silmiä särkemään löytyvät.

Olen sen verran itsekin ratissa ollut, ettei vielä 1980-luvun alussa moista käytäntöä ollut. Kun ajettiin vaikkapa Kuopiosta Helsinkiin ja takaisin, niin siinä välillä käytiin huoltoasemalla, ostettiin mitä ostettiin (yleensä kahvi+sämpylä), istuttiin nauttimaan ne baarin pöydän ääreen kaikessa rauhassa ja vasta sitten jatkettiin matkaa. Silti kiireen tuntu oli jo silloin melkoinen, että mitenkähän nyt lie?

Mitäs tässä muuta mitä en ole jo toistanutkin? Väsyttää, mutta en osaa edes torkkua nyt.

Aika paljon on väkeä junassa, joku lapsiperhekin; poikia juosta vilisti edestakasin käytävällä ja niiden äiti kävi ovella komentamassa takaisin. Tunnelma ei ole kuitenkaan kuin joskus on ollut. Jokaisella nuoremmalla on kuulokkeet korvillaan kun selailevat kannettaviaan. Yksi tyttö lukee paksua kirjaa, mutta hänelläkin on soitin tanassa koko ajan. Sosiaalinen elämä, mitä junissa vielä isäni aikaan ja minun nuoruudessani oli, taitaa rajoittua vain viikonlopun iltavuoroihin ja silloinkin ravintelivaunuihin. Eiväthän ihmiset edes ympärilleen vilkuile!

Kai se silti lienee yhtä hyvää tai huonoa elämää sekin. En tiedä, kun kukaan ei tule sanomaan ja yksityisyys on laittein rajattu ettei kysymäänkään kykene. Kuin sähköpaimenet laitumilla lehmien. Leuatkin molemmilla lajeilla jauhaa.
Matkan kustannukset junalippuineen yhteensä 86 € 61 senttiä plus evääksi leipomani 2 kg:n muikkukukko n. 6 € eli päiväkustannuksiksi tuli 15 € 43 senttiä. Kilometrejä 491 (keskim. 81 km/pv) jotka tarkistin googlemapista koska pyörässä ei mittari toiminut eli 83 senttiä/km. Polkupyörä on niin vanha jo, ettei kuoletuksia voi enää sille laskea. Yhtään uutta vaatekertaa, saatika että niissä olisi jonkun kuulun firman tuotemerkistä pitänyt maksaa, ei mukanani ollut. Paskaan astutut kengätkin peräisin vuodelta 2008.

Perseeseen kasvoi taas uusi kerros paksua nahkaa, joten sekin on vain kotiin päin.

23 kommenttia:

meri kirjoitti...

toivakassa asuu yksi suomen ihanimmista kirjailijoista. toivakka-wikistä hänen nimensä löytyy. sinussa ja hänessä on jotakin samaa. te molemmat väistätte tarmokkaasti lajimäärityksiä. teillä kummallakin on proosan vuolautta ja laveutta, proosassa puolestaan runollista väljyyttä. ja samalla tavalla kuin sinä, myös hän sanoo olevansa raivoissaan maailman epäoikeudenmukaisuudelle.

se ero teissä on, että hän nauraa näin sanoessaan. huumori on aseista voimakkain, ja sitä hänen runoissaan ja proosassaan riittää, vaikka pohjimmiltaan hän on erittäin vakavissaan. eikä hän yritä olla vitsikäs siellä, missä huumoria ei tarvita.

hän on marginaalikirjailija, niin kuin sinäkin. monet parhaimmista ovat.

Ripsa kirjoitti...

Ai niin joo, Valto,

on mulla Itä-Suomesta semmoinenkin runokirja kuin Toivakan kirkon kattomaalaukset. Kirjoittanut Harry Forsblom. Kun ostin sen, luulin että siinä on sitten siitä pitäjästä jotain, mutta mielestäni se Forsblom ei kyllä kirjan mukaan asunut siellä.

Ei sitä voi olla varma tietenkään. Se on varmaan huvilaseutua, ehkä runoilijalla on siellä kesäpaikka. Oletko kuullut tästä kaverista?

Valto Ensio kirjoitti...

Merin arvoitus varmaankin tarkoitti kirjailijarunoilija Kaarina Valoaaltoa joka asuu Toivakassa.

Minä tästä omasta "proosastani" ajattelen, että mahtaa kaikistellen olla aika työlästä lukea kun sitä tulee toisinaan kuin kusiaisten sekaista vaahtoa kiljukanisterista. Onneksi on noita valokuvia laittaa sekaan ettei lukija pillas... pitkästy.

Pitäisi välillä tehdä joku tiukkailmeinen tarina kun viimeaikoina on ollut vain tämmöistä ripulointia...

Harry Forsblomin nimi kyllä tuntui tutulta kun luin Agricolasta artikkelin hänestä. Ehkä muistin Hesarin sivuilta nimen. En kuitenkaan ole varma. Kirjojaan en ainakaan muistiinpannen ole lukenut... mutta tosi tuttu nimi nytkin kun tässä makustelen ihan ilman tietojaan tankkaamattakin.

http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=991

Wikibediasta löytyy nimellä hänestä muutakin, mutta Toivakassa mies ei asu.

Niin Toivakka kuin kaikki ne talvikausiksi hylätyt pikkukylät vesistöjen pirstomassa Keski-Suomessa (ja muuallakin) heräävät kesäisin eloon.

Sysmästä luin, että siellä moninkertaistuu asukasmäärä lomakausina.

Mäntyharju mm. on minusta viehättävä paikka. Sinnekin etelän ihmiset ovat kesäasumuksiaan pykänneet. Martti Linqvist oli ja eli suurimman osan vuodesta siellä ja kirjoitti junamatkalla Helsinki-Mäntyharju niitä kolumnejaan Hesariin. Ja kirjastakin niitä löytyy. Tykkäsin hänen tyylistään kovasti. Hänen uskonnollinen taustansa ei vaikuttanut sillä tavalla pohdintoihinsa kuin ehkä luulisi kun lukee hänen cv:nsä. Eli ajan 1945-2004. Oli "hengenheimolainen" Eero Silvastin (1932-2006) kanssa mitä "ääneen" tulee.

Pienellä Kangaslammin kirkolla olin eräänä syystalvena töissä jotain vakuutusyhtiön halliremppaa tekemässä, ja silloin kuulin siellä baarissa, että musiikkipitoiset ihmiset olivat pitäneet paikkoja nuotissaan. Heikinheimon Seppokin oliko se nyt ryypännyt ihan Gergijevinkin kanssa jollakin huvilalla? Vai kertoiko hän itsekin Mätämunan muistelmissaan siitä?

meri kirjoitti...

lindqvist oli minunkin mielikkini. hän pureskeli teksteissään mittakaavansa kadottanutta aikaa ja ihmistä sortumatta kuitenkaan helppoon.

yleensä tämän lajin kirjoittajat jättävät käyttämättä aiheensa eksistentiaaliset ulottuvuudet ja tyytyvät halpahintaiseen psykologisointiin ja asenteelliseen putkinäkökuonaan.

lindqvist vältteli suoraa psykologisointia ja luotasi selväjärkisesti ihmisten sisäisiä ristiriitaisuuksia. hän ymmärsi heidän tekojensa usein olevan tulkittavissa monin eri tavoin.

psykologisointi on suo, jossa voi tarpoa loputtomiin. minua ei kiinnosta lukea tekstejä, joissa upotaan muotidiagnoosien pilkkomiseen. sellainen sössö on yksinkertaisesti kauheaa. se muistuttaa nollatutkimusta, josta on tullut tieteen rehottava rikkakasvi.

ajatellaan nyt vaikka tätä neuvokki- ja muuta tätikirjallisuutta. luultavasti nämä elämäntaito-oppaat vastaavat johonkin elämän puutteeseen. lukija höristää heti korviaan, kun asiantuntija selittää, että suomalaiset naiset ovat tällaisia ja miehet sellaisia. yleistäminen on kauheaa. eiväthän kaikki linnut laula samalla äänellä, eivät kaikki tähdet loista yhtä kirkkaasti.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Eivät linnun laula samalla nuotilla, mutta ei myöskään kaikkien olohuoneissa virtahevot tuhojaan tee; siihen kykenee joskus pieni, harmaa hiirulainenkin.

meri kirjoitti...

jokainen on siihen törmännyt, usea suorastaan elää siinä ja jopa siitä. kyse on psykologisesta sanastosta ja ajattelusta, josta on tullut osa elämää ja arkea. psykokulttuuri kukoistaa lehdissä, radio-ohjelmissa ja kirjahyllyissä.

tavallisten ihmisten arkielämään on valunut sanastoa, joka on peräisin psykologiasta. kun joku pohtii, miten voisi "toteuttaa itseään" tai "mennä itseensä", hän on jo huomaamattaan osa psykokulttuuria.

itseensä menijä - edes aidoimmillaan ja spontaaneimmillaan - ei ehkä löydäkään sisältään mitään kovin ainutlaatuista, vaan vain psykologian sanastoja, joita ilman hän ei alun perinkään olisi voinut "mennä itseensä".

paradoksaalista on, että itsensä toteuttamisesta elämänsä sisällön tehnyt ihminen näyttää myös aina olevan se, joka eniten antaa muiden päättää elämästään.

perinteisesti minuuden pohdiskelu ja itsessään rypeminen on ollut hyvin toimeentulevien harrastus, jota lama mahdollisesti vähentää, vaikka se samalla antaa sisimpään kurottamiselle lisää syytä ja aikaa.

tulevaisuudessa voi olla tarpeen jopa vaatia, että hoitopalveluiden kuluttaja saa hoitoa eikä mitään muuta. ihmisellä on oikeus tulla hoidetuksi kudoskasana ja luonnontieteellisenä objektina eikä uusien ihmis- ja kasvatusihanteiden maalitauluna.

jos se harmaa hiirulainen ymmärtää että surut ja murheet eivät ole sairauksia, sillä menee jo aika hyvin. jos se pysyy etäällä psykomytologiasta, se on jo voiton puolella.

ja lopuksi: jos hiirulainen paljastuu virtahepo-hellstenejä vastuullisemmaksi ja herkemmäksi - paremmaksi parantumisen tuntijaksi ja havainnollistajaksi, se on melkein perillä.

Ripsa kirjoitti...

Valto, Meri,
Harry Forsblom kirjoitti kauan sitten Hesariin. Muistaakseni jo vanhempi runoilija (ja ei, en löytänyt kirjaa, muistin alakertaan tullessani että kirjahan on mökillä!), muistan Forsblomin senkin vuoksi, että joku naureskeli sitä, että kriitikko kirjoittaa kirjan.

Höh. Ennen on ollut todennäkösesti paljon tärkeämpää että ihmiset pysyvät pilttuissaan.

Kaarina Valoaaltoa olen silloin tällöin lukenut, mutta kaikki ne kirjat eivät ole täysin kolahtaneet, en tiedä mikä siinä on ollut. Todennäköisesti Valoaalto on niitä kirjailijoita, jotka vaihtelevat aiheita ja tyylejä aika nopeasti. Muistaakseni suunnilleen kirjasta toiseen.

Sitten iski päähän sellainenkin ajatus, että vissiin jo kuollut hieno urkuri oli nimeltää Ensio Forsblom ja muistan että varsinki Hannu Taanila ylisti häntä paljon. Ehkä ne kaksi ovat sukua? Ensio ja Harri?

Vähemmän Itä-Suomessa on varmaan ruotsinkielisiä sukunimiä.

Mutta niin joo, Valto, eivät nämä kulkuritarinat ihan tavallisia ole proosajuttujen joukossa. Eihän sinun tarvitse siitä välittää, se on meidän lukijoiden ongelma! Siis jos me ei tajuta!

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

En tiedä näistä forsblomeista, mutta sukua varmaan keskenään kun heitä on maassakin alle tuhat olemassa.

Ensiosta mainitaan Orimattilan urkujen suunnittelun yhteydessä. Että musiikkimiehiä se on ollut ihan sieltä soitintenrakentamisen juurilta alkaen.

Riku Riemu kirjoitti...

Joskus jo vuosikymmeniä sitten Leivonmäen seudulta olen viikoksi mökin vuokrannut. Tarkoituksella sellaisen sähköttömän, edes radiota ei ollut. En tiedä pystyisinkö enää, kyllä internet täytyy olla ja puhelin ja...

Kiva mökki se oli. Ilmeni vain, että oli aivan turpeennosto alueen vieressä. Lammen vesi oli täynnä ruskeaa hötöä, uidessa se ei ollut mukavaa. Oli siellä jotain haukia kuitenkin, pikkuisia muistaakseni.

Toivakasta ei tule muuta mieleen kuin Arja Koriseva.

Lievestuoreelta taitaa kuuluisa likolampi olla jo aika sitten hävitetty, mutta vieläkin minulle paikkakunnan nimestä tulee paskan haju mieleen. Enkä sitä edes itse käynyt haistelemassa, Irwin ja lehdet sen tutuksi tekivät.

Jakelukuskeilla ja linjaa ajavilla rekoilla on kiire, se on nykypäivän logistiikkaa. Liekö Valiolla nykyään kolme meijeriä maitoa käsittelemään, vai onko enää niinkään montaa. Siinä maitoa ajetaan edestakaisin Suomenmaata.

Elintarvikkeita ja kaikkea rojua ja roipetta liikkuu, kuskin kiireen ymmärtää. Tänään pitää olla Oulussa ja heti aamulla jo Helsingin Vuosaaren satamassa; tai jotenkin niin. Kahvikupit kai kuskeistakin fiksuimmat kuitenkin laittavat roskiin.

Elämäkerroista vielä. Joku vuosi sitten ilmestyi Pekka Herlinin elämäkerta, josta kovasti kohistiin. Poikkeuksellista siinä rikkauksien lisäksi oli käsittääkseni vain ennen näkemätön rehellisyys. Sellaisia selittelyjä ja marmelaatikarkkeja yleensä tuppaavat olemaan.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Kyllä sähköttömyyteen tottuisit sinäkin jos olisi pakko. Miljoonat, tai oikeastaan miljardit ihmiset maapallolla edelleen sellaisissa oloissa elelevät. Kuu-ukoista puhumattakaan (onkohan ulkoavaruudessa muuten niitä Hakkaraisen poppaukkoja?)

Eihän me oikeasti tarvita kuin vettä&leipää, katon päämme päälle ja väliin vähän sirkusta jota voisi järjestää naapurin kanssa; puukkohippaset olivat joskus muinoin hyvinkin suosittu huvittelulaji korpeimme kätköissä. Nyt siitä on maku mennyt kun tekevät niin julkisesti ja myötäänsä.

Lisäksi ryytimaa nurkalle ja halkoja metsästä uuniin ja savusaunaan, tai vaikkapa uloskin lämpiävään. Minusta ainakin on mukavaa kun mökillä olen sellaisissa oloissa, ja saattaisin olla kerralla vaikka pitempäänkin jos...

Suomessa on edelleen 13 tuhatta taloutta ilman tätä autuutta. Itselleni se kävisi luontevasti vaikka netittömyys kai se suurin haitta olisi kun tähän on tottunna. Aurinkokeräintä, siis -panelia, olen mökille ajatellut laittaa, mutta eipä ole irtorahaa ollut edes sen vertaa.

Lievestuoreen paskalampea alkoivat ennallistaa (1980-luku) siihen aikaan kun ajelin usein siitä ohitse ja kai se nyt alkaa olla ainakin sen verran vihertävän kasvuston peitossa, että voivat huokaista poissa silmistä, poissa mielistä, mutta ei varmastikaan auta mennä kaivinkoneella tonkaisemaan. Liisassa Goodman ja Salmi olivat ajanhermolla aikoinaan.

50 vuotta ne sitä lampea likasivat ja meinaavat, että parissakymmenessä se puhdistuu, hah hah haa.

Suomessa on n. 30 meijeriä, mutta siihen lukumäärään on laskettu nekin pienet, yksityiset luomu- ym. että merkittäviä lienee alle kymmenen. Joka tapauksessa kun jostakin Utsjoelta tankkiauto käy maitoa hakemassa, se valuttaa sen alas Ouluun kyydissään, että hintaa sillekin tulee ja viljelijälle jää känsät, ainakin sillä perällä, kouriin palkinnoksi.

Herlinin elämänkerrasta sen verran kohusivat, etten ole vieläkään lukenut. Antaa pölyn laskeutua niin katonpahan sitten luenko vai luenko en.

Nyt olen viimeisillä sivuilla Kari Enqvistin kirjaa "Uskomaton matka uskovien maailmaan" ja itsekin uskonnottomana alleviivaan sen teoksen viestistä enemmän kuin puolet. Toiselle puolelle annan muuten vain kirjoittajan kirjallisista kyvyistä täydet pisteet; kylmänkova tiedemieskö tämän kirjan on tehnyt, olen kysynyt useaan kertaan lukukokemuksen aikana.

Riku Riemu kirjoitti...

Pakon edessä kaikkeen sopeutuu.

Meijereitä on, Valion laitoksista puhuin. Tässä luettelo Valion laitoksista. Useimmat ottavat maitoa vastaan, vain kolme meijeriä tekee lehmän maidosta tehdasmaitoa kuluttajille.

meri kirjoitti...

valto, riku

keväällä ja kesällä haaveilen saunamökistä ja pellonpientareen auvosta. syksyllä ja talvella rupean kuitenkin unelmoimaan lämpimästä suihkusta, mikroaaltouunista ja herkkukaupan kylmätiskistä.

minä, etelähelsinkiläinen nirppanokka, haluan pettää itseäni - tai ainakin muita - uskomaan, että jokin tietty, käsin poimittu osa ajasta voisi pysähtyä.

ilmasto ei valitettavasti salli meidän asua bambumajoissa. yhtä vähän voimme ylikansallisten metropolien aikakautena rakentaa näköisversioita keskiaikaisen yhteiskunnan muovaamista kaupungeista. tätähän ainakin englannin tuleva kunkku yrittää.

olen surulla ja murheella katsonut luonnon turmeltumista. vihreänä ajattelijana olen monessa asiassa samaa mieltä linkolan kanssa. ymmärrän linkolan suuren murheen tämän prosessin takia. ymmärrän myös hänen käsityksensä väkivaltaisesta puuttumisesta asiaan, vaikka en taida pystyä hyväksymään sitä.

täällä peräpönkölässä asumisessa on se hyvä puoli, että ei tarvitse kysellä paljonko hyvästä ryppyvoiteesta kannattaa maksaa tai mitkä tehoampullit ovat parhaita. täällä puhutaan naapurien kanssa lähinnä suonikohjuista ja verenpaineesta. pitsiunelmat on hyvästelty jo aikaa sitten ja tilalle on hankittu flanellipaitoja.

sitten siteerataan kiinalaista sanontaa: iloitse elämästäsi, on jo myöhempi kuin luuletkaan.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Minähän katselin näitä meijeritilastoja sen jälkeen kävin siellä yhdellä tehotilalla, mutta olin jo näköjään unohtanut. Tuon 30 meijeriä luin Maaseuduntulevaisuus-lehdestä ja siitäkin on aikaa. Se lukema jäi sen ohella, että jutussa kirjoitettiin luomutiloista ja niiden kannattavuudesta.

Mutta on se kyllä hurjaa tämä tavaran rahtaus eestaas maailmanääristä toisiin. Öljyä tuolta ja tuolta ja vettä täältä ja sieltä.

Kun Pietikäisellä olin vähän aikaa ajamassa yhdistelmäajoneuvoa, niin jo silloin kirottiin, kun otettiin juustoa Lapinlahdelta reteli täyteen, vietiin Helsinkiin se ja tullessa oli nupissa (siis rekannupissa) viinaa ja peräkärryssä juustoa!

Logiikka on tietenkin se, että rahaa kuluisi mahdollisimman monessa portaassa siinä välissä (tai siis virtaisi aina samoihin läjiin ja taskuihin "sinne jonnekin"). Järjen ja tarpeellisuuden kanssa tällaisella liikenteellä ei ole yhtään mitään tekemistä. Paha vain enääö peruuttaa monen monen muun syyn takia enää tältä valitulta tieltä: työpaikat mm.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Unelma maalla-asumisesta on vain unelma. Tai ainakaan omavaraistaloudessa elämisessä.

Nuorena sitä jaksaa semmoistakin kun on pakko (kokeilin, kuten olen kertonut 1990-luvulla), mutta jaksaisiko enää ainakaan lasten kanssa kuinka kauan? Kyllähän se muutama viikko mennä nuljahtaa, mutta että kesät talvet, arjet pyhät...

Harri Tapper: "Painoin pääni pöydän kanteen, ja sitä myöten kulkivat kellon lyöntien nytkähdykset. -Miksi pöydän puu kuljettaa ääntä vaikka sitä ei käsketä?"

Riku Riemu kirjoitti...

Tuosta hakkaraisen poppaukoista vielä, sellaiset ovat varmaan aika kauheita katsella krapulapäissään - Hakkarainen tappeli poppaukkojen kanssa, mutta jäi kirkkohopeille!

Meri,

minä olen ymmärtänyt, ettei Linkola kuitenkaan olisi se mies, joka nappia painaisi, vaikka sillä puhumansa tuhon saisikin aikaan. Pyrkii herättelemään. Ymmärtää, että maltillisilla sanoilla ei välttämättä ihmisiin vaikuta. Järkevät ja maltillisiet sanat hukkuvat kaikkeen kohinaan.

meri kirjoitti...

riku

maailmassa on olemassa eksisteentiaaleja asioita, kuten kuolema, kärsimys, syyllisyys, osattomuus, onnettomuus - kaikki asioita joissa kukaan ei ole asiantuntija eikä opettaja. katastrofeja voidaan vältellä turvatoimin, mutta niitä ei voi poistaa. ennemmin tai myöhemmin saamme jonkin voimalan silmillemme, ennennäkemättömän tappajataudin sisuksiimme tai joudumme muutoin kokemaan paljon nykyisiä kovempia aikoja.

yksi asia minua vähän risoo. se on se, kun joku vaikeuden kohdatessa huokaa, että miksi juuri minä. tuo tuskainen kysymys, miksi minä, jää vastaamatta, ellei kysy ,miksi maailman olisi kohdeltava juuri minua oikeudenmukaisesti.

tämä maailma ei ole se paikka, jossa oikeus toteutuu ja kukin saa kohtuuden ja ansionsa mukaan.

mutta siitä huolimatta ja juuri siksi: iloitse elämästäsi, on jo myöhempi kuin luuletkaan.

Riku Riemu kirjoitti...

Puhut, Meri, viisaita, en minä tuohon pysty mitään sanomaan. - Sen vain, että omasta pääkopasta meidän kaikkien täytyy näitä katsella. Ja se nyt on sellainen kamppailukenttä.

Oikeudenmukaisuuteen pitää kaikessa pyrkiä, mutta tyhmä ja lapsellinen on se, joka sitä itse olettaa saavansa.

"Oikeutta en pyydä, hiukkasen armoa vain!"

Riku Riemu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Riku Riemu kirjoitti...

Valto,

kuvat olivat hyviä. Tuo pääkuvaksi nostamasi fillari metsätiellä oli täyttä asiaa, "tien päällä taas!"

Monista, kaiketi kaikista, muistakin pidin. Kulkurin ateria, rahkapiirakkaa ja kahvia(?) on mielikuvituksen liikkeelle saava.

Bussipysäkki, jossa yhdellä istuimella raidallinen takapuolen suojus. Kirjan, ainakin ohuen, tuosta voisi kirjoittaa, mielikuvitukseni liitää!

Mullillakin oli asiaa, kertoi sen kuvassa, ihan en pystynyt tulkitsemaan.

Ekaluokkalaisena muistan, kun kävimme katsomassa mahdollista uutta asuntoa Röykästä. Leikkimökki se oli, ei siihen koko perhe olisi mahtunut.


Tässä kuvassa keskivaiheilla metsänreunassa olevassa mökissä minä asuin, siinä hopeakattoisen alapuolella, talossa jonka katossa vähän punaista vielä näkyy. Kaksi huonetta, ei erillistä keittiötä, vanhemmat ja kolme lasta.Vanhin, edesmennyt velipuoleni asui muualla. Isomman huoneen keskellä oli luukku lattian alle kaivettuun kellariin, jääkaappia ei ollut.

Meille hankittiin tuolla asuessani telkkari, siellä niitä meksikon olympialaisia, rin tin tinejä, välillä jatkoaikaakin salaa verhon välistä katselin. Paljon, paljon muistoja.

Mutsi lähti synnytyslaitokselle, pelotti kotona perkeleesti, kun faija karkasi yöksi Klaukkalan ravintola Kallioluolaan ryyppämään.

Vuonna 68-69.

Nykyään minulla on internet ja tiesmitä, olen siis onnellisempi.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Tälläkin reissulla otin vissiin liki 600 kuvaa (vai oliko se 800?), että melkoista on loniminen jälkeen päin, mitkä niistä voisi esille nostaa ja mitkä tuhota vaikka kokonaan.

Olen kyllä visusti tallentanut ulkoiselle levylle kaikki ottamani kuvat, jaksaisi vain niille jokaiselle antaa oman selostuksensa vielä siihen tallennuspaikkaansa. Tai edes vaikka joka kymmenennelle kuvalle.

Pähkäilin tässä joku päivä itsekseni, että retkipyöräilijän päivävauhti ei saisi olla kuin korkeintaan 50 km. Voisi kaikessa rauhassa pysähdellä useammaksikin tunniksi pienimpäänkin kylään katselemaan ja kuulostelemaan, ehkä kuviakin ottaisi sitten vähemmän koska olisi aikaa harkita kohteensa. Ja että nimenomaan jututtaisi tapaamansa ihmiset ihan kynnenalusia myöten, koska kaikenlaiset tapaamiset ovat antoisimpia reissussa kun on.

Vaikka helppoa onkin nykyään kuvia näpsiä, niin se valitseminen on silmiä rasittavaa. Helpompi olisi kuvanottovaiheessa tehdä töitä niiden eteen vaikka kuinka digidigiaikakautta elettäisiin.

Mutta hyvä näin, että olen sopivia osannut valita, sitähän se Ripsakin kommentoi, että hyvin sopivat matkakertomukseeni. Otan jälleen tämän palautteen kuin tilipussin olisitte ojentaneet.

Ei ole ollut lapsuudenkotisi suuruudella pilattu, ja siksi kai maailmankatsomuksesi niin avara tuntuu olevankin.

Olen muutaman kerran Nurmijärvellä käynyt Ruusulinnassa humpalla. Viimeksi kun kävin Hesasta Tampereen suuntaan mennessäni, olivatten nämä Nosturikeisari Pekka Niskan pojat silloin aloitteleva tanssiorkesteri, elikä aikaa on muutama vuosi siitäkin vierähtänyt.

J.Donnerilta muuten muistui mieleen hänenlaisensa aforismi maailmankatsomuksesta: "Elämä lyhyt, penis pitkä."

mikko kirjoitti...

Eräältä - en nyt muista keltä - maailmalla pyöräilevältä henkilöltä (eli äijältä) toimittaja kysyi että "eikös pyörällä kulkeminen ole vähän hidasta meininkiä?" Tämä reissumies vastasi: "Oikeastaan käveleminen olisi ainoa oikea tapa kulkea maailmalla. Mutta se on vähän hidasta."

Tunnetko Erkki Lampénin?
http://www.saunalahti.fi/elampen/
Hyvin on mielenkiintoista menemistä ja sen kuvaamista hälläkin.

mikko kirjoitti...

Unohdin lisätä: kiitos omasta loistavasta matkapäiväkirjastasi.

(Ja terävistä mielipiteistä.)

Valto Ensio kirjoitti...

Mikko

Jes. Kyllä minä tätä Lampenia olen lueksinut.

Kauhistelen hänen päivittäisiä ajomatkojaan, en kyllä itse haluaisi milloinkaan niin kiirettä pitää. Maan rajoja myötäilevällä retkelläänkin (melkein 3800 km) on vauhti ollut 117 km per päivä (laskin keskiarvon).

Mutta hän on vissiin kevyempi mies, ja kevyemmät ajatukset repussaan, että jaksaa painaa.

Olenkohan kertonut kun viime kesänä K:nin torilla "jututin" (viittomakielellä) venäläistä polkupyöräilijää joka oli ajanut Euroopan halki (Puola, Unkari, Saksa) Tanskaan, Ruotsiin, Norjaan ja ylhäältä ales Suomea pitkin Helsinkiin ja siitä vielä ties minne?

Että meitä hulluja liikkuu maailmalla...