keskiviikko 29. lokakuuta 2014

27. Hyrsylänmutka II

Su 22.6.2014 Hyrsylässä edelleen. Klo on tarkalleen 12.57. Nukutti hyvin. Rääkkien rääkynöihin en herännyt, mutta tuolta niittyjen takana olevan lammen vastarannalta kuuluu melkoinen koneiden molke ja moottorisahan parkaisut. Kantoja ja kiviäkö ne siellä kääntävät? Puita karsivat? Konevoimin joka tapauksessa siellä sunnuntaita vietetään. Meni juuri vaalea autokin Ingoilan suuntaan kun kusella olin, mutta ei autosta tänne näkyvyyttä ole kun en minäkään muuta kuin vilahduksia autosta näin.

Kameran vara-akut ovat nyt latauksessa. Kännykkä on alumiinisessa kätkössään. Sim-korttia en ole laittanut Suojärven jälkeen paikoilleen kuin hätäisesti muutamaa tekstaria varten, enkä laita, ennen kuin olen takaisin Veskelyksessä. Typerä ja arka olen, mutta niin on maailmakin vaikka viisaita päitä sen pinnalla pullistelee kuin tatteja mättäillä.

Luin oppaasta: "Nykyään Hyrsylään on vaikea, raskas ja hidas matka, mutta ehdottomasti sellainen, jonka utelias suomalainen tekee riemusta kiljuen. Auton on oltava mieluiten maastoauto tai Lada tai muuten perunapellolle sopiva vehje. Hyrsylässä on joitakin uusia kesämökkejä, joissa on liikettä kesällä. Talvikaudella kylä elää maailmanloppuaan odotellen. ... .... ... Hyrsylässä ei ole kauppaa tai muitakaan palveluita eikä liioin tienviittoja, kylttejä tai tulevaisuutta. Kylän ohi tie jatkuu vanhojen suomalaisten asuinalueiden luo. Nyt ne ovat tyhjillään."

Toisinaan K-O:ssa esiintyy lopen huvittavan asenteellista tekstiä joiden paikka ei ehkä "oppaaksi" mainostetussa kirjasessa olisi paikallaan. Mutta niinpä taitavat olla omatkin pvk-merkintäni. Tuo äsken lukemani "... jonka utelias suomalainen tekee riemusta kiljuen" huvittaa kovasti. En kiljahtanut koko matkalla kertaakaan. En edes, kun se hurtta syöksyi sieltä voimalan puolelta eteeni. Mutta enhän maasturilla olekaan liikkeellä. Kovasti tuon kirjan tekemiseen on vaivaa kyllä pitänyt nähdä eikä lopputulos suinkaan huono ole autoilevaa turistia ajatellen.
Kävin jo aamulla ennen leiriytymistä kuvaamassa "mutkan" ja sen lähellä olevan, asutunoloisen mäen, jossa tönötti muutama rakennuksenrähjä pystyssä. Yhdestä talosta loistivat valotkin ikkunoista ja uudelta näyttävä maasturi oli pihassa. Koiran haukuntaa en kuullut. Siinä mäen alla, lammenrannassa oli kasaan painumaan alkanut sauna ja joku jo maatamyöten langennut pöksä. Veteen lyhyesti kurottuva, uusipuinen laituri näytti jonkinasteisessa käytössä olevalta. Korkean ruovikon  lävitse oli polaistu rantaan hieman polkuakin, mutta kovin käytetyltä se ei vaikuttanut.
Klo 14.15

Jätin leirin kasaamatta ja siirtelin itseni hiljaksiin, ruisrääkän näkemisen toivossa pellon poikki tervehirsiseltä näyttävän talon pihamaalle. Siellä ei kai sillä hetkellä majaillut kukaan. En hirvinnyt kamanaan koputtaa enkä sisälle kurkistaa täkillä tukitusta rikkonaisesta ikkunasta. Hoitamattomalle pihamaalle oli kannettu jääkaappi ja pakastin sekä muuta roinaa. Pihaan vähäisistä jäljistä päättelin, että ei siinä joka aamu ja ilta emäntä aittapolulle asioille lähde.
Kuljin myös kolinan ja räimeen suuntaan. Lammen takana vanha puskutraktori jyrskytteli edes takaisin, pöly nousi ja kivet sinkoilivat. Tien tekoko lie menossa ollut? Tai sitten siellä pantiin matalaksi jotain rakennusta, en lähtenyt ottamaan selvää eikä kiikaria ole. Muutamia kuvia näpsin ja päättelin, että kyllä Hyrsylä on nähty.

Pellonlaidalla harakankellot hymyilivät kun läksin.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

26. Hyrsylänmutka

Su 22.6.2014 klo 05.30 Hyrsylänmutka, leiri nro 21

Kuulussa mutkassa kääntymässä käyty, telttarysä koottu, 4 leipäpalaa syöty. Aurinko on jo ylhäällä, mutta järjestin leirini koivujen ja muun matalamman vesaikon sekaan niin, ettei se moneen tuntiin kuumentamaan ylty. Pari haapaa tässä havistelee myös suuria lehtiään ja yksi 40 vuotias mänty puhisee pusikon laidalla, että mihinkä seuraan tässä onkaan tullut kasvettua.
Aprikoin, että viritetyn rysäni alla on sijainnut koulun urheilukenttä. Hylätty koulurakennus siniseksi maalattuine asbestikattoineen on alakuloinen näky. Sen seinässä on rumaksi ruostunut pääsulakekotelo. Kanteen niitatun, kumisaappaasta tahi auton sisuskumista leikatun suojalärpyskän alta löysin lohkeilleen pakeliittikatkaisimen josta uteliaana poikana käänsin kuulostellen, miltä nurkalta tai räystään alta savu ja kipinöinti alkaa. Kuuluikin melkoinen lonksaus pylväiden muuntajasta ja heti alkavasta juminasta päättelin, että kyllä virta kulkee eikä savukaan tuprahtele. Survaisinpa sitten kännykän lataustöpselin seinään ruuvattuun, hapettuneennahkeaan rasiaan.
Hautavaarasta Veskelykseen ja sivutietä tänne matkaan nuljahti melkein 7 yöllistä tuntia vaikka matka ei pituudella ollut pilattu. Päälle 30 km ja loppupätkä Ingoilan voimalaitoksen patoaltaalta lähtien savista maastoautopolkua työntäen.

Kun edellisestä leiristäni läksin, lähestyin varovaisesti päätietä kun kuulin autojen hyrinää. Jätin pyörän nojalleen vesakkoa vasten ja tulin pusikon välistä kurkkaamaan, mikä niin hiljakseen mäessä mataa. Kolme vihreää maasturia siitä juuri hiipi ohitse ja niillä kaikilla oli ikkunat auki. Sisällä oli sotilaita, tai ainakin maastopukuisia miehiä ja aivan kuin olisivat etsineet jotain. Jäin hetkeksi kuulostelamaan piilooni. Kohta ne tulivatkin mäkeä alas takaisin Suojärvelle päin ja kylläpä kiveksiä kylmäsi kun painauduin kivien taakse piiloon. Kun ne olivat menneet, hain äkkiä pyöräni ja sivaltauduin liikkeelle kohti Veskelystä jonka olin päätellyt olevan kymmenen-viidentoista km:n päässä. Yö olikin sitten rauhallinen, joku yksinäinen auto ehti tuolla pätkällä kolistella ohitse ja pari tukkirekkaa. Näkemästäni maastoautokolonnasta en havaintoja enää tehnyt. Halla nosti usvaa kosteilla kohdin ja eräs suo, jonka purojenlatvoilla ehkä majava oli patotöitä harrastanut, teki pystyynkuivanut metsä maisemasta kuin kauhuelokuvien kulissit; elävät kuolleet vain puuttuivat vaikka jos siihen olisi tarkkailemaan jäänyt, olisi mielikuvitus nekin siihen luonut. Ruumiitahan näilläkin kunnailla on aikojen saatossa ihan urakalla elävistä tehtailtu.
Veskelyksessä löysin Hyrsylään kääntyvälle tielle kauppojen kohdalta. Kun pysähdyin varmistamaan asian kartasta, kurvasi paikalle sora rapisten vaalea Samara tingaten täyteen survoutuneita nuoria ihmisiä. Auto pysähtyi risteykseen vaihtamaan kuskia. Molemmat näyttivät kylläkin olevan yhtä kovasti tirmoolissa, mutta ehkä päätiellä ajellessa pitää ajokorttikin olla. Kovaääänisistä jumputti venäläinen rokkihumppa, tupakat kärysivät ja dialogi keskenkasvuisten kansalaisten välillä oli äänekästä. Takapenkin ahtaudesta änkesi nuori nainen pyllistämään kuselle kuskinvaihdossa samalle asialle jääneen, kovasti huojuvan ja kengilleen lorottelevan pojan viereen. Minusta ne vitut välittivät. Huomasivatko humalaltaan edes? Suihku tytön pyöreästä takapuolesta oli kyllä juhlava ropistessaan isolehtisille kasveille ravissa.
                                 (Tämä kuva otettu poistullessa)
Yöllinen maisema heti tienhaaran jälkeen oli rauhallinen ja kaunis. Lampien vesi tyynenä sinersi, eräässä uiskenteli muovinen vedenhaltija "Ahti" kultaisine atraimineen. Muovisia olivat kai nekin joutsenet, jotka oli ankkuroitu kauemmas rannan laiurista. Muutama uudisrakennus ja remontoidut vanhemmat talot punaisine, sinisine ja oransseine katteineen teki kerrankin "idyllisen" olon katselijaansa. Koirat olivat häkeissä tai lujissa riimuissa talojen pihoissa ja pitivät vain kovaa rähinää ohitse polkiessani. Yhtään irtohurttaa ei ollut syöksymässä kinttuuni kiinni, mutta ranstakka valmiina silti etenin.

Hiekkatie oli alkuun hyvätapainen, sileä ja sitä oli sujuvaa lasketella. Oli myös jyrkkiä mäkiä mutkineen ja hirvitti ajatus, että jos samanlaatuisia autoilijoita kuin edellinen humalikkoporukka, sattuu kaahaamaan kesäyön hämärässä vastaan, niin hallelujaa!

Metsää oli hakattu aivan äskettäin laajalti aivan aukeaksi kuin kotomaassa konsaan. Voimalinjajohdot teräs- ja betonipylväineen loivat oman tunnelmansa yksinäisen, oudoilla seuduilla liikkuvan muukalaisen mieleen. Tulivat siinä polkiessa mieleen erään sotatuomarin (Paavo Alkio) päiväkirjat, joissa hän näitäkin Hyrsylän ja Veskelyksen maisemia erilaisissa oloissa vihkoihinsa kuvasi. Niistä muistelen, että jytäkkä, Siperian rautamalmilähteiden äärillä veistetty Kim Voroshilov-panssarikin kai täällä jossakin katkaisi telaketjunsa ensimmäisen kerran suomalaisten asettamaan 15 kg:n miinaan. Pienemmät jytkyt eivät tehneet loveakaan sen telaketjuihin. Ja sitten ne kuvaukset tien kahta puolen lojuvista ruumiskasoista... "sopivia" asioita olivatkin ajatella...
Jollakin tasaisella, hallaa ja usvaa pukkaavalla alavalla ennen Ingoilaa tuli vastaan tasoristeys. Entisen pysäkin aukealla oli myös asuttuja taloja pari. Kylä oli kuitenkin niin pieni, ettei sen nimeä karttaani saakka ole viety. Ehkä se tuossa "oppaassa" olisi nimettynäkin, mutta en nyt jaksa sitä etsiä. Mitä merkitystä nimellä olisikaan.
Ingoilan voimalaitoksella säikähdin pahanpäiväisesti. Juuri kun pysähdyin katselemaan voimalan suuntaan, syöksyi rikkonaisesta, avoinna reuhottavasta portinaukosta äänettömästi kuin Fantomin Devil saatanan suuri, hallava susikoira. Hyppäsin polkimille ja syöksyin tulojäljilleni penkerettä alas ja koira pysähtyi kuin seinään sille kohdalle, jossa juuri olin ollut. Katselin turvallisen matkan päästä, kun se nosti koipeaan ja kustasuihkutteli maahan pudonneen ranstakkani päälle. Vohahti muutaman kerran suuntaani ja sipsutteli sitten ylväänä takaisin vartiointitehtäviinsä. Ilkein tuntein juoksin hakemassa elintärkeäksi osoittautuneen ranstakkani takaisin, mutta nyt koira tyytyi vain katselmaan aitauksen takaa touhujani. Ikäänkuin se olisi opetettu käytöksellään kertomaan, että valveilla ollaan, turha yrittää tänne.

Voimalaitoksen portin vastapäisessä mäessä oli asuttu talo kasvimaineen, tienvarren autotalleineen ja peltikuorisine varastoineen. Tiensivussa oli myös uudehko maasturi sivulasit auki ja tiilestä pykätyn tallin viereen parkkeerattu Lada Niva sininen peräkärry perässään. Täällä ei autoja näköjään lukita, mutta kukapa rosmo tämmöisille poluille lähtisikään autoja varastelemaan. Samallatavalla itsellänikin jää syrjäisessä Unimäessä avaimet virtalukkoon yökausiksi. Enkä mökkiäkään lukitse edes kirkonkylällä käynnin ajaksi; rappuluuta ovea vasten vain merkiksi, että ei kaukana olla, oottakee.
                                          (Kuva sillasta otettu paluumatkalla)
Joen ylitse rakennetun teräsrunkoisen sillan kansi oli melkoinen koostumus laudanpätkää ja lahonnutta muuta puuainesta. Päättelin sen kuitenkin kestävän koska oli siitä traktorillakin ylitse tultu. Mutta montaa vuotta Sujajoen ylitse ei sujahdella sitä pitkin jos eivät korjaustöihin ala.

Ruisrääkkä rääkkää kurkkuaan, toinen vastaa tien toiselta puolen vuohen- tai karhunputkien valtaamilta niityiltä; niitä on Hautavaaran jälkeisissä pajukoissa riittänyt! Kuvaamaan näitä ruostekurkkuja ei pääse vaikka joskus kuulostaa sen rääkynä tulevan aivan lahkeen vierestä. Käetkin kukkuvat edelleen voimalla, on yhtä helkettä tienoo täynnä. Pajulinnut, pensastaskut ja muut tsirkuttajat säestävät isompien soittelijoiden tauot ääniä täyteen. Hiljaista ei ole hetkeäkään. Tätä musiikkia kuunnellen on hyvä ruveta nukkumaan sillä sen meteliin sekoittuu korvien tinnituskin. Katselenpahan sitten levänneenä Hyrsylänmutkan historiallista, jo unohdettua entistä rajaseutua tarkemmin.

torstai 23. lokakuuta 2014

25. Jälleen hallayö

La 21.6.2014 klo 22.37 Hautavaaran leirissä vielä

Olen ainakin nukkunut. Kertalinttuulla olin unten mailla 10 tuntia. Sitten pitkin päivää metsässä vaeltelun lomaan kävin rysätorkuilla. Kaipailen kovasti lukemista. Mukana on vain Jerzy Lecin aforismikirja ja Karjalaopas jotka nekin ovat liikapainona vain. Lukenut olen ne jo moneen kertaan eivätkä siitään kevene. Olen siis joutunut tyytymään omien ajatusteni tavaamiseen eikä se paljoa ole se.

Käärin jo leirini kasaan, vyötin kulkupelini, mutta jäin tähän miellyttävään metsään vielä mättäälle istuksimaan. Raskiiko tästä lähteäkään, ja kukaties taas tarkkailun alle?

Veskelys on seuraava isompi kylä. Lukemani perusteella siitä erkanee n. 12 km:n kurjakuntoinen sivutie kuuluisaan Hyrsylänmutkaan jonne aion seuraavan leirin pystyttää.

Alkuillasta kulki reipas vesikuuro, sen perässä rymisteli pohjoisenpuoleinen tuulenpuhakka tyrkkien taivaan pilvistä kirkkaaksi. Äkkiä ilmanala jäykkeni tyveneksi, petäjänlatvojen suhina vaimeni. Nyt hyytää halla, nousee suolta usva.
Sytytin pikatulet, keitin täräkät öötöset (kahvit) ja paistoin Suojärveltä ostamaani halvinta, mutta lihaisinta makkaranäljäkettä. Söin leipää, juustoa ja tomaattia. Rouskin sipulin kuin omenan niiden kera. Jälkiruuaksi sipaisin Valion jugurttia jota oli eräässä Sj:n magazinessa hyllytolkulla tarjolla; ei se sen kummemman makuista ole kuin venäläinenkään jugurtti, oikeastaan mauttomampaa, kalliimpaa luiraketta. Pieni Oltermannipaketti olisi maksanut 400 ru kun isompi kyönikkä venäläistä, yhtä hyvää juustoa maksoi vain vähän päälle 150 ru. En suostu ymmärtämään ihmisen ruuan kanssa lurjustelua ja sen kuljettelua maailmanääristä toisiin kun se ei sen kummemaksi maultaan tai koostumukseltaan muutu. Paskalle jatkettahan kahdella kädellä housujensa ryhtiä paranteleva nisäkäskin vain tarvitsee. Petäjäistäkin se on joutunut jälttämään eikä taitaisi pahitteeksi olla, jos joku päivä sellaiseen aamuun tämä ihrakylkinen otus heräisi, ettei lautaselleen yhtään ylimääräistä voisi maapallon kyljestä lohnia.

Laskeskelin iltapäivällä lukemisen puutteessa tähänastista rahantärvyytäni. 1000 ruplan seteleitä on kameralaukkuni pohjallisen alla 8 kpl ja lompakossa n. 800 ru (= n. 190 €). Kahden viikon vaellukseni aikana olen 3000 ruplaa pannut surutta menemään. Yhtä siimakelaa, paria peruketta, muutamia kortteja ja niiden lähetystä lukuunottamatta tuo julmettu summa on mennyt ruokaan. Kajaanilaisen marketin kassalla mukavaa Kirsiä kävisin jututtamassa 65 eurolla yhden kerran jos maitojen lisäksi ostaisin leipää, rasvoja, leikkelettä, tarjouskanaa, munia, juustoa, jugurttia, piimää, kahvia, hedelmiä, kauraryynejä, jäätelöä ja hammastahnaa. Ehkä pikkuisen patukan suklaata voisin suuni makiaksi vielä saada.

Mutta on se vain nyt terästäydyttävä ja lähdettävä tuonne kurjille kulkuväylille kylymään mualimaan!

perjantai 17. lokakuuta 2014

24. Turvassa!

La 21.6.2014 klo 11.30 Hautavaara, leiri nro 20

Löysinhän minä viime yönä paikan josta Suojärven rauhattomuudessa haaveilin. Vaivihkaa päätieltä erkaneva, kaita, ruohottunut, osittain vesaikoitunutkin tienpohja minut tänne toi. Kun tie päättyi, eli oli kasvanut kokonaan umpeen, komusin hyvin ahtaasta kuusentarrien rakosesta ja kivipenkereisen ojan pohjan kautta juurakkoiselle polulle jota oli joskus ahkerastikin käytetty. Joitakin kymmeniä metrejä edettyäni koukkasin karhun penkoman kusiaispesän kohdalta vasempaan, mustikkavarpuiseen maastoon jossa pyörää piti nostella maatuneiden puunrunkojen ylitse. Kun petäjät sitten nousivat edessäni korkeuksiin, huokaisin itselleni, että tässä, tässä on telttarysälleni sammaleenpehmoinen alusta jossa tulen nukkumaan makiasti aamuun, ja sivu siitäkin jos siltä tuntuu.
En ole koskaan koikkelehtinut puistoissa lapsellisessa olotilassa puita halailemassa, mutta nyt senkin tein. Sitten heittäydyin selälleni varvikkoon ja olin vain. Kuuntelin korkealta puiden latvoja pyyhkivän heikon tuulen suhinaterveisiä ja katselin, kun juhannusyön aurinko väritti niihin ruskeaa kultaa ja väriloisto oli kuin koppelon rintahöyhenissä. Torkahdin. Näin unta, jossa juna oli karannut kiskoiltaan ja ajeli holtittomasti taloja päin; kun heräilen, kuuluu kaukaa junan vihellys.

Poissa on vaino riita. Lintu tirskuttaa. Toinen vastaa. Muurahaiset kipittävät poluillaan ja tuoksuu jo hieman kesälle. Lämmintä vain kymmenen astetta. Taivaankanteen piirtää matkustajakone juovaansa. Jossain jyrähtelee, mikä, sitä en arvaa. Ukkonen se ei ole.
Kävin tallustelemassa polkua pitkin suon laitaan ja kiersin kauempaa mäkeä ylös ja jälleen erästä polunpohjaa takaisin. Laajan suon toisessa päässä näkyi veden välkettä, ehkä lakkasuolla tarpojat ja lammelle aikovat onkimiehet ovat peittymään jo alkanutta polkua joskus kulkeneet, mutta nyt, kun Hautavaaran kylän elämä on hiljentynyt, ei sitä enää käytetä lainkaan; vain sattumakarhut, hirvet, ilvekset sille joskus eksyvät. Hautavaarasta otin muutaman kuvan tullessa, sen väinönputkille kasvualustaksi antautuneista pelloista ja tielle näkyvästä pihapiiristä, jossa ehkä vielä asukkaita on. Kylän kohdalla oli tiellä paljon kotiloetanoita; seuraavat Hautavaaran asukkaat.
Löysin toisenkin karhun tonkiman kusiaispesän, isoja haapoja tikan- ja palokärjen koloineen; yhdessä ainakin oli punalakin pesä sillä isoon aukkoon sujahti musta lintu ketterästi kun jäin hetkeksi istumaan juurakon päälle piiloon.
Äskettäin tehtyjä, venäläistyylisiä metsäalojen rajausmerkintöjä oli myös suon laidassa. Ne veistellään tuoreeseen, vähintään miehenkorkeudelta katkaistuun kuuseen, tai petäjään joka kuoritaan. Se kestää parhaassa tapauksessa muutaman kymmenen vuotta ja kai se sitten jälleen uusitaan. Tai sekin menee nurin kun metsä ympäriltä parturoidaan. Tällä matkallani olen tällaisia rajamerkkauksia nähnyt sekä uusia, että vanhoja, ja jo lahonneitakin. Merkitsevätköhän venäläiset maanmittarit nykyisellään sähköisiin tallentimiin maanmittaustietojaan?
Laitoin nuotiopaikan tulojäljilleni, umpeenkasvaneen tien päähän. Keitin makkarasoppaa ja kahvia. Nautin olostani kun kylmien ilmojen jäljiltä ei hengettömiä mäkäräisiäkään kiusana ole. Muutamia satoja isompia itikoita kyllä, mutta mitäpä niistä.
Metsänpeitossa on hyvä olla ja tällaisesta ainakin osaan olla kiitollinen ainaisen mairisemiseni lomassa.

perjantai 10. lokakuuta 2014

23. Varjot vain seuranain

Että Suojärvelläkö juhannusta juhlisin? Ei prkle! Ei täällä kukaan muukaan juhli.

Katselen puistattavaa sotamuistomerkkiä tästä puistonpenkiltä. Muistiin kuplivat dokumenteista nähdyt kuvat korkealle koipeaan nostavista paraatisotilaista ja seppeleiden laskijoista. Uhoa ja ulkoista järjestelmien kiiltoa. Sisälle jos pääsisi kurkkaamaan, näkisi siellä pieniä, pelokkaita poikia isänmaallista katekismusta tutkiskelemassa.

Kirkonmäellä koettu suntion ystävällisyys ja hetken lepo auringonpaisteessa on kuin poispyyhkäisty. Silmiä sumentaa. Tunteet vellovat. Epämääräinen kauhukin hiipiii selkäruotoa pitkin; yksinolo pelottaa ensi kertaa tällä reissulla; minua tarkkaillaan, ihan varmasti. Eivätkä tarkkailijan "silmät" ole ystävälliset.

Pakko kirota kulunut kirous: Vituttaa saatanasti! Perkelettäkö läksin koko reissulle? Jos tuosta pysäkiltä starttaisi kyyti Suomeen, niin lähtisin.

Eivät kylmät tuulet, räntäsade, märät, tervastikkuiset tulihtayöt eivätkä kuoppaiset, liejuiset tiet tai niitä pitkin ohitse romistelevat, täyteen lastatut rekat katkeilleine kuormien sidontaliinoineen saa minua niin vittuuntumaan kuin laukullani alati rassautuvat rajavartijat! Ja kun tämä käsittämätön, ennenkokemattomalta tuntuva pelon tunnekin saapui mieltä rassaamaan. En ärhentelemään yrkäileviä irtohurttiakaan ole pelännyt tällä volyymilla. Pelkäsinkö edes Rukajärven rosmojakaan? Ne olivat lihaa ja luita ja ranstakalla edes mustelmille mykytettäviä, mutta näkymätön varjo, joka jäljissäni nyt hiippailee, rojautappa sitä...

Tämä kertakaikkinen lamaannuksen, vihantunteiden ja pelon sekamelskainen olo pesiytyi mieleen, kun pistäväkatseinen, kapteenin nastoja kaulukseensa niitannut rajaukko teki itsensä tykö keskellä Suojärven kylää. Nuljakkeentuntua lisäsi hänen kaverinaan ollut kauluspaitamies,  harmaantumaan jo alkanut, kyyninen, isoruppinen äijä joka tutisutti erikoisesti sänkisiä poskiaan kun alaiselleen (kuulustelu)neuvoja jakeli minua vilkaisemattakaan. Kaltaisiaan olen nähnyt trillereissä, joissa epäilynalainen kansalainen raahataan vihreäsävyiseen koppiin, istutetaan karun pöydän ääreen karulle tuolille ja aletaan hiostaa keinoja kaihtamatta.

Tulkkikin löytyi tämänkertaiseen passintarkastukseen. Kieliä taitamatonta ainakin näytellyt kapu laittoi älykkään puhelimensa korvalleni ja jossakin kaikuvassa huoneessa laitteidensä äärellä läsöttävän naisen suomea murtava ääni alkoi kysellä, millä asioilla olen, kusta tulen, minne mänen.

Kerroinhan minä parin-kolmensadan kilometrin tarkkuudella kulkurointiaikomukseni. Ja kun alkuun pääsin, rähähtelin alkukielelläni, että mistee nämä koogeepeeläiset tuassiinsa osasivat nuin sopivasti ihmisvilinästä polulleni loekata? Kännyykeekikö seurailetta, perkele? Pelekeettäkö, että jätemuoviin kiärityn Karjalan tarakalleni kietasen ja kuletan kottiin? Vae niinkö piässä viiroo, että vakkoojaks minua arveletta, häh! Lopuksi latasin, että tuljhan ihan varmasti naahalle, saatana?
Iltakin jo on eikä tämä kylä ala rauhoittua! Eikä minulla mieli.

Katselin erästäkin touhua bussikatoksen istuimelta tovin: Betonimyllyä toisella puolella katua pyörittäviä miehiä asuin- tai liikehuoneiston oveneduskorokkeen edessä. Nappaskengät niillä oli, suorat housut ja nahkatakit. Joku paikalla käväisijä mätki Ladan takapenkiltä sementtisäkkejä kiveykselle, haki kaupasta pullon viinaa ja kurvasi tiehensä. Myllymies tökki säkkien kyljet repaleisiksi lapionkärjellä sitä mukaa kun tarvis oli. Laskin, että se tumma sänkileuka pani kuutta-seitsemää hiekkalapiollista kohti yhden sementtilapiollisen -jos muisti. Lirutti sitten sankonpuolikkaalla vettäkin vasta sitä mukaa.  Eikä se laudoituskaan ihan vaaterissa ollut kun vertasi sitä ikkunan alapuitteiseen, ja mitenkä raudoitus..!
Kertakaikkiaan vastenmielinen olo. Päähän alkaa kohta särkeä jos tänne vielä jään. Tuolla risteyksessä, mäkikorokkeella sama Niva, joka oli parkkeerattu siihen musiikkinsa kanssa jo kun kylään saavuin, huudattaa mölytoosaansa ovet selällään yhä ja aina vain. Autot ajelevat edestakas, asvalttimiehiä paikkaa pääkadun monttuja epämääräisellä täyteaineella joka jää möykkeliköksi ja jota sitten liikenne tasoittelee jos ehtii ennen massan jähmettymistä. Jossain soi moottorisaha ja vasarakin paukuttaa. Nuoria on parkissa aukean reunamilla. Taksiautoja odottelee kyydintarvitsijoita sotamuistomerkin luona olevalla kääntöpaikalla. Leninin patsaan juurella lienee edellisen vapun muovikukintoja. Eräs syöpä on luultu nujerretuksi, mutta ydin säteilee yhä kuin Tshernobylin ydinlaitoksen jäänteet, tahi kuin aatteet, jotka uinuvat ruususen untaan erään maantasalle hajoitetun bunkkerin tienoilla Berliinissä.
Suojärvi siis pyllisti persiensä kulkijalle. Tai sen teki mistään tietämättömien, nykyisten suojärveläisten puolesta yksi ainut maastopukuinen virkamies jonka pään päällä leijaili epämiellyttävyyden "aura".

Pakko päästä täältä sinne, missä vain tuulen suhina puiden latvoissa soitaltaa. Paikkaan, jossa saan järkivähäni jälleen haltuuni, pelkoni pois.

Lähetän pari tekstaria. Suljen kännykän. Otan sim-kortin pois. Panen kaikki alumiiniseen paistopussiin ja syvälle laukun pohjalle koko nyytin.

Löyvättäkös nyt, kun tästä häivyn?

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

22. Juhannusaatoksi Suojärvelle

Juhannusaatto pe 20.6.2014 aamupäivä
Istuksin Suojärven ortodoksikirkon ylätasanteen levähdyspenkillä ja kirjoittelen mitä edellisyön takkuisesti edenneestä, sateisesta taivalluksesta vielä muistan. Aurinko näyttäytyy välillä joutilaannäköisesti kuljeskelevien pilvien lomasta. Jotkut niistä uhkaavat vieläkin vettä räpsäyttää, mutta sitten paikalle puhaltautuu kesäinen, ohut pilviarmada ja hetken verran lämminkin leyhähtää. Tuulee jonkun verran. Nukahdinkin äsken kun penkille pitkälleni laskeuduin kameralaukku päänalusenani. Heräsin omaan nauruuni, sillä unessa äiti hitsasi lypsysankon pohjaan peltipaikkaa.
Kun kiipesin tälle kirkkomäelle, oli poninhäntäinen suntio (vai mikä se yleismies ortodoksiseurakunnissa on joka tekee talonmiehen työt, kaivaa haudat, oikoo pappien liperit ja kerää kolehdit?) hitsaamassa ulkorakennuksen edessä kaidetankoja. Äkäisesti urahteleva koira riimun jatkeena syöksyi minua päin niin kauaksi kuin pääsi ja tempautui sitten selälleen kun vara loppui. Suntio murahti hurtalle jotain, pani työkalunsa ja hitsausmaskin pois ja tuli kättelemään. Näytin kännykkääni ja sen laturia sekä kameran akkua. Hän viittasi minut mukaansa ja vei kirkkoon sisälle. Pyysi pyyhkimään kengät ja ottamaan hatun päästä. En kumartanut, enkä ristinmerkkejä tehnyt niin kuin tästä katsellen olen nähnyt sisälle menijöiden jokaisen tekevän. Jotkut vieläpä useammalla portaalla ennen oven aukaisuaan. Siellä akut nyt saavat siunattua virtaa ja minä yritän saada sitä auringosta itseenikin.

Suntiollekin sain selittää matkani ääret ja määrät. Hän osasi hyvää englantiakin, mutta minullahan lontoonmurretta muistuu pakotettuna korkeintaan ne 200 sanaa joilla pitäisi maailmalla toimeen tulla. Ja enköpähän vain pärjännyt hitsaustaitoisen yleismiesjantusenkin kanssa.
Kirkon sisällä oli iäkäs, pölyrievun kanssa tasoja pyyhkivä nainen, joka niiasi tervehdykseksi. Äsken se kantoi sankollisen likavettä ulos ja ravautti sen tiilirakenteisen ulkohuussin taakse vesakkoon. Kukkapenkkien ja istutusten lomassa kuljeksii myös keski-ikäinen nainen nyppimässä rikkaruohoja. Kirkonmäki onkin hyvin hoidettu ja itse rakennus kupoleitaan ja ristejään myöten uutuuttaan kiiltelee.


Viime yönä tullessa:

Äkkiä kolakankuulas kesäyö pimeni kuin syksyllä. Lahkolammen ohitin vielä tyvenessä, mutta pian voimistuva, pohjoinen tuuli paimensi sinisenmustia pilviä edellään kuin karjalaumoja taivaan preerioilla. Puhurinpoikaset sukelsivat puistelemaan maanpinnan kulkijoita, puita ja pensaita. Tienvarren roskia ja jo kuivahtamaan alkanutta hiekanpölyä nousi trombipoikasten virtauksiin kuin kierrepuristimista puhallettuja pehkupölähdyksiä. Kun tuuli oli tehtävänsä tehnyt ja saanut sinertävänmustan pilvitäkin kurottua koko taivaankannen peittäväksi, se laantui ja vesi alkoi lotista taivaansiivilästä suorana kuin seinä. Ja minä poika vain poljin ja työnsin, työnsin ja poljin. Mielessä seuraava kohde, Suojärvi ja sen juhannus.

Sateen heretessä tauolle, hiljaisuus tuntui aavemaiselta hämärässä hehkuvine luonnonväreineen, jossakin kolkkavine koneineen ja eräänkin sahatukkien rännien romisteluineen. Tavarajunan veturikin peruutteli kirskuen sahalaitoksen viereisellä, horsmaisella tasangolla kiskojenvaihtimissa kuin miettien, mitähän tässä pitikään tehdä.
Toivolan kylätien suulla, kaupannurkalla mesonneet ladanuorukaiset kiersivät autonsa ylätietä tsasounalle kun minä työnsin pyöräni suoraan ruohikkoa halkaisten tarkastelemaan nurkkasalvoksen mallia. Myös kaupan takana omaa kokoustaan pitäneet neljä nuorta naista rämpi kukkakedon poikki ihmettelemään märkää, öistä kulkijaa. Pienin, kikatteleva ja hyvin laiha, mutta rinnuksiltaan suurin, mylskähti mäentönkyrässä ensin mahalleen ja juuri kun oli pääsemäisillään kontilleen, kupsahti hän selälleen. Tytön hame ja paita, kämmenet ja polvet laikkuuntuivat vihreäksi, mutta se vain nauratti. Paljain jaloinkin se oli ja kipristeli kylmettyneitä varpaitaan kun imi syttöä katkenneeseen tupakkaan haivenleukaisen Ladapojan tarjotessa sitä sytkäristään. Toisilla tytöillä oli farkut, ohuet pusakat ja jonkinlaisia buutseja ja lenkkareita jaloissaan. Laihoja, kaljuksi ajeltuja ladapoikia oli kolme. He olivat pukeutuneet maastokuviorytkyihin, paitsi liejussa lenkkareitaan nostelevalla, runsaimmassa humalassa olevalla kuskilla oli farkut. Pitkäkaulainen viinapullo vajeni kierroksellaan nopeasti. Kaksi hiljaisinta tyttöä ei ottanut, seurasivat touhua sivusta, kylki kyljessä hytisten tsasounan seinustalta. Toisella oli erityisen kaunispiirteiset kasvot. Tulisen tummalta hän siinä äkikseltään tarkasteltuna näytti. Toinen hiljaisista kantoi isohkoa luomea nenänjuuressaan ja korvat vaaleakiharaisten hiusten välistä työntyivät esille hieman höröllään, mutta nenä nätti kuin nukella.
Otin kameran esille ja pyysin porukkaa tsasounan eteen kuvaan, mutta eivät ne idealle lämmenneet; estely oli kerrassaan yhtenäisen kiivas. Pian kuitenkin osoittelin jälleen kartalta tähänastisen reittini ja aikomukseni. Kikatteleva paljasjalka hihitteli englannin murretta tapaillen, että greisi mann. Taputti minua poskeen ja tarjosi viinapulloa. Puistelin päätäni ja se antoi pullon seuraavaan ojennettuun käteen. Joku ladapojista viittilöi, myös toiset, että lähtisin heidän mukaansa tien toiselle puolelle ja kai sisälle asti. Kieltäydyin tomerasti.

Kun läksin työntämään pyörääni takaisin päätielle, paljasjalkainen tyttö horjuskeli venäjänkielisesti omiaan pompatellen ruohikkopientareella ja toiset mutkitellen jäljessä. Ladapojat rapistelivat autollaan kaupalle päätien ylitse jarruttelematta ja kuului vaimea tumpsaus, kun auton keula jymähti seinään.

Risteyksessä hyppäsin polkimille, sanoin dasvidaniat ja läksin Suojärven suuntaan jälkeeni vilkuilematta vaikka olisihan se pitänyt uskaltautua...

Lopputaivallus oli kohtalaisen tuskainen, nukutti ja oli märkää. Jossain kalliolohkareiden välissä torkuin tunnin verran, mutta kylmähän siinä alkoi hiipiä jäseniin joten jatkoin matkaani. Olivatkohan ne samat kumiveneilijät jotka aiemmin tapasin, laittaneet erään leveän joen mutkaan loitommalle tiestä leirinsä sillä siellä kärysi laajasti nuotioita ja veneitä oli rannassa? Satoi sillä kohtaa sen verran rankasti, etten lähtenyt ottamaan asiasta selvää vaikka nimenomaan niin olisi täytynyt tehdäkin: valmiit tulet ja kaikki!
Tienvarren näkymiä en jaksanut enää paljon merkille panna. Muutamia kuvia kuitenkin pysähdyin ottamaan: Sinisellä aidalla ympäröity hautausmaa, räsnstynyt kyläkirkko ja valtavan pitkä junavaunuletka jonka veturista joko puitiin nyrkkiä tai tervehdittiin. Kaksi naista, nuori ja iäkkäämpi tuli aamulla kahdeksan aikoihin odottamaan bussia kun söin katoksessa leipää ja kalasäilykettä. Siinä minulla oli tunne, että nyt olen kyllä jotenkin eksyksissä. Toinen naisista yritti jutuntynkääkin, mutta minä vain hölmönä möllötin. Ehkä nukahdinkin leivänpaloja rinnuksille tiputellen ja havahduin kun rämisevä bussi noukki kyytiin pyrkijät sisuksiinsa.