sunnuntai 26. lokakuuta 2014

26. Hyrsylänmutka

Su 22.6.2014 klo 05.30 Hyrsylänmutka, leiri nro 21

Kuulussa mutkassa kääntymässä käyty, telttarysä koottu, 4 leipäpalaa syöty. Aurinko on jo ylhäällä, mutta järjestin leirini koivujen ja muun matalamman vesaikon sekaan niin, ettei se moneen tuntiin kuumentamaan ylty. Pari haapaa tässä havistelee myös suuria lehtiään ja yksi 40 vuotias mänty puhisee pusikon laidalla, että mihinkä seuraan tässä onkaan tullut kasvettua.
Aprikoin, että viritetyn rysäni alla on sijainnut koulun urheilukenttä. Hylätty koulurakennus siniseksi maalattuine asbestikattoineen on alakuloinen näky. Sen seinässä on rumaksi ruostunut pääsulakekotelo. Kanteen niitatun, kumisaappaasta tahi auton sisuskumista leikatun suojalärpyskän alta löysin lohkeilleen pakeliittikatkaisimen josta uteliaana poikana käänsin kuulostellen, miltä nurkalta tai räystään alta savu ja kipinöinti alkaa. Kuuluikin melkoinen lonksaus pylväiden muuntajasta ja heti alkavasta juminasta päättelin, että kyllä virta kulkee eikä savukaan tuprahtele. Survaisinpa sitten kännykän lataustöpselin seinään ruuvattuun, hapettuneennahkeaan rasiaan.
Hautavaarasta Veskelykseen ja sivutietä tänne matkaan nuljahti melkein 7 yöllistä tuntia vaikka matka ei pituudella ollut pilattu. Päälle 30 km ja loppupätkä Ingoilan voimalaitoksen patoaltaalta lähtien savista maastoautopolkua työntäen.

Kun edellisestä leiristäni läksin, lähestyin varovaisesti päätietä kun kuulin autojen hyrinää. Jätin pyörän nojalleen vesakkoa vasten ja tulin pusikon välistä kurkkaamaan, mikä niin hiljakseen mäessä mataa. Kolme vihreää maasturia siitä juuri hiipi ohitse ja niillä kaikilla oli ikkunat auki. Sisällä oli sotilaita, tai ainakin maastopukuisia miehiä ja aivan kuin olisivat etsineet jotain. Jäin hetkeksi kuulostelamaan piilooni. Kohta ne tulivatkin mäkeä alas takaisin Suojärvelle päin ja kylläpä kiveksiä kylmäsi kun painauduin kivien taakse piiloon. Kun ne olivat menneet, hain äkkiä pyöräni ja sivaltauduin liikkeelle kohti Veskelystä jonka olin päätellyt olevan kymmenen-viidentoista km:n päässä. Yö olikin sitten rauhallinen, joku yksinäinen auto ehti tuolla pätkällä kolistella ohitse ja pari tukkirekkaa. Näkemästäni maastoautokolonnasta en havaintoja enää tehnyt. Halla nosti usvaa kosteilla kohdin ja eräs suo, jonka purojenlatvoilla ehkä majava oli patotöitä harrastanut, teki pystyynkuivanut metsä maisemasta kuin kauhuelokuvien kulissit; elävät kuolleet vain puuttuivat vaikka jos siihen olisi tarkkailemaan jäänyt, olisi mielikuvitus nekin siihen luonut. Ruumiitahan näilläkin kunnailla on aikojen saatossa ihan urakalla elävistä tehtailtu.
Veskelyksessä löysin Hyrsylään kääntyvälle tielle kauppojen kohdalta. Kun pysähdyin varmistamaan asian kartasta, kurvasi paikalle sora rapisten vaalea Samara tingaten täyteen survoutuneita nuoria ihmisiä. Auto pysähtyi risteykseen vaihtamaan kuskia. Molemmat näyttivät kylläkin olevan yhtä kovasti tirmoolissa, mutta ehkä päätiellä ajellessa pitää ajokorttikin olla. Kovaääänisistä jumputti venäläinen rokkihumppa, tupakat kärysivät ja dialogi keskenkasvuisten kansalaisten välillä oli äänekästä. Takapenkin ahtaudesta änkesi nuori nainen pyllistämään kuselle kuskinvaihdossa samalle asialle jääneen, kovasti huojuvan ja kengilleen lorottelevan pojan viereen. Minusta ne vitut välittivät. Huomasivatko humalaltaan edes? Suihku tytön pyöreästä takapuolesta oli kyllä juhlava ropistessaan isolehtisille kasveille ravissa.
                                 (Tämä kuva otettu poistullessa)
Yöllinen maisema heti tienhaaran jälkeen oli rauhallinen ja kaunis. Lampien vesi tyynenä sinersi, eräässä uiskenteli muovinen vedenhaltija "Ahti" kultaisine atraimineen. Muovisia olivat kai nekin joutsenet, jotka oli ankkuroitu kauemmas rannan laiurista. Muutama uudisrakennus ja remontoidut vanhemmat talot punaisine, sinisine ja oransseine katteineen teki kerrankin "idyllisen" olon katselijaansa. Koirat olivat häkeissä tai lujissa riimuissa talojen pihoissa ja pitivät vain kovaa rähinää ohitse polkiessani. Yhtään irtohurttaa ei ollut syöksymässä kinttuuni kiinni, mutta ranstakka valmiina silti etenin.

Hiekkatie oli alkuun hyvätapainen, sileä ja sitä oli sujuvaa lasketella. Oli myös jyrkkiä mäkiä mutkineen ja hirvitti ajatus, että jos samanlaatuisia autoilijoita kuin edellinen humalikkoporukka, sattuu kaahaamaan kesäyön hämärässä vastaan, niin hallelujaa!

Metsää oli hakattu aivan äskettäin laajalti aivan aukeaksi kuin kotomaassa konsaan. Voimalinjajohdot teräs- ja betonipylväineen loivat oman tunnelmansa yksinäisen, oudoilla seuduilla liikkuvan muukalaisen mieleen. Tulivat siinä polkiessa mieleen erään sotatuomarin (Paavo Alkio) päiväkirjat, joissa hän näitäkin Hyrsylän ja Veskelyksen maisemia erilaisissa oloissa vihkoihinsa kuvasi. Niistä muistelen, että jytäkkä, Siperian rautamalmilähteiden äärillä veistetty Kim Voroshilov-panssarikin kai täällä jossakin katkaisi telaketjunsa ensimmäisen kerran suomalaisten asettamaan 15 kg:n miinaan. Pienemmät jytkyt eivät tehneet loveakaan sen telaketjuihin. Ja sitten ne kuvaukset tien kahta puolen lojuvista ruumiskasoista... "sopivia" asioita olivatkin ajatella...
Jollakin tasaisella, hallaa ja usvaa pukkaavalla alavalla ennen Ingoilaa tuli vastaan tasoristeys. Entisen pysäkin aukealla oli myös asuttuja taloja pari. Kylä oli kuitenkin niin pieni, ettei sen nimeä karttaani saakka ole viety. Ehkä se tuossa "oppaassa" olisi nimettynäkin, mutta en nyt jaksa sitä etsiä. Mitä merkitystä nimellä olisikaan.
Ingoilan voimalaitoksella säikähdin pahanpäiväisesti. Juuri kun pysähdyin katselemaan voimalan suuntaan, syöksyi rikkonaisesta, avoinna reuhottavasta portinaukosta äänettömästi kuin Fantomin Devil saatanan suuri, hallava susikoira. Hyppäsin polkimille ja syöksyin tulojäljilleni penkerettä alas ja koira pysähtyi kuin seinään sille kohdalle, jossa juuri olin ollut. Katselin turvallisen matkan päästä, kun se nosti koipeaan ja kustasuihkutteli maahan pudonneen ranstakkani päälle. Vohahti muutaman kerran suuntaani ja sipsutteli sitten ylväänä takaisin vartiointitehtäviinsä. Ilkein tuntein juoksin hakemassa elintärkeäksi osoittautuneen ranstakkani takaisin, mutta nyt koira tyytyi vain katselmaan aitauksen takaa touhujani. Ikäänkuin se olisi opetettu käytöksellään kertomaan, että valveilla ollaan, turha yrittää tänne.

Voimalaitoksen portin vastapäisessä mäessä oli asuttu talo kasvimaineen, tienvarren autotalleineen ja peltikuorisine varastoineen. Tiensivussa oli myös uudehko maasturi sivulasit auki ja tiilestä pykätyn tallin viereen parkkeerattu Lada Niva sininen peräkärry perässään. Täällä ei autoja näköjään lukita, mutta kukapa rosmo tämmöisille poluille lähtisikään autoja varastelemaan. Samallatavalla itsellänikin jää syrjäisessä Unimäessä avaimet virtalukkoon yökausiksi. Enkä mökkiäkään lukitse edes kirkonkylällä käynnin ajaksi; rappuluuta ovea vasten vain merkiksi, että ei kaukana olla, oottakee.
                                          (Kuva sillasta otettu paluumatkalla)
Joen ylitse rakennetun teräsrunkoisen sillan kansi oli melkoinen koostumus laudanpätkää ja lahonnutta muuta puuainesta. Päättelin sen kuitenkin kestävän koska oli siitä traktorillakin ylitse tultu. Mutta montaa vuotta Sujajoen ylitse ei sujahdella sitä pitkin jos eivät korjaustöihin ala.

Ruisrääkkä rääkkää kurkkuaan, toinen vastaa tien toiselta puolen vuohen- tai karhunputkien valtaamilta niityiltä; niitä on Hautavaaran jälkeisissä pajukoissa riittänyt! Kuvaamaan näitä ruostekurkkuja ei pääse vaikka joskus kuulostaa sen rääkynä tulevan aivan lahkeen vierestä. Käetkin kukkuvat edelleen voimalla, on yhtä helkettä tienoo täynnä. Pajulinnut, pensastaskut ja muut tsirkuttajat säestävät isompien soittelijoiden tauot ääniä täyteen. Hiljaista ei ole hetkeäkään. Tätä musiikkia kuunnellen on hyvä ruveta nukkumaan sillä sen meteliin sekoittuu korvien tinnituskin. Katselenpahan sitten levänneenä Hyrsylänmutkan historiallista, jo unohdettua entistä rajaseutua tarkemmin.

Ei kommentteja: