perjantai 10. lokakuuta 2014

23. Varjot vain seuranain

Että Suojärvelläkö juhannusta juhlisin? Ei prkle! Ei täällä kukaan muukaan juhli.

Katselen puistattavaa sotamuistomerkkiä tästä puistonpenkiltä. Muistiin kuplivat dokumenteista nähdyt kuvat korkealle koipeaan nostavista paraatisotilaista ja seppeleiden laskijoista. Uhoa ja ulkoista järjestelmien kiiltoa. Sisälle jos pääsisi kurkkaamaan, näkisi siellä pieniä, pelokkaita poikia isänmaallista katekismusta tutkiskelemassa.

Kirkonmäellä koettu suntion ystävällisyys ja hetken lepo auringonpaisteessa on kuin poispyyhkäisty. Silmiä sumentaa. Tunteet vellovat. Epämääräinen kauhukin hiipiii selkäruotoa pitkin; yksinolo pelottaa ensi kertaa tällä reissulla; minua tarkkaillaan, ihan varmasti. Eivätkä tarkkailijan "silmät" ole ystävälliset.

Pakko kirota kulunut kirous: Vituttaa saatanasti! Perkelettäkö läksin koko reissulle? Jos tuosta pysäkiltä starttaisi kyyti Suomeen, niin lähtisin.

Eivät kylmät tuulet, räntäsade, märät, tervastikkuiset tulihtayöt eivätkä kuoppaiset, liejuiset tiet tai niitä pitkin ohitse romistelevat, täyteen lastatut rekat katkeilleine kuormien sidontaliinoineen saa minua niin vittuuntumaan kuin laukullani alati rassautuvat rajavartijat! Ja kun tämä käsittämätön, ennenkokemattomalta tuntuva pelon tunnekin saapui mieltä rassaamaan. En ärhentelemään yrkäileviä irtohurttiakaan ole pelännyt tällä volyymilla. Pelkäsinkö edes Rukajärven rosmojakaan? Ne olivat lihaa ja luita ja ranstakalla edes mustelmille mykytettäviä, mutta näkymätön varjo, joka jäljissäni nyt hiippailee, rojautappa sitä...

Tämä kertakaikkinen lamaannuksen, vihantunteiden ja pelon sekamelskainen olo pesiytyi mieleen, kun pistäväkatseinen, kapteenin nastoja kaulukseensa niitannut rajaukko teki itsensä tykö keskellä Suojärven kylää. Nuljakkeentuntua lisäsi hänen kaverinaan ollut kauluspaitamies,  harmaantumaan jo alkanut, kyyninen, isoruppinen äijä joka tutisutti erikoisesti sänkisiä poskiaan kun alaiselleen (kuulustelu)neuvoja jakeli minua vilkaisemattakaan. Kaltaisiaan olen nähnyt trillereissä, joissa epäilynalainen kansalainen raahataan vihreäsävyiseen koppiin, istutetaan karun pöydän ääreen karulle tuolille ja aletaan hiostaa keinoja kaihtamatta.

Tulkkikin löytyi tämänkertaiseen passintarkastukseen. Kieliä taitamatonta ainakin näytellyt kapu laittoi älykkään puhelimensa korvalleni ja jossakin kaikuvassa huoneessa laitteidensä äärellä läsöttävän naisen suomea murtava ääni alkoi kysellä, millä asioilla olen, kusta tulen, minne mänen.

Kerroinhan minä parin-kolmensadan kilometrin tarkkuudella kulkurointiaikomukseni. Ja kun alkuun pääsin, rähähtelin alkukielelläni, että mistee nämä koogeepeeläiset tuassiinsa osasivat nuin sopivasti ihmisvilinästä polulleni loekata? Kännyykeekikö seurailetta, perkele? Pelekeettäkö, että jätemuoviin kiärityn Karjalan tarakalleni kietasen ja kuletan kottiin? Vae niinkö piässä viiroo, että vakkoojaks minua arveletta, häh! Lopuksi latasin, että tuljhan ihan varmasti naahalle, saatana?
Iltakin jo on eikä tämä kylä ala rauhoittua! Eikä minulla mieli.

Katselin erästäkin touhua bussikatoksen istuimelta tovin: Betonimyllyä toisella puolella katua pyörittäviä miehiä asuin- tai liikehuoneiston oveneduskorokkeen edessä. Nappaskengät niillä oli, suorat housut ja nahkatakit. Joku paikalla käväisijä mätki Ladan takapenkiltä sementtisäkkejä kiveykselle, haki kaupasta pullon viinaa ja kurvasi tiehensä. Myllymies tökki säkkien kyljet repaleisiksi lapionkärjellä sitä mukaa kun tarvis oli. Laskin, että se tumma sänkileuka pani kuutta-seitsemää hiekkalapiollista kohti yhden sementtilapiollisen -jos muisti. Lirutti sitten sankonpuolikkaalla vettäkin vasta sitä mukaa.  Eikä se laudoituskaan ihan vaaterissa ollut kun vertasi sitä ikkunan alapuitteiseen, ja mitenkä raudoitus..!
Kertakaikkiaan vastenmielinen olo. Päähän alkaa kohta särkeä jos tänne vielä jään. Tuolla risteyksessä, mäkikorokkeella sama Niva, joka oli parkkeerattu siihen musiikkinsa kanssa jo kun kylään saavuin, huudattaa mölytoosaansa ovet selällään yhä ja aina vain. Autot ajelevat edestakas, asvalttimiehiä paikkaa pääkadun monttuja epämääräisellä täyteaineella joka jää möykkeliköksi ja jota sitten liikenne tasoittelee jos ehtii ennen massan jähmettymistä. Jossain soi moottorisaha ja vasarakin paukuttaa. Nuoria on parkissa aukean reunamilla. Taksiautoja odottelee kyydintarvitsijoita sotamuistomerkin luona olevalla kääntöpaikalla. Leninin patsaan juurella lienee edellisen vapun muovikukintoja. Eräs syöpä on luultu nujerretuksi, mutta ydin säteilee yhä kuin Tshernobylin ydinlaitoksen jäänteet, tahi kuin aatteet, jotka uinuvat ruususen untaan erään maantasalle hajoitetun bunkkerin tienoilla Berliinissä.
Suojärvi siis pyllisti persiensä kulkijalle. Tai sen teki mistään tietämättömien, nykyisten suojärveläisten puolesta yksi ainut maastopukuinen virkamies jonka pään päällä leijaili epämiellyttävyyden "aura".

Pakko päästä täältä sinne, missä vain tuulen suhina puiden latvoissa soitaltaa. Paikkaan, jossa saan järkivähäni jälleen haltuuni, pelkoni pois.

Lähetän pari tekstaria. Suljen kännykän. Otan sim-kortin pois. Panen kaikki alumiiniseen paistopussiin ja syvälle laukun pohjalle koko nyytin.

Löyvättäkös nyt, kun tästä häivyn?

15 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Punaraitaisesta asuinkerrostalosta on tulipalo yhden asunnon polttanut. Ikkunat on korjattu jätesäkeillä ja laudoilla. Mitä sitä asuntoa enää korjaamaan, eihän siellä enää asu ketään, ja jos asuukin, tuskin luvallisesti. Peltikatto on taloon latettu ja ikkunoista suurin osa joskus vaihdettu. Savupiiput taitavat syysmyrskyissä kohta romahtaa. Jokaikisellä asunnolla oma lautasanteenninsa, lisäksi nuo normaalit antennihäkkyrät. Unohtamiseen tarvitaan viihdettä ja viinaa.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, tämä kaikki on hyvin surullista. Tavalliset ihmiset kärsivät aina ja kaikkialla kun valtiot satsaavat aseisiin ja mahtailuun kuin syksyiset hirvimullit sarviinsa kiimamarkkinoilla.

Luonnonsuojelunkaan kannalta tällaisessa kurjuudessa asuttamisessa ei ole merkitystä, päinvastoin. Tavaraa kyllä valmistetaan ja kuljetellaan pitkin ja poikin manteretta Venäjälläkin, mutta paikoilleen sitä ei osata sijoittaa kuin metsien ja rantojen jäteläjiin.

Näin toki paljon remonttien tekoa, ja niissä onnistumisiakin mm. Petroskoissa ja isommissa paikoissa myöhemmin, mutta nämä pienemmät kylät ovat infaltaan aivan suunnittelemattomuuden kourissa tyyten. Ikään kuin Karjalankin luonto olisi vain rikkaimpien seutujen ja puolensa historian kaaoksissa pitäneiden hyvinvoivien raaka-ainelähde, muusta ei väliä.

Katsohan uudelleenkin tarkoittamasi talon kuvaa; siinä näet koko Karjalakuvan: On siihen muutamiin huoneistoihin uusia ikkunoitakin laitettu, mutta kokonaissuunnittelu puuttuu ja sitä myöten myös kokonaisremonttikin. Mitä uusipuitteiset ikkunat hyödyttävät jos talo muuten hatara on?

Perään voipi kysellä myös, että mitä yhteiskunnan yhteiseen kassaan tuottaa se, että muistomerkit jymöttävät paikoillaan kiillotettuina ja kukitettuina jos niiden muistojen ymmärtämisen ydin on valheella mädätetyt?

Anonyymi kirjoitti...

Vetävä reissutarina jatkuu vihdoin, kiitos. Ehdin jo huolestua.
Foliohattuani raotan hieman tuumien, että tokko ne sun luuria peilaa. Tieverkko lie sitä myöden harva, että ihan perinteinen sisääntuloteiden tarkkailu riittänee kulkijan yhyttämiseen kiusaksi saakka.

Valto Ensio kirjoitti...

Kyllä minä reissuani yritän julki kirjoittaa, mutta kuten olen useasti maininnut, on elämääkin elettävänäni; tämä olkoon sivuhomma.

Tuosta peilaushommasta: Kun on yksin ja väsyneenä liikkeellä ennestään oudossa maassa, outojen tapojen piirissä, mutta tietää myös maan lähimenneisyydestä jotakin ja sen aikakauden ikävät valvonnan faktat, on mielikuvituksen helppo lähteä laukkaamaan.

Sen (m.kuvituksen) kurissapitäminenkin on aika työlästä, joten täytyy antaa välillä ajatuksilleen siivet. Kyllä ne siitä sitten taittuvat ja saavat järjellisetkin mittasuhteet.

Silti mieleen jää kytemään epäilys. Eikä se ole sammunut vieläkään.

Itse itseni kyllä tiedän niin mitättömäksi olioksi, ettei sellaisia kriteereitä löydy, joiden vuoksi jonkin vakoilukoneiston käynnistäminen isojakaan kiksejä kenellekään antaisi.

Olen minä kyllä tappouhkauksia ja ikäviä kirjeitä joskus saanut, että ihmisen pimeistä puolista olen tietoinen vaikka järjen häivää asiaan ei liittyisikään.

mikis kirjoitti...

Ryssänviha - jos sitä meissä suomalaisissa on, ja sitähän meissä on - lähtee mielestäni jo Isovihan ajasta. Tiedän siitä ajasta jotain, koska olen lukenut. Oltiin ruotsalaisia silloin muttei Sverige meitä silloinkaan auttanut, ei yhtään. Piileskelivät vaan Tukholmassa ja raapivat (puuteroituja) perukkejaan, nuo kuninkaan miähet. Samaan aikaan suomalaisia tapettiin kuin täitä, muistan, paitsi jotkut otettiin orjiksi ja vietiin Novgorodiin. Naiset raiskattiin, mitäs heistä, miksi olivat syntyneet naisiksi? Oma vika. Lapsia keihästettiin elävinä heinäseipäisiin; kasakoista oli kiva katsella kun ne sätkivät siinä kuin hyönteiset. No, huvinsa kullakin.

Ps. Ei meidän ns. russofobia talvisodan syntyjä ole.

Valto Ensio kirjoitti...

Mikis, ihmisen vihantunteet aivät taida rajoja ja kohteita erityisesti valikoida. Äitiäänkin niin monet vihaavat vaikka se kuinka olisi hyvin äitiytensä hoitanut. Meitä isiä jos lapset vihaavat, niin eipä se aina kovin suuri ihme ole. Tai on kai sitä hieman parannettu rooliamme...

Nimettynä ns. ryssäviha on siis nuorta siihen verrattuna, kuinka syvää vihaa lajimme toisiaan kohtaan on tuntenut puista laskeutumisemme ajoista lähtien, ja kun aivoihin ns. järki ja päättelykyky ovat yrittäneet kotiutua. Siihen saakkahan tunteilla ei nimiä ole ollut.

Minulla ei oikeasti syviä vihantunteita Venäjänreissuni ajalla ihmisiä kohtaan esiintynyt. Ei edes ahdistelijoiksi tuntemiani rajavartijoita kohtaan kuin hetkellisinä puuskahduksina. Kohtaamistani roistoistakin ajattelin, että kaikkiallahan näitä tämmöisiä mulukkuja on.

Kaikenkaikkiaan kielteiset tuntemukseni olivat yksinäisen, väsyneen matkalaisen psyyken sassarointeja joita tuntee vaikka Jyväskylässä kun älytön nuorisojoukko hilluu koko tien leveydellä jalkakäytävällä eikä ohitse pääse kuin ajoradan kautta kiertämällä.

Avuttomuuden luomaa pelkoa ne olivat enimmäkseen; ja kun ihmiseen epäilyksensiemen on istutettu niin mielikuvituksen on siitä hyvä jatkaa.

Nuista väkivaltaisesti käyttäytyvistä sotajoukoista sun muista valloitusretkeläisistä sen verran, että kaikki kansat niihin syyllistyvät väkivallasta juopuneina, sotien laittomuuslakien alla nauttien ja hekumoiden.

Suomalaisetkin ovat olemassaolonsa aikana syyllistyneet kaikenlaisiin raakalaismaisuuksiin ase kädessä ja toinen housuissa. Meitä vain kun on ollut aina niin vähän, niin sotkeudumme niissäkin ennätystehtailuissa muiden jalkoihin.: Ei moneen, muistettavaan historianmaintaankaan ole poloiset ylletty.

mikis kirjoitti...

Joo, yleistin vähän liikaa.

Ei minusta ryssät sen kummallisempia ihmisiä ole kuin tsuhnat.

Olet ällistyttävän paljon fiksumpi, siis ihmisenä, kuin minä. (Ihmettelen.) Mutta tätä väitettäsi, koska olen harrastelijabiologi, haluaisin korjata

"kuinka syvää vihaa lajimme toisiaan kohtaan on tuntenut puista laskeutumisemme ajoista lähtien"

koska luonto (luonnon valinta) ei pidä sisällään sellaista käsitystä kuin "viha". - Viha on ihmisten keksintö se. Samoin kuin monet, monet muut inhottavat asiat - ovat ihmisten keksimiä. Luonto sinällään (eli an sich) toimii tarkoituksenmukaisesti, pelkästään. Eihä mitenkään muuten voisi olla, höh? Syntyminen, syöminen, parittelu, kuolema - sitähän elämä on. Vain ihminen, joka on luonnosta vieraantunut, ihmettelee tätä.

Ps. Olen jutellut näistä asioista monen linnun kanssa, mm. närhien. Ja oravien kanssa myös. Ja kissojen. (Yksi närhi minulle kerran letkautti että "mitä enemmän mikko sinä näistä asioista tiedät, sen vääremmässä olet". - Jäin ajattelemaan.)

Valto Ensio kirjoitti...

Samoilla jäljillä ollaan, Mikis. Täsmennän tarkoitustani: Puusta kun laskeuduttiin ja aivotoiminta alkoi saada lajimme erikoisominaisuutena vallan, aloimme erottautua muista eläimistä.

Samoihin aikoihin (n. satojen tuhansien vuosien tarkkuudella) aloimme myös vihata, rakastaa, pelätä, iloita, tuntea surua jne. Eli aloimme "ymmärtää" ja nimetä asioita, ilmiöitä, ajatuksiamme, tunteitamme; ihminen oli heti nero muuhun lajistoon verrattuna. Nyt kilpailemme neroudestakin vain keskenämme, ja verisesti.

Mikään ominaisuutemme kehitys ei kuitenkaan ole ihmisen omaa "keksintöä" (vain autot, mopot jne. muut tekniset turhuudet; tämä internettikin). Evoluutio meissä vain piruilee ja tekee kokeitaan, ja vieläpä erittäin ikävin seurauksin muun luonnon kustannuksella.

Puihinsa (ja muihin pusikoihin, vesiin ja soihin, merten syvyyksiin) jääneet muut elukat, eliöt, rupisammakot ja matikat vitut sellaisesta edelleenkään välittävät. Oikeassa luonnossa edelleenkin raakalaismaisella käyttäytymisellä(kin) on ymmärrettävämpi funktio kuin ihmisen kiistelyssä esim. Nobel-palkinnon oikealle henkilölle osumisesta. Tai vaikkapa persujen Oinospöllön puheenvuoroilla.

Ps. minä osaan jutella linnuista vain närhien ja harakoiden kanssa, joskus lähtee myös korpin ja variksen sanoja huuliltani. Teeren kukerruksen kadottamista imitaatiolistaltani harmittelen kovasti, hevoinen sensijaan edelleen hirnahtelee kurkussani ja sillä hauskuutan lapsia, pelästyttelen vanhuksia ja kiimastutan ..., jaa´a, kiimastuneekohan ne enää...

mikis kirjoitti...

En ymmärrä ihmisiä jotka uskovat. Siis joilla on Jumala, tai useampia. Siis mikä idea siinä on? En minä tarkoita että nämä rättipäät, jotka katkovat vääräuskoisten (sic!) kurkkuja, jotenkin sairaampia olisivat. Yhtä sairaita me lutherilaiset olemme, myös. En ymmärrä. Tai... joo, kyllä mä muistan kun nuorempana ryyppäs pari viikkoa putkeen, niin sitä alkoi mun ympärilläni lennellä kaikenlaisia enkeleitä. Tai pikku-ukkoja. Niitähän ne. Ei sitä - vaikka olikin aika särkyneessä mielentilassa, ja myös fyysisesti särkynyt - silti ruvennut kuvittelemaan että ne on jotain Jumalan lähettiläitä, nämä. Paskan marjat! pikku-ukkoja olivat. Ja ajatteli, aina välillä kun pystyi hengittämään sekä sisään- että ulospäin, että huomenna niitä on vähemmän. Niinkuin olikin. Ja ylihuomenna ei niitä ollut enää juuri ollenkaan. - Oli vaan kamalan väsynyt olo. (Kun ei ollut saanut unta. Niiltä pörriäisiltä.)

Valto Ensio kirjoitti...

Mikis, mulla on oikeasti vakaviakin mietittäviä tällä(kin) hetkellä, mutta itseltäni puuttuu "peräseinä" johon nojata tyystin (itse olen peräseinänä monelle), niin en jaksaisi näitä "lähes-delirium"-aiheita yhtään. Sellaisista keskustelujen aiheet (ja sairaudet) ovat kuitenkin itse aiheutettuja vaikka aina yritänkin ymmärtää heikko kun itsekin olen, että aiheuttamisen himolleinkaan kaikki ihmiset eivät aina mahda mitään.

Tajuat kyllä, mitä tarkoitan, alkoholisti kun olet antanut ymmärtää olevasi. Minä en siis tällaisissa tapauksissa peräseinä, johon koko ajan asian vierestä kirjoitellaan, jaksa yhtään olla.

mikis kirjoitti...

Pidän rehellisestä palautteesta. Kuten tästä!

Ehdottomasti.

mikis kirjoitti...

(En tiedä sainko viestini perille...?)
Toistetaan, varmuuden vuoksi:

Arvostan rehellisestä palautetta.

Hyvä!

Valto Ensio kirjoitti...

Mikis, tuli perille. Kun minulla on tarpeeksi alassuin tämä maailma, niin sanoa loksautan ihan ajattelelmati kenenkään muun tunteita. Kai se silloin rehellistä lienee. Mitään "mielenmurtamistarkoitusta" sen takana ei kuitenkaan ole; ei mittelön tarvetta siis.

Minä kyllä sen verran olen sinusta ymmärtänyt, että sulle kyllä uskaltaakin sanoa ilman, että siitä puihin kiipeät. Saatika että hirteen menet.

Eilenillalla syntymä- ja mökkipitäjässäni Rautavaaralla vanhimpien tyttärieni ikäinen äiti tappoi itsensä ja lapsensa autoaan ja bussiaan välineinä käyttäen. Ja kuinka sattuikaan, että alakuloiset ajatukseni ovat tänä syksynä askarrelleet näiden vanhimpien lasteni perhe- ja työongelmien parissa. He eivät kuitenkaan tuollaista tekisi, kai. Mutta ihmsten aivoista ei koskaan tiedä, milloin ne nurin nurjahtavat.

Mutta mitäs ne mulle semmoinenkaan kuuluisi! Ovathan he aikuisia ja vastuussa itsestään. Vai voivatko olla, jos asiat menevät yhtä tiukille kuin eilisellä äidillä?

Möykky on rinnassa. Eräänlaisia yhtymäkohtia tuollaisiin tapahtumiin limittävä menneisyys kolkuttelee ovelle...

Valto Ensio kirjoitti...

Korj.: ei "bussiaan" vaan bussia.

mikis kirjoitti...

Maailmassa tapahtuu (koko ajan) hirvittävän paljon pahoja asioita. Vaikka kuinka yrittäisi käsitellä niitä, ei niitä pysty käsittämään. (Korkeintaan sekoaa itsekin.)

En tiedä.

Yritän nähdä asioissa, tai siis lähinnä itsessäni, myös huvittavia puolia. On, on jumalattoman vapauttavaa kun pystyy nauramaan itselleen... se ei vaadi edes huumorintajua. Enempi se vaatii rohkeutta.

En juo viinaa siksi että pelkäisin jotain. En pelkää mitään, koska en pelkää kuolemaa. (Kuolemaa pidän ystävänäni.) Minun ex-vaimoni sairastui mieleltään, en minä tiedä mihin kun en ole alan lääkäri, paronoidiseen skitsofreniaan kai. Arvaa, yritinkö auttaa häntä (olihan meillä kolmantena siinä pieni lapsikin, Saga)? Yritin. Vaikka kuinka monta vuotta. Mutta en mä pystynyt. Minä rupesin ite murenemaan. Oli pakko luovuttaa. - Niin minusta tuli sitten Sagan yksinhuoltaja.

On asioita joista ei viitsi "vitsiä" vääntää. Tai nähdä niitä "huvittavassa valossa". Surullisia asioita on tapahtunut elämäni lähellä, elämässäni. Voi veljiänikin! Mutta ei niihin voi jäädä, se olisi liian kamalaa. Pitää ajatella että elämässä on myös kauniita asioita, kuten Auringonkukkia. (Ps. En osaa sanoa tätä asiaa tämän naiivimmin. Mutta tällain ajattelen.)