keskiviikko 1. lokakuuta 2014

22. Juhannusaatoksi Suojärvelle

Juhannusaatto pe 20.6.2014 aamupäivä
Istuksin Suojärven ortodoksikirkon ylätasanteen levähdyspenkillä ja kirjoittelen mitä edellisyön takkuisesti edenneestä, sateisesta taivalluksesta vielä muistan. Aurinko näyttäytyy välillä joutilaannäköisesti kuljeskelevien pilvien lomasta. Jotkut niistä uhkaavat vieläkin vettä räpsäyttää, mutta sitten paikalle puhaltautuu kesäinen, ohut pilviarmada ja hetken verran lämminkin leyhähtää. Tuulee jonkun verran. Nukahdinkin äsken kun penkille pitkälleni laskeuduin kameralaukku päänalusenani. Heräsin omaan nauruuni, sillä unessa äiti hitsasi lypsysankon pohjaan peltipaikkaa.
Kun kiipesin tälle kirkkomäelle, oli poninhäntäinen suntio (vai mikä se yleismies ortodoksiseurakunnissa on joka tekee talonmiehen työt, kaivaa haudat, oikoo pappien liperit ja kerää kolehdit?) hitsaamassa ulkorakennuksen edessä kaidetankoja. Äkäisesti urahteleva koira riimun jatkeena syöksyi minua päin niin kauaksi kuin pääsi ja tempautui sitten selälleen kun vara loppui. Suntio murahti hurtalle jotain, pani työkalunsa ja hitsausmaskin pois ja tuli kättelemään. Näytin kännykkääni ja sen laturia sekä kameran akkua. Hän viittasi minut mukaansa ja vei kirkkoon sisälle. Pyysi pyyhkimään kengät ja ottamaan hatun päästä. En kumartanut, enkä ristinmerkkejä tehnyt niin kuin tästä katsellen olen nähnyt sisälle menijöiden jokaisen tekevän. Jotkut vieläpä useammalla portaalla ennen oven aukaisuaan. Siellä akut nyt saavat siunattua virtaa ja minä yritän saada sitä auringosta itseenikin.

Suntiollekin sain selittää matkani ääret ja määrät. Hän osasi hyvää englantiakin, mutta minullahan lontoonmurretta muistuu pakotettuna korkeintaan ne 200 sanaa joilla pitäisi maailmalla toimeen tulla. Ja enköpähän vain pärjännyt hitsaustaitoisen yleismiesjantusenkin kanssa.
Kirkon sisällä oli iäkäs, pölyrievun kanssa tasoja pyyhkivä nainen, joka niiasi tervehdykseksi. Äsken se kantoi sankollisen likavettä ulos ja ravautti sen tiilirakenteisen ulkohuussin taakse vesakkoon. Kukkapenkkien ja istutusten lomassa kuljeksii myös keski-ikäinen nainen nyppimässä rikkaruohoja. Kirkonmäki onkin hyvin hoidettu ja itse rakennus kupoleitaan ja ristejään myöten uutuuttaan kiiltelee.


Viime yönä tullessa:

Äkkiä kolakankuulas kesäyö pimeni kuin syksyllä. Lahkolammen ohitin vielä tyvenessä, mutta pian voimistuva, pohjoinen tuuli paimensi sinisenmustia pilviä edellään kuin karjalaumoja taivaan preerioilla. Puhurinpoikaset sukelsivat puistelemaan maanpinnan kulkijoita, puita ja pensaita. Tienvarren roskia ja jo kuivahtamaan alkanutta hiekanpölyä nousi trombipoikasten virtauksiin kuin kierrepuristimista puhallettuja pehkupölähdyksiä. Kun tuuli oli tehtävänsä tehnyt ja saanut sinertävänmustan pilvitäkin kurottua koko taivaankannen peittäväksi, se laantui ja vesi alkoi lotista taivaansiivilästä suorana kuin seinä. Ja minä poika vain poljin ja työnsin, työnsin ja poljin. Mielessä seuraava kohde, Suojärvi ja sen juhannus.

Sateen heretessä tauolle, hiljaisuus tuntui aavemaiselta hämärässä hehkuvine luonnonväreineen, jossakin kolkkavine koneineen ja eräänkin sahatukkien rännien romisteluineen. Tavarajunan veturikin peruutteli kirskuen sahalaitoksen viereisellä, horsmaisella tasangolla kiskojenvaihtimissa kuin miettien, mitähän tässä pitikään tehdä.
Toivolan kylätien suulla, kaupannurkalla mesonneet ladanuorukaiset kiersivät autonsa ylätietä tsasounalle kun minä työnsin pyöräni suoraan ruohikkoa halkaisten tarkastelemaan nurkkasalvoksen mallia. Myös kaupan takana omaa kokoustaan pitäneet neljä nuorta naista rämpi kukkakedon poikki ihmettelemään märkää, öistä kulkijaa. Pienin, kikatteleva ja hyvin laiha, mutta rinnuksiltaan suurin, mylskähti mäentönkyrässä ensin mahalleen ja juuri kun oli pääsemäisillään kontilleen, kupsahti hän selälleen. Tytön hame ja paita, kämmenet ja polvet laikkuuntuivat vihreäksi, mutta se vain nauratti. Paljain jaloinkin se oli ja kipristeli kylmettyneitä varpaitaan kun imi syttöä katkenneeseen tupakkaan haivenleukaisen Ladapojan tarjotessa sitä sytkäristään. Toisilla tytöillä oli farkut, ohuet pusakat ja jonkinlaisia buutseja ja lenkkareita jaloissaan. Laihoja, kaljuksi ajeltuja ladapoikia oli kolme. He olivat pukeutuneet maastokuviorytkyihin, paitsi liejussa lenkkareitaan nostelevalla, runsaimmassa humalassa olevalla kuskilla oli farkut. Pitkäkaulainen viinapullo vajeni kierroksellaan nopeasti. Kaksi hiljaisinta tyttöä ei ottanut, seurasivat touhua sivusta, kylki kyljessä hytisten tsasounan seinustalta. Toisella oli erityisen kaunispiirteiset kasvot. Tulisen tummalta hän siinä äkikseltään tarkasteltuna näytti. Toinen hiljaisista kantoi isohkoa luomea nenänjuuressaan ja korvat vaaleakiharaisten hiusten välistä työntyivät esille hieman höröllään, mutta nenä nätti kuin nukella.
Otin kameran esille ja pyysin porukkaa tsasounan eteen kuvaan, mutta eivät ne idealle lämmenneet; estely oli kerrassaan yhtenäisen kiivas. Pian kuitenkin osoittelin jälleen kartalta tähänastisen reittini ja aikomukseni. Kikatteleva paljasjalka hihitteli englannin murretta tapaillen, että greisi mann. Taputti minua poskeen ja tarjosi viinapulloa. Puistelin päätäni ja se antoi pullon seuraavaan ojennettuun käteen. Joku ladapojista viittilöi, myös toiset, että lähtisin heidän mukaansa tien toiselle puolelle ja kai sisälle asti. Kieltäydyin tomerasti.

Kun läksin työntämään pyörääni takaisin päätielle, paljasjalkainen tyttö horjuskeli venäjänkielisesti omiaan pompatellen ruohikkopientareella ja toiset mutkitellen jäljessä. Ladapojat rapistelivat autollaan kaupalle päätien ylitse jarruttelematta ja kuului vaimea tumpsaus, kun auton keula jymähti seinään.

Risteyksessä hyppäsin polkimille, sanoin dasvidaniat ja läksin Suojärven suuntaan jälkeeni vilkuilematta vaikka olisihan se pitänyt uskaltautua...

Lopputaivallus oli kohtalaisen tuskainen, nukutti ja oli märkää. Jossain kalliolohkareiden välissä torkuin tunnin verran, mutta kylmähän siinä alkoi hiipiä jäseniin joten jatkoin matkaani. Olivatkohan ne samat kumiveneilijät jotka aiemmin tapasin, laittaneet erään leveän joen mutkaan loitommalle tiestä leirinsä sillä siellä kärysi laajasti nuotioita ja veneitä oli rannassa? Satoi sillä kohtaa sen verran rankasti, etten lähtenyt ottamaan asiasta selvää vaikka nimenomaan niin olisi täytynyt tehdäkin: valmiit tulet ja kaikki!
Tienvarren näkymiä en jaksanut enää paljon merkille panna. Muutamia kuvia kuitenkin pysähdyin ottamaan: Sinisellä aidalla ympäröity hautausmaa, räsnstynyt kyläkirkko ja valtavan pitkä junavaunuletka jonka veturista joko puitiin nyrkkiä tai tervehdittiin. Kaksi naista, nuori ja iäkkäämpi tuli aamulla kahdeksan aikoihin odottamaan bussia kun söin katoksessa leipää ja kalasäilykettä. Siinä minulla oli tunne, että nyt olen kyllä jotenkin eksyksissä. Toinen naisista yritti jutuntynkääkin, mutta minä vain hölmönä möllötin. Ehkä nukahdinkin leivänpaloja rinnuksille tiputellen ja havahduin kun rämisevä bussi noukki kyytiin pyrkijät sisuksiinsa.

4 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Ortodoksipapilla ei ole lipereitä. Viitta on hänen virkapukunsa.

Valto Ensio kirjoitti...

Taikaviittako?

Tänne pv-kirjasta muistumia siirrellessäni tuotakin kohtaa mietiin, mutta koska nuin olin kirjoittanut, niin enpä alkanut asiaa muutteleen.

Nythän se tuli tänne alaviitteeseen korjattua :)

Tietenkin, jos asiapitoista kirjoittaa ja julkaisee, niin täytyy faktat laittaa kohilleen. Nämä eivät sitä ole. Perskarvatuntumalta naksittua kaikki.

Näihin liittymätöntä mainitsen: Luen pojille Veikko Huovisen kirjoja iltasaduiksi. Nyt menossa Lentsu ja kyllähän vain vuonna 1978 Huovinen on jo romaanihenkilönsä suuhun eräänkin "ennustuksen" osannut laatia joka nykyisin pitää paikkansa. Sekin "mysiini"...

Mieluista kuunneltavaa kuulema, sanovat pikkumiehet. Oikein diginauhalle menee ja aikovat kuunnella sitten, kun en ole paikalla uudestaan (joskushan en sitten jokatapauksessa ole).

a-kh kirjoitti...

Suojärvi oli Viipurin läänin suurin kunta, jossa talvisodan alla noin 47 prosenttia väestöstä sai toimeentulonsa teollisuudesta. Kun avakkoja asutettiin, tuli Valtimosta Suomen karjalaisin kunta. Karjalaisia, lähinnä suojärveläisiä, oli kunnassa parhaimmillaan 1100 henkeä. Evakot olivat järkiään ortodokseja ja koulussa, jossa olin, kaikui suojärveläinen puheenparsi. Ortodoksien lapsilla oli luonnollisesti oma uskonnonopetus. Ortodoksit saivat oman hautausmaan ja kappelin kuusikymmenluvulla. Valtimo on muuttotappiokunta, jossa väki on vähennyt 1950-luvun päälle kuudesta tuhannesta vähän päälle kahden tuhannen ja luulen, ettei siellä enää karjalan muretta paljon kuule. Autiokyliä on rajan molemmin puolin. Suojärven kylät kärsivät sodan tuhoista. Suomalaiset polttivat lähtiessään kylänsä ja lyhyen välirauhan aikana niitä ei paljon ehditty kunnostaa. Kylistä tuhoutui sodissa 70 prodenttia. Suojärven kaupunki on oma lukunsa. Ensimmäiset Suojärveä asuttaneet suvut mainitaan nimeltä 1550-1570, Pusu ja Kuksina. Suojärvi oli myös runonlaulajien pitäjä, mutta tiedossani ei ole, minkä verran Lönnrot siellä ihmisiä laulatti. Lönnrotin runonkeruu rajoittui tietenkin ensi sijassa alueille. joiden ihmisten murretta hän parhaiten ymmärsi. Karjalan murteista on pyritty kehittämään yhtenäinen kirjakieli, mutta minulla on sellainen tuntuma, että hanke jää kielitieteelliseksi kuriositeetiksi. Kuopiossa osallistuin Salmin "kielen" kerhoon ja salmilaisel murginal. Suojärveläisten kuningashanke oli Nurmeksen Bomba, vuosina 1977–1978 matkailukohteeksi rakennettu suuri karjalaistalo. Suojärvellä syntynyt ja Valtimolla asuva opettaja (evp) Paavo Harakka sanoi minulle, että karjalan kieli voi pysyä elävänä vain ortodoksisen uskonnon yhteydessä. Paavo on kirjoittanut joitakin kirjoja suojärven murteella. Koen kuitenkin karjalan murteet Suomessa Saimaan norppaa uhanalaisemmiksi. Salmilaiset ja suojärveläiset ovat eriseuraisia murteensa ja vanhan kotiseutunsa perusteella ja ikänsä puolesta väistyvä kanta. Nuoret puhuvat miten lystäävät. Suomen ortodoksisessa kirkossa salmilaiset ovat saaneet näkyvän aseman.

Valto Ensio kirjoitti...

Kale, kiitos katsauksesta historiaan.

Valtimolla on ollut mielenkiintoinen aikajanansa evakoiden asuttamisessa, toisin kuin vastaavasta kokemuksesta köyhemmässä naapurikunnassa R.vaaralla jossa sielläkin oli asukkaita yli 5 tuhatta samoihin aikoihin. Abel-nimiset muistan rajantakaisista suvuista vain. Ehkä jokunen muukin naimalla sinne houkuteltu.

Suojärvi on nykyään kokonaan venäläisrakanteinen, sotien jälkeen melkein kaikki infrakstruktuuri. Vanhaa muutama koulu ja muistomerkki ja syrjäkylillä jokunen harjakattoinen hirsirakennus lahoamassa. Säilytä siinä sitten kieli!

En itse ole enää aikoihin uskonut pienten kielten elävänä tulevaisuuteen säilymiseen. Suomenkielellekin käy aikanaan kehnosti. 500-1000 vuoden (jos...) kuluttua maapallolla puhutaan merkeistä koostuvaa mongerrusta ja yhtälailla sen puolesta intoillaan kuin se jokin aarre olisi. Muuten ihmisten ja laitteiden välinen kommunikointi tapahtuukin erilaisten tekniikoiden välityksellä; kahvinkeitinkin alkaa hommansa kun sille jotain murahtaa tai hipaisee kämmenessään olevaa pahkuraa.

Toisaalta uutisissa juuri kerrotiin, kuinka nuoret kommunikoivat toistensa kanssa kirjoittamalla enemmän kuin koskaan, mutta mikäli olen ymmärtänyt, kirjoitukset ovat lyhennelmiä, merkkejä, olioita ja hymiöitä; esiasteita uudelle kielelle.