maanantai 22. syyskuuta 2014

21. Kikkelitatteja ja rajavartijoita

To 19.6.2014 klo 22.00

Porajärveltä tämän pienen lammen rantaan, johonka nälissäni tulihta-asennon rutaisin, oli matkaa parisenkymmentä kilometriä. Mutkaista, mäkistä ja soljuvahiekkaista oli taivallukseni alustat, mutta mitäpä tuosta. Kaappasin pakkiin vettä lammesta, kuorin potut kiehumaan, lisäsin vähän ajan päästä kanariisipussin sisällön sekaan ja suurustin keiton venäläisellä limpulla, eikä velli kulukkuun juuttunut kun molokolla suuni huuhtelin. Jälkiruuaksi riisuuduin ja pulahdin soisenpehmeään liejurantaan uppeluksiin vaikka lämpömittari näyttää muutamaa pakkasastetta. Ajattelen pikkuista huolta tuntien kuinka Pieningän Sashalla ja Sukkajärven Albertilla viimeisetkin potunvarret saavat hallan kourissa kyytiä. Niin kuin monen muunkin maamon ja paapan potut Karjalassa.

Puita nuotioon raahatessani huomasin potkiskelevani pikkuisia tatteja karikkeen seasta esille, vain muutamat ovat niin suuria, että kasvavat jo näkyville. Taidan laittaa tikunnokkaan yhden tattikikkelin ja paistaa nuotiolla. Suolaa sen heppiin ja varteen niin a´vot!
Nyt on hyisen hyvä olo. Keitin kahvit ja paistoin yhden tatin. Ei se paljoa miltään maistunut, mutta suolan ja paksun voikerroksen kanssa leivän päällä se menetteli. Peseytyminen virkisti. Lenkkarit, jotka olivat vieläkin märät Himolanjärven sateiden jäljiltä, alkavat olla kuivat kun niitä nuotionvieruskivellä olen käännellyt. Ihmeen siistinä tässä on ranta kulkijoiden käynneiltä säilynyt. Muutama pullonpohjasilmä mulkoilee sammalikossa, petäjänoksassa roikkuu vahvasti suurentavat lukulasit ja lahon kellespenkin päällä on sen kanssa yhtämukaa lahonnut harmaa sukka.

Sain tuossa aiemmin ruuan kypsymistä odotellessa pikkumustan ahvenen viehelippaan tarttumaan, mutta heitin sen takaisin kotivesiinsä. Yhdestäkin ahvenesta kyllä makuliemen potuille saapi sitten, jos muuta maustetta ei enää ole.

Lammen toisella puolella kolkutteli äsken lyhyt matkustajajuna Porajärven suuntaan. Tuo junien toistuva kolke tuntuu kummalliselta kun koko ajan  mieltää olevansa kaukana korvessa. Kartan mukaan ratalinja seurailee kulkemaani reittiä aina Petroskoihin saakka, että rautapyörien ääniltä en välttyne jatkossakaan.





Porajärvelle ajatuksissani palatakseni, on tuo kahta puolen järveä ja Sunajokea levittäyttynyt kylä kaikesta jäljelläolevasta insfraktruktuuristakin päätellen ollut aiempina vuosikymmeninä vilkas lähisalojen "maalikylä". Kauppoja oli sekä lappu luukulla, että auki olevia useita, edelleen toimiva saha ja irtaallaan lahmaavan karjan kertomana omavaraisuutta maito- ja lihantuotannossa sekä laaja hautausmaa. Kalastuksen vähäisyyttä saa kyllä ihmetellä vaikka järvet ympärillä verkkojen laskijoita ja nuottaajia odottelevet.  Sotahistoriasta muistelen, että Porajärvelläkin ovat tapella jykältäneet kovasti mennen tullen. Muistomerkit niistä ylistävät kaikilla tappotantereilla ainoastaan voittajien tähden kirkkautta.
Ostin kylän toiselta torilta siimaa ja perukkeita. Torinvieruskaupasta kävin hakemassa banaaneja ja jäätelön. Tiirailin hyllyjen reunoista myös vodkan hintoja kun samaan aikaan sattui viinahyllyjen täydennystyö olevan käynnissä. Tavallisella pakettiautolla, pahvilaatikoihin pakattuina pullot ovelle tulivat ja siitä kuski tuliliemet sylissään sisälle kantoi. Murahti vihaisesti kun otin hätäisen valokuvan ovet auki reuhottavan auton ruosteen pilkuttamasta peräpuolesta. Noin litran pullo 45 prosenttista olisi maksanut 280 ruplaa ja 56 prosenttinen 306 ruplaa. Muistankohan oikein? Eihän se tee kuin keskimäärin reilun 6 euroa per pullo! Saapiko sillä hinnalla keskikaljatölkkiä suomalaisesta kaupasta?
Juomaveden jakelua pääsin näkemään kun jäin valokuvaamaan erästä mukavasti toteutettua kiviaitaa ja rantanäkymiä.

Kuin kotomaassa taajamia ja syrjäkyliä kiertelevä kirjastoauto, rymisteli Porajärvellä tietä kahden puolen koukkien säiliökuormakas jota asiakkaat talojensa pysäkeillä odottelivat saaveineen ja vesitonkkineen. Kohdalleni tien toiselle puolelle sattui iäkäs mies jonka kuljetuskalusto oli mennyt nurin hänen poistuessaan jututtamaan naapuriaan. Kun vesiauto tuli ja oli valuttanut miehen astiat täyteen, asiakas pisti kuskin käteen vaivihkaa kolikkokasan. Tarjouduin kärräämään miehen vesikuorman pihaansa, mutta topakasti hän esteli hyvänteleväisyyteni; "en minä nyt niin avuton ole!" Iloinen se mies kyllä oli. Otti Muska-kissansa syliin kun pyysin kuvaan. Hetken tapaamisen kunniaksi jälleen lujinnäpein kättelyt hyvästeiksi.

Mietityttää, että onko jokin ympäristökatastrofi pilannut pohjavedet niin, ettei kaivoista kukaan uskalla vettä ottaa? Monetko ihmisuhrit se on vaatinut ennen kuin asia on hoksattu? Mikä on järven ja joen tilanne? Siksikö täälläkään ei omista järvistä kalaa nosteta? Onko edes mitä nostaa?
Vedenjakelutapauksesta mäkeä alas laskettuani tulin joen ylitse menevälle maantie- ja rautatiesillalle. Siinä perääni rämisteli kiivaan kuuluvasti mäenmutkassa kaasutellut punainen Samaranrämä, pysähtyi kolisten kaiteen viereen ja samassa kuskinpukilta hyppäsi eteeni verrytteklypukuinen nuori mies jolla näytti olevan tärkeää asiaa juuri minulle. Minä sen tolokuttamisesta mitään muuta ymmärtänyt kuin "passport"-sanan. Yritin udella onko mies miliisi ja että näyttäisi asianmukaisen propuskan, mutta se vain puisteli päätään. Osoitin irvistellen pellit longollaan käryävään siviilisamaraan ja poikasen pukeutumiseen, kaivoin passini kameralaukusta, heilutin sitä kuin viimeisiä aamujaan laskeskeleva solttu sotilaspassinkansia ja puistelin päätäni etten minä nyt tätä ihan kelle hyvänsä näytä. Se nosti viisi sormea ylös hokien "minutes, minutes" ja osoittaen minulle, että paikka! Sanoin paskat ja läksin työntämään pyörääni sillan ylitse. Poika kaasutteli renkaat vonkuen tulojäljilleen enkä kerennyt kuin toiselle puolelle jokea kun se jo kurvasi takaisin.
Nyt poikasella oli yllään rajakersantin maastopuku joka näytti nostavan hänen äsken niin epävarmaa omanarvontuntoa suunnattomasti. Kättä särmikkäästi lippaan vetäen se kehotti käskevällä aksentilla näyttämään passporttia. Piti oikein autoon mennä istumaan. Pysäyttäjäni soitti ylemmilleen kysellen neuvoja joiden mukaan jälleen sama näytelmä toistui kuin muidenkin rajaukkojen kanssa: Jokainen sana ja numerosarja pilkkuja unohtamatta jäljennettiin huolellisesti muistikirjaan. Jo täytettyjen sivujen runsaudesta päättelin, että on niitä muitakin pysäytelty joidenka elämänkerrat isoaveljeä varten muistiin on käskystä taltioitu. Vielä piti Karjalankartalla sormea kuljetella ja poikanen merkitsi matkani tähän astiset kulkemiset ja tulevat aikomukset nekin vihkonsa sivuille; jälleen 2 sivua tarinaa diktatuurin myöhempää käyttöä varten. Itsensä valokuvaamisen tämäkin jyrkästi kielsi kun sitä esitin.

Voe pitkävee kuinka mieltä suolasi ankeus tuostakin rajamiehen laukuilleni rassautumisesta. Hänen läsnäolossaan haikusi entisen neuvostoliittolaisen valvontajärjestelmän raskas perintö. Se krusahteli asiaan osattomankin luissa kun tietää kymmenien miljoonien aatteen ja Stalinin nimiin murskattujen luiden kohtalon. Lie ilmiantajajärjestelmäkin voimissaan jokaisessa kylässä; kun raitille outo kulkija ilmestyy, puhelin vartijan kopissa pirahtaa.

Natsien jäljiltä murhattuja löytyi ainakin 25 miljoonaa, kommunismin raunioihin hautautuneina uhreja on arvioitu olevan 100 miljoonaa. Edellisten aiheuttamia hirveyksiä käsiteltiin sotarikostuomioistuimessa Nurnbergissä, missä viipyy jälkimäisen pesuohjelman laatijat?

Venäläisen yhteiskunnan pesemätön likapyykki on pahassa käymistilassa. Kuolleiden ja kidutettujen haamut kummittelevat jokaisen vähäpätöisenkin rajavartijan virkapuvun sisällä ja koppalakin alla. Aivopesukoneet sen sijaan ovat hyvin huollettuina ja täydessä käytössä.

Valtaapitäviä yhtä aikaa sekä pelottaa että punastuttaa lähihistoria, kuvitelmat menetetystä suuruudesta ja erityisesti sen nolosta lopusta. Vähintäänkin pelko halutaan tartuttaa takaisin myös kansaan. Pian nostetaan itse Stalin haudastaan; Leniniä ei ole edes haudattu. Stalinin kehnompi inkarnaatio riehuu jo Ukrainan rajoilla ja maaperällä.
Hyvästelin illansuussa Porajärven kylän toisenkin puolikkaan, sen villissä ruohossa pötsiään täyttävät lehmät, vinoon köntsähtäneet rakennukset, rantasaunat ja käyttämättöminä veteen sortuneet venevajat ja -poukamat. Erästä lehmää rapsutellessani ajattelin, että se antaa rapsuttelun lisäksi ottaa valokuviakin itsestään, mutta rajavartijat eivät. Kummatkaan eivät kuitenkaan paljoa toisistaan erotu mitä lypsettävänä ja kusetettavana olemiseen tulee.
Kylän rajamailla olevan, muovikukin koristellun Porajärven toisen sotamuistomerkin kohdalla taisin ajatella pari inhottavaa ajatusta sotarevansseista haaveilevista kenraaleista ja niiden aina vähintään valmiustilassa olevista assistenteista, propagandaministereistä ja muista myötäjuoksijoista joista ihmiskunta ei olemassaolonsa aikana tule eroon pääsemään. Ne kun eivät ammuttaviksikaan voi pyssyjensä perien takaa antautua.
Mutkainen ja mäkinen hiekkatie vei siis minua jälleen eteen päin. Taivaalta väistyivät sadetta tihkuneet pilvet, oli raikasta ajella tai oikeammin työntää pyörää. Liikenne oli vähäistä, lankkuja lavallaan kuljettava Kamaz ja muutama henkilöauto.
Ennen Kostamuksan kylää tuli vastaani pitkä, humalainen mies jolla oli valtavan pitkä, itse kääritty sätkä suupielen kureessa. Heti sekin tuli liki, kätteli ja yritti saada selvää minusta, mutta nauruksihan ymmärtämiset molemmilta meni. Ihmettelin kyllä, että mihin se oli menossa kun ei taloja eikä teiden haaroja Porajärven jälkeen ollut. Asia ratkesi kun menin Kostamuksan kylän liepeillä olevan autiotalon ryteikköiselle pientareelle rytköselle ja puskassa kyykkiessäni se pitkä mies näkyi menevän ohitse rämisevällä pyörällä; haki siis kulkuvälineensä jostakin metsiköstä. Olisiko humalassa unohtanut ottaa sitä mukaansa?
Uteliaisuuttani menin tutkimaan ovet auki renksottavaa rakennusta sisäpuolelta. Sieltäkin oli lähdetty länget kaulassa. Tai viimeiset asujat saappaat edellä. Autioitumisen jälkeen paikalla oli käynyt joku hakemassa käyttökelpoisen, irti lähtevän tavaran ja nyt mökki pikkuhiljaa antautuu luonnon armeliaaseen syliin. Huvittava yksityiskohta oli seinälle niitattu amerikkalaiselokuvien kestosankari Gene Hagman. Eniten mielikuvitusta rassasi se mustavakoinen valokuva iloisesta nuoresta ihmisestä ja kuinka sen asetelmallisuus taustalla olevaa kuvitettua lastenkertomusta vasten hätkäytti? Joku sukulainenko oli käynyt muistelemassa menneitä? Vai tytön nuoruudenrakastettu? Millaisia nuorten rakkausjutut ovat Neuvostokarjalassa olleet? Missä on tavattu, missä halattu?
 "Joka kylää Eiffeltorni koristaa" laulelin kun irtaannuin selvästi viimeisiään vetelevästä Kostamuksan kylästä jonka ylle kuitenkin linkkitorni, vai oliko niitä kaksikin, kohosi.

Kello alkaa lähennellä puoltayötä. Täytyy sammutella nuotio, pestä pakki ja nostaa rensselit pykälään. Seuraavat kylät ovat Lahkolampi, Toivola, Turhanvaara ja Leppäniemi ennen Suojärven isompaa taajamaa. Muutaman kilometrin verran sivuun reitiltä jää Naistenjärvi, mutta sinne en taida edes hameenheilahduksen toivossa poiketa onhan yö jo pitkällä kun niillä paikkeilla olen.

Aikomukseni on olla juhannusaattona, eli huomenna Suojärvellä. Saattaahan se olla, ettei siellä suomalaiseen tapaan juhannuksia juhlita eikä kokkotulia vaarojen rinteillä poltella.

18 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Ihan mukavaa ja valaisevaa tätä juttusarjaa on ollut lukea, mutta käsittämätön höpinäsi Putinista Stalinia kehnompana oli nyt se, missä menit liian pitkälle. En tiedä, onko näkökulmasi kauhistuttanut yhdistelmä surkeaa säätä ja pilattua ympäristöä (joka ei muuten ole pelkästään neuvostoajan, tai neuvostoajan ja Putinin ajan, vaan myös Jeltsinin ajan perua) vai se, että tiettävästi sinulla on ollut jokin yhteys Yleen. Ylehän on tätä nykyä tismalleen yhtä propagandistinen media kuin Venäjän valtiolliset mediat.

Joten tämän myötä: kiitos ja hyvästi. Tähän kommenttiini ei tarvitse vastata, sillä en lukisi sitä kumminkaan.

Valto Ensio kirjoitti...

Keijun kommenttiin yleisessä mielessä vaikka Hän itse ei enää lukisikaan:

Voikohan kirjoituksissaan ”mennä liian pitkälle” jos ne ovat vain hännättömän ”höpinöitä”?

Muutamien "vakavissaan" blogia kirjoittavien ja "blogeissa vaeletelevien" kommentoijien tulisi kyllä tarkastella omia tuotoksiaan, ettei vain niiden taustalla nimenomaan olisi jokin agenda ja johonkin suuntaan törröttävä propagandan torvi kuin Pitkärannassa jalustalle hitsatulla tykillä. Onhan nyt puhuttu jo kaikenlaisten tervojenkin suulla oikein trolliarmeijoista jotka niillä töin kuljeskelevat. Kirjoitin jo itse aikoja sitten niiden olemassaolosta, mutta yksi trolli vain paljasti ottaneensa siitä silloin nokkiinsa.

Minun tapauksessani kirjoitukseni tulevat aina kuin pimeästä pottukuopasta summassa nakellut mädät perunat; tuntemusten mukaan, ilman taustavoimia, kenenkään kanssa niistä keskustelematta, kenenkään ohjailematta. Ilman ennalta harkittua suuntaa. Omalla ja pienissä piireissä tunnetulla nimellä. Osoitekin löytyy helposti ja minä nenästä nokkaa jututettavaksi jos kysyttävää ilmenee.

Ylen (Yleisradio) ottaminen mielipiteitteni tietynsuunnan kannustajaksi oli kyllä aika paksua kun tunnen tällä hetkellä sieltä vain sen nimiset työntekijät kuin Sinin ja Kallen.

Muuten hymyilytti juuri tämä kohta kun ajattelen globaalin maailman tuottamaa, äärtä ja mittaa vailla olevaa propagandaa josta ei varmasti suuntia erota.Paitsi ns. markkinavoimien tuottamasta saastasta.

Mitä helvetin merkitystä yksityisillä mielipiteilläni (höpinöilläni siis lauonpa niitä missä hyvänsä), tässä kaikenlaista sontaa ennestään täynnä olevassa maailmassa on?

Se kirjoittamiseni ”puolustelusta”.

Kommunismin ja kansallissosialimin (natsien) hirvittävyyksistä ei kai nykytietämyksen valossa voi enää muuta mieltä olla kuin että käsittämätöntä ihmislajin raakuuden aikaa se on ollut. Niin käsittämätöntä, että vain ”pienempää” pahaa on yritetty (kyetty) tuomioistuimessa käydä lävitse. Kummankaan ”perinnön” lopullista kuolemaa ei ole silti havaittavissa. Natsit ovat ehkä vain paremmin nyt kontrollissa.

Tosin jos "käsittämistä" yrittää Darwin-teorian kautta selittää, niin ehkä käsityskyky sitä tietä avartuisi; olen yrittänyt ja jotain ehkä sitä kautta ymmärtänytkin jopa siinä määrin, että sotarikosten edelleen jatkuessa, niiden syntymekanismeja ei ihmettele enää niin kovasti.

Mutta koska nimenomaan romahtaneen ideologiakokeilun, eli kommunismin rikoksiin syyllisien esiintuomista julkisessa tuomioistuimessa ei ole edes yritetty kuin Kambodjassa näennäisesti, niin sen pesemätön likapyykki nurkissa haistessaan on synnyttänyt skitsofrenisen tilan esimerkiksi Venäjän vallanpitäjien keskuudessa. Ja nyt kun tuo pelottava menneisyyden ruumiiden haju leviää kansan keskuuteen kauttaaltaan, niin kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.

Riku Riemu kirjoitti...

Putinissa pahempaa kuin Stalin on, että hän on nykyisyydessä ja tulevaisuudesa.

Periaatteenani, en siihen aina pysty, on että kaikki järkevyyteen, ehkä hulluuteenkin pyrkivät näkemykset täytyy hyväksyä mielipiteinä.

Vladimir Putin on kuitenkin haisevana keskellä lattiaa seisova tönkköpaska, jota kärpäsetkin kuvoavat.

Valto, kirjoituksesi ja kuvasi matkalta ovat olleet vailla vertaa.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, tuo "kehnompi Stalin"-ilmaisuni yrittää olla savolaismallisesti monimielinen. Ei ehkä avaudu muille kuin itselleni.

Mutta en välitä, en selitä, koska "näen" nykytilanteen ylitsekin.

Putinin henkilöstä ja hänen politiikastaan on niin paljon juttua joka tuutissa, ettei hänenkään ruotimisessa ole enää mitään mieltä.

Inhottava tunne tuolla Karjalassa kulkiessani oli monin paikoin itselleni ennen kokematon. Kuin "päällystakki" olisi ollut perässäni menin minne menin. Ei siellä eletä lähellekään terveen, järjestykseen saadun yhteiskuntamallin auvossa. Surettaa tavallisten ihmisten puolesta. Eniten kuitenkin luonnon, jota niin surutta kaltoin on kohdeltu ja yhä kohdellaan.

Huvittaa nyt tämä muoviosaastan vastainen kampanja esimerkiksi meillä kun tuossa rajan takana sellasen päälle ei siellä valistus etene; muovisaastaa metsät ja rannat tulvillaan; menetetty peli!

Haapavaara kirjoitti...

Vähän jo eilen pohdin, että kommentoinko tätä kilahtanutta, ja miten. Mutta en oikein osaa.

Muuta kuin, että jatka samaa rataa. Blogisi on tämän syksyn ehdoton piristys.

Valto Ensio kirjoitti...

Haapavaara kiäntyy savoksi Huapavuaraksi, että silleen mukava sukunimi. :)

Joku yksityisesti tavatessa sanoi polkupyöräretkeni päivitystahtia hitaanlaiseksi, mutta enpä aio juosta nykyisenkaltaisen, hektisen maailmankellon mukaan silti. Näitä tulee sitä mukaa kuin minulla rakosta arkielämässä löytyy.

Tänäänkin soseutin omenoita hilloksi 9 kg, keitin mehuja, siivosin, lämmitin uuneja, helloja, pyöritytin koneella pyykkejä ja tiskikoneella tiskejä, huolehdin lasten koulumatkoista, ja vanhempainillassakin kävin. Nyt pitää vielä lukea Veikko Huovisen Koirankynnennleikkaajaa unisaduksi parille pojalle ja ehkä sitten pääsen yöllä pääsen tähän koneeni äärelle.

Mutta olihan se hidasta taivallus siellä Venäälläkin.

Jokaisen etapin väliltä on valokuvia jopa satoja, että täytyisi osata lukijan miettiä, että mitä se raskaan lastin kanssa polkupyöräilijälle itselleen siellä tien päällä tarkoittaa, ja vielä, mitä se sitten täällä työpöydän takana meinaa kun muistilaatikosta ne kaikki ruudulle läväyttää hän ja yrittää saada tolkkua myös vihkonsa raapustamisista.

Jossain hiekkatien mutkassa kun olen yrittänyt pyörälle tuentaa löytää, olen tätäkin pohtinut ja jonkun muistiinvetäisyn tehnyt.

Anonyymi kirjoitti...


valto

kuulun rikun ja haapavaaran tavoin kannustajiisi. osoitat sellaisia uteliaisuuden ja tarkan näkökyvyn merkkejä, joihin terve ihmismieli perustuu. sitä paitsi tekstistäsi puuttuu täysin se elitistinen vivahde, johon itse tavan takaa syyllistyn.

mutta se täytyy sanoa, että näitä päiväkirjojasi kun luen, tunnen litistyväni suuren lastin alle. en kuitenkaan haluaisi että muuttuisit kepeämmäksi. hyvä on, että panet likoon itsesi, sillä keskitien kulkijoita ja pengerten pelkääjiä on maailmassa aivan liikaa.


meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, sitä mitä ei ole, niin sitä ei osaa. Ja ikää kun tulee, yhä vähemmän välittää siitäkään, millaisena muut minut näkevät. Ehkä silloin on paljaimmillaan ja vaistotkin herkistyvät. On valmis myös olemaan uskomatta yhtään mihinkään, valmiiksi pureksittuun vähiten vaikka maailmassa ei tarjolla taida enää muuta ollakaan.

Ensimmäinen kommentoija ei ymmärrä tällaisia seikkoja, koska maailma ei ole itseään isommin päähän potkinut eivätkä, kissanpoikien tavoin, simmut ole vielä auenneet. Hän jaksaa yhä uskoa, että esimerkiksi kommunismi-aatteen verellä pestyyn kirnuun verekset kermat kirnuttavaksi joku uusi sukupolvi vielä hapattaa.

Antaisin neuvon (jos kelpaisi), ettei sellaista pitäisi enää edes yrittää jo niiden murhatun (noin) 100 miljoonan onnettoman ja heidän omaisensa surun kunnioituksen vuoksi.

Kapitalismin (=markkinatalous) vuoro kyllä tulee aikanaan, mutta heidän jäljiltään murhattujen lukemiksi muuttamisessa se vasta työ tulee olemaan; jos laskijoitakaan enää on.

Eivät mustimmat kapitalistitkaan Marxin kaikkia teorioita silti ole kelvottomiksi väittäneet; lukevat Wall Streetillä niitä yhä suurennuslasin kanssa.

Ehkä tämä tamperelainen suuttui eniten sen vuoksi, kun pohdin kansallissosialismia ja kommunismia rinta rinnan ja kommunismi esitettyjen lukujen (kylmien numeroiden) valossa on murhannut enemmän ihmisiä kuin natsien aate. Tätä seikkaa ovat muuten pohtineet viisaammatkin kuin minä.

Oikeastaan tajusin vasta nyt senkin seikan, etteihän K ole kovin tarkoin edes lukenut kirjoituksiani havainnoistani esimerkiksi ympäristön pilaamisesta. Huomaan sen siitä, kun hän väittää minun väittävän, että syytän ainoastaan neuvostoliittolaista aikaa siivottomuuteen siellä; kyllä minä kaikki nykymuoviroskankin (ym.saastan) olen pannut merkille ja kuviini laittanut, sekä asiaa hirvitellyt.

a-kh kirjoitti...

Olen muistaakseni maininnut jossakin kommentissani tai kirjoituksessani eräästä katukeskustelustani Erkki Valan kanssa Helsingin Kruununhaassa. Hän moitti minua liiallisesta pessimistä erään lehtikirjoitukseni takia ja sanoi, että täytyy uskaltaa olla optimistinen ja uskoa tulevaisuuteen, sillä muuten ei elämästä tule mitään. Olen noudattanut neuvoa hyvin tai huonosti, mutta kokemuksestani voin sanoa, että hän oli oikeassa.

Anonyymi kirjoitti...

valto

aina silloin tällöin mietin omaakin kommunismiani; kuuluin siihen po­liit­ti­seen il­miöön, jossa por­va­ris­per­heis­tä tul­lut su­ku­pol­vi hyp­pä­si kaik­kein van­ha­kan­taisim­pien kom­mu­nis­tien kelk­kaan.

luulen että siinä aatteessa minua veti jonkinlainen pyrkimys yk­sey­teen. ajattelin että kommunismi on jonkinlainen ab­so­luut­ti, jon­ka sy­liin ek­sy­nyt ihminen saa las­kea polt­tei­sen ot­san­sa. tank­ka­sin mar­xi­lai­sia op­pe­ja ja yrit­in so­peut­taa yksilölliset nä­ke­myk­sen­i reaa­li­so­sia­lis­min ah­tai­siin raa­mei­hin.

tällä aat­teel­li­sel­la kuu­liai­suu­del­la toi­voin ilmeisesti lu­nastavani paik­kan­i puo­lueen so­tu­ri­na, mut­ta ei­hän minusta tietenkään sii­hen ol­lut. kom­mu­nis­ti­kaa­de­riin olin ai­van liian omapäinen. onneksi, sanoisin nyt jälkiviisaana.

ennen aatteesta erkaantumistani ehdin silti vielä hurahtaa che guevaran sis­si­ro­man­tiik­kaan ja chilen laululiikkeeseen, jot­ka tun­tuivat elä­väm­mil­tä kuin joku krem­lis­tä joh­det­tu by­ro­kraat­ti­nen so­sia­lis­mi.

no, eh­kä tuh­kas­ta nou­see lo­pul­ta jo­tain uut­ta, jo­hon saatan us­koa seu­raa­vat 20–30 vuot­ta en­nen kuin se­kin pal­jas­tuu kan­gas­tuk­sek­si. nimittäin jos historia jo­tain opet­taa, niin sen, et­tä to­tuu­det ovat ai­kan­sa lap­sia.

meri

Valto Ensio kirjoitti...

Kale, jos elämästä kerran on määrä jotain tulla, niin kai sen jo pitäisi minunkin ikäiseni ihmisen elämisentuloksissa näkyä.

Onko tuo tulos sitten enämpi pessimismin sävyttämää, niin tulos se on sekin.

Toisaalta optimistisuus, jota ilmeisesti muutama gramma lienee elämään sisältynyt kerta on jaksanut rimpuilla näinkin kauan, niin se (haihatus) menneelle pätkälle riittäkööt.

Lopputaipaleella voisikin panna viimeisen päälle, säästelemättä ranttaliksi pessimistisen puolensa kanssa. Ja luulen, että hyvää vauhtia olen taipumassakin sille kannalle. Voimaa se antaa sekin, eikähän tätä rimpuilua enää hyvin kauaa kestäne, mäneneekö enää puolta pessimismin tankillista?

Erkki Vala ilmeisesti jaksoi haaveilla polttoaineekseen kyllin kauan kun niinkin vanhaksi eli kun vertaa samoissa ajatuksellisissa toimissa olleisiin ikätovereihinsa joista usea taisi olla pessimismihapon syövyttämiä.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, isäni puolen suku on ollut vasemmistolaista aika laajalta rintamalta. Sitä voisi kuvata poliittisella kartalla paikkatietoudeksi, jopa välttämättömyydeksi. Luonnostaan lankeavaksi osaksi.

Eivät he, tavalliset aikalaiseläjät, ole oikeasti tienneet mitä kommunismin nimiin maailmalla on tehty. Se on ollut toisenlaista tietämättömyyttä kuin niillä, joita kommunismin rikoksista (tai kansallissosialismin nimiin tehdyistä) on syytetty. Heistä jokainenhan on toistanut: "Mehän vain noudatimme käskyjä..."

Sen verran tunsin isääni, että jos olisi elänyt hän olisi kääntänyt kylmästi selkänsä kannattamalleen aatteelle kun kauheudet alkoivat paljastua. Niin on tehnyt elossa oleva veljensä Heimo, joka joka kerta kun tavataan tai puhutaan politiikkaa, päivittelee sinisilmäistä aikaa, jota on tullut elettyä.

Eivät he silti olisi kokoomustakaan alkaneet äänestää ja vielä vähemmän persuja, uskonnottomina kristillisistä puhumattakaan. Heimo lakkasi äänestämästä kokonaan ja niin lultavasti olisi tehnyt isänikin. Usko politiikan autuaaksi tekemiseen meni.

Onko esim. Heimo nyt poliittisesti "tuuliajolla"? Ei. Hän lakkasi välittämästä vaikka maailman menoa tarkasti seuraakin edelleen. Miksi välittääkään kun niin paljon 80-vuotisen elämäntaipaleensa aikana on kuullut evankeljumia siitä, kuinka jokaisen sukupolven pitää ajatella tulevia sukupolvia, lapsiaan, kerätä ja säästää, maksaa heidänkin tulevaisuudesta tietty hinta, kantaa korsia kekooon jonka murhaajat ja ryövärit kuitenkin puhaltavat nurin.

Ja kun tilaisuus antaa myöten, tulee murhaaja joka tapauksessa koteihin surmaamaan nämä, joiden eteen on pitänyt koko ikänsä riekkasta.

Ymmärtääkö kukaan (uskaltaakao ajatella loppuun saakka) miten huulella sellainen aika maailmanmitassakin nytkin on kun sitä "pienemmissä" ympyröissä on alati harjoiteltu ja pidetty täysimittaiseen sotaan valmiutta yllä?

Anonyymi kirjoitti...


valto

jos pitäisi nimetä hyvä vassari, niin erityisen paljon pidin runoilija arvo turtiaisen vasemmistolaisuudesta. hänellä se oli elämässä aina läsnä, samoin kuin pureva ironia, kun oli kysymys esimerkiksi puolueortodoksien ja vallankäyttäjien fraaseista. nykyään hänen runojensa oivallusten tiukka tämänpäiväisyys on miltei kiusallista.


vassarijoukossa on tietysti aina myös sellaisia tyyppejä, joista on yhtä turha etsiä punaväriä kuin moskovalaisesta myymälästä fileetä. tulee mieleen se yksi täti, joka kertoi nuoruutensa vasemmistolaiskaudesta, mutta jolla ei ollut hajuakaan mitä sinipaidat tässä vasemmistogenressä tarkoittavat. sehän on vähän kuin ei tietäisi mitä tarkoittaa sana taistolainen. no, tähän tapaukseen kai sopisi yhden tutun lanseeraama viisaus: elämä on sitä miksi sen itse jälkeenpäin editoi.


uskon optimistisesti siihen, että fiksulla vasemmistolla on tilausta edelleen. kun ideologinen paasaus jätetään pois, vasemmistolaisuus on sitä, että ollaan heikkojen puolella. messiaanisen lahkosaarnaajavasemmiston paluulta meitä hyvät henget varjelkoot. nyt tarvittaisiin viileäpäistä, kylmäsilmäistä vasemmistoa, joka ei hoe omia puolitotuuksiaan vaan epäilee muiden tarjoamia. muuten yhteiskunnallinen keskustelu ontuu vasenta jalkaansa, eikä se ole ajan mittaan hyvä.

meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, Turtiaisen eräistä kirjoituksista olen tykännyt itsekin. Tulee hänestä nykyisin mieleen arvonsa tuntenut ja sen mukaisesti tiensä loppuun saakka kulkenut ihminen.

Tilausta vastakkainasettelujen maailmassa on aina.

Miksikä näitä vastapooleja sitten minäkin aikakautena kutsutaan, niin nimitykset voivat vaihtua, tahtotilat eivät. Eräät kuilut eivät kuitenkaan koskaan kuroudu umpeen.

Iiro Viinasta kuuntelin päivällä. Minua ei sureta yhtään, jos hän edustamansa politiikan itkumieheksikin on joutunut. Olisi pitänyt vain useamman olla siinäkin roolissa samalta puoluekartalta, että olisivat jotain oppineetkin. Viinasen havaintojen mukaan nykypoliitikot ovat toistamassa samoja virheitä, ja jos ymmärsin oikein, niin vielä kalliimmalla hinnalla: Voitko kuvitella, että Stubbilta tai Vapaavuorelta tai joltakin muulta nykypoliitikolta niiden vuoksi päästä verisuoni ratkeaisi, tai että muuten puhekyky menisi?

Miljoona raskautettua perheineen itki Viinasen aikaan häntä ennen toteutetun finanssipolitiikan takia ja josta vastuussa olevatkaan eivät ottaneet oppia menneistä lamoista aina 1930-luvulta asti.

Oikeasti kärsineiden puolesta en ole vielä poliitikkojen kyyneliä nähnyt vuodattavan kummankaan kuilun reunalla, tai että sairastuneen muuten. Iirokaan ei aikanaan itkenyt itkevien kanssa vaan hän itkee nyt sitä, että HÄNELTÄ meni terveys poliitikkokavereiden tekemien virheiden korjausliikkeitä suorittaessaan. Pelastaakseen jonkun nahkan, pankit ja finanssipolitiikan. Kokoomuksen maineen.

En, minä en usko, että mitään koskaan opitaan olipa kauhun tasapaino sitten vaaterissa tahi ei. Pedoilla ovat petojen kujeet. Vain verenhaju saa heidät iloiseksi. Vaikka sitten avuttomien veren.

Anonyymi kirjoitti...

valto

maailmassa on ikuinen sakaalien aika. ja pysähtymätön muutoksen syklikin on sitä samaa oikean ja väärän vaihtelua, kukoistuksen ja lakastumisen kiertoa.

konsultti neuvoo, miten muilta revitään rahat tai itsekunnioitus pois, ja antaa samalla itse esimerkkiä. röyhkeys käy markkinoilla luonteesta. kansanjohtajat kehuvat erinomaisuuttaan mutta kyttäävät sydän kylmänä gallupeja, ettei tullut sanottua sittenkin jotain liikaa.

vanhemmiten olen tajunnut sen, että jotain naurettavaa tässä ihmisen surkeilussa on, niin kuin tragediakin hipoo usein farssia.

ihmispololla on luulo henkisestä kasvusta, urakierrosta ja vallankumouksen teosta, jotta tämä annettu aika kuluisi eikä hän miettisi, että mitä ja kuka, eli miksi. heh, eipä taida paljon jäädä jäljelle ihmisen kulttuurista, jos miinustetaan pois ainainen hinku olla joku muu.

meri

a-kh kirjoitti...

Olisikohan mitään positiivisia näköaloja tarjolla. Pollea alkaa ruumisreen vetäminen lumettomalla tiellä väsyttää.

Valto Ensio kirjoitti...

Positiivista syksyä: Omenahillon keittleyjä, puolukoita, viimeiset 2 sankollista Asterixia (pun.pottu) maasta pois, Unimäessä saunalle likavesikaivo imetyksineen (ihan lapiolla vain; mm. 30 kottikärryllistä soraa ylämäkeen), lasten kanssa retkeilyä, pottulettuilua, tilleyn ja kaasun tohinaa, pressusaunoilua, lyhdyn ja kynttilöiden väreilyä, nousevaa kuuta, pilkkoisen pimeää, tarinointia...

Joko riittää:)

Muuten: Antti Tuurin kirjassa Kylmien kyytimies vasta niitä ruumiita kärrätäänkin.

a-kh kirjoitti...

Kuopiossa ruumiit kärräsi Ruumis-Riekkinen. Kerrotaan, että Riekkisen hevonen oasasi viedä Riekkis-vainaan ohjastamatta hautausmaalle. Riekkisen hauta on pääkäytävän varrella.