keskiviikko 3. syyskuuta 2014

17. Nuotioiden yö Himolassa

Keskiviikko 18.6.2014 leiri nro 8, Himolanjärvi. 

Lotikoittelen nyt sanelukoneeseen tämän hetken tilanteen sillä vihkoa en pysty suojastaan esille kaivamaan tässä hirmuisessa vesisateessa.

Löysin eilisen Sukkajärvellä käynnin sekä sen jälkeisen polkemis-työntämisurakan päätteeksi, ja monta tienpäätä ensin katsastettuani Himolanjärven rantaa myötäilevälle, kurjalle, melko käyttämättömälle tielle joka luultavasti johtaa autioituneelle Vanhalle Himolan kylälle josta Sukkajärvellä tapaamani Albert mainitsi. Tähän kangassuon laitaan muutaman ison, kirveillä piloille tolskatun petäjän juurille pyöräni toppautin.

Tässä on vuosien ja vuosikymmenten saatossa polteltu paljonkin nuotioita ja kaadeltu tietenkin autojen takakonteista joutavat rojut kanervikkoon. Siivosin enimmät ihmisliat syrjemmä, veistin tervaskannosta lastuja ja sytytin roihut. Hante soitti jossakin välissä. Se oli ensimmäinen puhelu Suomesta, hyvin kuului molempiin suuntiin. Sitten alkoi sataa, ja kovasti. Tuli rännänsekaisena ensirutaleista lähtien. Edellinen Tumbankupeen sade oli tihuutusta tähän verrattuna. Lämpömittari on näyttänyt plusmiinusnollaa.

Vesirajasta löysin metri kertaa metri kokoisen pellinpalan ja asensin riukujen varaan katoksi. Nuotiopaikan luona oli jonkun kyhäämä pöytäpukki ja sen kantena laho lastulevy jonka myös laitoin pellin päälle painoksi ja osin lisäkatteeksikin. Hakkasin myös nuoria haapa- ja koivunvesoja pikakyhäelmäni ympärille tuulen puistatteluja vaimentamaan.
Nyt olen riehunut kaikki ympäristöstä irti saamani puutavaran tulihtani likelle; käsin ne melkein pitää repiä, ei tuolla mitättömällä kirveenysällä isoja määriä pätkiksi kykenisi ihmemies Gyverkään hakkaamaan. Varsinkin kun kiire tulee. Nyt, kun tuli ja hiillos tuossa pöntönpuolikkaassa, jonka löysin kusiaispesän takaa kanervikosta jokatapauksessa on olemassa, siinä palaa ihan mikä vain. Matalasta vedestä, puoleksi saveen hautautuneena, löytämäni läpimärkä uppotukin pätkäkin on enää muisto vain. Pian alan kai polttaa tämän sadesuojan rakenteita, istuimia ja pöytäpukkia. Sitten alan himoita tulen saaliiksi tulomatkallani rannassa näkemiäni kahta rumaa, lahoa veneenlotjaa ja käyn soutamassa ne tänne. Ja jos muutamaan päivään ei sää parane, löytyy tästä metsästä puolen hehtaarin aukko ja kaksi metriä korkea tuhkaläjä sen keskeltä...

Riisuin märät vaatteeni kuivumaan, tai oikeastaan savustumaan nuotion yläpuolelle "katon" rajaan. Olen sitten vain torkahdellut tunnista tuntiin kurjalla istuimellani. Odotellut sateen hellittävän edes hetkeksi, että saisin telttarysäni kasattua. Nyt, kun kello on hiipinyt neljään ja ylitsekin, näyttäisi hieman toivoa olevan. Äsken meinasi ruveta kylmä tutisuttamaan, joten kävin järvessä. Siitä tutina ainakin tasaantui koko ruumista käsittäväksi eikä vain pohkeita ja hartioita täryyttäväksi tunteeksi: Vanha konsti mulle.

Istun tässä pölkynnenässä pelkkä kalevalariipus verhonani. Kuka uskoisi? Pitäisi ottaa valokuva, mutta mihin asennan kameran ettei se kastuisi? Enkä minä sitä kuvaa kellekään ilkeäisi kuitenkaan näyttää. Hekumallinen ajatus: kun saan teltan kasaan, niin ennen makuupussiin sujaltamistani laitan ainoat kuivat vaatekerrat, pitkähihaisen aluspaidan, villahousut ja villasukat ylleni ja nukun nukun nukun.

2 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

No jotain tuommoista kyllä aattelin että joudut kokemaan kun läksit jo kesäkuussa. Täälläkin oli ihan hirveän kylmä, koko kesäkuun. Mutta varmaan sulle on se jo kerrottu.

Siitä taas on kuulemma seurauksena, että vihannesten kasvatus avomaalla ei oikein onnistunut tänä kesänä, koska sitten heinäkuussa tuli hirmuinen helle.

Nyt alkaa lämmetä uudelleen. Viime viikon satoi kun olin matkalla. Nyt tietenkin sitten aurinko suvaitsee ruveta paistamaan.

Miten olet matkasta toipunut? Kuulostaa kyllä semmoiselta taipaleelta josta pitää jo toipuakin.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, paluun jälkeen tuntui vähän aikaa, että vielä minusta jotain kuoriutui uuttakin, mutta äkkiäkös arki ottaa vallan jälleen ja sitä alkaa elämään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eli matkasta toipunut vissiin olen, toive kuitenkin olisi kova, että menetetyt kilot eivät takaisin tulisi.

Ilmoista, että nehän ne on pidettävä mitä milloinkin luonto tarjoaa. Turha sitä sen kummemin on kirota. Sillä hetkellä tietenkin on kurjaa kun räntä kauluksesta paidan sisälle valuu, mutta siitä se.

Minä en sillä tavalla palele kuin moni keskuslämmityspatterin vieressä tuutimaan tottunut kanssatoveri oli sää mikä tahansa. Rakennuksilla kaikenlaisiin säihin oli pakko tottua. Kai se ihmiseen säilöytyy sietokykykin, olihan se lapsuuskin aikamoista kylmän kanssa tappelua alati.