Tyhjän saisi tekemättäkin, ajattelee Pietari. Olisivat nämä touhumme ja päämäärämme kuin siinä kiinalaisessa sananlaskussa, että vain puutarhanhoito on tärkeää. Tai nyt sitten vaikka niin vähäisen täydellisesti kuten Mårtessonin laulussa purjehtiminen. Nyt ne istuvat ihmiset tehtaissaan, toimistoissaan, kouluissaan ja kodeissaan näpräämässä laitteita joilla ei tomaatintaimia voi koulia, ei ohransiementä maahan hankmota, ei heiniä seipäille hangota. Saatika että niistä, tai niillä, maitonsa lypsää. Muunlaista lypsämistä ne eivät kyllä ole unohtaneet. Toistensa selkänahkoja nyhtävät ja rahaunelmia imeskelevät vitamiinipillereidensä särpimeksi. Ihmettelevät silti enemmän kuin koskaan, että miksikähän kolottaa ja pakottaa ja tuntuu elämä niin merkityksettömältä vaikka pienessä pöhnässä joka päivä saisi olla, koska viina padottomin kuohuin virtaa, musiikki raikaa ja toimintaleffat sekä -pelit tajuntaa räjäyttelevät.
Talvinen päivä on siirtymässä kuutamoiseen iltaan, ehkä öiseen lumituprakkaan sillä kuun ja maan väliin niin sankkaa utua lykkää ja pakkasen pudotus on ollut nopeaa. Melkein nuoskaa lumi jo, vaikka aamulla huopikkaan alla hyytävästi narskui.
Päivän mittaan Pietari on ehtinyt pahasta mielestään päästä. Antanut anteeksi sosiaalitätien olemassaolon vaikka eivät nämä itse mitään eikä keltään anteeksi tarvitse pyytäkään. Ei edes ymmärtää sitä, että joidenkin nöyryytyksentunteeseen ajautumisen korjausyrityksistä heille palkka maksetaan. Minkäpä pyrokraatit köyhien ja sairaiden ahdingolle voivat kun eivät sitä ole olleet aiheuttamassakaan. Seurauksia vain yrittävät paikkailla joita milloin mistäkin syystä yhteiskunnan joillekin jäsenille lykkääntyy. Niille siinä työnsä; toisen pahoinvointi, ja jopa kuolema, on toisen leipä, sanoo vanha sananlaskukin. Niin kuin papeilla aina ja iänkaiken ollut on haudoilla maan. Amen.
Pietari työntää pyöränsä avoinna olevan liikerakennuksen suureen, monikerroksiseen parkkihalliin jossa alin kerros on monen ajoradan kierteen takana maan alla. Vie pyörän ilmastointikanavien peltiseen katveeseen, laittaa lukkoon ja avaa tarakalla olevan matka-askinsa kiinnitykset. Kaivaa sieltä banaanin, kaksi riisipiirakkaa ja puolen litran maitopurkin. Alkaa sitten seinään nojaten vaatimattoman aterioitsemisensa.
Päivällä Pietari on käynyt kahdessa autoliikkeessä juomassa keksi- ja pullakahvit, yhdessä kännykkäkaupassa tarjolla olleet mehut ja maistelemassa ison marketin leipäosaston tuoreita nappospaloja. Kiertänyt vielä samassa liikkeessä olleen kahvitarjoilun pullineen ja vohveleineen kaksi kertaa. Niillähän pärjää näillä töin kun taskun pohjalla olleet kolikot riittivät banaaneihin ja piirakoihin. Mutta kylmä se on nuoskaisenkin lumen aikainen yö kaupungissa ilman nuotiota, ilman laavua. Ja se tässä edessä olisi.
Nyt Pietari on syönyt. Hän jättää pyörän laukkuineen parkkihallin nurkkaan ja lähtee kävelemään. Ylittää saman sillan päin vastaiseen suuntaan kuin aamulla tullessaan ja tulee liikenneympyrään, josta yksi katu eroaa kirpputorinaisen antamaan osoitteeseen.
Talo sijaitsee melko jyrkän mäen puolivälissä, puista runsaalla tontilla. Metristen lumipenkkojen reunustama pihatie on kolattu tarkoin puhtaaksi, kuten iso pihakin. Tontin takarajalla on lautaverhoiltu varasto-saunarakennus. Oikeanpuoleiseen liiteriin on käytävä pidetty auki koko talven ajan, mutta vasemmalla olevalle saunanovelle lumet on lapioitu aivan vasta ja piipusta nousee kaupunginvalojen ja kuutamon hohteeseen savua. Pieniruutuinen ikkuna seinässä erottuu kuin kynttilä sen laudalle sytytetty olisi. Lumipenkoissa on lasten kaivamia onkaloita ja mäkiluiskia. Pulkkia, liukureita,suksia ja polkupyöriä on aseteltu liiterin seinustalle ja talon porraspieliin. Vanhalle Opelille kolattu oma paikkansa pihan vapaaseen nurkkaan.
Pietari kääntyy tarkastelemaan myös asuinrakennusta. Sekin on vaaleaksi maalattu, vaakapaneleilla verhoiltu vanha rintamamiestalo. Siisti ja huollettu ainakin näin hämärässä katseltuna. Ikkunoista loistaa valoja ja jokaisessa tienpuolen ikkunassa verhot ovat kovin kodikkaan näköiset. Talonkin katolla piipusta tupruaa savua joka matalpainetta enteillen laskeutuu samaan tasoon saunansavujen kanssa, siirtyy pilvenä vaahteran ja tuomen rangan ja muutaman kuusen hajoittamana naapureiden tontille, ja metsiin niiden takana.
Ihmisen pesä, ajattelee Pietari, on kodittomasta kutsuvainen. Sen seinät ja valoa antavat ikkunat suorastaan ojenteleksivat ja hohkavat lämpöään kylmässä hyrisevää kohti. Siellä sisällä tuvassa äidin luonnolla varustettu hyvä ihminen laittaa lapsilleen kystä kyllä ja pitää huolta vaikka kenen toisen äidin synnyttämiä lapset olisivat. Ihmisen huolenpidon halun määrä, se saattaa joskus olla suunnaton, sen Pietari kirpputorinaisesta vaistosi jo silloin sairaalassa kun katseli hänen miehensä tuskaista, lääkkeillä turrutettua päätä silittäviä käsiä. Niin kuin on toisinkin päin kohteisiinsa niillä, joilla sisällä mikään ei liikahda kuin materia pontimenaan.
Tänne se kipeitä kokenut nainen minut, tuntemattoman suojiinsa kutsui. On lapioinut lumet mahdollisen majani edustalta, siivonnut siellä ja sytytellyt kiukaan alle tulet. Ja nyt se odottaa, että minä saavun. On laittanut vierasta varten illallisen, ja ehkä kylpyäkin ajatellut tarjota, vainajoituneen miehensä puhtaita vaatteita valmiiksi viikkailut ja lämpimiä ulkosaunanlauteita jo vuoteeksi viritellyt.
Mutta jos otan tarjouksen vastaan, niin mihin se johtaa? Minä olen jo vanha mies, ettei minusta poikakaveriksi nuorelle leskelle ole, ja kun pääni sisällön laita on niin ja näin, niin kuinka voisin sitä tarjota hoidettavaksi ihmiselle, joka jo yhden kipeän pään on hautaan saatellut?
Pietari ei pidä ajatuksistaan, kun ne niin ehdottomia tuntuvat hänelle kertovan. Ovat niin totuudelliset. Sanovat hänelle, ettet saa mennä ihmisten riesaksi, kärsivien lisäkärsimykseksi vaikka heillä auttavaista sydäntä riittäisikin. Ja niille, joilla muuta kuin sydäntä olisi, tätä olemassaoloaan ei haluta enää mennä näyttämään.
Pietari kääntyy pihatien suulta. Vilkaisee vielä postilaatikosta naisen ja hänen ottopoikiensa nimet. Ne ovat niin sievästi siihen alekkain, messinkisiin laattoihin ihan äskettäin präntätty. Tussilla peltiseen osoitekoloon ylimmäksi kirjoitettua miehen nimeä on raaputettu alustasta pois, mutta selvästi siitä vielä Heikin erottaa. Ehkä nainen sen haluaa vielä siinä häämöttävän, vähäisenä muistonkajauksena aamupostia noutaessa mieleen tulevan. Heikki on ollut varmasti hyvä mies, ajattelee Pietari, mutta hyväkään mies ei mielensä sairastumista voi estää. Tai ehkä pahat eivät sairastukaan?
Pietari kävelee mäkeä ylös ja kääntyy alikulkutunneliin menevään kaarteeseen. Alittaa tien jolla jymähtelevät autot kahteen suuntaan. Vähän matkan päässä, keskellä kuusivaltaista puistoa, tie hajoaa kolmeksi eri suuntiin kääntyviksi kävely- ja pyöräilyväyliksi. Pietari kääntyy tasaista maastoa jatkavalle reitille. Hän tuntee nämä polut, niiden mutkat, nämä laitakaupungin lehdot jotka varsinkin kesäisin niin kutsuvina ovat häntä vuosien varsilla vieneet. Nuorempana pyöräilyretkille ja ongelle eräälle lammelle, joka kaupungin toimesta on kunnostettu ja istutuskaloin huollettu. Pojan kanssa siellä piti joinakin kesinä jatkuvasti kulkea, joskus pilkille talvisin hiihdellä. Vaimo töiltään harvemmin mukaan kerkesi, mutta kun lähti, niin silloin olivat herkut repussa ja kaakaot pojalle. Joskus makkaranpaistonuotiokin rannan laavulle sytytettiin, nokikahvit nautittiin ja kevätaurinkoa palvottiin.
Vaimo. Poika. Talo ja tavarat. Minulla olivat ne. Mutta nyt on vain poika, polkupyörä ja vaatteet joita päälläni kannan. Poikakin siellä kaukana, toisessa kaupungissa omine perheineen ja huolineen.
Pietari kääntyy vielä yhdestä risteyksestä kapeammalle polulle ja saapuu kohta avoimelle hautausmaan portille. Hautarivistöjen laidoilla pimeässä tuikkivat siellä täällä kynttilöiden lepattavat liekit. Keskellä kulkee autojen parkkipaikalta tuleva, leveämpi, valaistu ja aurattu käytävä. Siitä eroaa säännöllisin välein polkuja joita omaiset ovat tehneet haudoille käyskennelläkseen, kynttilöitä sytytelläkseen. Pietari kävelee keskivaiheille jossa hautausmaa on halkaistu toisella valaistulla käytävällä. Hän kääntyy siinä vasempaan, kulkee muutamia metrejä kunnes harppaa pari loikkaa vähän kuljetulle polulle ja pysähtyy tummana hangesta kohoavan hautapaaden ääreen. Hän on tässä viimeksi käynyt kaksi viikkoa sitten ja havut, joiden päälle hän silloin hautakynttilän asetti, ovat peittyneet lumikerroksella. Pietari pyyhkäisee rukkaskädellä nimien kohdalta kuuran pois ja vaikka hän ei nyt pimeässä nimeä erota lukeakaan, muistaa tarkkaan millaisin kirjaimin vaimonsa nimi, syntymä- ja kuolinajat siihen kaiverrettuina ovat, ja Pietarin itsensäkin nimi ja syntymäaika siinä valmiina odottamassa.
Pietari kuopaisee tyhjäksi palaneen kynttilänkuoren lumesta pomppansa taskuun ja kohentaa havut hangen pinnalle. Pyyhkäisee vielä vaimonsa nimen kohdalta kerran ja kääntyy tulojäljilleen mieli tyynenpainavana kuin koko ajan maisemaan laskeutuva talvinen suvikeli.
Ihan kohta minä tulen Piritta, hän vielä kuiskaa pimeään.